Erityislapsen kasvattaminen herättää monia vahvoja tunteita. Itselläni päällimmäisenä tunteena oli vuosikausia syyllisyyden tunne. Lapsen diagnosoinnin vaihe oli raskainta. Etenkin tuolloin syyllistin itseäni muun muassa siitä, olinko itse aiheuttanut lapseni hankaluudet – varsinkin kun käsittelin samanaikaisesti omia traumojani ja huomasin etenevissä määrin myös itsessäni samoja piirteitä kuin lapsessa. Diagnosoinnin edetessä koin syyllisyyttä myös siitä, kun jouduin toistuvasti puhumaan ja kirjoittamaan lapsen “oudoista” piirteistä, monesti myös lapsen itsensä kuullen. Jälkikäteen tajusin, että olisin voinut kieltäytyä lapsen läsnäolosta osassa hoitotapaamisia – taas uusi syy syyllistää itseään omasta tyhmyydestä!
Riittämättömyyden tunne oli huipussaan opittuani, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa lapsen vireystilaan ja sitä kautta lapsen oireiluun. Aloin vaatia itseltäni mahdottomia. Koin esimerkiksi, että minun olisi täytynyt olla jatkuvasti kykenevä muokkaamaan ympäristöä lapselle sopivammaksi ja tarjoamaan lapselle sopivia aistimuksia. Olin tähän tietysti riittämätön, kun samalla pyrin riittämään myös toiselle lapselle, puolisolle, ystäville, sukulaisille, kotitöille saatika itselleni.
Ajan myötä riittämättömyys alkoi kehittyä katkeruudeksi. Miksi mies, sukulaiset ja muut lapsen kanssa toimivat eivät kiinnittäneet lapsen vireystilan säätelyyn samalla tapaa huomiota tai miksei yhteiskunnalla muka ollut resursseja auttaa lasta enempää? Tilannetta hankaloitti lapsen taipumus piilottaa hankala olonsa muilta ja purkaa kaikki kasautunut myöhemmin minulle.
Jos jätin lapsen jollekin muulle hoitoon, tuntui, että sain purkaa lapselle lyhyessä ajassa syntynyttä ylivireystilaa päiviä, vaikka toiset aikuiset vakuuttivat, että lapsella oli mennyt kaikki todella hyvin. Tuntui, että muut pääsivät helpolla, ja minun hoidettavakseni jäi kaikki “raskas”. Katkerana en osannut ilmaista toisille, millaista apua heiltä olisin toivonut, sillä huomioni keskittyi siihen, mitä en olisi halunnut. Tämä edesauttoi sitä, että jäin ilman apua.
Väsyin omien tarpeideni täyttymättömyyteen, ja lapsen auttaminen alkoi tuntua pakolta. “En jaksaisi, mutta kun on pakko.” Tämä johti inhottavaan kierteeseen. Kun toimii “pakosta”, uhrautuen ja vastoin omaa tahtoaan, se väsyttää entisestään. Toisaalta myös omia arvojaan vastaan toimiminen väsyttää ja jopa vihastuttaa. Koska pidin lapsen hyvinvointia suuressa arvossa, väsyin ja tulin vihaiseksi itselleni nähdessäni “oman aikani” vaikutuksen lapseen. Aloin kokea ahdistusta, kun en löytänyt keinoa auttaa samanaikaisesti sekä lasta että itseäni.
Viha, katkeruus, ahdistus, syyllisyys ja riittämättömyys olivat kaikki voimakkaita tunteita, jotka ohjasivat energiaa muutoksen hakemiseen. Näiden tunteiden voimalla jaksoin esimerkiksi vääntää lukuisia hakemuksia ja vaatia lapselleni apua. Minussa kyti toivo siitä, että elämä muuttuu vielä taistelujen myötä paremmaksi.
Lapsen diagnoosien ja kuntoutusten saamisen jälkeen aloin tuntea suurta voimattomuutta. Nyt oli kaikki mahdolliset oljenkorret käytetty. Vuosien stressihormonit vaativat veronsa. Myös voimakkaan surun kokeminen oli ensi kertaa mahdollista. Suru nousi pintaan kaikissa pienissäkin tilanteissa, kun vertasin perhe-elämäämme muiden vastaavaan tai omiin odotuksiin. Tajusin, että tämäkin asia voisi mennä helpommin, tai että tätäkään aiempaa odotustani en tule toteuttamaan.
Vasta näiden hauraampien tunteiden tuntemisen jälkeen pystyin vähitellen hyväksymään tilanteen. Ymmärsin, etten ollut täysin voimaton – vaikka en voinut muuttaa lastani, muita ihmisiä tai yhteiskuntaa, oli minulla voimaa vaikuttaa sisäisiin tiloihini. Surun tilalle alkoi nousta muita tunteita, kuten ilo. Aloin iloita suuresti kaikista pienistäkin edistysaskelista, jotka näyttäytyisivät jossain toisessa perheessä itsestäänselvyyksinä, mutta jotka meidän tilanteessamme helpottivat lapsen ja perheen eloa huomattavasti.
Rakkaus lasta kohtaan muotoutui aiempaa pyyteettömämmäksi. Alkuun koin tarvetta varmistella omaa hyvyyttäni lasten kautta ja tunsin häpeää erilaisissa tilanteissa lasten käytöksen vuoksi, mutta ajan myötä opin, ettei oma “hyvyyteni” tai arvoni ole lasten käytöksestä kiinni – eikä muuten ole lastenkaan arvo. Tarve laittaa lapsi johonkin “muottiin” on hävinnyt. Koen suurta onnen tunnetta tilanteissa, joissa lapsi saa olla oma itsensä – esimerkiksi järjestelemässä lelujaan jonoon ilman kiirettä tai painetta sosiaaliseen vuorovaikutukseen.
Olen myös kiitollinen kaikesta lapselta oppimastani. Jouduttuani karsimaan kaikkea turhaa elämästäni, on kirkastunut se, mikä on oikeasti tärkeintä. Lapsi on auttanut minua kyseenalaistamaan vääristyneitä uskomuksiani ja odotuksiani; ohjautumaan jostain aidommasta käsin.
Ymmärrys erilaisia näkökulmia kohtaan on lisääntynyt, hyväksyntä omia ja toisten heikkouksia kohtaan kasvanut ja tunne-, vuorovaikutus- ja konfliktinratkaisutaidot yleensäkin ovat parantuneet.
Uskon, että ilman suuritarpeista lasta en olisi koskaan oppinut tätä kaikkea.
Mukavissakin tunteissa on kuitenkin piillyt vaaransa; olen ajautunut aika ajoin selittämään niillä hankalampia tunteita pois. “Turha tästä on tuntea surua tai katkeruutta, voisin olla vain kiitollinen siitä, että asiat eivät ole tämän pahemmin.” “Pitäisi tuntea iloa tästäkin edistymisestä, sen sijaan että tuntisin riittämättömyyttä siitä, mitä ei olla vielä saavutettu.” Hankalien tunteiden tullessa olen siis syyllistänyt itseäni, etten saisi tuntea noita tunteita, jolloin olen kehittänyt itselleni vain lisää hankalia tunteita!
Tärkein asia, jonka erityislapsen vanhempana olen oppinut, onkin itsemyötätunto. Siis se, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat sallittuja, silloinkin kun ne ovat toistensa kanssa ristiriidassa. Voin olla samaan aikaan sekä iloinen lapsen piirteistä että surullinen kaikesta, mitä koen hänen menettävän. Ajatusteni ei edes tarvitse olla objektiivinen totuus, ja silti ne ovat hyväksyttäviä. Surun tuntemiseksi riittää, että koen lapsen menettävän jotain, vaikka lapsi ei näin edes itse kokisi.
Oleellista on ollut myös oivaltaa, että tunteiden hyväksyminen ei tarkoita sitä, että jäisin rypemään hankalissa ajatuksissani ja siten lisäisin hankalia tunteitani entisestään. En kuitenkaan torju tunteitani, vaan tiedostan, etten ole tunteeni ja ajatukseni, vaan ainoastaan tarkkailen niitä ja hyväksyn ne tämän hetkisinä sisäisinä tiloinani, jotka ovat alttiita muutoksille. Ymmärrän, että kaikki toimivat kussakin hetkessä parhaimpansa mukaan sen hetkisten tietojensa, taitojensa ja voimavarojensa rajoissa. Voimavarojen ehtyessä jo moneen kertaan käsitellyt hankalat tunteet ja ajatukset saattavat palata yhä uudestaan.
Itsemyötätunnossa on omien ajatusten ja tunteiden tiedostamisen ja hyväksymisen lisäksi oleellista tunnustaa niiden inhimillisyys. Myös muut tuntevat samanlaisia tunteita. Vertaistuki onkin ollut ehdottoman tärkeää. Toivon myös tämän tekstin tarjoavan sinulle vertaistukea tunteiden vuoristorataasi, erityislapsen vanhempi. ♥
– Sonja Häkkinen, Kiintymysvanhemmuusperheet aktiivi –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.
