Avun tarjoaminen on kohteliasta, vilpitöntä ja hyvä sydämistä

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 18 Nov 2021 07:36:17 +0000

Avun tarjoaminen on kohteliasta. Usein apua tarjottaessa kuulee sanottavan: ”Voin auttaa, kerro vain miten”. Se on hyvin kohteliaasti sanottu, ja usein tämän takana on vilpitön halu olla avuksi.

Mutta avun tarjoaminen on myös osa suomalaista vähäeleistä ”small talkia”. Avun tarvitsijalle saattaa jäädä olo, että tarjous on vain kohteliaisuudesta lausuttu fraasi, eivätkä he oikeasti omissa kiireissään ehdi mitään auttaa.

Avuntarvitsija ei usein tiedä, miten häntä voisi auttaa tai ehkä tietää, mutta ei osaa arvioida, minkä kokoista apua keltäkin voi ja uskaltaa pyytää. Vaihtoehtoisesti avuntarvitsija on niin vaikeassa ja kuormittavassa elämäntilanteessa, että avun koordinointiin ei riitä aivokapasiteettia, kun voimat menevät arjesta selviämiseen.

Näistä syistä olisikin tärkeää, että avuntarjoaja ehdottaisi itse konkreettisia keinoja, miten hän voisi auttaa. Pieniä, konkreettisia, vilpittömiä ja hyväsydämisiä ehdotuksia avuntarvitsija voi kiitollisena ottaa vastaan.

Kiitollisuudenvelka voi tuntua liian isolta taakalta jos on jo valmiiksi kuormittunut. Avuntarjoajan kannattaakin selkeästi kertoa, että tarjotessaan apua hän ei odota vastapalveluksia. Avuntarjoaja voi myös sanoa että häneltä voi vapaasti pyytää palveluksia ja että hän sanoo sitten ei, jos ei sovi. Tällöin apua tarvitseva uskaltaa helpommin, kenties ilman häpeää, pyytää apua, jos tietää ettei kuormita toista.

Tässä muutamia esimerkkejä avun tarjoamisesta:

Voin käydä teille kaupassa samalla, kun haen meidän ostokset. Mitä tuodaan?
Tarvitsetko kyytiä kotiin/lääkäriin?
Sovitaanko vuoroviikoin harrastuksiin viemiset?
Laita vain aina viestiä, kun X tarvitsee kyytiä harrastukseen. Meiltä ei kierrä paljon, ja mielellään haetaan.
Tuonko päivällistä? Mitä voin tuoda?
Teen joululaatikoita perheelle. Tuon teille myös.
Meille voi tulla aina leikkimään. Milloin X tulee hoitoon?
Tarvitsetko omaa aikaa? Mä voin katsoa lasten perään.
Lähdemme ulkoilemaan. Tuleeko teidän lapsetkin ulos niin saat rauhassa laittaa ruokaa.
Tuo vetoketju näyttää hankalalta, saanko auttaa?

Entäpä kenelle apua voi tarjota? Apua voi tarjota kenelle vain läheiselle tai vähän tuntemattomallekin. Apua tarjotaan parisuhteessa, kun toista alkaa pinna kiristää. Lapsellekin voi tarjota apua. Pienetkin lapset tosin haluavat usein tehdä itse, joten aikuisen täytyy hyväksyä, että avunantotarjouksesta voi kieltäytyä. Muuten tarjous onkin vaatimus.

Sukulaiset, naapurit, ystävät tai työkaverit ovat tietysti niitä, joiden kanssa kannattaa sopia molemminpuolisia avunantosopimuksia. Erityisesti apua pitää tarjota silloin, kun jonkun läheisen elämässä on raskaampia hetkiä kuten läheisen kuolema, ero, työpaikan menetys, sairauksia tai uupumusta.

Eli ei unohdeta sitä kohteliasta kysymystä: ”Miten voin auttaa?”. Siitä avuntarjous lähtee liikkeelle ja keskustelussa tarkentuu, minkälaista apua kukin voi antaa ja mitä tarvitsija tarvitsee.

Loppuun vielä käytännön esimerkki muutaman viikon takaa: naapuri soittaa, että heillä meni auto rikki ja lapsilla olisi tärkeä meno, voisinko viedä heidät? Tällä kertaa en pääse, mutta naapurit saavat lainaan meidän auton. Parin päivän päästä tulee meille pitkä työpäivä molemmille vanhemmille. Onneksi naapuri pystyi hakemaan lapset päiväkodista.

Minkälaisia avun tarjouksia sinä voisit tehdä lähipiirillesi?

Julkaistu 11/2021.

Avunpyyntö: arjen aarre vai ahdistus?

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 02 Nov 2021 08:55:02 +0000

Avun pyytäminen kuuluu tämän kuukauden teemaan jaettu vanhemmuus. Tässä blogitekstissä pohdin avun pyytämisen haasteita ja kannustan avun pyytämiseen.

Avun pyytäminen, onko se arjen aarre vai sittenkin vaikea taito, johon ryhdytään vasta viimeisessä hädässä?

Suomalaiset ovat perinteisesti kamppailleet yksin pärjäämisen kanssa. Tästä löytyy meidän kielestä jopa erityinen sana: sisu. Sisulla vanhempi valvoo kaiket yöt ja painaa päivät töissä, huolehtii, vaatettaa ja ruokkii lapset. Eihän sodan aikanakaan ollut apua, yksin oli pärjättävä. Turha oli sodan jälkeisten sukupolvien vanhempienkaan pyytää apua, kun oli rakennettavana yhteiskunta ja kaupunkiin muutto jätti suvun ja kylän tuen monien satojen kilometrien päähän.

Myös omassa lapsuudessa vanhempieni oli vaikea pyytää apua, ei ollut lähellä isovanhempia tai muita apujoukkoja. Olen mallioppimisen mestari, mutta haluan muutosta. Opettelen vuorovaikutus-, tunne- ja tietoisuustaitoja. Usean vuoden opettelun jälkeen silloin tällöin tunnistan tarpeeni, ja pyydän puolisoltani lepohetkeä tai omaa aikaa ennen kuin olen niin väsynyt, että räjähdän. Toisinaan pyydän myös isommilta lapsilta ymmärrystä päänsärylleni ja hiljaisempia leikkejä, enkä suostu siivoamaan yksin, vaan pyydän apua. Saatan myös pyytää naapuria hoitamaan lapsiani ja kaupan työntekijältä apua.

Toivoisin vielä oppivani pyytämään apua riittävän ajoissa, etten olisi ihan rikki-rätti-poikki-pinoon-halki-katki väsynyt. Huomaan usein tarvitsevani apua pienissä ja suurissa asioissa. Edelleen vakuuttelen itselleni, että ansaitsen apua, vaikka tiedän jo, että minun ei tarvitse ansaita apua. Ihan jokainen on oikeutettu apuun. Kaikki tarvitsevat apua toisinaan. Me emme ole tässä maailmassa yksin, vaan vanhemmuutta voi ja saa jakaa.

Jos joskus tuntuu siltä, että sinä tarvitsisit apua arjen askareisiin ja epäröit pyytää sitä, mieti, mikä siinä olisi kaikkein pahinta. Ehkä se, että kukaan ei auttaisi. Mutta silloin olisit vain lähtötilanteessa. Ehkä vieläkin pahempaa on häpeä ja oman haavoittuvuuden myöntäminen ja pärjäämättömyys. Mutta häpeän tunteista selviää.

Oman haavoittuvuuden kohtaaminen on vaikeaa. Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi. Avun pyytämisessä antaa toiselle mahdollisuuden, että hän voi hylätä sinut kaikkein haavoittuvimmillasi ja tarvitsevimmillasi. Niin kuin pieni lapsi pyytää: ”äiti, äiti, haluun nyt syliin.” Järjen tasolla tiedämme, että tottakai voi pyytää apua. Tunteen tasolla aiemmat hylkäämiskokemuksemme nousevat esiin. Turvallisuuden tunteemme tarvitsee siihen vahvistusta, että hädän hetkellä uskaltaa luottaa toiseen.

Saattaa myös olla, ettemme halua olla toisille vaivaksi tai taakaksi. Useimmat ihmiset haluavat kuitenkin auttaa. Ihan kaikki haluavat auttaa, jos vain löytyy joku pieni asia, jonka pystyy oman arjen ja resurssien puitteissa tekemään. Auttaminen ja avun pyytäminen luovat välillemme luottamusta, hyväksyntää ja iloa.

Toisinaan avunpyyntöä ei ymmärretä, sillä apua ei pyydetä konkreettisesti. Kannustan opettelemaan kertomaan omista tarpeista ja tunteista, ja esittämään niiden jälkeen konkreettisen pyynnön. Esimerkiksi puolisolle voi sanoa: ”Olen väsynyt ja tarvitsen omaa aikaa, voisitko laittaa tiskit ja leikkiä lasten kanssa, kun lepään hetken?” Ystävälle voi sanoa, että viestisi ilahduttavat minua, voisitko kysyä kuulumisiani kerran kuussa.

Avunpyyntö kannattaa muotoilla kuvailemaan omaa tunnetta sekä tunteen takana olevaa tarvetta, jonka jälkeen voi esittää konkreettisen kysymyksen tai toimintaehdotuksen.

Minkälaisia tunteita avun pyytäminen sinussa herättää? Entä minkälaista apua arkeesi tarvitset?

Haastan sinut pyytämään apua. Keneltä sinä voisit pyytää apua?

Julkaistu 11/2021.

apu - Kiintymysvanhemmuus ry

Avun tarjoaminen on kohteliasta, vilpitöntä ja hyvä sydämistä

Avunpyyntö: arjen aarre vai ahdistus?