sisarussuhteet - Kiintymysvanhemmuus ry

Sisarussuhteet kolmilapsisessa perheessä

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 09 May 2023 19:03:46 +0000

Elämä on suonut minulle perheen, johon kuuluvat puoliso ja meidän kolme lastamme. Yhä ajoittain tuntuu uskomattomalta, että meillä on viisihenkinen perhe, sillä puoliso on lapsuudenperheensä ainut lapsi ja minä olin vielä nykyisen keskimmäisemme syntymän jälkeen aivan varma, että perheemme olisi jo kokonainen. Ei kuitenkaan mennyt paria vuotta kauempaa, kun tuttu, riipaisevan raastava vauvan tuska (ei voi edes kuumeeksi kutsua) ilmaantui minun mieleeni, eikä lähtenyt pois. Vaati jonkin verran aikaa ja keskustelua, jotta puolisokin lämpeni ajatukselle. Lukuisia kertoja olemme jälkikäteen miettineet, että onneksi kaikki meni, kuten meni!

Olemme saaneet perheenä kokea sisarussuhdetta sekä pienellä (1,5 vuotta) että suuremmalla (noin 4,5v ja 6v) ikäerolla. Molemmissa on ehdottomasti puolensa – en sano, että hyvät tai huonot vaan erilaiset. Pieni ikäero tarkoitti käytännössä kahta vauvavuotta liki putkeen, mikä ei ollut meille ongelma, sillä olemme nauttineet kaikkien lastemme vauvavuosista suuresti. Pieni ikäero tarkoitti myös hyvin intensiivisiä ja pitkiä päiviä, tauotonta perään katsomista, neuvottelua, touhua ja joustamista. Tästä ei kuitenkaan jäänyt minulle minkäänlaista negatiivista ajatusta, vaan pelkkiä hyviä muistoja. Totta kai myös rankkoja hetkiä ja päiviä mukaan mahtui!

Esikoinen oli seuraavan vauvamme syntyessä niin pieni, etteivät minkäänlaiset riittämättömyyden tunteet vaivanneet etenkään minua äitinä. Vauva oli perustyytyväinen ja nukkui ensikuukausina paljon, eikä esikoinenkaan tarvinnut kovin ihmeellisiä aktiviteetteja. Lisäksi molemmat pienet mahtuivat vaivatta yhtä aikaa syliin ja rinnalle. Minulle äitinä oli tärkeää, ettei pienen esikoisen elämän tarvitsisi vauvan myötä muuttua yhtään enempää, kuin olisi pakko. Jatkoimme siis muun muassa perhepedissä nukkumista ja imetystä ihan samalla tavalla myös vauvan synnyttyä. Esikoinen sai myös kiinnostuksensa mukaan osallistua vauvan hoitoon niin paljon kuin halusi.

Erossaolo esikoisesta uuden vauvan synnytyksen yhteydessä oli minulle jopa traumaattiseksi verrattavissa oleva kokemus. Emme olleet lyhyitä, muutaman tunnin erossaoloja pidempään olleet ilman toisiamme, ja kuvittelin mielessäni, että toinen synnytys olisi nopea. Synnytys kuitenkin alkoi korkealla vedenmenolla alkuyöstä, ja vauva syntyi vasta vuorokauden kuluttua. Jouduin siis olemaan liki 1,5 vuorokautta erossa pienestä esikoisesta. Esikoinen ei vaikuttanut olevan tästä moksiskaan väsymystä lukuun ottamatta, mutta minuun tuo jätti jostain syystä pitkän särön.

Pienen ikäeron sisaruksille löytyi yhteisiä leikkejä jo heti, kun pienempi osasi ottaa kontaktia muihin ja pääsi liikkumaan. Kaksikko hitsautui alusta asti hyvin tiiviiksi ja toisiaan kaikkein tärkeimpinä pitäviksi. Pyrin järjestämään esikoiselle säännöllisiä yhteydenvahvistamishetkiä esimerkiksi vauvan nukkuessa päiväunia. Saimme pitää kaksikon pitkään kotihoidossa, koska palasin töihin heidän ollessaan vasta 2v 8kk ja 4v 3kk.

Elimme tavallista ruuhkavuosiaikaa reilun 1,5 vuoden ajan (onneksi minulla oli lyhennetty työaika koko ajan), kunnes perhedynamiikkamme muovautui jälleen pienimmäisemme syntyessä perheeseemme huomattavasti isommalla ikäerolla isompiin lapsiin. Jo ennen kuin kerroimme isommille pikkusisaruksen syntymästä, olivat he jo pitkään puhuneet, kuinka haluaisivat perheeseemme vauvan. Uutisemme oli siis heille erittäin positiivinen ja toivottu.

Teimme vauvahankintoja yhdessä ottaen sisarukset mukaan kaikkeen mahdolliseen. Juttelimme jo odotusaikana paljon vauvasta: siitä, minkä kokoinen hän missäkin vaiheessa raskautta oli, minkähänlainen luonne hänellä tulisi olemaan, mitä kaikkea sisarukset saisivat vauvan kanssa tehdä heti, mitä kaikkea myöhemmin ja niin edelleen.

Koko perheen suuri onnenpäivä koitti reilut 1,5 vuotta sitten, kun hartaasti odotettu ja toivottu pikkusisar lopulta syntyi. Hän syntyi liki kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, mikä oli viimeisinä päivinä etenkin minulle äitinä tukalaa, ja luonteeltaan herkästi kuormittuvalle ja jännittävälle esikoiselle ahdistavaa ja jännittävää. Vähäunisista öistä kärsimme ennen synnytystä molemmat – minä loppuraskauden oireiden takia huonosti nukkuen ja esikoinen öisin heräillen, että onko äiti lähtenyt synnyttämään.

Pikkusisar “toi” isosisaruksille syntymänsä jälkeen lahjat, jotka olin huolellisesti ja ajatuksella koonnut. Ne sisälsivät erilaisia askartelupuuhia, joihin myös äiti voisi osallistua tarvittaessa yhdellä kädellä. Lisäksi ne sisälsivät herttaiset kirjat, joissa kuvattiin vanhempien ja lasten välistä rakkautta, joka säilyy ikuisesti. Lahjat olivat isosisaruksille kovin tärkeät.

Pienimmäisen syntymän jälkeen koko elämämme oli hyvin erilaista verrattuna taaperon ja vastasyntyneen aikaan. Isommat lapset olivat jo varsin omatoimisia. Pystyin pesimään vauvan kanssa rauhassa ja ottamaan esimerkiksi pieniä päivätorkkuja tarvittaessa, kun puoliso oli palannut takaisin töihin. Isommat sisarukset palvoivat vauvaa ja halusivat hoitaa häntä aivan koko ajan. Vauvakin selvästi tunnisti sisarustensa äänet heti syntymänsä jälkeen.

Jos jokin minut yllätti isommassa ikäerossa, niin ensiviikkojen jälkeen ajoittain esiintynyt suuri riittämättömyyden tunne. Olin tottunut olemaan hyvin aktiivinen äiti isompien lasten kanssa, ja nyt kun en ihan kaikkea voinut tehdä, tunsin ahdistusta. Isommille lapsille tämä ei taaskaan ollut mikään ongelma, ja jälkikäteen mietittynä luulen oloni johtuneen liiallisista vaatimuksista itseäni kohtaan. Oikeasti pystyin kyllä tekemään varsin paljon ja normaalisti asioita, myös esimerkiksi hiihtämään isompien kanssa vauva kantorepussa. Ja se ilo ja onni, jota vauva toi perheeseemme, oli niin suurta, että äidin pienet rajoitteet jäivät äkkiä sen varjoon.

Se, mikä korostui lapsimäärän kasvettua kahdesta kolmeen, oli molempien vanhempien osallistumisen tarve. Olin ominut käytännön lastenhoitoa vähän turhankin paljon itselleni, mutta kolmen eri-ikäisen kanssa tämä ei enää ollut mahdollista. Tämä oli merkittävä kasvunpaikka omaan äitiyteeni ja muutti suuresti omaa arvomaailmaani tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Puoliso hoitikin uusinta vauvaa alusta asti yhtä paljon kuin minä, mikä oli perhedynamiikan ja vuorovaikutussuhteiden näkökulmasta hyvin merkityksellinen asia.

Sisarusten kasvaessa minut on isompien lasten kohdalla yllättänyt, kuinka kaikesta Kiintymysvanhemmuus-henkisyydestä ja panostuksesta huolimatta he riitelevät välillä kovin julmin sanankääntein ja ottein. Tämän otan usein henkilökohtaisena epäonnistumisena, vaikka järjellä tiedän, ettei asia ole merkki osaamattomuudestani vanhempana. Näissä tilanteissa korostuvatkin jälkipyykissä kiintymysvanhemmuuden periaatteet, kuten aktiivinen kuuntelu, empatia ja ehdoton rakkaus. Sekä itsemyötätunto itseäni kohtaan!

– Yhdistyksen vapaaehtoisaktiivi –

Julkaistu 5/2023.

Sisarussuhteista osa 2/2 – ristiriitojen ratkaiseminen

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 03 Nov 2021 16:29:22 +0000

Sisarusten välit eivät ole aina pelkästään suloiset. Riitojakin tulee. Vanhemmilla on usein tapana asettua tuomariksi näissä tilanteissa. He päättelevät, kuka on syyllinen ja kuka uhri, ja asettavat omasta mielestään oikeudenmukaiset seuraukset. Ongelmana on, että vanhemmat eivät aina oikeasti tiedä, mitä todella tapahtui, ja mikä olisi hyvä ratkaisu. Jos lapset kokevat, etteivät tulleet kuulluiksi tai että määrätyt seuraukset ovat epäoikeudenmukaisia, heidän suhteensa sekä vanhempaan että sisarukseen voi viiletä ainakin hetkellisesti.

Vielä suurempi ongelma on, ettei lapsi opi oikeita ongelmanratkaisu- ja neuvottelutaitoja. Jonain päivänä, kun lapset ovat kasvaneet isoiksi, vanhempi kyllästyy toimimaan tuomarina ja sanoo: ”Selvittäkää itse riitanne!” Jos ristiriidat on ratkaistu aina lapsen puolesta, hänellä ei ole nuorenakaan taitoja selvitellä niitä itse. Silloin pätee viidakon laki: vahvin (ja vanhin) jyrää helposti pienemmän.

Sosiaaliset taidot vaativat sitkeää harjoittelua vanhemman tuella. Ristiriitatilanteissa vanhemman tehtävänä ei ole tuomaroida, vaan toimia lasten välillä välittäjänä, siis eräänlaisena rauhanneuvottelijana. Vanhempi rauhoittelee lapsia niin, että nyrkkeilyotteet raukeavat ja suurin tunnekuohu tasoittuu. Hän kuuntelee vuorotellen molempia. Joskus voi olla tarpeen tehdä kuunteleminen erikseen, niin että kumpikin saa rauhassa sanoa asiansa. Useimmiten on kuitenkin parempi, että lapset kuulevat itsekin, mikä oli toisen osapuolen käsitys tapahtumien kulusta ja miltä toisesta tuntuu. Kuuntelun keskiössä ovat molempien tunteet ja toiveet – ei se, kuka aloitti ja kuka teki eniten väärin. Tärkeää on, että vanhempi ohjaisi lapsia puhumaan suoraan toisilleen, ei vanhemman kautta. Tämä edesauttaa lasten empaattista suhtautumista toisiinsa ja halukkuutta neuvotella.

Kun tunteet tasaantuvat ja lapset kokevat tulleensa kuulluiksi, on lapsen helpompi toimia yhteistyössä ja keksiä ratkaisuja ristiriitaan. Aikuinen voi auttaa ehdottomalla erilaisia ratkaisutapoja. Parhaat ratkaisut ovat usein lasten itsensä ehdottamia. Toinen lapsi saattaa löytää ratkaisun avaimen, ja toinen kehittelee sopimusta eteenpäin. Toteutusta hiotaan yhdessä. Esimerkiksi näin: ”No jos me sitten vaikka vuorotellaan jotenkin.” ”Kai se sopii. Sovitaanko, että vuoro kestää vaikka viisi minuuttia?” ”Laitetaan kännykkään hälytys niin mä tiedän, milloin on mun vuoro!”

Kun ratkaisu on lasten oma, he ovat tyytyväisempiä lopputulemaan ja halukkaampia sitoutumaan sovittuun toimintatapaan. Vähemmän tuomarointia, vähemmän pettymyksiä ja protesteja. Enemmän yhteistä ongelmanratkaisua, enemmän myönteisiä oppimiskokemuksia, yhteistä iloa ja yhteyden tunnetta.

Vähitellen lapset omaksuvat neuvottelutaidot yhä paremmin, ja aikuinen voi jättäytyä sivuun luottaen siihen, että lapset hoitavat homman reilusti ja neuvokkaasti. Toivoa sopii, että hienot taidot siirtyvät vähitellen myös uusiin tilanteisiin: pihapiirin lasten leikkeihin, päiväkodissa tai koulussa syntyneisiin ristiriitoihin ja myöhemmin elämässä myös työelämään ja parisuhteisiin.

– Saila Salo –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.

Sisarussuhteista osa 1/2 – sopuisan suhteen tukeminen

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 29 Oct 2021 08:49:42 +0000

Sisarussuhteet ovat monelle elämän pisimpiä ja tärkeimpiä suhteita. Kun vanhemmat pohtivat perheen perustamista ja lapsien lukumäärää, vilahtelee mielessä ajatus kaveruksista, toistensa tukihenkilöistä ja maailman tärkeimmistä suhteista, jotka kantavat aikuisuuteen saakka.

Kun lapsia sitten on useampi, huomaa moni, ettei kaikki sujukaan mutkattomasti. Lapset tappelevat keskenään, piinaavat, kiusaavat ja ärsyttävät toisiaan. Leikkivät ehkä hetken sopuisasti, kunnes aloittavat taas. Toisinaan tuntuu, että automatkat ovat painajaista ja lomat yhtä tappelua. On havaittu, että pienellä ikäerolla syntyneet sisarukset riitelevät jopa seitsemän kertaa tunnissa. Se on valtava määrä riitelyä, eikä ole lainkaan ihme, että moni vanhempi on tuskissaan tilanteesta.

Olen joutunut pohtimaan sisarussuhteiden mukanaan tuomia negatiivisia asioita, mutta uskallan vielä ajatella niiden olevan ensisijaisesti rikkaus. Aikuisena on mahtavaa tietää, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat taatusti sinun puolellasi, tai joiden seurassa voit mutkatta olla oma itsesi. Toivottavaa olisi, että sisarussuhde olisi kaikilla tämmöinen, jo lapsuudessa. Joskus sisarusten temperamentit sopivat luontaisesti hyvin yhteen ja silloin heidän välillään on mutkaton toista ymmärtävä suhde. Aina ei kuitenkaan käy näin onnekkaasti. Välillä sisarukset tuntuvat olevan eri planeetoilta, tappelevan kaikesta (erityisesti vanhemman huomiosta) tai eivät muuten vain tule juttuun. Viimeistään tässä astuu kuvaan vanhempien merkitys. Mitä vanhemmat siis voivat tehdä tukeakseen hyvää ja mutkatonta sisarussuhdetta?

Suurin osa lasten riidoista on seurausta huomion kaipuusta ja siitä kilpailusta. Tämä on ollut itselleni tärkeä oivallus. Oma 8-vuotias sanoi, että aina kun hänelle tulee olo että pikkusisarus saa enemmän huomiota, tekee hänen mieli ärsyttää sisarusta. Vastasin hänelle, että ilmaisit juuri sen, mistä olen lukenut kasvatuskirjallisuudesta. Lapsi kaikessa vilpittömyydessään on viisas! Uskon, että moni muukin lapsi voi auttaa vanhempiaan sisarussuhteiden pulmien ratkomisessa ja siksi lasta on tärkeä kuulla ja ymmärtää. On muistettava, että lapsi oppii mallista ja harjoittelemalla. Kun vanhempi haluaa ymmärtää lasta, lapsi oppii että muiden ymmärtämisellä on merkitystä ja näkee eri näkökulmien selvittämisen tärkeänä. Aikuisen tuella hän voi oppia ymmärtämään sisaruksia ja harjoitella sovussa elämistä sekä erilaisia tunnetaitoja, joita (sisarus)suhteiden ylläpidossa tarvitaan. (tästä lisää seuraavassa blogitekstissä).

Lähtökohtaisesti huomiontarvetta pohtiessa helpottaa ajatus, että taistellessaan aikuisen huomiosta lapsi toimii biologian ohjaamana. Jokainen sisarukselle annettu huomiominuutti on poissa lapsen hyvinvoinnista. Selvitäkseen hengissä ja hyvinvoivana lapsen on täytynyt hakea huomiota aikuisilta. Lapsi on ikäänkuin ohjelmoitu pohtimaan kenet äiti pelastaisi, jos peto hyökkäisi. Taatakseen ykkösasemansa, lapsi käyttää kaikkia osaamiaan konsteja. Ne vaan ovat harvoin sitä, mitä kutsumme hyväksi käyttäytymiseksi. Vaikka me siis ymmärrämme lapsiamme, on silti vaikea hyväksyä että he tappelevat tai kohtelevat toisiaan kurjasti. Eikä sitä onneksi tarvitsekaan sietää tai hyväksyä. Aikuinen voi tehdä monta asiaa parantaakseen lasten keskinäistä suhdetta, taatakseen molemmille riittävän huomion tai vakuuttaakseen lapselle, että he ovat aina tärkeimpiä. Kerron tässä joitakin hyväksi todettuja keinoja sopuisampaan eloon. Kaikkia riitoja näillä ei voi estää, eikä se liene tarpeenkaan. Tärkeintä on pyrkimys mahdollisimman kivaan arkeen.

Ensin muutama sana vauva-ajasta. Kun taloon tulee vauva, on se isommalle lapselle valtava muutos. Hänen koko maailmansa mullistuu. Mitä pienempi esikoinen on, sen vaikeampi hänen on asiaa ymmärtää. Ja mitä isompi, sen paremmin hän on ehtinyt tottumaan aiempaan kokoonpanoon. Miten tahansa, kokee lapsi usein tulevansa syrjäytetyksi. Joku muu on sylissä, jossa hänen pitäisi olla.

Vauvan tuloon voi onneksi valmistautua. Sisaruksen kanssa voi jo ennen vauvaa harjoitella sylipaikkoja, mihin hän mahtuu kun äiti syöttää sisarusta, tai voi keksiä miten hän ei jää ulkopuolelle (tai jää mahdollisimman vähän). On tärkeä kertoa sisarukselle hänen roolinsa ja se, että pienempi automaattisesti ihailee häntä ja ottaa mallia hänestä. Ja tietenkin muistuttaa, että vanhempi aina rakastaa lapsiaan maailmassa eniten, eikä mikään voi tulla sen tielle. On paljon erilaisia tapoja, joilla helpottaa lapsen oloa. Yleensä paras on ymmärrys, hyväksyntä ja rakkaus, sekä ennenkaikkea niiden ilmaisu- säännöllisesti ja usein.

Oma lapseni koki hyvin vahvasti sisaruksen syntymän. Meillä oli ollut syvä yhteys ja halusin pitää siitä kiinni, mutta pelkäsin rikkoneeni sen. Koin syyllisyyttä koska koin, että hylkäsin lapseni. Nämä kaikki ovat normaaleja tunteita, kuten myös se, jos isompi käy hermoille ja vanhemmalla on vahva tarve suojella pientä isomman kustannuksella. Sanoisinkin, että uuden lapsen tullessa taloon kannattaa suhtautua hyväksyvästi paitsi lasten, myös omiin tunteisiin. Perheen koon ja dynamiikan muuttuminen on aina kriisin paikka.

Yhteyden säilyttäminen on ensisijaista myös silloin, kun ehkäistään sisarusten välisiä riitoja ja tuetaan heidän sopuisaa yhteiseloa. Kun vanhempi kykenee luomaan ja säilyttämään syvän ja hyvän yhteyden molempiin lapsiin, hän ymmärtää heitä ja rakastaa heitä, sekä ilmaisee sen lapsille. Ja kun lapsi kokee tulevansa ymmärretyksi ja hyväksytyksi, hänen konfliktihakuisuutensa vähenee. Myös lapsi haluaa toimia yhteistyössä sekä vanhempien että sisarustensa kanssa. Yhteistyö pelaa, kun osapuolet ymmärtävät toisiaan. Vanhemman rooli ymmärryksen tukemisessa ja mallintamisessa on kiistaton.

Arjessa olen havainnut merkitykselliseksi ainakin seuraavat asiat:

Annan molemmille lapsille yksilöllistä huomioita päivittäin, vähintään 15 minuuttia. Tällä säilytän yhteyden lapsiin.
Pidän huolta, että molemmat tuntevat päivittäin itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin ovat.
Olen aito ja aidosti läsnä.
Ohjaan heitä sopimaan ristiriitoja keskenään, win-win-tyyppisesti.
En ota ristiriidoissa puolia (tosi tärkeä!!), vaan kuuntelen aidosti molempia ja pyrin ymmärtämään syitä toiminnan takana.
Kannustan lapsia minä-viesteihin ja selkeään tunneilmaisuun, myös (ja etenkin) silloin kun he toimivat keskenään.
Puhun heille kuten toivon heidän puhuvan sisarukselleen.
Pidän huolta, että kaikkien tarpeet on täytetty.
Kosketan lapsia, paljon. Varsinkin kun ratkon ristiriitoja, saan kosketuksella molempiin yhteyden ja molemmille turvallisen olon.

Itse olen näihin koettanut panostaa ja huomannut, että positiiviset vaikutukset näkyvät jo viikossa. Valitettavasti tällä on kääntöpuoli: näkyy nimittäin jo päivässä jos nuo ovat unohtuneet. Ensimmäinen vinkki on meillä osoittautunut tärkeimmäksi. Kun yhteys on molempiin hyvä, on heitä helpompi ymmärtää ja he ymmärtävät myös muuta perhettä helpommin. Kun lapsen logiikkaa pyrkii ymmärtämään, riidatkaan eivät ärsytä niin paljon.

Kiteytettynä vielä lempeästä kasvatuksesta tärkeät seikat, joilla voidaan tukea lasten kasvua ja hyvinvointia myös sisarussuhteissa.

Säilytä yhteys lapseen
Jokaisella lapsella on tarve tulla kuulluksi, ymmärretyksi ja arvostetuksi juuri sellaisena kuin hän on. Yhteyden säilyttämisen ansiosta lapsi on myös motivoituneempi seuraamaan ohjeitamme.

Kehitä omia tunnetaitoja
Omien tunteiden säätely ei ole aina helppoa, mutta on tärkeää lasten ohjaamisessa. Sitä on hyvä harjoitella, mutta haittaa, vaikka ei aina onnistuisi. Tärkeää on tunnistaa omat tunteet ja pyrkiä löytämään keino hallita niitä-ainakin useimmiten. Merkittävää olisi löytää keino esim. rauhoittaa itsensä ennenkuin alkaa ohjaamaan lasta. Suuressa tunnetilassa harvoin tulee hyvää lopputulosta.

Ohjaa lasta ilman vallankäyttöä tai pakottamista
Tutkimukset osoittavat, että tiukka ja autoritäärinen kasvatustapa saa aikaan lapsia, joilla on heikompi itsetunto ja jotka käyttäytyvät huonommin. Lisäksi he suhtautuvat negatiivisemmin sisaruksiaan kohtaan, koska he ovat oppineet, että uhkailulla ja voimalla saa muut tekemään oman tahtonsa mukaan.

Lempeä kasvattaja ohjaa lasta tunne- ja vuorovaikutustaidoissa olemalla mallina, ymmärtämällä, kuulemalla, kunnioittamalla ja kannustamalla lasta. Lapsilla on synnynnäinen tarve olla yhteydessä ja lapsi valitsee yhteistyön, mikäli se ei uhkaa hänen eheyttään.

– Petra Masko –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.