Olen kasvanut hyvin tavallisessa 90-lukulaisessa suomalaisperheessä. Vanhimpana lapsena omaksuin ja osin tahtomattani sain roolin, jossa korostuivat vastuullisuus, reippaus, pärjäävyys, kiltteys, itsenäisyys ja valitettavasti etenkin jälkikäteen ajateltuna myös tietynlainen yksinäisyys perheessä. Kotona ei puhuttu juuri mistään syvällisemmästä tai vakavammasta. Moni arkinenkin asia oli jotenkin mysterisoitu, eikä juuri mistään uskaltanut kysellä. Jos jostain tunteistani joskus kerroin, kuulin usein ”höpöhöpö” ja näin asia oli käsitelty. Joskus minulle myös naurettiin ja se aiheutti häpeää ja usein myös epätietoisuutta ja epävarmuutta. 

Sisarusten, pärjäävän tyylini ja yksinäisyyteni takaa janosin äidiltäni läsnäoloa ja yhteistä aikaa. Epäsuoraan ja suorasti. En sitä muista ikinä saaneeni. Aina olivat sisarukset, äidin väsymys, äidin oman ajan tarve tai joku muu syy mikä meni edelle. Ja minähän olin iso ja reipas. Jos ”kiukuttelin” tai esimerkiksi härkin sisaruksiani, sain niskoilleni äidin raivon, tukkapöllyn ja jopa pari päivää kestävän mykkäkoulun, jonka jälkeen asia lakaistiin maton alle, eikä siitä koskaan puhuttu. Muistan useita kertoja iltaisin itkeneeni itseni uneen, odottaen ensin pitkään, että äiti tulisi juttelemaan ja selvittämään riitamme. Hän ei koskaan tullut. 

Pärjäsin aina upeasti koulussa. Sain siitä paljon kehuja kotoa. Kuinka fiksu ja osaava koululainen olenkaan ja miten hienoa, että sen tietävät myös kaikki naapurit ja tuttavat! Opin, että suorittamalla olen hyvä. Muunlaisia kehuja en muista koskaan kuulleeni. En muista myöskään kuitenkaan suoraan kuulleeni, että vanhempani olisivat minusta ylpeitä, edes siitä koulumenestyksestä.

Murrosiässäkin suoritin koulun aina moitteetta. Kotona tunteet kuohuivat ja vähäinenkin yhteys äitiin rakoili. Sain jatkuvasti kuulla olevani itserakas ja kiittämätön. Oikeasti olin pahoinvoiva ja surullinen, epävarma ja ahdistunut. Koulussa minua haukuttiin jonkin verran. Enimmäkseen painoani, joka oli täysin normaali, kommentoitiin negatiivisesti. Kaverini, joita minulla onneksi oli paljon, lohduttivat, mutta tilanne oli jo luisumassa huonoksi. Kerran muistan äitini hihkuneen ääneen, kun olin kasvupyrähdyksen myötä hoikistunut. Hän siveli vyötäröäni ja kutsui isänikin katsomaan. Samalla hän moitti jatkuvasti omaa vartaloaan joka käänteessä ja kertoi, että olen perinyt omani häneltä. Pian teinkin itselleni armottomia jumppaohjelmia. Kehoani inhotessani revin vatsanahkani usein täyteen verisiä naarmuja. Haaveilin, että voisin veitsellä leikata rasvat vatsastani pois. Yläkouluikäisenä aloitin viattoman laihdutuskuurin joka kulminoitui syömishäiriöksi. 

Syömishäiriön kyytipoikana aloitin hyväksynnän toivossa alkoholikokeilut, toinen toistaan rajummat. Humalassa oli helppo myös harrastaa oksentamista ja laittaa se humalan piikkiin vaikka oikeasti ahdistuin kaloreista mitä olin syönyt tai juonut. Humalassa sain rohkeutta lähestyä vastakkaista sukupuolta ja huono itsetunto unohtui hetkeksi. Olin holtiton joka suhteessa. Humalassa olin myös itsetuhoinen. En vieläkään voi käsittää, miten hyvä tuuri minulla oli, enkä esimerkiksi vammautunut pysyvästi. 

Kaikki nämä murrosiän ylilyönnit sain tehtyä vanhemmiltani salassa. Välillä mietin, että äiti varmasti arvasi minun olevan humalassa jos rymysin kotiin ja hän istui sohvalla näköyhteyden päässä. Hän katsoi, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Juuri ennen täysi-ikäisyyttä pääsin eroon minua henkisesti vaurioittaneesta ystävyyssuhteesta ja löysin tilalle korjaavia kokemuksia. 

Pari vuotta meni näin. Koulua suoritin liiankin tunnollisesti. Syvimmän minäni peitti suojamuuri. Mistään ei puhuttu, syömishäiriöön sain äidiltä vain uhkailua ja huutoa, en mitään muuta apua. Nuorena aikuisena tietynlainen liikuntariippuvuus astui mukaan kuvioihin ja se höystettynä jatkuviin miinuskaloreihin sotki hormonitoimintaani ja kroppani toimintaa pitkäksi aikaa. Lopulta kamppailin asian kanssa enemmän ja vähemmän äidiksi tulooni asti. En uskaltanut puhua asiasta äitiysneuvolassa, koska ajattelin, että terveydenhoitaja varmasti vain ajattelisi, että eihän tuo ole edes laiha, ei sillä voi olla syömisen kanssa ongelmia. 

Tapasin puolisoni teini-iän lopulla. Alkuun huono itsetuntoni näkyi mustasukkaisuutena ja epäluuloisuutena. Vastaavasti nautin täysillä huomiosta, mitä sain myös muilta kuin puolisoltani esimerkiksi baarissa. Sain huomiota välillä ihan valtavasti ja olin sen kanssa vilpittömän ihmeissänikin. Minäkö kaunis? Vuodet kasvattivat, onneksi. Löysin opiskelualan, josta lunastin paikkani ja sain mittaamattoman tärkeitä uusia ystäviä. Pian elinkin elämäni yhtä onnellisimmista ajoista! 

Valmistuin, työllistyin, avioiduin. Eheydyin. Prosessoin mennyttä, häpesin sitä myös paljon, mutta jälkikäteen ajateltuna aivan turhaan. Mennyttä emme voi muuttaa, tähän hetkeen voimme vaikuttaa. Ilman kaikkia menneisyyden kokemuksiani en olisi minä.

Suurin unelmani toteutui, kun tulin äidiksi. Löysin saman tien varmat vaistonvaraiset otteet ja tavat toimia. Löysin Kiintymysvanhemmuuden, tunsin, että tulin kotiin. Pohdin paljon, mitä asioita en haluaisi siirtää omalta äidiltäni eteenpäin. Pohdin niin paljon, että ahdistuin. Entä jos minusta vahingossa tulee äiti, joka huutaa, muttei puhu. Vaatii, muttei ole läsnä. Käskee olla kiltti ja pärjäävä muttei anna olla heikko. Entä jos ajaudun vain samaan vaikka miten yrittäisin? Pelkäsin. Samoihin aikoihin oma äitini aloitti kriittisten kommenttien ja neuvojen antamisen pyytämättä, arvostellen joitakin valintojani. Päätin, etten enää purematta niele. Nousin vastustamaan häntä, kantani perustellen. Sain vastaukseksi ”höpö höpö” ja “et voi suuttua tästä”. Ahdistuin lisää. 

Pääsin keskustelemaan muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Kertoessani elämänkaartani hän ihmetteli, miten olen voinut selvitä tänne asti ilman ammattiapua. Ymmärsin, että asiat joiden kanssa olin paininut, olivat oikeasti isoja. Siihen asti luulin viettäneeni aika tavallisen lapsuuden ja nuoruuden. Olivathan puitteet kaikkien kriteerien mukaan ihan normaalilta vaikuttavat. Kuitenkin, minua kohtaan oli toimittu väärin, enkä ollut ansainnut sellaista. Se ei ollut minun vikani. Se ei ollut minun vikani.