Olen kasvanut hyvin tavallisessa 90-lukulaisessa suomalaisperheessä. Vanhimpana lapsena omaksuin ja osin tahtomattani sain roolin, jossa korostuivat vastuullisuus, reippaus, pärjäävyys, kiltteys, itsenäisyys ja valitettavasti etenkin jälkikäteen ajateltuna myös tietynlainen yksinäisyys perheessä. Kotona ei puhuttu juuri mistään syvällisemmästä tai vakavammasta. Moni arkinenkin asia oli jotenkin mysterisoitu, eikä juuri mistään uskaltanut kysellä. Jos jostain tunteistani joskus kerroin, kuulin usein ”höpöhöpö” ja näin asia oli käsitelty. Joskus minulle myös naurettiin ja se aiheutti häpeää ja usein myös epätietoisuutta ja epävarmuutta.
Sisarusten, pärjäävän tyylini ja yksinäisyyteni takaa janosin äidiltäni läsnäoloa ja yhteistä aikaa. Epäsuoraan ja suorasti. En sitä muista ikinä saaneeni. Aina olivat sisarukset, äidin väsymys, äidin oman ajan tarve tai joku muu syy mikä meni edelle. Ja minähän olin iso ja reipas. Jos ”kiukuttelin” tai esimerkiksi härkin sisaruksiani, sain niskoilleni äidin raivon, tukkapöllyn ja jopa pari päivää kestävän mykkäkoulun, jonka jälkeen asia lakaistiin maton alle, eikä siitä koskaan puhuttu. Muistan useita kertoja iltaisin itkeneeni itseni uneen, odottaen ensin pitkään, että äiti tulisi juttelemaan ja selvittämään riitamme. Hän ei koskaan tullut.
Pärjäsin aina upeasti koulussa. Sain siitä paljon kehuja kotoa. Kuinka fiksu ja osaava koululainen olenkaan ja miten hienoa, että sen tietävät myös kaikki naapurit ja tuttavat! Opin, että suorittamalla olen hyvä. Muunlaisia kehuja en muista koskaan kuulleeni. En muista myöskään kuitenkaan suoraan kuulleeni, että vanhempani olisivat minusta ylpeitä, edes siitä koulumenestyksestä.
Murrosiässäkin suoritin koulun aina moitteetta. Kotona tunteet kuohuivat ja vähäinenkin yhteys äitiin rakoili. Sain jatkuvasti kuulla olevani itserakas ja kiittämätön. Oikeasti olin pahoinvoiva ja surullinen, epävarma ja ahdistunut. Koulussa minua haukuttiin jonkin verran. Enimmäkseen painoani, joka oli täysin normaali, kommentoitiin negatiivisesti. Kaverini, joita minulla onneksi oli paljon, lohduttivat, mutta tilanne oli jo luisumassa huonoksi. Kerran muistan äitini hihkuneen ääneen, kun olin kasvupyrähdyksen myötä hoikistunut. Hän siveli vyötäröäni ja kutsui isänikin katsomaan. Samalla hän moitti jatkuvasti omaa vartaloaan joka käänteessä ja kertoi, että olen perinyt omani häneltä. Pian teinkin itselleni armottomia jumppaohjelmia. Kehoani inhotessani revin vatsanahkani usein täyteen verisiä naarmuja. Haaveilin, että voisin veitsellä leikata rasvat vatsastani pois. Yläkouluikäisenä aloitin viattoman laihdutuskuurin joka kulminoitui syömishäiriöksi.
Syömishäiriön kyytipoikana aloitin hyväksynnän toivossa alkoholikokeilut, toinen toistaan rajummat. Humalassa oli helppo myös harrastaa oksentamista ja laittaa se humalan piikkiin vaikka oikeasti ahdistuin kaloreista mitä olin syönyt tai juonut. Humalassa sain rohkeutta lähestyä vastakkaista sukupuolta ja huono itsetunto unohtui hetkeksi. Olin holtiton joka suhteessa. Humalassa olin myös itsetuhoinen. En vieläkään voi käsittää, miten hyvä tuuri minulla oli, enkä esimerkiksi vammautunut pysyvästi.
Kaikki nämä murrosiän ylilyönnit sain tehtyä vanhemmiltani salassa. Välillä mietin, että äiti varmasti arvasi minun olevan humalassa jos rymysin kotiin ja hän istui sohvalla näköyhteyden päässä. Hän katsoi, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Juuri ennen täysi-ikäisyyttä pääsin eroon minua henkisesti vaurioittaneesta ystävyyssuhteesta ja löysin tilalle korjaavia kokemuksia.
Pari vuotta meni näin. Koulua suoritin liiankin tunnollisesti. Syvimmän minäni peitti suojamuuri. Mistään ei puhuttu, syömishäiriöön sain äidiltä vain uhkailua ja huutoa, en mitään muuta apua. Nuorena aikuisena tietynlainen liikuntariippuvuus astui mukaan kuvioihin ja se höystettynä jatkuviin miinuskaloreihin sotki hormonitoimintaani ja kroppani toimintaa pitkäksi aikaa. Lopulta kamppailin asian kanssa enemmän ja vähemmän äidiksi tulooni asti. En uskaltanut puhua asiasta äitiysneuvolassa, koska ajattelin, että terveydenhoitaja varmasti vain ajattelisi, että eihän tuo ole edes laiha, ei sillä voi olla syömisen kanssa ongelmia.
Tapasin puolisoni teini-iän lopulla. Alkuun huono itsetuntoni näkyi mustasukkaisuutena ja epäluuloisuutena. Vastaavasti nautin täysillä huomiosta, mitä sain myös muilta kuin puolisoltani esimerkiksi baarissa. Sain huomiota välillä ihan valtavasti ja olin sen kanssa vilpittömän ihmeissänikin. Minäkö kaunis? Vuodet kasvattivat, onneksi. Löysin opiskelualan, josta lunastin paikkani ja sain mittaamattoman tärkeitä uusia ystäviä. Pian elinkin elämäni yhtä onnellisimmista ajoista!
Valmistuin, työllistyin, avioiduin. Eheydyin. Prosessoin mennyttä, häpesin sitä myös paljon, mutta jälkikäteen ajateltuna aivan turhaan. Mennyttä emme voi muuttaa, tähän hetkeen voimme vaikuttaa. Ilman kaikkia menneisyyden kokemuksiani en olisi minä.
Suurin unelmani toteutui, kun tulin äidiksi. Löysin saman tien varmat vaistonvaraiset otteet ja tavat toimia. Löysin Kiintymysvanhemmuuden, tunsin, että tulin kotiin. Pohdin paljon, mitä asioita en haluaisi siirtää omalta äidiltäni eteenpäin. Pohdin niin paljon, että ahdistuin. Entä jos minusta vahingossa tulee äiti, joka huutaa, muttei puhu. Vaatii, muttei ole läsnä. Käskee olla kiltti ja pärjäävä muttei anna olla heikko. Entä jos ajaudun vain samaan vaikka miten yrittäisin? Pelkäsin. Samoihin aikoihin oma äitini aloitti kriittisten kommenttien ja neuvojen antamisen pyytämättä, arvostellen joitakin valintojani. Päätin, etten enää purematta niele. Nousin vastustamaan häntä, kantani perustellen. Sain vastaukseksi ”höpö höpö” ja “et voi suuttua tästä”. Ahdistuin lisää.
Pääsin keskustelemaan muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Kertoessani elämänkaartani hän ihmetteli, miten olen voinut selvitä tänne asti ilman ammattiapua. Ymmärsin, että asiat joiden kanssa olin paininut, olivat oikeasti isoja. Siihen asti luulin viettäneeni aika tavallisen lapsuuden ja nuoruuden. Olivathan puitteet kaikkien kriteerien mukaan ihan normaalilta vaikuttavat. Kuitenkin, minua kohtaan oli toimittu väärin, enkä ollut ansainnut sellaista. Se ei ollut minun vikani. Se ei ollut minun vikani.
Lapseni kasvoi ja pian toinenkin syntyi. Minä kasvoin mukana eheämmäksi ja tasapainoisemmaksi. Suhtauduin lapsiini äärimmäisellä leijonaemon vaistolla. Pian ymmärsin, että jotta voin olla paras esimerkki lapsilleni, minun täytyy kohdistaa myös itseeni sitä samaa: puolustaa, ottaa tilaa, antaa armoa, rakastaa. Takapakkiakin tuli. Esikoiseni ollessa taapero, hän puraisi minua erittäin rankan päivän jälkeen täydellä voimalla rinnasta. Olin sinnitellyt koko päivän kipeänä yksin lapsen kanssa iltaan asti ja tuo tapaus katkaisi kamelin selän. Karjuin. Huusin tuolle pienelle lapselle, että sinä et saa purra minua, minuun sattuu. Lapsi katsoi ihmeissään, mutta ei reagoinut sen kummemmin. Minä reagoin. Tunnepurkauksen mentyä ohi, pyysin lapselta tuhannesti anteeksi ja selitin tilanteen. Vaivuin käsittämättömän voimakkaaseen itseni ruoskimisen tilaan. Itkin koko loppuillan ja pitkälle yöhön. Nyt minusta oli tullut äitini kuva. Peli on menetetty.
Häpesin niin paljon. Koin, ettei varmasti kukaan äiti maailmassa ollut koskaan huutanut pienelle taaperolle. Säikähdin valtavasti. En ollut koskaan kokenut noin vahvaa kontrollin menettämisen tunnetta. Häpeän takaa rohkaistuin onneksi kirjoittamaan tapahtuneesta erääseen vertaistukiryhmään. Sain sieltä ihan valtavasti myötätuntoa. “Kelle tahansa olisi tuollaisen päivän jälkeen käynyt noin!” “Se, että kadut noin voimakkaasti, kertoo sen tärkeimmän, tuo ei ole sinulle ominainen tapa toimia.”, “sinä saat tuon anteeksi!”, “kuitenkin vain huusit eikä lapsesi edes näyttänyt säikähtävän”.
Meni oikeasti pitkään, mutta pääsin tuosta yli. Tajusin, ettei yksi tuollainen kokemus tee minusta äitiäni. Pelko kuitenkin jäi. Vasta noin kolmen vuoden päästä tajusin, että tietyt toimintamallit oikeasti puskevat jostain selkärangasta kuten olemme ne esimerkiksi lapsuudessamme oppineet. Sille ei voi mitään, mutta omia toimintatapojaan voi harjoittaa. Ja mikä tärkeintä, on täysin inhimillistä jos kovan kuorman alla joskus katkeaa ja tuntuu, että kontrolli pettää. On täysin opeteltavissa, miten pysähtyä ennen kontrollin pettämistä ja kuinka säätelee ne jopa raadollisen voimakkaat tunteensa.
Olen aina tiedostanut mindfulnessin hyödyt ja halunnut omaksua aihetta. Samaan aikaan joku siinä on kuitenkin omalle kohdalleni tyssännyt ja myötätuntokirjallisuutta luettuani tajusin mikä se on: armottomuus itseäni kohtaan. Kun olen yrittänyt tehdä jotain hengitysharjoitusta tai muuta tietoisen läsnäolon harjoitusta ja keskittymiseni on karannut heti autopilotille, olen liki samantien luovuttanut ja todennut, että en osaa tai, että nämä eivät ole minua varten. En aiemmin tajunnut, että näitä taitoja tulee harjoittaa kuten mitä tahansa taitoa: säännöllisesti, vähitellen! Kirjallisuudesta löysin ihanaa selkeää kuvailua siitä, mitä tulee tehdä ja miten suhtautua jos huomaa keskittymisensä karkaavaan: havainnoida tämä myötätuntoisesti ääneen ja todeta että jaahas, autopilottini käynnistyi, tämä onkin ihan inhimillistä. Lisäksi itseään tulisi aina kiittää, meni harjoitus miten meni. Niin yksinkertaista, mutta ei todellakaan itsestäänselvää.
Kuluneen kesän aikana aloinkin harjoitella kunnolla. Aloin onnistua. Koin, että löysin elämästäni ja maailmastani täysin uusia sävyjä.
Edelleen olen itsekriittinen. Edelleen huijarisyndrooma puskee usein päälle ja epäilen itseäni ja taitojani. Välillä katkeruus nousee pintaan: miksi äitini ei aktiivisesti työstänyt omia ongelmiaan vaan siirsi ne minuun? Vastaavasti, osa katkeruudesta on kääntynyt myös myötätunnoksi: hän teki varmasti parhaansa niillä resursseilla mitä hänellä oli. Ja hänen omat lähtökohtansa ovat olleet monessa suhteessa vielä heikommat. Edelleen syyllistyn valtavasti, jos oman kuormani alta ärhentelen lapsilleni. Kuitenkin osaan suhtautua siihen myös itsemyötätuntoisesti.
Kiinnitän aivan valtavasti huomiota siihen, miten kohtaan itseni ja läheiseni arjessa. Millaista mallia haluan antaa lapsilleni? Haluan heidän tuntevan joka päivä olevansa minulle maailman rakkaimmat ja kalleimmat aarteet. Vääränlaisesta käytöksestä en nimeä heitä itseään vääränlaiseksi, vain sen tietyn käytöksen tai toiminnan. En koskaan arvostele tai ruoski itseäni tai ketään muutakaan heidän kuullensa. Haluan näyttää esimerkkiä avarakatseisesta, myötätuntoisesta, empaattisesta, suvaitsevasta, kaikista asioista keskustelevasta, sallivasta ja lempeästä äidistä. Mikä helpottavinta, tunnistan osaavani toteuttaa ihailemiani arvoja arjessa. Osaan olla välillä myös ylpeä itsestäni. Esimerkin voima on kaikkein suurin. Rakkauden ohella se kaikkein suurin.
Sinäkin pystyt matkustamaan myötätuntoon. Olivat lähtökohtasi mitkä tahansa, sinä pystyt. Omaksu tietoa lukien tai kuunnellen, anna itsellesi aikaa, etene pienin askelin. Jos jokin tuntuu liian paljolta, anna olla ja palaa siihen myöhemmin. Opettele kohtelemaan itseäsi kuten sinulle kaikkein rakkaimpia ihmisiä ja aloita matkasi nyt. Olet ansainnut sen.
Kiitos tästä mahdollisuudesta!
– Kirjoittaja on Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n yhdistyksen aktiivi –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.