Avunpyyntö: arjen aarre vai ahdistus?

help, support, letter-5148399.jpg

Avun pyytäminen kuuluu tämän kuukauden teemaan jaettu vanhemmuus. Tässä blogitekstissä pohdin avun pyytämisen haasteita ja kannustan avun pyytämiseen.

Avun pyytäminen, onko se arjen aarre vai sittenkin vaikea taito, johon ryhdytään vasta viimeisessä hädässä?

Suomalaiset ovat perinteisesti kamppailleet yksin pärjäämisen kanssa. Tästä löytyy meidän kielestä jopa erityinen sana: sisu. Sisulla vanhempi valvoo kaiket yöt ja painaa päivät töissä, huolehtii, vaatettaa ja ruokkii lapset. Eihän sodan aikanakaan ollut apua, yksin oli pärjättävä. Turha oli sodan jälkeisten sukupolvien vanhempienkaan pyytää apua, kun oli rakennettavana yhteiskunta ja kaupunkiin muutto jätti suvun ja kylän tuen monien satojen kilometrien päähän.

Myös omassa lapsuudessa vanhempieni oli vaikea pyytää apua, ei ollut lähellä isovanhempia tai muita apujoukkoja. Olen mallioppimisen mestari, mutta haluan muutosta. Opettelen vuorovaikutus-, tunne- ja tietoisuustaitoja. Usean vuoden opettelun jälkeen silloin tällöin tunnistan tarpeeni, ja pyydän puolisoltani lepohetkeä tai omaa aikaa ennen kuin olen niin väsynyt, että räjähdän. Toisinaan pyydän myös isommilta lapsilta ymmärrystä päänsärylleni ja hiljaisempia leikkejä, enkä suostu siivoamaan yksin, vaan pyydän apua. Saatan myös pyytää naapuria hoitamaan lapsiani ja kaupan työntekijältä apua.

Toivoisin vielä oppivani pyytämään apua riittävän ajoissa, etten olisi ihan rikki-rätti-poikki-pinoon-halki-katki väsynyt. Huomaan usein tarvitsevani apua pienissä ja suurissa asioissa. Edelleen vakuuttelen itselleni, että ansaitsen apua, vaikka tiedän jo, että minun ei tarvitse ansaita apua. Ihan jokainen on oikeutettu apuun. Kaikki tarvitsevat apua toisinaan. Me emme ole tässä maailmassa yksin, vaan vanhemmuutta voi ja saa jakaa.

Jos joskus tuntuu siltä, että sinä tarvitsisit apua arjen askareisiin ja epäröit pyytää sitä, mieti, mikä siinä olisi kaikkein pahinta. Ehkä se, että kukaan ei auttaisi. Mutta silloin olisit vain lähtötilanteessa. Ehkä vieläkin pahempaa on häpeä ja oman haavoittuvuuden myöntäminen ja pärjäämättömyys. Mutta häpeän tunteista selviää. 

Oman haavoittuvuuden kohtaaminen on vaikeaa. Jokainen meistä haluaa tulla hyväksytyksi. Avun pyytämisessä antaa toiselle mahdollisuuden, että hän voi hylätä sinut kaikkein haavoittuvimmillasi ja tarvitsevimmillasi. Niin kuin pieni lapsi pyytää: ”äiti, äiti, haluun nyt syliin.” Järjen tasolla tiedämme, että tottakai voi pyytää apua. Tunteen tasolla aiemmat hylkäämiskokemuksemme nousevat esiin. Turvallisuuden tunteemme tarvitsee siihen vahvistusta, että hädän hetkellä uskaltaa luottaa toiseen.

Saattaa myös olla, ettemme halua olla toisille vaivaksi tai taakaksi. Useimmat ihmiset haluavat kuitenkin auttaa. Ihan kaikki haluavat auttaa, jos vain löytyy joku pieni asia, jonka pystyy oman arjen ja resurssien puitteissa tekemään. Auttaminen ja avun pyytäminen luovat välillemme luottamusta, hyväksyntää ja iloa.

Toisinaan avunpyyntöä ei ymmärretä, sillä apua ei pyydetä konkreettisesti. Kannustan opettelemaan kertomaan omista tarpeista ja tunteista, ja esittämään niiden jälkeen konkreettisen pyynnön. Esimerkiksi puolisolle voi sanoa: ”Olen väsynyt ja tarvitsen omaa aikaa, voisitko laittaa tiskit ja leikkiä lasten kanssa, kun lepään hetken?” Ystävälle voi sanoa, että viestisi ilahduttavat minua, voisitko kysyä kuulumisiani kerran kuussa.

Avunpyyntö kannattaa muotoilla kuvailemaan omaa tunnetta sekä tunteen takana olevaa tarvetta, jonka jälkeen voi esittää konkreettisen kysymyksen tai toimintaehdotuksen. 

Minkälaisia tunteita avun pyytäminen sinussa herättää? Entä minkälaista apua arkeesi tarvitset? 

Haastan sinut pyytämään apua. Keneltä sinä voisit pyytää apua?





Julkaistu 11/2021.