Tässä blogitekstissä käsitellään rakkauden ja pelon kautta sitä, miten haluan oppia kohtaamaan lapseni samalla tavalla kuin itse haluan tulla kohdatuksi.
Lapsen kohtaaminen rakkaudella
Syvällä sydämessäni kaipaan ehdotonta, kaiken kattavaa rakkautta. Haluan tulla kohdatuksi rakkaudella. Tällainen kohtaaminen saa tuntemaan itseni tärkeäksi, arvokkaaksi ja tuntemaan, että pystyn mihin vain. Rakkaus kasvaa hyväksynnässä, myönteisessä nähdyksi tulemisessa ja saa voimaa turvallisuudentunteesta. Kun olen turvassa, uskallan rakastaa. Uskallan tehdä virheitä, uskallan kohdata niiden aiheuttamat tunteet ja oppia niistä, lempeyden kautta. Omien emotionaalisten tarpeiden hyväksymisen ja tunnistamisen kautta olen saanut paljon tienviittoja siihen, kuinka haluan myös lapseni kohdata. Haluan hyväksyä hänet mahdollisimman ehdottomasti. Haluan, että hän voisi tuntea olevansa arvokas omana itsenään, juuri sellaisena kuin hän milloinkin on. Haluaisin välittää hänelle tunnetta siitä, että hän on arvokas, tärkeä ja ihmeellinen. Mutta ensin minun on uskottava itse olevani kaikkea tätä.
Rakkaudessa kasvaminen
Mikä sitten estää minua toisinaan onnistumasta rakkaudellisessa kohtaamisessa? Syvällä sisimmässäni ajattelen, että me kaikki olemme rakkauden arvoisia. Olisiko rakkautta itseäni kohtaan siis myös se, että hyväksyisin itseni siitä huolimatta, etten ole rakkaudessa valmis, etten osaa itsekään aina rakastaa ehdoitta? Mutta miten rakkaudessa voisikaan olla valmis? Onko sen kaltainen päämäärä ajattelu tässä tapauksessa turhaa? Enhän lapsestani myöskään ajattele, että kun häntä nyt vain riittävästi rakastan, hän tulee valmiiksi. Miksi siis minunkaan tulisi olla?
Miksi sitten haluan asian suhteen kuitenkin kehittyä ja kasvaa? Helppo vastaus olisi, että lapsen takia. Haluan oppia ehdottoman rakkauden pelisääntöjä, jotta voin niitä mallintaa ja välittää eteenpäin. Ja vaikka minun ei tarvitsekaan saavuttaa tämän suhteen päämäärää, voin kuitenkin opetella uusia taitoja. Ja kun ajatus alkaa laukata turhan suurilla areenoilla, lienee tarpeen tarkastella asiaa käytännönläheisemmin. Mitä rakkaus käytännössä minulle tarkoittaa ja millaista kohtelua se pitää sisällään?
Pelko näyttää tietä
Kun pohdin asiaa vastakohdan kautta, voisin ajatella, että päinvastainen tapa tulee aina pelosta. Kun kohtaamme lapsen pelosta käsin, toimimme helposti itseämme ja toisia vastaan. Tämän saatamme huomata kurjasta tunteesta, joka tilanteesta seuraa. Tunne voi kertoa, että nyt esiin astui pelko, jota en osannut kohdata tai en sitä itsessäni tunnistanut. Huomaan näitä tunteita ja hetkiä omassa elämässäni, ja yksi apu niihin on ollut se, että havaitsen niiden toistuvan tietyissä hetkissä tai tilanteissa. Esiin astuu pelko vaikkapa silloin, kun omat tarpeeni ovat täyttymättä tai kun en osaa olla läsnä tunteessa – joko omassa tai lapsen tunteessa ja yleensä sekä että. Ajattelen myös, että pelolla on oma viestinsä, joka kertoo siitä, että asiaa on hyvä tarkastella.
Mutta sitten kohtaamisen tasoon. Mitä sitten teemme sillä tiedolla, että toimemme tulevat joko pelosta tai rakkaudesta? Ensimmäinen askel voisi olla tunnistaminen. Ensimmäiseksi tarvitaan siis havainto, joko itsestä tai lapsesta. Kun huomaan, että hän toimii pelosta käsin, mietin, miten haluan hänet kohdata?
Meille jää siis mahdollisuus reagoida tilanteisiin joko pelolla tai rakkaudella. (Toki tunteita ja tapoja on loputtomiin, mutta tässä supistan tarkastelun vain näihin kahteen). Jos lapsen toimi triggeröi omaa pelkoamme, voi tilanne olla pelko vastaan pelko, joka luonnollisesti lisää pelon kokonaisvoimaa, mutta jos reagointi onkin rakkaudellinen, pelko yleensä hälvenee. Tämän asian suhteen saamme kuitenkin olla opettelevia, keskeneräisiä ja etenkin armollisia itsellemme. Emme ehkä koskaan saavuta tasoa, jossa kohtaamme toisemme aina ja vain rakkaudella, koska me olemme ihmisiä kokemustemme, historiamme ja myös pelkojemme osalta. Tuntuukin helpottavalta riisua painava rakkauden ritarin haarniska ja vaihtaa se keveämpään ja sallivampaan asuun, jota voi käyttää jokapäiväisessä elämässä, juuri tänään, ei jossakin tulevaisuudessa.
Tunteen kohtaaminen ja sanoittaminen
Jos siirrän pohdintaa jälleen käytännön tasolle, voisin miettiä sitä, missä määrin voin vaikuttaa siihen, miten reagoida enemmän rakkaudella, tai oikeammin, miten olla enemmän yhteydessä lempeyteen itsessäni. Lähden siitä oletuksesta, että pelko pysyy mukana aina, joten miten siihen haluaisin suhtautua? Kun minua pelottaa, toivon että minut otetaan tosissaan, minua uskotaan, sillä tunne on minulle aina tosi. Toivoisin, että toinen pysyisi sopivan erillään pelostani, niin, että näkisin valon kajoa sen läpi, mutta kuitenkin ymmärtävänä sen suhteen, että koen siinä hetkessä juuri mitä koen. Lisäksi joissakin hetkissä olen hyötynyt lempeistä, vahvasta paikasta tulevista huomioista siitä, mitä mahdan olla käymässä läpi. Aikuisenakin olen siis saanut myönteisiä kokemuksia siitä, että toinen ihminen on tehnyt näkyväksi sellaista, mitä en ole itsessäni tunnistanut. Mutta olen hyötynyt siitä enemmän, kun ihminen on ollut aidon ymmärtäväinen kokemaani kohtaan. Joissain tapauksissa hiljaisuus olisi ollut parempi vaihtoehto. Mitä tästä siis opin suhteessa omaan lapseeni? Ehkäpä sen, että on hedelmällisempää sanoittaa toisen kielteistä, arkaa kokemusta vain todella läsnä ollen, sellaisesta tilasta käsin, kun aie on puhdas ja vilpitön. Mutta tietenkin tässäkin asiassa saa olla opetteleva ja keskeneräinen. Virheitä saa ja pitääkin tehdä, jotta oppimista voi tapahtua.
Valinnat itsestä käsin
Varmasti on olemassa tilanteita, joissa oma tapamme reagoida ei ole vain pelon sanelemaa, vaan itse asiassa tapa. Tästä tunnistan ainakin itseni. Selkärangasta tulee malli, minkä mukaan asia nyt vain pitää tehdä näin, vaikka lähemmän tarkastelun tuloksena tilanteeseen olisikin monia muita hyviä vaihtoehtoja. Näissä tilanteissa auttaa ehkä eniten tietoisuus. Sen huomaaminen, että nyt tämä lause tai tapa toimia ei ollut omani, vaan ehkäpä anopin tai ystävän, tai oman lapsuuden kaiku. Silloin haluan pohtia, millä tavalla haluaisin minuna ja omana itsenäni toimia. Onko minun mielestäni pakko tehdä jotakin vain siksi, että muutkin tekevät niin, vai voisinko kokeilla uutta tapaa? Asioiden toteuttamiselle on varmasti paljon enemmän vaihtoehtoja kuin äkkiseltään osaisi ajatella. Mieltä voi onneksi harjoittaa. Lapsi kohtaa luonnostaan maailman avoimena ja valmiina aina uuteen seikkailuun – ehkäpä hänestä voimme ottaa mallia spontaaneista tavoista lähestyä tuttuja aiheita ja rikkoa tunnettuja rutiineja.
Lapsi haluaa luonnostaan valita ja tehdä itse, ja reagoi omalla tavallaan siihen, kun häneltä tätä autonomiaa yritetään evätä, ihan kuten aikuinenkin. Olen itse opetellut omien rajojen tunnistamista myös aikuisena, ja huomannut itsessäni opettelun vaiheissa ehkä turhankin hanakkaa reagointia, kun olen todennut rajojani ylitettävän. Ymmärrän siis hyvin lapsen halun puolustaa itseään ja kivun siitä, kun sitä ei syystä tai toisesta voi tai osaakaan tehdä. Omien rajojen veto voi aiheuttaa myös tunteita kanssaihmisissä, etenkin, jos he ovat jollain lailla rajattomuudesta hyötyneet, joten rakkaudellista rajaa ja sietokykyä saa siinäkin suhteessa vahvistaa. Lapsella ja itselläni tämän vahvistamisen voisi ajatella tapahtuvan sen kautta, että on lupa reagoida, on lupa puolustaa omia rajojaan, mutta on myös tukea ja ohjausta siihen, kuinka opetella tekemään tämä kaikkia osapuolia kunnioittavasti.
Rakkaudesta pelkoon ja takaisin rakkauteen
Mitä siis nyt tiedän siitä, miten haluan lapseni kohdata, oman kokemukseni kautta? Pelko näyttää tietä pimeään ja minä seuraan. Pelko kertoo, että olen epävarma siitä, olenko kohdannut lapsen häntä tukien ja kunnioittaen? Vai olenko ohjannut häntä harhaan, osaako hän puolustaa rajojaan, jos en ole itsekään aina osannut? Tutkin pelkoa tarkemmin. Mitä sieltä löytyy? Pieni lapsi. Oma sisäinen lapseni, jolle voin sanoa: ”Olen tässä. Saat olla peloissasi, autan sinua. Sinun ei tarvitse huolehtia itsestäsi, minä aikuisena teen sen puolestasi.” Ehkäpä lapsi on kokenut jääneensä yksin, ehkäpä hän on luullut, että hänen täytyy pärjätä pelkojensa kanssa itse. Mutta ei tarvitse, ei enää, sillä olen tässä itseäni varten. Ja sitä kautta ehkäpä enemmän myös lastani varten. Kuljen siis rakkaudesta pelkoon ja takaisin rakkauteen.
Tätä samaa jos voisin laajentaa lapseeni. Kun hän on peloissaan, voisin olla hänelle läsnä. Löytää sinne, mihin hän on piiloutunut, kohdata hänessä sen, joka haluaa tulla kohdatuksi, muttei ole vielä löytänyt valoon. Jos voisin olla hänelle yksi rakkauden lähde, yhtenä muiden kanssa. Voisin auttaa häntä tunnistamaan rakkauden hänessä itsessään ja vaalimaan sitä. Jos voisin tukea häntä kasvussa aikuiseksi, joka huolehtii omasta sisäisestä lapsestaan, kuten minä pyrin huolehtimaan omastani. Haluan antaa mallin ihmisestä, joka myös joskus pelkää, joka rakastaa ja joka kasvaa, ja joka on silti arvokas ja juuri hyvä näin. Tämä vapauttaa myös minut. Minun ei tarvitse muuttua ollakseni parempi, mutta saan oppia rakkaudesta uutta ja antaa sen muuttaa minua enemmän itseni kaltaiseksi.
– Jenna Metsäketo –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2019.