Hiki pisaroi otsalla ja toppatakki tuntuu tuskaisen kuumalta. Taapero kiskoo haalarit ja villasukat pois samalla, kun puet vauvaa, ja ryntää kiljuen olohuoneeseen. Vauva kitisee tyytymättömänä. Käsivarsiin koskee, kun yrität yhtä aikaa kantaa vauvaa ja rimpuilevaa taaperoa takaisin eteiseen. Parahdat kipeän potkun osuessa sääreen, vauva pelästyy kiljaisuasi ja alkaa parkua hätääntyneenä. Tiputat taaperon tarpeettoman kovakouraisesti lattialle. Tekisi mieli paiskata molemmat lapset vasten kivistä lattiaa… Sen sijaan lasket vauvan vaunuihin ja lyyhistyt lattialle, kämmenselällä tuntuu jotain märkää. Mitä se on, minäkö itken, hämmästyt. Samassa jo heijaat lapsia sylissä, tällä kertaa hellästi, ja itket pahuuttasi. Maailman huonoin äiti, mielessäsi vilahtaa, eihän minusta pitänyt tällaista tulla!
Pystytkö kuvittelemaan itsesi edellä kuvattuun tilanteeseen? Voi tuntua kauhistuttavalta edes ajatella, että saattaisi joskus oman uupumuksensa vuoksi olla vaarassa kohdella lapsiaan väkivaltaisesti, mutta valitettavasti sellainen tilanne on todellisuutta monille vanhemmille. Haastavat tilanteet lienevät arkipäivää lapsiperheissä, ja jokainen vanhempi tuntee ajoittain saaneensa tarpeekseen vanhemmuudesta. Väsymyksen ja turhautumisen tunteet eivät ole poikkeavia eivätkä ne kerro vanhemman kyvyttömyydestä tai huonoudesta, vaan niihin olisi hyvä suhtautua signaaleina omista tarpeista. Jos ihminen syystä tai toisesta jatkuvasti ohittaa omat tarpeensa, ne alkavat vähitellen muistutella itsestään yhä kuuluvammin. Tulee unohtelua, kärsimättömyyttä ja kiukunpuuskia. Arkisiin velvollisuuksiin liittyvät asiat alkavat kiinnostaa yhä vähemmän, kunnes lopulta ihminen jaksaa hädin tuskin suorittaa aivan välttämättömimmät asiat ja nekin vastahakoisesti. Fyysinen tai psyykkinen sairastuminen on tällaisessa tilanteessa todennäköistä.
Vanhemmuuden uupumus eli parental burnout on jotain enemmän kuin pelkkää väsymystä: siihen liittyy uupumuksen tunne, joka ei poistu edes lepäämällä. Vanhempi tuntee, ettei enää suoriudu vanhemmuuteen liittyvistä tehtävistä riittävän hyvin, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta. Hän voi tuntea lähes pakokauhua omasta elämäntilanteestaan, ja itsemurha-ajatukset tai pakenemistoiveet ovat suhteellisen yleisiä. Yhteys lapsiin on katkennut, eikä vanhempi kykene tuntemaan iloa lapsista tai vuorovaikutuksesta heidän kanssaan. Loppuun palaneet vanhemmat tuntevat väsymyksen lisäksi jatkuvaa syyllisyyttä ja kokevat olevansa täysin kelvottomia vanhempina ja ihmisinä yleisesti.
Kulttuurisesti vanhemmuudessa uupuminen näyttäisi liittyvän samaan vanhemmuuden ”pimeiden puolien” tai tabujen joukkoon, johon myös väkivaltaisuus kuuluu. Onko niin, että vanhempien uupumukselta halutaan sulkea silmät? On merkillepantavaa, että tutkimusaiheena vanhemmuuden uupumus on yleistynyt vasta 2000-luvulla, ja nykyisistäkin tutkimuksista suuri osa koskee vain kroonisesti sairaiden lasten vanhempia. Ikään kuin vasta viime vuosina olisi herätty siihen, että aivan tavallisten lasten aivan tavalliset vanhemmat voivat ajautua uupumusasteiseen väsymykseen vanhemman roolissa. Omasta uupumuksesta kertominen esimerkiksi neuvolassa voidaan kokea leimaavaksi. Vanhemmat saattavat pelätä joutuvansa kokemaan lastensuojelun negatiivisia seurauksia: esimerkiksi lasten huostaanoton mahdollisuus voi aivan aiheellisesti huolettaa tilanteessa, jossa vanhempi ei pysty tarjoamaan lapselleen/lapsilleen hyvän kasvun edellytyksiä ja turvallisuutta. Miten voitaisiin välttää ongelmien kasautuminen ja varmistaa riittävä ja oikea-aikainen avunsaanti 2020-luvun Suomessa, jossa avun saamisen mahdollisuudet vaihtelevat suuresti kuntien välillä?
On hyvä, että menneiden vuosikymmenten autoritäärisestä kasvatustyylistä pyritään aktiivisesti eroon. Vanhemmuuden kulttuuriset ihanteet näyttävät kuitenkin menneen aivan toiseen ääripäähän jopa siinä määrin, että ne saattavat altistaa uupumukselle: Kun lasten hyvinvointi ja menestys nähdään vanhemman onnistumisena ja oireilu ja hankaluudet vanhemman epäonnistumisena, vanhemmalle lankeava vastuu on musertavan suuri. Tällöin unohtuu se, että lapsen elämään ja kehitykseen vaikuttavat lukuisat muutkin seikat kuin vanhemman häneen kohdistama hoiva ja kasvatus. Lapsi voi niin hyvässä kuin pahassakin saada vaikutteita kodin ulkopuolelta, ja hän tekee myös itse valintoja oman persoonansa ja omien pyrkimystensä mukaisesti.
Vanhemmuuden merkityksestä lasten hyvinvoinnin taustatekijänä piirtyy julkisessa keskustelussa mielestäni liian yksipuolinen kuva. Jokaisen teon ja valinnan merkitystä arvioidaan ennen kaikkea lapsen kannalta ja vanhemman tarpeet ja toiveet unohdetaan. Lasten edun nimissä saatetaan avoimesti arvostella vanhempien toimia, ja erityisesti sosiaalinen media mahdollistaa vertailun, kilpailun ja toisten mustamaalaamisen aiempaa laajemmin. Sosiaalista mediaa käytetään oman identiteetin muokkaamisen välineenä, ja itsestä ja omasta vanhemmuudesta on mahdollista antaa todellista ruusuisempi kuva. Todellisuus tuntuukin pirstaloituvan siten, että julkiset ja esittelykelpoiset puolet näytetään kaikille, mutta epäonnistumisen hetket ja rosoinen inhimillisyys piilotetaan muiden katseilta ja niitä kannetaan yksin. Epätäydellisyyden hyväksyminen olisi kuitenkin edellytys psyykkisen terveyden ylläpitämiselle, ja siitä hyötyisi paitsi vanhempi itse myös lapset ja muut vanhemmat.
Olisiko vanhemmuuskeskusteluun hyvä tuoda näkökulmia siitä, millaista on hyvä vanhemmuus – voisiko se toteutua erilaisilla tyyleillä ja monenlaisissa perheissä? Psykologian alan tutkimusnäyttö ja teoreettinen ymmärrys ei tue intensiivisen vanhemmuuden ideaalia, jonka mukaan vanhemman täytyy joka hetki huolehtia lapsensa kaikista tarpeista ja näyttää vielä erinomaista esimerkkiä kaikissa mahdollisissa asioissa. Donald Winnicott esitti jo 1950-luvulla näkemyksensä ”riittävän hyvästä äidistä” (good enough mother). Hän tarkoitti käsitteellä sitä, ettei äidin tule olla lastaan täydellisesti ymmärtävä ja aina saatavilla oleva olento – ikään kuin kukaan edes pystyisi siihen – vaan väärinymmärrykset, turhautumiset ja vihastumiset kuuluvat vuorovaikutukseen, ja sopivalla tasolla pysyessään ne auttavat lasta normaalissa kehityksessä eteenpäin. Nykyään ei varmaankaan ole syytä typistää tätä ajatusta vain äitejä koskevaksi, vaan sama idea pätee kaikkiin lapsen kanssa toimiviin aikuisiin. Riittävän hyvä ei ole toiseksi paras vaihtoehto heti täydellisen jälkeen, vaan oikeasti kaikkein paras. Vanhemman omat tarpeet ovat tärkeitä siksi, että lapsi joutuu niitä huomatessaan tekemään psyykkistä työtä saavuttaakseen erillisyyden vanhemmasta, ymmärtääkseen olevansa erillinen persoona ja kunnioittaakseen myös muiden ihmisten erillisyyttä. Uskon, että nykyistä vanhemmuuskeskustelua seuratessaan Winnicott saattaisi kauhistua vaatimuksia, joita vanhempiin kohdistuu – ehkäpä hän jyrähtäisi, että vanhemman omien tarpeiden ja halujen häivyttäminen on lapselle haitallista.
Vanhempien tulisikin uskaltaa tunnistaa oma arvonsa lapsesta erillisinä ihmisinä. Tämä voi olla haastavaa, jos ei ole omassa lapsuudessaan saanut tukea erillisyyden kehittymiseen: Ehkäpä omat vanhemmat ovat kohdelleet väkivaltaisesti, välinpitämättömästi tai epäjohdonmukaisen ailahtelevasti, minkä seurauksena käsitys omasta arvosta ja omista rajoista on hämärtynyt. Tällaista kohtelua lapsena kohdanneelle olisi erityisen tärkeää saada hoitaa omia psyykkisiä haavojaan ammattilaisen avulla. On oikein ponnistella sen eteen, ettei siirtäisi ylisukupolvista taakkaa omille lapsilleen, mutta siihen ei pitäisi kenenkään joutua ilman riittävää tukea. Pelkkä päätös kitkeä haitalliset toimintamallit ei auta lainkaan toimivampien mallien oppimisessa, vaan tarvitaan paljon tukea, jotta vanhempi voisi todella alkaa ymmärtää, mitä hänen mielessään ja lapsen mielessä tapahtuu ja millaisia hyviä vaihtoehtoja tilanteessa toimimiselle on olemassa. Joissakin tilanteissa lapsen olemuksen tai käytöksen herättämät traumaattiset muistot voivat olla niin vahvoja, ettei vanhempi kykene näkemään nykyhetkeä ja oikeita mittasuhteita, vaan toimii tunteidensa vallassa ja katuu sitä myöhemmin. Tällaisten hetkien tullessa itsensä soimaaminen on varsin inhimillinen mutta toimimaton reaktio; sen sijaan kannattaa vaikka ammattilaisen tuella opetella myötätuntoista suhtautumista itseään kohtaan. Psykoterapia tai perheterapia, vanhemmuuteen liittyvä tieto ja tuki sekä konkreettinen apu ovat välttämättömiä, jos taakkaa omasta lapsuudesta on kertynyt kovin paljon. Sallivampien asenteiden kehittämisessä myös laajempi kulttuurinen muutos on tarpeen, koska on hyvin vaikeaa uskaltaa yksin olla erilainen kuin muut. Kannustaisinkin paitsi haastamaan omia käsityksiä ja hakemaan apua siihen, myös keskustelemaan asiasta mahdollisimman paljon muiden vanhempien kanssa pitäen mielessä armollisen asenteen.
Vanhemmuudessa uupumisen ennaltaehkäisyn ja hoidon keinoista ei tutkimusnäkökulmasta vielä tiedetä kovinkaan paljoa. Ajattelenkin, että jokainen vanhempi, ainakin oppiessaan tunnistamaan omat tarpeensa, tietää itse parhaiten itseä voimaannuttavat keinot. Ehdotan seuraavaksi muutamia erilaisia vaihtoehtoja, joita voi kokeilla oman kiinnostuksen mukaan:
- On hyvä osata pyytää apua ja tukea ja uskoa siihen, että on riittävän arvokas sitä saamaan. Kaikki saatavilla olevat vaihtoehdot arjen helpottamiseen ja omaan rentoutumiseen ja virkistäytymiseen kannattaa käyttää. Jokainen tarvitse stressitöntä ja palauttavaa aikaa, myös pienten lasten vanhemmat.
- Omat vihan tunteet ja koetut vääryydet saa käydä läpi, eikä siinä ole mitään väärää. Jos olet saanut huonot eväät vanhemmuuteen, sisälläsi on varmasti epävarmuuden tunteiden lisäksi myös paljon vihaa, pelkoa ja tuskaa. Niitä ei tarvitse piilottaa, vaan tunteet saavat olla olemassa. Jokaisella meistä on oma yksilöllinen historiansa, joka vaikuttaa myös vanhemmuudessa.
- Sosiaaliset suhteet muihin aikuisiin pitävät yllä tasapainoa ja voivat tuoda näkökulmia omaan tilanteeseen. Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, millainen vaikutus ystävällä on omaan ajatteluun: lisääntyvätkö omat paineet vai saako kohtaamisesta lempeyttä ja armollisuutta itseä kohtaan? Armollisesti ja kannustavasti suhtautuvat ystävät ovat kullan arvoisia. Armollista asennetta voi myös tietoisesti tuoda keskusteluihin lähipiirin kanssa.
- On hyvä kiinnittää huomiota siihen, millaisia vaatimuksia itselleen asettaa. Psykoterapian lisäksi itsemyötätuntoa ja hyväksyvää läsnäoloa voi opetella myös itsenäisesti. Ne tutkitusti vähentävät stressiä ja kuormitusta ja auttavat hyväksymään sen hetkisen tilanteen sekä muuttamaan haitallisia uskomuksia. Yksinkertaisimmillaan on kyse siitä, että havainnoimme oman kehon ja mielen signaaleja sekä suhtaudumme niihin hyväntahtoisen uteliaasti. Mitä useammin tällaisia havainnointi- ja hyväksymisharjoituksia teemme, sitä todennäköisempää on, että pysymme tietoisina kokemamme stressin määrästä ja pystymme säätelemään sitä toivotulla tavalla. Siksi esittelen sinulle lopuksi hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmiä sekä itsemyötäntuntomeditaatiota hyödyntävän harjoituksen, jota voit kokeilla vaikka heti:
Sulje hetkeksi silmäsi ja tyhjennä keuhkosi niin tyhjäksi kuin pystyt. Anna ilman virrata vapaasti sisään ja ulos, omassa rytmissään ja yrittämättä kontrolloida hengitystäsi. Tunnustele mielessäsi, miltä kehossasi tuntuu, ja pane merkille mahdolliset kireydet, jännitykset tai kivut.
Kysy itseltäsi, onko kaikki tarpeesi täytetty tällä hetkellä. Mikä on energiatasosi tällä hetkellä? Pane nämä asiat vain merkille ja anna niiden sitten mennä.
Huomaa mieleesi tulevat ajatukset… Anna mieleesi tulevien ajatusten tulla ja mennä, kuin virrassa kelluvat lehdet.
Havaitsetko itseäsi moittivia tai kriittisiä ajatuksia? Anna niiden tulla, tervehdi niitä: Hei, itsekritiikki. Huomaa kateelliset tai pahansuovat ajatukset ja sano niillekin hei. Sinun ei tarvitse muuttaa ajatuksiasi, anna niiden vain tulla ja mennä.
Havainnoi myös myötätuntoiset ja ymmärtävät ajatukset itseäsi tai muita kohtaan.
Kiitä mieltäsi tiedoista, joita se sinulle tarjoaa. Jos huomaat itseäsi arvostelevia ja tuomitsevia ajatuksia, kiitä niistäkin ja kerro mielellesi, että olet huomannut viestin.
Kun olet tarkkaillut ajatuksiasi hetken, laajenna tietoisuuttasi ympäristöösi: havainnoi viisi kuuloaistimusta, jotka voit panna merkille. Lopuksi avaa silmäsi ja huomaa viisi esinettä, joita näet ympäristössäsi.
Kuuntele vielä hetki, miltä sinusta nyt tuntuu olla kehossasi.
Toivottavasti harjoitus auttoi sinua saamaan kosketuksen ajatuksiisi, tunteisiisi ja kehosi tuntemuksiin. Jos kiinnostuit hyväksymis- ja omistautumisterapian harjoituksista tai itsemyötätunnosta, laitan vinkiksi alle luettavaa näihin aiheisiin liittyen.
– Mirjam Raudasoja, tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopiston psykologian laitos –
- Grandell, Ronnie: Itsemyötätunto.
- Kallio, Maaret: Lujasti lempeä.
- Pietikäinen, Arto: Joustava mieli.
- Williams, Mark, Teasdale, John, Segal, Zindel & Kabat-Zinn, Jon: Mielekkäästi irti masennuksesta.
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.
