Tämä on blogipohdinta siitä, miten vanhemmuus on syventänyt matkaa minuuteeni, itseeni ja jotakin siitä, mitä se on tuonut tullessaan.
Muistan elävästi, kun saunoimme puolisoni kanssa tunnelmallisessa puusaunassamme kahdestaan muutamaa päivää ennen lapseni syntymää, ja pohdin ääneen, kuinka elämämme tulisi pian muuttumaan toisenlaiseksi. Tunsin sisälläni innostavan, uuden ja peruuttamattoman lupauksen uudesta ajanjaksosta. En tiennyt paljoakaan siitä, mitä tämä siirtymä toisi tullessaaan, mutta tunsin olevani siihen valmis. Osasin aavistaa väsymystä, suurta onnea ja täyttymystä, jotka kävivätkin toteen. Sisäisestä matkasta, jota vanhemmuus varmalla ja vahvalla kädellä työntäisi minut kokemaan, en tiennyt vielä mitään.
Jo raskausaikana olin tuntenut, että aivan kuin näkymätön kupla olisi ympäröinyt minut ja vauvani suojiinsa. Tähän tunteeseen liittyi vahva yhteydentuntu lapseni kanssa, joka näkyi muun muassa haluna jutella, laulella ja antaa silityksiä vatsalleni. Vaaleanpunainen kimaltava vanhemmuuden kupla, joka oli täynnä rakkautta, lämpöä ja ihmetystä, oli oiva suoja myös väsymyksen, epävarmuuden ja neuvottomuuden hetkiin lapsen jo synnyttyä. Tunsin, kuinka tämä kupla kannatteli minua, antoi uskoa ja voimaa toimia oman vaistoni mukaisesti, piti minua turvassa ja mahdollisti sen, että sain tuntea myös vaikeita tunteita turvallisen suojan ympäröimänä. Löysin varsin helposti tuen äärelle, kun sitä tarvitsin, ja sain keskittyä tutustumaan ihmeelliseen lapseeni.
Vietimme paljon aikaa yhdessä ihmetellen toisiamme ja maailmaa, ja aloimme vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Hämmästyin vaistoa, joka kertoi vauvan tarpeesta usein jo ennen kuin hän sen ilmaisi tai hyvin varhaisessa vaiheessa, ja tiesin, että olisi tärkeää kuunnella vauvaa häneen liittyvissä asioissa. Aivan kuin hän olisi kertonut minulle sanattomasti: “Ole vain hetkessä, vastaat tarpeisiini niiden ilmaantuessa ja olet saatavilla, niin kaikki on yksinkertaista”. Tähän totuuteen palasin yhä uudestaan, ja sain palautettua itseni monimutkaisuuden sokkeloista takaisin yhteyteen.
Oma tunteeni ei tokikaan ollut aina vain ilon ja onnen täyttämää, vaan tiedostin itsessäni toisinaan myös aaltoilevaa epämukavuutta: vihaa, surua, neuvottomuutta ja monia muita tunteita. Onnekseni olin jo aiemmin oppinut tavan olla yhteydessä itseeni, ja minulla oli halua alkaa kohdata itseäni kuunnellen ja läsnäollen. Olin lukenut paljon innostavaa KiVan materiaalia tunteiden sanoittamisesta ja aktiivisesta kuuntelusta, ja totesin, että voisin käyttää näitä keinoja myös itseni kanssa. Alkoi todellinen opettelu sen suhteen, kuinka kuulla itseäni niin, että kokisin tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Alussa tunnistin, kuinka sisäinen lapseni aiheutti minussa heräävät tunteet: ”Kukas minusta sitten pitää huolta ja vastaa minun tarpeisiini, jos sinä keskityt vain vauvaan?” Ymmärsin, että minun olisi pidettävä huolta yhden sijaan kahdesta lapsesta, ja vaikka kuinka olisin halunnut työntää vastuuta itseni ulkopuolelle, tiesin, että tehtävä kuului minulle. Minun olisi vahvistettava vastuullista aikuisuutta minussa, jotta oma sisäinen lapseni kokisi tulevansa kannatelluksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikki tämä muutos voi tapahtua tiedostamisen lisäksi vain itsemyötätunnon kautta. Ja että vaikka työ on tehtävä itse, ei kuitenkaan yksin. Avun pyytämisen taito on yksi osa vastuullista aikuisuutta.
Näitä kasvukipujenkin kautta tapahtuneita oivalluksia seurasi lukuisat keskustelut ja läsnäolon hetket itseni kanssa ja uudenlainen herääminen omille tarpeilleni, joista osan koin olleen unohduksissa jo vuosia, ehkäpä kymmeniä. Aloin tunnistaa itsessäni tarpeen yhteyteen, erillisyyteen, läheisyyteen, lepoon, rauhaan ja etenkin merkityksellisyyteen, muutamia mainitakseni.
Tutustuminen omaan itseeni tunteideni ja tarpeideni tunnistamisen kautta alkoi nopeasti näkyä myös konkreettisissa elämänmuutoksissa. Tuntui, kuin pieni syntynyt lapseni olisi ollut indikaattori siitä, mikä elämässäni oli toimimatonta ja mihin tarvitsin vielä muutosta. Näin selvemmin, mikä palveli ja mikä ei palvellut minua, ja tunsin kipeänä ristiriitana kaiken toimimattoman. Olin lujasti usutettu toimimaan oman itseni parhaaksi, ja tiesin, että sitä halusin myös lapselleni mallintaa.
Nyt, kun on kulunut jo 2 v ja 7 kk lapseni syntymästä ja itseni uudelleensyntymästä, huomaan olevani kohdassa, joka tuntui aiemmin kaukaiselta. Tiedän, että olen sekä vanhemmuuden että itseni kanssa alkutaipaleella, mutta sekin tieto lisää innostusta myös tulevaa matkaa kohtaan. Tähän kasvuun on sisältynyt myös uupumisen jakso, jota pystyn jo nyt tarkastelemaan lempein silmin. Koetin niin kovasti kuunnella itseäni, mutta samaan aikaan saada hyväksyntää omille tarpeilleni ja sisäistetyille arvoilleni ulkopuoleltani. Koetin löytää tasapainoa näiden kahden välille, olla rehellinen sekä itselleni että toisille, ja saada ymmärrystä. Nyt tiedän, että ensisijaisesti minun tulee ymmärtää itseäni. Olla itseni puolella ja arvostaa minuuttani, sitä osaa, joka on muista erillinen siitä huolimatta, että pyrkii yhteyteen muiden kanssa. Yhteys toisiin ei ole kuitenkaan lähtökohta vaan seuraus siitä, että olen yhteydessä itseeni. Silloin voin aidolla ja rehellisellä tavalla yhdistyä myös toisiin. Silloin voin olla myös lapselleni malli itseään arvostavasta aikuisesta, joka seisoo tunteidensa takana.
Tämänhetkinen tilanne ei kuitenkaan ole päätepysäkki, vaan välietappi upealla elämäni matkalla. Kohta, jossa aurinko nousee, värjää taivaan taianomaisilla liukuvärimaalauksillaan ja luo hetkeen voimaa, uuden alun tuntua ja elämän taikaa. Odotan innolla tulevaa, mutta samalla minut täyttää lämmin läsnäolon tunne. Tunne siitä, ettei ole kiire mihinkään, että voin olla ja nauttia juuri tästä hetkestä, vanhempana, työntekijänä, vaimona, mutta etenkin minuna. Kokonaisempana, eheämpänä ja ainutlaatuisena minuna.
– kirjoittaja on KiVa ry:n toimihenkilö –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.