Opintiellä nyt ja aina

Eräänä iltana, lasten nukahdettua nousin sängystä mennäkseni jatkamaan keskeneräistä valokuvaprojektia tietokoneella.

Kuvien sijaan ajatukseni ottivat harha-askeleen ja löysin itseni katsomasta videoita, aikaa ennen älypuhelimia.

Esikoisen synnyttyä äitini osti meille videokameran, jotta voisin filmata arkeamme uuden perheenjäsenen kanssa. Tästä lahjasta olenkin ikuisesti kiitollinen; on ollut sydäntä lämmittävää kurkistaa aikojen taakse.

Aikojen, jotka liikuttavat, naurattavat ja ihan tosissaan itkettävätkin. 

Olin kuvailuissani todellinen; juhlissa keskityttiin juhlimaan, mutta arkeamme kuvasin jopa raadollisesti, kuten eräs pätkä minulle todisti.

Videolla 2,5-vuotias lapsi seisoi eteisessä itkuisena ja päivähoidosta väsyneenä.

Vaadin häntä riisumaan ulkovaatteet itse, mutta istun kuitenkin hänen edessään rauhallisesti höpötellen ja neuvoa antaen.

Hetken itkun ja muutaman ein jälkeen käsken jo selvästi kovempaan ääneen pistämään töpinäksi, johon lapsi sanoo itkun seasta, ettei saa huutaa ja seuraavaksi ilmoittaa, että häntä pissattaa.

Tuhahtaen ajattelen sen olevan lapsen “ilmaislippu” pois tilanteesta ja pikkuisen riuhtaisten madallan hänen housujaan, jotta pissaaminen onnistuu. 

Pissaa on ehtinyt lirahtaa jo housunkin, mutta vetäisen ne hänelle takaisin jalkaan ja käsken riisuutua itse. Tässä vaiheessa filmiä itken niin että sydämeen sattuu ja tuntuu hankalalta jatkaa katsomista.

Kaksi ei:tä lapselta lisää ja painelen mielenosoituksellisesti olohuoneeseen, jossa kuopus jokeltelee itsekseen.

Kamera rullaa edelleen ja näen, kuinka pikkuinen ähertää vaivalloisesti märkää lahjetta jalastaan ja sopertaa itsekseen, että hän kyllä onnistuu tässä. Pian ilmoittaa myös minulle, että sai yhden jalan jo irti ja minä, hieman jo itseäni keränneenä, vastaan ystävällisen tsemppaavasti ja kannustan jatkamaan.

Lopuksi tulen kaveriksi ja autan viimeisetkin vaatteet pois hänen päältään. Emme keskustele tilanteesta juurikaan, vain että mopopikkuhousutkin pitää riisua, mutta onneksi niitä samanlaisia on kaapissa lisää.

Saan kuulla, miten iso ikävä lapsella on ollut ja että hän on syönyt päiväkodissa keittoa, leipää ja makkaraa. Ja minua kaduttaa suuttumukseni.

Sylitellessämme alkaa kuulua vaativia ääniä olohuoneen suunnasta ja sanonkin, että nyt taitaa pikkusiskolla olla jo ikävä meitä. Lapsi pyrähtää iloiseen juoksuun siskonsa luokse ja minä kuvaan vielä hetken, kun isompi halittelee pienempää pehmeällä matolla.

Melkein kuusi vuotta myöhemmin, aamuhalittelun lomassa kerron tästä videosta kyseiselle lapselle ja hän lohduttaa minua sanomalla, ettei syytä minua. 

“Sinähän vasta harjoittelit”.

Niin. Niinhän minä tein, rakas lapseni.

Olen päässyt tutustumaan kiintymysvanhemmuuteen vasta, kun kuopuksemme oli melkein kolmevuotias. Tuolloin sisälläni myllersi suuri harmitus, etten ollut voinut tarjota lapsilleni “parempaa” versiota itsestäni äitinä jo paljon aikaisemmin.

Nyttemmin ymmärrän, että kaikki mitä teemme ja tunnemme, teemme ja tunnemme sen valossa, missä olemme nyt. Itsensä soimaaminen on paitsi turhaa, myös äärimmäisen kuluttavaa. Sen sijaan on hyvä suunnata energiansa vanhojen, sidettä heikentävien ydinreaktioiden korvaamiseen uusilla, rakentavammilla tavoilla.

Yksi tärkeimmistä sanomista, jonka haluan tällä tarinalla kertoa on anteeksianto. Itselleen ja muille. Lasten kaltaisesti haluan antaa ihmisille anteeksi, täysin pyyteettömästi. Uskon, ettei kukaan tee asioita pahuuttaan ja tämän uskon myötä on helpompi päästää irti katkerista ja pahansuovista ajatuksista, jotka estävät minua itseäni elämästä täydemmin. Videolla en pyytänyt anteeksi lapseltani, mikä suorastaan pöyristytti minua tässä hetkessä, mutta havahduttaa minut huomaamaan, miten olen oppinut.

Toinen tärkeä sanoma lienee se, että huoltajan huono omatunto on lapsen oma asianajaja. Sitä pitää ehdottomasti kuunnella, jotta voi tarkastella omaa toimintaansa tunteiden tasaannuttua ja mietiskellä, voisiko vastaavanlaisen tilanteen hoitaa seuraavan kerran vähemmän huonolla mielellä. Sekä huoltajan että lapsen.

Asianajajasta huolimatta, on muistettava anteeksianto itsellensä. Käämien palamisessa on aina kyse rajojen ylityksestä. Kenties väsymykselläkin on oma lusikkansa sopassa ja mites on omien tarpeiden laita, ovatko toteutuneet?

Silittäkäämme siis omaa selkäämme samoin kuin silitämme ystävämme selkää, joka on painunut ja ymmärryksen tarpeessa.

Totuus on, että jokainen meistä tekee parhaansa juuri siinä tiedossa, jonka olemme saaneet ja siinä energiassa, joka sillä hetkellä meissä vallitsee.

Lempeyttä elämääsi toivotellen,
Miia Hyypiö

Share Button