Pystytkö kuvittelemaan itsesi edellä kuvattuun tilanteeseen? Voi tuntua kauhistuttavalta edes ajatella, että saattaisi joskus oman uupumuksensa vuoksi olla vaarassa kohdella lapsiaan väkivaltaisesti, mutta valitettavasti sellainen tilanne on todellisuutta monille vanhemmille. Haastavat tilanteet lienevät arkipäivää lapsiperheissä, ja jokainen vanhempi tuntee ajoittain saaneensa tarpeekseen vanhemmuudesta. Väsymyksen ja turhautumisen tunteet eivät ole poikkeavia eivätkä ne kerro vanhemman kyvyttömyydestä tai huonoudesta, vaan niihin olisi hyvä suhtautua signaaleina omista tarpeista. Jos ihminen syystä tai toisesta jatkuvasti ohittaa omat tarpeensa, ne alkavat vähitellen muistutella itsestään yhä kuuluvammin. Tulee unohtelua, kärsimättömyyttä ja kiukunpuuskia. Arkisiin velvollisuuksiin liittyvät asiat alkavat kiinnostaa yhä vähemmän, kunnes lopulta ihminen jaksaa hädin tuskin suorittaa aivan välttämättömimmät asiat ja nekin vastahakoisesti. Fyysinen tai psyykkinen sairastuminen on tällaisessa tilanteessa todennäköistä.

Vanhemmuuden uupumus eli parental burnout on jotain enemmän kuin pelkkää väsymystä: siihen liittyy uupumuksen tunne, joka ei poistu edes lepäämällä. Vanhempi tuntee, ettei enää suoriudu vanhemmuuteen liittyvistä tehtävistä riittävän hyvin, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta. Hän voi tuntea lähes pakokauhua omasta elämäntilanteestaan, ja itsemurha-ajatukset tai pakenemistoiveet ovat suhteellisen yleisiä. Yhteys lapsiin on katkennut, eikä vanhempi kykene tuntemaan iloa lapsista tai vuorovaikutuksesta heidän kanssaan. Loppuun palaneet vanhemmat tuntevat väsymyksen lisäksi jatkuvaa syyllisyyttä ja kokevat olevansa täysin kelvottomia vanhempina ja ihmisinä yleisesti.

Kulttuurisesti vanhemmuudessa uupuminen näyttäisi liittyvän samaan vanhemmuuden ”pimeiden puolien” tai tabujen joukkoon, johon myös väkivaltaisuus kuuluu. Onko niin, että vanhempien uupumukselta halutaan sulkea silmät? On merkillepantavaa, että tutkimusaiheena vanhemmuuden uupumus on yleistynyt vasta 2000-luvulla, ja nykyisistäkin tutkimuksista suuri osa koskee vain kroonisesti sairaiden lasten vanhempia. Ikään kuin vasta viime vuosina olisi herätty siihen, että aivan tavallisten lasten aivan tavalliset vanhemmat voivat ajautua uupumusasteiseen väsymykseen vanhemman roolissa. Omasta uupumuksesta kertominen esimerkiksi neuvolassa voidaan kokea leimaavaksi. Vanhemmat saattavat pelätä joutuvansa kokemaan lastensuojelun negatiivisia seurauksia: esimerkiksi lasten huostaanoton mahdollisuus voi aivan aiheellisesti huolettaa tilanteessa, jossa vanhempi ei pysty tarjoamaan lapselleen/lapsilleen hyvän kasvun edellytyksiä ja turvallisuutta. Miten voitaisiin välttää ongelmien kasautuminen ja varmistaa riittävä ja oikea-aikainen avunsaanti 2020-luvun Suomessa, jossa avun saamisen mahdollisuudet vaihtelevat suuresti kuntien välillä?

On hyvä, että menneiden vuosikymmenten autoritäärisestä kasvatustyylistä pyritään aktiivisesti eroon. Vanhemmuuden kulttuuriset ihanteet näyttävät kuitenkin menneen aivan toiseen ääripäähän jopa siinä määrin, että ne saattavat altistaa uupumukselle: Kun lasten hyvinvointi ja menestys nähdään vanhemman onnistumisena ja oireilu ja hankaluudet vanhemman epäonnistumisena, vanhemmalle lankeava vastuu on musertavan suuri. Tällöin unohtuu se, että lapsen elämään ja kehitykseen vaikuttavat lukuisat muutkin seikat kuin vanhemman häneen kohdistama hoiva ja kasvatus. Lapsi voi niin hyvässä kuin pahassakin saada vaikutteita kodin ulkopuolelta, ja hän tekee myös itse valintoja oman persoonansa ja omien pyrkimystensä mukaisesti. 

Vanhemmuuden merkityksestä lasten hyvinvoinnin taustatekijänä piirtyy julkisessa keskustelussa mielestäni liian yksipuolinen kuva. Jokaisen teon ja valinnan merkitystä arvioidaan ennen kaikkea lapsen kannalta ja vanhemman tarpeet ja toiveet unohdetaan. Lasten edun nimissä saatetaan avoimesti arvostella vanhempien toimia, ja erityisesti sosiaalinen media mahdollistaa vertailun, kilpailun ja toisten mustamaalaamisen aiempaa laajemmin. Sosiaalista mediaa käytetään oman identiteetin muokkaamisen välineenä, ja itsestä ja omasta vanhemmuudesta on mahdollista antaa todellista ruusuisempi kuva. Todellisuus tuntuukin pirstaloituvan siten, että julkiset ja esittelykelpoiset puolet näytetään kaikille, mutta epäonnistumisen hetket ja rosoinen inhimillisyys piilotetaan muiden katseilta ja niitä kannetaan yksin. Epätäydellisyyden hyväksyminen olisi kuitenkin edellytys psyykkisen terveyden ylläpitämiselle, ja siitä hyötyisi paitsi vanhempi itse myös lapset ja muut vanhemmat.

Olisiko vanhemmuuskeskusteluun hyvä tuoda näkökulmia siitä, millaista on hyvä vanhemmuus – voisiko se toteutua erilaisilla tyyleillä ja monenlaisissa perheissä? Psykologian alan tutkimusnäyttö ja teoreettinen ymmärrys ei tue intensiivisen vanhemmuuden ideaalia, jonka mukaan vanhemman täytyy joka hetki huolehtia lapsensa kaikista tarpeista ja näyttää vielä erinomaista esimerkkiä kaikissa mahdollisissa asioissa. Donald Winnicott esitti jo 1950-luvulla näkemyksensä ”riittävän hyvästä äidistä” (good enough mother). Hän tarkoitti käsitteellä sitä, ettei äidin tule olla lastaan täydellisesti ymmärtävä ja aina saatavilla oleva olento  – ikään kuin kukaan edes pystyisi siihen  –  vaan väärinymmärrykset, turhautumiset ja vihastumiset kuuluvat vuorovaikutukseen, ja sopivalla tasolla pysyessään ne auttavat lasta normaalissa kehityksessä eteenpäin. Nykyään ei varmaankaan ole syytä typistää tätä ajatusta vain äitejä koskevaksi, vaan sama idea pätee kaikkiin lapsen kanssa toimiviin aikuisiin. Riittävän hyvä ei ole toiseksi paras vaihtoehto heti täydellisen jälkeen, vaan oikeasti kaikkein paras. Vanhemman omat tarpeet ovat tärkeitä siksi, että lapsi joutuu niitä huomatessaan tekemään psyykkistä työtä saavuttaakseen erillisyyden vanhemmasta, ymmärtääkseen olevansa erillinen persoona ja kunnioittaakseen myös muiden ihmisten erillisyyttä. Uskon, että nykyistä vanhemmuuskeskustelua seuratessaan Winnicott saattaisi kauhistua vaatimuksia, joita vanhempiin kohdistuu – ehkäpä hän jyrähtäisi, että vanhemman omien tarpeiden ja halujen häivyttäminen on lapselle haitallista.

Vanhempien tulisikin uskaltaa tunnistaa oma arvonsa lapsesta erillisinä ihmisinä. Tämä voi olla haastavaa, jos ei ole omassa lapsuudessaan saanut tukea erillisyyden kehittymiseen: Ehkäpä omat vanhemmat ovat kohdelleet väkivaltaisesti, välinpitämättömästi tai epäjohdonmukaisen ailahtelevasti, minkä seurauksena käsitys omasta arvosta ja omista rajoista on hämärtynyt. Tällaista kohtelua lapsena kohdanneelle olisi erityisen tärkeää saada hoitaa omia psyykkisiä haavojaan ammattilaisen avulla. On oikein ponnistella sen eteen, ettei siirtäisi ylisukupolvista taakkaa omille lapsilleen, mutta siihen ei pitäisi kenenkään joutua ilman riittävää tukea. Pelkkä päätös kitkeä haitalliset toimintamallit ei auta lainkaan toimivampien mallien oppimisessa, vaan tarvitaan paljon tukea, jotta vanhempi voisi todella alkaa ymmärtää, mitä hänen mielessään ja lapsen mielessä tapahtuu ja millaisia hyviä vaihtoehtoja tilanteessa toimimiselle on olemassa. Joissakin tilanteissa lapsen olemuksen tai käytöksen herättämät traumaattiset muistot voivat olla niin vahvoja, ettei vanhempi kykene näkemään nykyhetkeä ja oikeita mittasuhteita, vaan toimii tunteidensa vallassa ja katuu sitä myöhemmin. Tällaisten hetkien tullessa itsensä soimaaminen on varsin inhimillinen  mutta toimimaton reaktio; sen sijaan kannattaa vaikka ammattilaisen tuella opetella myötätuntoista suhtautumista itseään kohtaan. Psykoterapia tai perheterapia, vanhemmuuteen liittyvä tieto ja tuki sekä konkreettinen apu ovat välttämättömiä, jos taakkaa omasta lapsuudesta on kertynyt kovin paljon. Sallivampien asenteiden kehittämisessä myös laajempi kulttuurinen muutos on tarpeen, koska on hyvin vaikeaa uskaltaa yksin olla erilainen kuin muut. Kannustaisinkin paitsi haastamaan omia käsityksiä ja hakemaan apua siihen, myös keskustelemaan asiasta mahdollisimman paljon muiden vanhempien kanssa pitäen mielessä armollisen asenteen.