Elämä on suonut minulle perheen, johon kuuluvat puoliso ja meidän kolme lastamme. Yhä ajoittain tuntuu uskomattomalta, että meillä on viisihenkinen perhe, sillä puoliso on lapsuudenperheensä ainut lapsi ja minä olin vielä nykyisen keskimmäisemme syntymän jälkeen aivan varma, että perheemme olisi jo kokonainen. Ei kuitenkaan mennyt paria vuotta kauempaa, kun tuttu, riipaisevan raastava vauvan tuska (ei voi edes kuumeeksi kutsua) ilmaantui minun mieleeni, eikä lähtenyt pois. Vaati jonkin verran aikaa ja keskustelua, jotta puolisokin lämpeni ajatukselle. Lukuisia kertoja olemme jälkikäteen miettineet, että onneksi kaikki meni, kuten meni!
Olemme saaneet perheenä kokea sisarussuhdetta sekä pienellä (1,5 vuotta) että suuremmalla (noin 4,5v ja 6v) ikäerolla. Molemmissa on ehdottomasti puolensa – en sano, että hyvät tai huonot vaan erilaiset. Pieni ikäero tarkoitti käytännössä kahta vauvavuotta liki putkeen, mikä ei ollut meille ongelma, sillä olemme nauttineet kaikkien lastemme vauvavuosista suuresti. Pieni ikäero tarkoitti myös hyvin intensiivisiä ja pitkiä päiviä, tauotonta perään katsomista, neuvottelua, touhua ja joustamista. Tästä ei kuitenkaan jäänyt minulle minkäänlaista negatiivista ajatusta, vaan pelkkiä hyviä muistoja. Totta kai myös rankkoja hetkiä ja päiviä mukaan mahtui!
Esikoinen oli seuraavan vauvamme syntyessä niin pieni, etteivät minkäänlaiset riittämättömyyden tunteet vaivanneet etenkään minua äitinä. Vauva oli perustyytyväinen ja nukkui ensikuukausina paljon, eikä esikoinenkaan tarvinnut kovin ihmeellisiä aktiviteetteja. Lisäksi molemmat pienet mahtuivat vaivatta yhtä aikaa syliin ja rinnalle. Minulle äitinä oli tärkeää, ettei pienen esikoisen elämän tarvitsisi vauvan myötä muuttua yhtään enempää, kuin olisi pakko. Jatkoimme siis muun muassa perhepedissä nukkumista ja imetystä ihan samalla tavalla myös vauvan synnyttyä. Esikoinen sai myös kiinnostuksensa mukaan osallistua vauvan hoitoon niin paljon kuin halusi.
Erossaolo esikoisesta uuden vauvan synnytyksen yhteydessä oli minulle jopa traumaattiseksi verrattavissa oleva kokemus. Emme olleet lyhyitä, muutaman tunnin erossaoloja pidempään olleet ilman toisiamme, ja kuvittelin mielessäni, että toinen synnytys olisi nopea. Synnytys kuitenkin alkoi korkealla vedenmenolla alkuyöstä, ja vauva syntyi vasta vuorokauden kuluttua. Jouduin siis olemaan liki 1,5 vuorokautta erossa pienestä esikoisesta. Esikoinen ei vaikuttanut olevan tästä moksiskaan väsymystä lukuun ottamatta, mutta minuun tuo jätti jostain syystä pitkän särön.
Pienen ikäeron sisaruksille löytyi yhteisiä leikkejä jo heti, kun pienempi osasi ottaa kontaktia muihin ja pääsi liikkumaan. Kaksikko hitsautui alusta asti hyvin tiiviiksi ja toisiaan kaikkein tärkeimpinä pitäviksi. Pyrin järjestämään esikoiselle säännöllisiä yhteydenvahvistamishetkiä esimerkiksi vauvan nukkuessa päiväunia. Saimme pitää kaksikon pitkään kotihoidossa, koska palasin töihin heidän ollessaan vasta 2v 8kk ja 4v 3kk.
Elimme tavallista ruuhkavuosiaikaa reilun 1,5 vuoden ajan (onneksi minulla oli lyhennetty työaika koko ajan), kunnes perhedynamiikkamme muovautui jälleen pienimmäisemme syntyessä perheeseemme huomattavasti isommalla ikäerolla isompiin lapsiin. Jo ennen kuin kerroimme isommille pikkusisaruksen syntymästä, olivat he jo pitkään puhuneet, kuinka haluaisivat perheeseemme vauvan. Uutisemme oli siis heille erittäin positiivinen ja toivottu.
Teimme vauvahankintoja yhdessä ottaen sisarukset mukaan kaikkeen mahdolliseen. Juttelimme jo odotusaikana paljon vauvasta: siitä, minkä kokoinen hän missäkin vaiheessa raskautta oli, minkähänlainen luonne hänellä tulisi olemaan, mitä kaikkea sisarukset saisivat vauvan kanssa tehdä heti, mitä kaikkea myöhemmin ja niin edelleen.
Koko perheen suuri onnenpäivä koitti reilut 1,5 vuotta sitten, kun hartaasti odotettu ja toivottu pikkusisar lopulta syntyi. Hän syntyi liki kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, mikä oli viimeisinä päivinä etenkin minulle äitinä tukalaa, ja luonteeltaan herkästi kuormittuvalle ja jännittävälle esikoiselle ahdistavaa ja jännittävää. Vähäunisista öistä kärsimme ennen synnytystä molemmat – minä loppuraskauden oireiden takia huonosti nukkuen ja esikoinen öisin heräillen, että onko äiti lähtenyt synnyttämään.
Pikkusisar “toi” isosisaruksille syntymänsä jälkeen lahjat, jotka olin huolellisesti ja ajatuksella koonnut. Ne sisälsivät erilaisia askartelupuuhia, joihin myös äiti voisi osallistua tarvittaessa yhdellä kädellä. Lisäksi ne sisälsivät herttaiset kirjat, joissa kuvattiin vanhempien ja lasten välistä rakkautta, joka säilyy ikuisesti. Lahjat olivat isosisaruksille kovin tärkeät.
Pienimmäisen syntymän jälkeen koko elämämme oli hyvin erilaista verrattuna taaperon ja vastasyntyneen aikaan. Isommat lapset olivat jo varsin omatoimisia. Pystyin pesimään vauvan kanssa rauhassa ja ottamaan esimerkiksi pieniä päivätorkkuja tarvittaessa, kun puoliso oli palannut takaisin töihin. Isommat sisarukset palvoivat vauvaa ja halusivat hoitaa häntä aivan koko ajan. Vauvakin selvästi tunnisti sisarustensa äänet heti syntymänsä jälkeen.
Jos jokin minut yllätti isommassa ikäerossa, niin ensiviikkojen jälkeen ajoittain esiintynyt suuri riittämättömyyden tunne. Olin tottunut olemaan hyvin aktiivinen äiti isompien lasten kanssa, ja nyt kun en ihan kaikkea voinut tehdä, tunsin ahdistusta. Isommille lapsille tämä ei taaskaan ollut mikään ongelma, ja jälkikäteen mietittynä luulen oloni johtuneen liiallisista vaatimuksista itseäni kohtaan. Oikeasti pystyin kyllä tekemään varsin paljon ja normaalisti asioita, myös esimerkiksi hiihtämään isompien kanssa vauva kantorepussa. Ja se ilo ja onni, jota vauva toi perheeseemme, oli niin suurta, että äidin pienet rajoitteet jäivät äkkiä sen varjoon.
Se, mikä korostui lapsimäärän kasvettua kahdesta kolmeen, oli molempien vanhempien osallistumisen tarve. Olin ominut käytännön lastenhoitoa vähän turhankin paljon itselleni, mutta kolmen eri-ikäisen kanssa tämä ei enää ollut mahdollista. Tämä oli merkittävä kasvunpaikka omaan äitiyteeni ja muutti suuresti omaa arvomaailmaani tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Puoliso hoitikin uusinta vauvaa alusta asti yhtä paljon kuin minä, mikä oli perhedynamiikan ja vuorovaikutussuhteiden näkökulmasta hyvin merkityksellinen asia.
Sisarusten kasvaessa minut on isompien lasten kohdalla yllättänyt, kuinka kaikesta KiVa-henkisyydestä ja panostuksesta huolimatta he riitelevät välillä kovin julmin sanankääntein ja ottein. Tämän otan usein henkilökohtaisena epäonnistumisena, vaikka järjellä tiedän, ettei asia ole merkki osaamattomuudestani vanhempana. Näissä tilanteissa korostuvatkin jälkipyykissä kiintymysvanhemmuuden periaatteet, kuten aktiivinen kuuntelu, empatia ja ehdoton rakkaus. Sekä itsemyötätunto itseäni kohtaan!
– Yhdistyksen vapaaehtoisaktiivi –
Julkaistu 5/2023.
