Muistan elävästi, kun saunoimme puolisoni kanssa tunnelmallisessa puusaunassamme kahdestaan  muutamaa päivää ennen lapseni syntymää, ja pohdin ääneen, kuinka elämämme tulisi pian muuttumaan toisenlaiseksi. Tunsin sisälläni innostavan, uuden ja peruuttamattoman lupauksen uudesta ajanjaksosta. En tiennyt paljoakaan siitä, mitä tämä siirtymä toisi tullessaaan, mutta tunsin olevani siihen valmis. Osasin aavistaa väsymystä, suurta onnea ja täyttymystä, jotka kävivätkin toteen. Sisäisestä matkasta, jota vanhemmuus varmalla ja vahvalla kädellä työntäisi minut kokemaan, en tiennyt vielä mitään.

Jo raskausaikana olin tuntenut, että aivan kuin näkymätön kupla olisi ympäröinyt minut ja vauvani suojiinsa. Tähän tunteeseen liittyi vahva yhteydentuntu lapseni kanssa, joka näkyi muun muassa haluna jutella, laulella ja antaa silityksiä vatsalleni. Vaaleanpunainen kimaltava vanhemmuuden kupla, joka oli täynnä rakkautta, lämpöä ja ihmetystä, oli oiva suoja myös väsymyksen, epävarmuuden ja neuvottomuuden hetkiin lapsen jo synnyttyä. Tunsin, kuinka tämä kupla kannatteli minua, antoi uskoa ja voimaa toimia oman vaistoni mukaisesti, piti minua turvassa ja mahdollisti sen, että sain tuntea myös vaikeita tunteita turvallisen suojan ympäröimänä. Löysin varsin helposti tuen äärelle, kun sitä tarvitsin, ja sain keskittyä tutustumaan ihmeelliseen lapseeni. 

Vietimme paljon aikaa yhdessä ihmetellen toisiamme ja maailmaa, ja aloimme vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Hämmästyin vaistoa, joka kertoi vauvan tarpeesta usein jo ennen kuin hän sen ilmaisi tai hyvin varhaisessa vaiheessa, ja tiesin, että olisi tärkeää kuunnella vauvaa häneen liittyvissä asioissa. Aivan kuin hän olisi kertonut minulle sanattomasti: “Ole vain hetkessä, vastaat tarpeisiini niiden ilmaantuessa ja olet saatavilla, niin kaikki on yksinkertaista”. Tähän totuuteen palasin yhä uudestaan, ja sain palautettua itseni monimutkaisuuden sokkeloista takaisin yhteyteen. 

Oma tunteeni ei tokikaan ollut aina vain ilon ja onnen täyttämää, vaan tiedostin itsessäni toisinaan myös aaltoilevaa epämukavuutta: vihaa, surua, neuvottomuutta ja monia muita tunteita. Onnekseni olin jo aiemmin oppinut tavan olla yhteydessä itseeni, ja minulla oli halua alkaa kohdata itseäni kuunnellen ja läsnäollen. Olin lukenut paljon innostavaa kiintymysvanhemmuuden materiaalia tunteiden sanoittamisesta ja aktiivisesta kuuntelusta, ja totesin, että voisin käyttää näitä keinoja myös itseni kanssa. Alkoi todellinen opettelu sen suhteen, kuinka kuulla itseäni niin, että kokisin tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Alussa tunnistin, kuinka sisäinen lapseni aiheutti minussa heräävät tunteet: ”Kukas minusta sitten pitää huolta ja vastaa minun tarpeisiini, jos sinä keskityt vain vauvaan?” Ymmärsin, että minun olisi pidettävä huolta yhden sijaan kahdesta lapsesta, ja vaikka kuinka olisin halunnut työntää vastuuta itseni ulkopuolelle, tiesin, että tehtävä kuului minulle. Minun olisi vahvistettava vastuullista aikuisuutta minussa, jotta oma sisäinen lapseni kokisi tulevansa kannatelluksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikki tämä muutos voi tapahtua tiedostamisen lisäksi vain itsemyötätunnon kautta. Ja että vaikka työ on tehtävä itse, ei kuitenkaan yksin. Avun pyytämisen taito on yksi osa vastuullista aikuisuutta.