Kiintymysvanhemmuuden arvot sopivat myös neuropsykologisia erityispiirteitä omaavien lasten (nepsyjen) kasvattamiseen, kunhan muistaa sovittaa omat toimintatapansa lapsen erityispiirteisiin. Aikoinaan sanoitin lapseni tunteita raivotilanteissa ja tarjosin empatiaa kosketuksen kautta. Nykyisin jätän aistiyliherkän lapsen rauhaan. Pysyn samassa tilassa mutta en ota häneen edes katsekontaktia. Keskityn omiin puuhiini kunnes lapseen saa taas yhteyden. Aivan päinvastaisten toimintatapojen taustalla ovat samat arvot; haluan auttaa lasta tunteiden käsittelyssä ja osoittaa että hyväksyn ja kestän kaikki hänen tunteensa. Jälkimmäisessä toimintatavassa en hylkää lasta tunnetasolla (kuten ennen ajattelin lapselle viestiväni) vaan autan häntä minimoimalla raivoa pahentavat ärsykkeet. Hyväksyn hänen tunteensa, kun en anna niiden viedä minua tolaltani.
Edellisen esimerkin kaltaiset pohdinnat ovat vapauttaneet minut syyllisyyden tunteista, jolloin pystyn toimimaan johdonmukaisesti lapseni tarpeet ja omat arvoni huomioiden. Nepsyn kasvattamisessa tarvitaan paljon uskoa omiin toimintatapoihin – monet hyvää tarkoittavat kasvatusneuvot kannattaa jättää huomiotta ja selvittää itse, mikä toimii juuri omalla lapsella. Kiintymysvanhemmuuden toimivuus perustuu siihen, että useimmat lapset oppivat parhaiten aikuisen mallista ja kokeilemalla itse kasvavan omatoimisuuden tarpeensa motivoimana. Kokemukseni mukaan nepsyillä on vaikeuksia molemmissa oppimistavoissa; nepsylapsen KiVassa kasvattamisessa saakin käyttää luovuutta!
Useimpien lasten tunnetaitojen kehittymiseksi olisi hyvä, että lapsen vaikeita tunteita ei (vauvaiän jälkeen) harhauteta pois vaan lapsen annetaan ne kokea aikuisen tukemana. Nepsylapsella voi olla taipumus jumiutua tekemisiinsä, ajatuksiinsa ja tunteisiinsa niin vahvasti että harhauttaminen on ainoa keino katkaista negatiivinen ajatuskehä. Tärkeintä on saada lapselle tunne, että vaikeita tunteita ei tarvitse pelätä ja niistä voi selvitä kohtuullisessa ajassa. Tunteita ei tule harhauttaa heti uusille uomille, vaan tunteen kokeminen tulee sallia. Itseäni on helpottanut ajatus 90 sekunnin säännöstä. Tunnereaktion syntyminen, kehon läpi meneminen ja poistuminen kehosta kestää noin 90 sekuntia, ellei ihminen ruoki tunnetta omilla ajatuksillaan. Kelloa ei kannata tuijottaa, vaan tulee oppia tulkitsemaan, milloin lapsi ylläpitää ajatuksillaan tunnetta, joka ei johda mihinkään. Jumiutumistaipumuksen vuoksi lasta voi olla vaikea motivoida esimerkiksi siirtymiin, jolloin aikuinen saattaa joutua hoitamaan tilanteita pakolla silloin kun paraskaan ennakointi ei ole auttanut. Pakkotilanteissa aikuisen tulee pysyä rauhallisena (edellyttää itsesyyllistyksistä luopumista!) ja niiden jälkeen tulisi kiinnittää erityishuomiota kiintymyssuhteen palauttamiseen.
Usein neurotyypilliset lapset nauttivat saadessaan itse tajuta, mitä heiltä odotetaan: ”Sinulta tippui roska lattialle.” Monet nepsyt taas tarvitsevat suoria ohjeita, jotka kuulostavat jopa tylyiltä: ”Nosta roska roskikseen.” Ennakoitavat ja selkeät rajat toimivat useimmilla nepsyillä. Minäviesteillä asetetut rajat opettaisivat lapselle mielenteoriaa, mutta toisaalta eri aikuisten erilaiset rajat voivat sekoittaa lasta liikaa. Tärkeimmistä säännöistä kannattaakin tehdä vaikkapa kuvataulut, jotka ovat kaikkien kasvattajien tiedossa. Lapseni kaipaa perusteluja, mutta ei ole mielekästä perustella asioita silloin kun lapsi on vahvojen tunteiden vallassa. Meillä on käytössä liikennevalot. Olemme keskustelleet ennalta, millaisissa tilanteissa aikuinen määrää (punainen), milloin lapsi saa päättää täysin itse (vihreä) ja milloin aikuinen asettaa rajan, jonka sisällä lapsi päättää (keltainen). Ongelmatilanteissa vetoan liikennevaloihin, jolloin kiellot/käskyt eivät kohdistu niin persoonaan eikä lapsen tarvitse rasittaa itseään perusteluilla.
Arjessa kannattaa korostaa myös vihreitä ja keltaisia tilanteita. Lapset tarvitsevat kokemuksen omasta kontrollista, mutta monet nepsyt ahdistuvat valinnoista: ”Mitäs jos valitsenkin väärin?” Lapsen reaktioita kuunnellen tulee päättää, missä tilanteissa lapselle tarjoaa valinnan mahdollisuuden. Meillä ei esimerkiksi kysellä vaatteiden väristä, koska se veisi lapselta enemmän energiaa kuin antaisi. Tarjoan tietyn vaatteen ja asiasta neuvotellaan vasta jos lapselta tulee vastaväitteitä. Vaikka elämä on ennakoitavaa, aikuisen tulee osata tarvittaessa myös joustaa. Oman mausteensa soppaan tuovat epätyypilliset aistimukset. Monet nepsyt ovat useammin kuumissaan kuin kylmissään. Lapsen tuntoja tulisi kuunnella pukeutumisessa, mutta aina lapsen tuntemukset eivät ole luotettavia. Omani esimerkiksi meinaa polttaa selkänsä joka talvi lämpöpattereissa, koska selän pintatunnossa on häikkää.
Monella lapsella ulkoinen motivointi voi estää sisäisen motivaation synnyn, enkä ole tästä syystä halunnut käyttää palkkiotaulukkoja kasvatuksesta. Nepsyn kanssa olen joutunut joustamaan tästäkin periaatteestani. Lapseni oppii yksityiskohtia hyvin, mutta ei näe kokonaiskuvaa, jolloin sisäisen motivaation saavuttaminen on hankalaa. Esimerkiksi käsienpesu on hänelle ahdistava yksityiskohtien sarja. Miksi joskus käytetään saippuaa, joskus ei? Kuinka pitkään saippuaa tulee hangata käsiin, entä vettä? Mitä tehdä ihan ensimmäiseksi? Monille nepsyille säännöt ovat tärkeitä, he tarvitsevat ennakoitavuutta ja haluavat tehdä asiat ”oikein”. Samalla opitut asiat automatisoituvat hyvin hitaasti ja opittua on vaikea viedä teoriasta käytäntöön tai yleistää tilanteesta toiseen. Olenkin tehnyt tärkeimpiin arkipäivän tilanteisiin kuvalliset ohjeet, joiden oppimista edistän palkinnoin. Palkitsemisen voi toteuttaa mahdollisimman KiVasti esimerkiksi Muksuopin avulla. Etenkin helposti addiktoituvien nepsyjen kanssa kannattaa välttää herkkujen, videoiden tms. käyttämistä palkintona ja palkitsemisesta tulee vähitellen luopua taidon automatisoituessa. Erityiset mielenkiinnon kohteet kannattaa valjastaa kasvatuksen avuksi.
Nepsyt ajautuvat helposti negatiiviseen kierteeseen. Positiivista palautetta kannattaakin antaa herkästi ja karsia negatiivinen palaute minimiin. On tilanteita, joissa lasta on pakko kieltää, kuten toisen koskemattomuutta loukattaessa. Näitä tilanteita voi tarvittaessa vähentää ennakoimalla. Lasten keskinäisissä leikeissä voi olla mukana ja reagoida ennen lapsen kiihtymistä. Lapsi oppii paremmin positiivisesta ohjauksesta tilanteessa kuin jälkikäteen torumisesta. Nepsy saattaa joutua ongelmatilanteisiin usein. Esimerkiksi pintatunnoltaan yliherkkä ja syväpainetuntoa hakeva lapsi voi kuvitella myös kaverin tykkäävän vähän kovakouraisemmasta kosketuksesta. Koska opeteltavaa on paljon, nepsyn kanssa voi joutua tekemään myönnytyksiä asioissa, jotka eivät ole tällä hetkellä kiireellisimpiä opettaa. Itse olen listannut opeteltavat asiat tärkeysjärjestykseen ja kiinnittänyt erityishuomiota korkeintaan pariin asiaan kerrallaan – tässäkin hoitavien aikuisten yhteistyö on tärkeää.
Aistiongelmat aiheuttavat lapselle valtavan määrän stressiä ja stressi taas pahentaa aistiongelmia. Turhaa stressiä kannattaakin välttää aistilapsen kanssa aina kun mahdollista. Arki kannattaa pitää ennakoitavana, jos lapsi sietää huonosti muutoksia. Oma lapseni tekee tarkat suunnitelmat siitä, kuinka tilanteet hoituvat. Pienikin muutos rikkoo koko suunnitelman, ja uuden suunnitelman tekeminen vie aikaa hitaan prosessoinnin ja yksityiskohtaisuuden takia. Kuvakalenterista ja Time Timerista on apua. Monesti nepsyjen vireystaso vaihtelee paljon. Sen säätelyä tulee tukea ja opetella tunnistamaan, mitkä aistimukset lisäävät vireystasoa ja mitkä rauhoittavat lasta. Itselleni on ollut silmiäavaavaa tajuta, kuinka syvätuntoaistimukset rauhoittavat lasta. Painopeitto, satuhieronta ja kuivakuppaus tuottavat syvätuntoaistimuksia lihaksiin, mutta välillä huomaan lapsen tarvitsevan aistimuksia myös nivelille. Niinpä meillä leikitään hyppimis-, työntämis- ja painimisleikkejä ennen nukkumaan menoa.
Nepsyjen toimintakyky vaihtelee paljon vireystason mukaan. Lapselta kannattaa vaatia vain asioita, joihin hän kyseisellä hetkellä kykenee. Jatkuvat epäonnistumiset ajavat lapsen opittuun avuttomuuteen, mutta jos tekee liikaa lapsen puolesta, lopputulos on sama. Pyrin auttamaan lastani silloin kun tiedän huonon vireystason estävän suoriutumista. Tiedän esimerkiksi, että kerhopäivän jälkeen lapsi kaipaa erityishuomiota. Lasten seura on hänelle raskasta, koska lapset ovat aikuisia ennakoimattomampia. Jos lapseltani putoaa lusikka, nostan sen ja kerron tehneeni tällä kertaa niin, koska minusta on mukava auttaa. (Tuon esille sen, ettei palvelusta ole luvassa joka kerta ja että teen sen omasta tahdostani.) Toimin ennen kuin lapsi alkaa käskyttää, sillä lapsi ei saa kokea, että hän saa haluamansa kiukuttelun ja uhkailun vuoksi. Täytän lapsen haluja ennakoiden silloin kun lapsella on paljon täyttämättömiä tarpeita, mutta lapsi ei ole vielä raivon vallassa. Ilman apua lapsi jumittuisi haluunsa, mikä estää oikeiden tarpeiden täyttämisen. Kun tarpeet on täytetty, sanoitan mennyttä: “Sinulla taisi olla tosi kova nälkä ja halipula!”, jotta lapsi tajuaisi pahan olon taustalla olleet tarpeet, eikä tulkitsisi kaiken johtuneen vain lusikan tippumisesta, mikä lopulta katkaisi kamelin selän. Hyvinä päivinä lapsi saa nostaa itse lusikkansa, vaikka siitä kiukku syntyisikin, koska tällöin tyydyttymättömät tarpeet eivät estä lusikan nostamista. Tärkeintä on kuunnella omia tuntojaan pitäessään kiinni rajoistaan. Jos tekee jotain vasten tahtoaan, lapsi huomaa sen ja hämmentyy.
Jos lapsellani on liikaa stressiä, hän alkaa käskyttää muita. Moni tulkitsee tämän niin että rajaton lapsi siinä vain hakee valtaa. Ratkaisuksi tarjotaan aikuisen vallan tiukentamista. Tällöin lapsella on kaksi vaihtoehtoa reagoida lisääntyneeseen stressiin: kapinoida tai muuttua näkymättömäksi. Onneksi lapseni on sen verran kapinoivaa sorttia, etten voinut olla heräämättä. Oikeasti lapsen toiminnan taustalla on tarve hallita (omista suunnitelmista) poikkeavaa tilannetta ja aikuisen tehtäväksi jää auttaa lasta saamaan hallinnan kokemus takaisin. Lapselle voi luoda tilanteen, jossa hän saa päättää jostain rikkomatta toisten rajoja. Meillä lapsella oli tapana nälkäisenä (jos ruoka ei ollutkaan juuri sitä mitä oli kuvitellut) huutaa minua hakemaan uusia lusikoita. En alkanut väitellä, että hänen pitäisi hakea itse lusikkansa, enkä juossut hänen halujensa mukaan. Aloin pitää pöydällä valmiina noin kymmentä lusikkaa, joista hän sai valita.
Joskus ajaudumme tilanteisiin, joissa lapsi kokee menettävänsä tilanteen hallinnan täysin. Tällöin hän esittää täysin mielettömiä pyyntöjä tai pyynnöt vaihtuvat koko ajan ”tule tänne, mene pois”. Näissä tilanteissa pidän omista rajoistani jopa keinotekoisesti kiinni; lastani rauhoittaa se, että ainakin aikuinen on varma tilanteen hallinnasta. Periaatteena tässäkin on, että lapsen annetaan päättää asioista, joista hän kykenee päättämään. Lapsen ajattelun ollessa täysin lukossa hän ei kykene pieniinkään päätöksiin ja vanhempi auttaa päättämällä lapsen puolesta. Eräskin yö lapseni toivoi minun kaatavan yövetensä kolmesti vessanpönttöön ja ottavan aina uutta tilalle. Ei olisi ollut minulle kovin vaikeaa, mutta kaadoin silti vedet keittiöön ja otin vain kerran uudet tilalle. Täytin lapsen tarpeen (jano), mutta en halua.
Etenkin nepsylapsilla on vaikeuksia tunnistaa tarpeitaan ja tarpeet peittyvät halujen alle. Täyttämällä liikaa haluja oikeat tarpeet hämärtyvät entistä enemmän nepsyn oppiessa hakemaan korviketyydytystä. Meillä esimerkiksi yhteyden tarve on näyttäytynyt nälkänä, pelkona ja jopa kipuna. Jos lapsi saa tähän nälkäänsä ruokaa, hän pyytää sitä jatkossakin yhteyden sijaan. Jos lapsi täyttää jatkuvasti hallinnan tarpeensa hallitsemalla vanhempiaan, hän hakee hallinnan tunnetta jatkossakin tätä kautta. Joudun miettimään jatkuvasti, milloin voin täyttää lapseni haluja. Tunnistan täyttäneeni halun väärässä paikassa viimeistään silloin kun lapselle ei tunnu riittävän mikään; yhden halun täytyttyä tulee heti uusi tilalle.
Samalla kun lapseni opettelee ymmärtämään ympäristöään, minä opettelen ymmärtämään häntä. Asetan myös itselleni jatkuvasti oppimistavoitteita. Tällä hetkellä opettelen sietämään lapsen hidasta prosessointia ja kuuntelemaan hänen juttunsa loppuun, vaikka olisi arvannut ne jo kauan sitten. Lapseni on opettanut minulle mindfulness-asennetta ja huomioimaan pienimpiäkin positiivisia asioita (positiivisuutta saa välillä etsimällä etsiä). Aivojen kehitys on aaltoilevaa ja takapakkeja tulee. Raskaimpina hetkinä minua on auttanut erilaiset mantrat, joita olen joskus jopa teipannut käteeni. Mitä lie kaupan kassa ajatellut, kun ranteessani on lukenut: ”Ei se tee sitä tahallaan, rauhoitu ennen kuin reagoit!” Tämän hetken suosikkimantrojani ovat: ”Jokainen tulistuminen on tilaisuus oppia tunteiden hallintaa” ja ”Erityislapsi on mahdollisuus henkiseen kasvuun.” Onnea muillekin erityisen lapsen kasvattamille!
– Sonja Häkkinen –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.