Voiko erityislapsi oppia “rajattomaksi”?

Tähän tekstiin minua innoitti kuulemani päivittely äidistä, joka laittoi kiukuttelevalle lapselleen videon päälle, ja “lapsi sai huutamalla tahtonsa läpi”. Entä jos kyseessä olikin erityislapsi, ja videon päälle laittaminen olikin vanhemmalta tietoinen teko? Joskus erityislapsen taistele tai pakene -tila syvenee meltdowniksi, jolloin lapsi on aivan tavoittamattomissa. Tällöin yhteyden tilan palauttaminen voi vaatia paljon muutakin kuin vanhemman rauhallisuutta, esimerkiksi joidenkin ärsykkeiden vähentämistä (esimerkiksi aistimukset, joille lapsi on yliherkkä) ja joidenkin lisäämistä (aistimukset, joita kohtaan lapsi on aistihakuinen). Esimerkiksi aistihakuisen aspergerlapsen meltdowneissa tuttu ja värikäs video voi tarjota juuri sitä, mitä lapsi sillä hetkellä tarvitsee! Videon tuttuus ja ennakoitavuus voivat rauhoittaa lapsen hermostoa ja videon värikkyys voi tarjota lapselle tämän tarvitsemaa ärsykettä ja samalla heikentää ympäristön ärsykkeiden vaikutusta lapseen. Tilanne voi toki näyttää siltä, että vanhempi pelkää lapsensa voimakkaita tunteita, jolloin lapsi saa huutamalla tahtonsa läpi ja videon päälle. Varsinkin, jos lapsi hymyilee raivotessaan. On hyvä muistaa, että ihmisillä on monesti tapana hymyillä ollessaan hämmentyneitä.

En toki kiellä, etteivätkö erityislapsetkin voisi oppia saamaan aggressiolla haluamiaan asioita. Kokemukseni mukaan erityislapset voivat olla hyvinkin alttiita oppimaan tiedostamattoman ehdollistumisen kautta ja yleistämään näitä ehdollistumiaan.  Meillä esimerkiksi oli yhdessä vaiheessa kiirettä; aina kun tulin kotiin, mies lähti heti omiin töihinsä, vaikka leikit lasten kanssa olisivat olleet kesken. Tällainen nopea siirtymä ilman ennakointia on kelle tahansa raskas, saati sitten erityislapselle. Erityislapsen mielessä yhdistyivät asiat “äiti tulee kotiin” ja “isä lähtee pois, hauskuus loppuu”. Tällöin jo pelkkä äidin paikalle tuleminen alkoi saada aikaan hankalan olon. Hankala olo johti välillä impulsiiviseen aggressioon, jolloin isä jäikin vähän pidemmäksi aikaa kotiin. Lapsen mielessä yhdistyivät aggressio ja isän paikalle jääminen.

Haluan korostaa, että edellä mainitun kaltainen ehdollistuminen on tiedostamatonta oppimista, ei lapsen tietoinen päätös manipuloida vanhempiaan. Lapsella vain ei ole muita keinoja ilmaista halujaan, tarpeitaan ja tunteitaan, tai hänen hermostonsa tila on sellainen, ettei hän kykene jo olemassa olevia keinoja käyttämään. Aikuisen vastuulle jää pohtia, mitä lapsi hakee aggressiollaan ja miksi, sekä millä muilla keinoilla lapsi voisi saada viestinsä perille. Tarvitseeko lapsi esimerkiksi tukea itsensä ilmaisuun? Onko aikuisen vuorovaikutuksessa jotain, mitä lapsi ei ymmärrä? Tarvitseeko lapsi enemmän ennakointia? Miten lapsen optimaalista vireystilaa voisi tukea? Esimerkkitapauksessa lapsen ehdollistuma saatiin katkaistua ennakoimalla leikin loppumista, jatkamalla leikkiaikaa vielä hetken äidin kotiin tulon jälkeen ja ohjaamalla lasta sitten uuteen tekemiseen. Huomattavaa on, että tällainen ehdollistumien katkaisu vaatii lukuisia toistoja eikä tapahdu hetkessä.

Tiukemmat vai harkitummat rajat?

Usein erityislapsen käytöksen ongelmiin tarjotaan yksinkertaiseksi ratkaisuksi rajojen tiukentamista. Taustalla saattaa olla ajatus, että lapsilla on sisäsyntyinen tarve “hölmöillä”, jolloin tiukkojen rajojen tarkoitus on tukahduttaa tämä hölmöily. Oikeasti lapsella on sisäsyntyinen pyrkimys yhteyteen, ja hän toimii “hyvin”, jos vain siihen kykenee. (Tätä kykyä voivat syödä esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani seikat: lapsen käytössä olevien keinojen vähyys, hänen ehdollistumisensa ja hermoston tilansa.) On huomattava, että rajojen tiukentaminen ei auta käytökseen, joka on seurausta tahdosta riippumattoman hermoston tilasta. Eihän masentunut aikuinenkaan lopeta murehtimista sillä, että häntä käsketään niin tehdä. Vanhemman tiukempi ote saattaa itse asiassa vain lisätä lapsen ongelmia sympaattisen hermoston aktivaation lisääntyessä. Rajojen tiukentamisen sijaan olisi pyrittävä auttamaan lasta hermoston rauhoittamisessa.

Monesti jää myös epäselväksi, mitä “tiukemmilla rajoilla” tarkoitetaan. Pitäisikö erityislasta vain käskeä tiukemmin: “Nyt vaan laitat ne kengät itse jalkaan!” tai “Pyydä nätimmin ennen kuin saat ruokaa!”? Mitäs sitten, jos lapsi ei kykene näitä rajoja noudattamaan? Itse olen huomannut toimivaksi “harkitummat rajat”. Joka kerta kun aikuinen aikoo käskeä tai kieltää lasta, hän pohtii ensin, miksi kyseessä oleva asia on aikuiselle niin tärkeä. Aikuinen voi myös pohtia, mikä tarve lapsella on täyttymättä tai mihin lapsi on ehdollistunut. Turhat käskyt ja kiellot karsitaan pois ja lasta pyydetään (konkreettisesti ja positiiviseen sävyyn) tekemään asioita, jotka ovat todella tärkeitä. Pyynnöt ovat sellaisia, joita lapsi pystyy siinä hetkessä ja hermoston tilassa toteuttamaan, ja tarvittaessa pyyntöjen toteutukseen tarjotaan lapsen tarvitsema tuki. Tärkeää on ymmärtää, että aikuinen ja lapsi ovat samalla puolella. Vaikka vanhempi “voittaisi”, lapsen ei tarvitse “hävitä”, ja päinvastoin. Hedelmällisempää ja yhteyden tilaa tukevampaa on etsiä ratkaisuja, joissa molemmat voittavat.



– Sonja Häkkinen –