Helsingin Sanomat uutisoi verkkojulkaisussaan 28.8.2018 Jyväskylän Yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan vanhempien uupumus vaikuttaa lapsilukumäärään. Tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisvanhemmista kokee uupumuksen vaikuttaneen lapsilukuun. Tutkijatohtori Matilda Sorkkila kertoo uupumuksen johtuvan eri syistä. Tukiverkoston puuttuminen mainitaan niistä yhtenä. Lehtijutussa kerrotaan myös Väestöliiton keräämästä perhebarometristä, jonka mukaan yhä harvempi suomalainen harkitsee lapsen hankintaa. Tärkeimpinä syinä esille nousi työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen vaikeus. Sorkkila toteaa, että monet vanhemmat vaikuttavat olevan yksinäisiä.

Ehkä entisaikojen yhteisöissä oli enemmän voimaa, kun lastenhoitoon osallistui aktiivisesti muutkin kuin biologiset vanhemmat? Miten ennen selvittiin ilman valtavaa tavaramerta, joiden rahoittamiseksi on paiskittava ylitöitä? Tarvitseeko vauva välttämättä oman huoneen, eli kalliita asuinneliöitä, vai riittäisikö vähempikin?

Biologi ** Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus**-kirjan mukaan monet modernit, länsimaiset  lastenhoitotavat, joita yhteiskunnassamme pidetään normaalina ja jotka on alun perin on varmaankin kehitetty arkea helpottamaan, itse asiassa saattavatkin vaikeuttaa ja mutkistuttaa sitä.

Minulla on kaksi pientä lasta, joita olen satunnaista keikkatyötäni lukuun ottamatta hoitanut viimeiset kolme vuotta kotona. En ole koskaan aikaisemmin kokenut niin lohdutonta yksinäisyyttä, kun puolison vanhempainvapaan päätyttyä jäimme vauvan kanssa kotiin kahden. Vauvani ei viihtynyt vaunuissa, jonka vuoksi kulkeminen oli hankalaa ja olin muutenkin vielä epävarma lastenhoitotaidoissani. Minua pelotti, että entä jos lapseni alkaa itkeä kauppakeskuksessa, enkä osaa rauhoittaa häntä. Entä jos hänellä tulee nälkä, missä imettäisin. Olimme kotona ja turhauduin. Neuvolasta vinkattiin äiti-lapsi kerhosta. Ideana se oli kiva, mutta minulla kävi huono tuuri, sillä ryhmän äitien kanssa meillä ei ollut oikein muuta yhteistä, kuin se, että meillä kaikilla oli vauva. Kaipasin takaisin omien ystävieni pariin, tuttuihin ja minulle mieluisiin harrastuksiin. Yksinäisyyden lisäksi tunsin itseni tarpeettomaksi ja aikaansaamattomaksi.

Nettikeskustelujen johdattamana törmäsin Kiintymysvanhemmuus ry:n nettisivuihin. Sivuilta Luin tiivistelmää ** Jean Liedloffin kirjasta Continuum Concept **. Kirjassa Liedloff kertoo Yequana-intiaaneista ja heidän luonnollisesta tavasta hoitaa lasta. Rakastuin Yequanojen ajatukseen siitä, että lapsi on elämän keskipisteessä, ei elämän keskipiste.

Kaipasin ympärilleni ihmisiä, elämän ääniä, keskustelua. Olin kuitenkin jumissa kotona hiljaisuudessa, puhelin äänettömällä, ettei vauvani vain heräisi kesken unien sängystä, jonne olin hänet vihdoin saanut nukahtamaan käyttämällä mitä mielenkiintoisempia kikkailuja ja akrobatiaa, white noise- sovellusta ja lämpötyynyä itseäni korvaamaan. Yequanaintiaanit  kantoivat lapsiaan mukana askareissa, eivät linnottautuneet koteihinsa. Enkö minäkin voisi tehdä niin?

Myöhemmin opettelin käyttämään kantoliinaa ja huomasin, että saadakseni vauvani unille tai oleilemaan tyytyväisenä, minun ei oikeasti tarvinnut tehdä erityisesti mitään vauvaa hyssyttääkseni tai viihdyttääkseni. En tuntenut entuudestaan ketään, joka olisi osannut opastaa minua tekemään tällä tavalla. Ystävillä oli lähinnä epäonnistuneita kokeiluja kantamisesta, ja sukulaiset epäilivät liinan turvallisuutta. Kiitos sosiaalisen median, apua löytyi. Kantoliinassa lapseni ovat kulkeneet mukana kotitöissä ja harrastuksissa. He ovat nukkuneet liinassa päiväunet, enkä ollut enää rytmien vuoksi kahlittu kotiin. Elämämme helpottui huomattavasti. Siitä tuli mukavampaa ja aloin nauttia vauva-arjesta.

Kumpikaan lapsistani ei ole liiemmin viihtynyt vaunuissa, suostunut syömään pullosta tai imemään tuttia, eikä kumpikaan ole nukkunut tai nukahtanut yksin. Eivätkä he nukahda vieläkään. Valkoinen, rottinkinen  vauvansänky osoittautui yhdeksi hankkimistamme turhakkeista, onneksi se kelpasi meidän kissalle.

Se, että olen hankkinut tietoa ja opetellut vastaamaan lapseni tarpeisiin ihmiselle luonnollisella, lajityypillisellä tavalla, kuten kantamalla lasta, imettämällä ja nukkumalla lasteni kanssa, on helpottanut arkeani ja auttanut jaksamisessa valtavasti. Tieto auttaa myös hyväksymään asioita sellaisina kuin ne ovat. Ei vauvassani ole mitään vikaa, vaikka hän havahtuu hereille tiheästi tai haluaa rintaa yöllä vielä yli puolivuotiaana, ne ovat normaalia, biologian ohjaamaa vauvan käytöstä. Stressi syntyy siitä, että todellinen tilanne on saavuttamattoman kaukana mielessä olevasta ihanteesta.