Lapsen kohtaaminen rakkaudella 

Syvällä sydämessäni kaipaan ehdotonta, kaiken kattavaa rakkautta. Haluan tulla kohdatuksi rakkaudella. Tällainen kohtaaminen saa tuntemaan itseni tärkeäksi, arvokkaaksi ja tuntemaan, että pystyn mihin vain. Rakkaus kasvaa hyväksynnässä, myönteisessä nähdyksi tulemisessa ja saa voimaa turvallisuudentunteesta. Kun olen turvassa, uskallan rakastaa. Uskallan tehdä virheitä, uskallan kohdata niiden aiheuttamat tunteet ja oppia niistä, lempeyden kautta. Omien emotionaalisten tarpeiden hyväksymisen ja tunnistamisen kautta olen saanut paljon tienviittoja siihen, kuinka haluan myös lapseni kohdata. Haluan hyväksyä hänet mahdollisimman ehdottomasti. Haluan, että hän voisi tuntea olevansa arvokas omana itsenään, juuri sellaisena kuin hän milloinkin on. Haluaisin välittää hänelle tunnetta siitä, että hän on arvokas, tärkeä ja ihmeellinen. Mutta ensin minun on uskottava itse olevani kaikkea tätä. 

Rakkaudessa kasvaminen

Mikä sitten estää minua toisinaan onnistumasta rakkaudellisessa kohtaamisessa? Syvällä sisimmässäni ajattelen, että me kaikki olemme rakkauden arvoisia. Olisiko rakkautta itseäni kohtaan siis myös se, että hyväksyisin itseni siitä huolimatta, etten ole rakkaudessa valmis, etten osaa itsekään aina rakastaa ehdoitta? Mutta miten rakkaudessa voisikaan olla valmis? Onko sen kaltainen päämäärä ajattelu tässä tapauksessa turhaa? Enhän lapsestani myöskään ajattele, että kun häntä nyt vain riittävästi rakastan, hän tulee valmiiksi. Miksi siis minunkaan tulisi olla?

Miksi sitten haluan asian suhteen kuitenkin kehittyä ja kasvaa? Helppo vastaus olisi, että lapsen takia. Haluan oppia ehdottoman rakkauden pelisääntöjä, jotta voin niitä mallintaa ja välittää eteenpäin. Ja vaikka minun ei tarvitsekaan saavuttaa tämän suhteen päämäärää, voin kuitenkin opetella uusia taitoja. Ja kun ajatus alkaa laukata turhan suurilla areenoilla, lienee tarpeen tarkastella asiaa käytännönläheisemmin. Mitä rakkaus käytännössä minulle tarkoittaa ja millaista kohtelua se pitää sisällään? 

Pelko näyttää tietä

Kun pohdin asiaa vastakohdan kautta, voisin ajatella, että päinvastainen tapa tulee aina pelosta. Kun kohtaamme lapsen pelosta käsin, toimimme helposti itseämme ja toisia vastaan. Tämän saatamme huomata kurjasta tunteesta, joka tilanteesta seuraa. Tunne voi kertoa, että nyt esiin astui pelko, jota en osannut kohdata tai en sitä itsessäni tunnistanut. Huomaan näitä tunteita ja hetkiä omassa elämässäni, ja yksi apu niihin on ollut se, että havaitsen niiden toistuvan tietyissä hetkissä tai tilanteissa. Esiin astuu pelko vaikkapa silloin, kun omat tarpeeni ovat täyttymättä tai kun en osaa olla läsnä tunteessa – joko omassa tai lapsen tunteessa ja yleensä sekä että. Ajattelen myös, että pelolla on oma viestinsä, joka kertoo siitä, että asiaa on hyvä tarkastella. 

Mutta sitten kohtaamisen tasoon. Mitä sitten teemme sillä tiedolla, että toimemme tulevat joko pelosta tai rakkaudesta? Ensimmäinen askel voisi olla tunnistaminen. Ensimmäiseksi tarvitaan siis havainto, joko itsestä tai lapsesta. Kun huomaan, että hän toimii pelosta käsin, mietin, miten haluan hänet kohdata?

Meille jää siis mahdollisuus reagoida tilanteisiin joko pelolla tai rakkaudella. (Toki tunteita ja tapoja on loputtomiin, mutta tässä supistan tarkastelun vain näihin kahteen). Jos lapsen toimi triggeröi omaa pelkoamme, voi tilanne olla pelko vastaan pelko, joka luonnollisesti lisää pelon kokonaisvoimaa, mutta jos reagointi onkin rakkaudellinen, pelko yleensä hälvenee. Tämän asian suhteen saamme kuitenkin olla opettelevia, keskeneräisiä ja etenkin armollisia itsellemme. Emme ehkä koskaan saavuta tasoa, jossa kohtaamme toisemme aina ja vain rakkaudella, koska me olemme ihmisiä kokemustemme, historiamme ja myös pelkojemme osalta. Tuntuukin helpottavalta riisua painava rakkauden ritarin haarniska ja vaihtaa se keveämpään ja sallivampaan asuun, jota voi käyttää jokapäiväisessä elämässä, juuri tänään, ei jossakin tulevaisuudessa.

Tunteen kohtaaminen ja sanoittaminen

Jos siirrän pohdintaa jälleen käytännön tasolle, voisin miettiä sitä, missä määrin voin vaikuttaa siihen, miten reagoida enemmän rakkaudella, tai oikeammin, miten olla enemmän yhteydessä lempeyteen itsessäni. Lähden siitä oletuksesta, että pelko pysyy mukana aina, joten miten siihen haluaisin suhtautua? Kun minua pelottaa, toivon että minut otetaan tosissaan, minua uskotaan, sillä tunne on minulle aina tosi. Toivoisin, että toinen pysyisi sopivan erillään pelostani, niin, että näkisin valon kajoa sen läpi, mutta kuitenkin ymmärtävänä sen suhteen, että koen siinä hetkessä juuri mitä koen. Lisäksi joissakin hetkissä olen hyötynyt lempeistä, vahvasta paikasta tulevista huomioista siitä, mitä mahdan olla käymässä läpi. Aikuisenakin olen siis saanut myönteisiä kokemuksia siitä, että toinen ihminen on tehnyt näkyväksi sellaista, mitä en ole itsessäni tunnistanut. Mutta olen hyötynyt siitä enemmän, kun ihminen on ollut aidon ymmärtäväinen kokemaani kohtaan. Joissain tapauksissa hiljaisuus olisi ollut parempi vaihtoehto. Mitä tästä siis opin suhteessa omaan lapseeni? Ehkäpä sen, että on hedelmällisempää sanoittaa toisen kielteistä, arkaa kokemusta vain todella läsnä ollen, sellaisesta tilasta käsin, kun aie on puhdas ja vilpitön. Mutta tietenkin tässäkin asiassa saa olla opetteleva ja keskeneräinen. Virheitä saa ja pitääkin tehdä, jotta oppimista voi tapahtua.