itsenäistyminen - Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistyvä koululainen

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 17 Nov 2022 15:35:17 +0000

Vanhemmuudessa saattaa alkaa aivan uudenlainen vaihe, kun lapsi aloittaa koulun. Yhtäkkiä lapselta odotetaan paljon enemmän itsenäisyyttä ja lapsi itsekin alkaa tekemään enemmän päätöksiä omaan ajatteluun tukien. Kouluikäinen ei enää ole niin täysin aikuisten valvonnan ja ohjailun alla, kuin aiemmin. Tämä saattaa aiheuttaa huolta vanhemmassa: Miten pysyn perillä siitä, miten lapsellani menee, kun en saakkaan enää päivittäistä selontekoa lapsen päivästä? Miten taiteilla sen suhteen, paljonko lapsen voi antaa mennä ja paljonko pitää kontrolloida?

Koululaisen vanhempi joutuu joskus elämään pienessä epätietoisuudessa. Vai kuulostaako seuraava keskustelu koululaisen kanssa tutulta?

“Miten meni koulussa?”
“Ihan hyvin…”
“Mitä kivaa teitte?”
“En muista.”
“Mikä huolestutti tänään?”
“Ei mikään kai…“

Lapsen omaan harkintakykyyn ja itseohjautuvuuteen myös luotetaan enemmän. Enää ei ole aikuista aina lähistöllä seuraamassa ja ohjaamassa tilanteissa. Joskus lapsi saattaa raottaa koulupäivän tapahtumia, mutta vanhemmalle jää silti vähän kädetön olo. Alla tyypillinen keskustelu koululaisen kanssa:

“Tuli riitaa tänään kaverin kanssa.”
“Voi ei! Mitä tapahtui?”
“En mä jaksa selittää.”
“Miten selvititte riidan?”
“Ei me selvitetty.”
“Näkikö joku aikuinen?”
“Ei.”
“Kerroitko aikuiselle?”
“En.”
“Miten mä voisin auttaa?”
“En mä halua puhua tästä nyt…”

Vanhempana herää huoli siitä, miten voin tukea lastani, kun en edes oikein tiedä mitä on tapahtunut. Ja lapsi on sillä hetkellä haluton selvittämään asiaa. Toisaalta vanhempana miettii sitä, miten olla antamatta huolelle liian isoa sijaa vaan antaa lapselle kokemuksia siitä, että hän osaa itse selvittää ja saa itse tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mutta miten samalla huomata tilanteet, joissa lapsi ei pärjää yksin ja aikuisen pitää puuttua tilanteeseen.

Lapsi oman elämänsä asiantuntijana

Toimiva perhe-mallissa aikuisen ei pitäisi ratkoa lapsen ongelmia, vaan tukea lasta löytämään itse hyvät ratkaisut, esimerkiksi kuuntelemalla aktiivisesti. Myös Laura Markham puhuu siitä, että lapselle ei pitäisi heti antaa neuvoja ja ohjeita tai kieltää toimimasta tietyllä tavalla, vaan haastaa lasta miettimään, minkälaisia vaikutuksia hänen suunnitelluilla teoillaan on. Teorian tasolla ymmärrän ja ostan nämä ajattelut, totta kai näin kannattaisi toimia. Todellisuudessa haluaisin varmistaa, että lapsellani on kaikki hyvin, että hän osaa tehdä oikeat valinnat ja välillä jopa ohjata oikealle tielle, jos ei lapsi näytä itse sitä löytävän. Välillä pitää kuitenkin pysähtyä ja kuulostella lasta. Kuinka isosti tämä asia lasta vaivaa? Onko lapsi iloinen vai huolestunut? Missä tilanteissa voin luottaa siihen, että lapset löytävät ratkaisun ongelmaan ja koska pitää hieman aktiivisemmin puuttua ja tukea.

Vahva yhteys lapseen ja luottamus. Näillä pelikorteilla tunnen pääseväni melko pitkälle. Vahva yhteys auttaa minua tulkitsemaan ja ymmärtämään lasta, vaikka sanoja ei olisi. Vahva yhteys auttaa lasta myös kertomaan asioista, sitten kun hetki on oikea. Luottamusta tarvitsen siis siihen, että luotan lapsen kertovan minulle, jos jokin vaivaa. Minun pitää vain olla läsnä ja tarjota mahdollisuuksia keskustelulle. Luotan myös siihen, että lempeällä ja empaattisella otteella, olen luonut lapselle hyvät lähtökohdat oppia reflektoimaan omaa toimintaa. Lapsen maailmasta usein puuttuu harmaan eri sävyt ja virheet tuntuvat isoilta, kun niitä ei ole vielä joutunut kokemaan niin monia, kuin aikuisena. Suhtautumalla lempeästi virheisiin, voin luoda niistä lapselle oppimiskokemuksia sen sijaan, että lapsen pitäisi joutua peittelemään ja häpeämään niitä yksin. Yhdessä käsittelemällä, voin tuoda näkökulmaa lapselle, minullekin on käynyt noin ja asiat on silti saatu ratkaistua.

Joskus minun on myös hyväksyttävä se, että lapsella saattaa kestää kauemmin opetella jokin sosiaalisista taidoista. Minun pitää luottaa siihen, että lapsi tämän taidon joskus oppii, kunhan hän saa harjoitella empaattisessa ilmapiirissä.

Rajat laajenevat

Koululaisen fyysinen reviiri myös kasvaa. Vanhempana joudun pohtimaan sitä, missä menee vapauden, vastuun ja heitteillejätön raja. Voinko antaa lapsen tehdä ja olla yksin ja itsenäisesti? Milloin tämä vastuu on liian suuri ja minun pitäisikin vahtia tai rajoittaa? Mitä jos jotain tapahtuu, ja en olekaan ollut huolehtimassa? Tietääkö ja osaako lapsi varoa kaikkia vaaran paikkoja? Miten tämän pelon kanssa voi elää? Vanhempaa kalvaa tietoisuus siitä, että lapsi kulkee liikenteessä yksin tai epätietoisuus siitä, missä lapsi minäkin hetkenä on ja miten järkevästi lapsi osaa toimia eri tilanteissa.

Koululaiselta odotetaan paljon. Pitää olla itsenäinen ja osata huolehtia itse omista asioista. Samalla vanhemman odotetaan olevan hyvinkin perillä lapsen tekemisistä ja olevan vastuussa ja pystyvän vaikuttamaan lapsen tekemisiin myös kodin ulkopuolella. Miten vanhempana taiteilla sen suhteen, että luottaa lapseen ja antaa sopivasti tilaa ja mahdollisuuden toimia itsenäisesti, mutta samalla pitää huolen siitä, että lapsella on edellytykset pärjätä ja lapsi osaa tarvittavat taidot.

Merkitykselliset säännöt

Jokainen meistä kaipaa selkeyttä ja merkityksellisyyttä. Yritän tätä soveltaa myös rajoihin ja sääntöihin. Kun kerron lapselle omista odotuksistani, esimerkiksi, miten liikenteessä kuuluu käyttäytyä, niin kerron myös perustelut mahdollisimman havainnollisesti. En voi olettaa, että abstraktit asiat jäisivät lapsen mieleen tai että lapsi muistaisi säännön, joka ei tunnu merkitykselliseltä. Usein kysyn myös lapselta, että miten hän ajattelee, että odotan hänen käyttäytyvän tietyssä tilanteessa. Näin varmistun siitä, että olemme ymmärtäneet asian samalla tavalla.

Kun olen näin havainnollistanut lapselleni omia arvojani, niin voin vain luottaa ja odottaa. Todennäköisesti ei aina mene kaikki niin kuin haluaisin, mutta kuuntelemalla herkällä korvalla ja olemalla riittävästi läsnä, saan ehkä vihiä siitä, mitä lapsen elämässä tapahtuu silloin, kun kukaan aikuinen ei näe.

Anna lapsen myös olla pieni ja tarvitseva

Kouluikäinen ei välttämättä enää hakeudu päiväsaikaan aikuisen seuraan samalla tavalla kuin ennen. Lapsi saattaa huidella naapurustossa kavereiden kanssa ja tulla kotiin vasta iltapalalle. Miten sitten olla läsnä ja kuunnella tällaisessa tilanteessa. Vanhempana haluan priorisoida lasten asiat aina kuin mahdollista. Usein pitää muistuttaa lasta, että työaikana kesken palaverin ei sovi keskeyttää, mutta syliin voi aina tulla. Ja kun palaverit on ohi, niin otan pienen tauon ja käyn halimassa ja kysymässä lapsilta kuulumiset. Jos palaveria ei ole, niin silloin pystyn keskeyttämään työn ja kuunnella lasta.

Nukkumaanmenon aikaan tulee viimeistään se hetki, kun lapset viihtyvät kainalossa ja päivän aikana askarruttamaan jääneet asiat tulevat mieleen. Tässä kohtaa priorisoin myös lasten asiat. Perhepedissä unta hakiessa, on hyvä hetki kuunnella, yrittää ymmärtää ja myös täyttää rakkauspankit haleilla ja hieronnalla. Pimeydessä ja ihan lähekkäin on myös helpoin hetki kertoa myös niistä kipeistä ja satuttavista tunteista ja ajatuksista, jotka valoisaan aikaan tuntuvat liian isoilta. Siksi meillä edelleen lapset nukahtavat kainaloon. Isokin lapsi saattaa kokea yön aikaista pelkoa ja ikävää vanhemmasta, vaikka päivän aikana ei aikuista olisikaan kaivannut.

Julkaistu 11/2022.

Itsenäistymiskehitys varhaislapsuudesta nuoruuteen

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 01 Nov 2022 08:10:15 +0000

Itsenäistyminen on pitkä kehitysprosessi, joka alkaa vauva-ajoista ja jatkuu aikuisuuteen asti. Jokaisen lapsen kehitys etenee yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa. Matkalla on monta vaihetta ja kehitysprosessit ovat osin ensimmäisten päälle rakentuvia portaita ja osin kehitysharppauksia.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia tärkeitä vaiheita itsenäistymisprosessissa. Kirjoitus ei ole kaikenkattava teksti itsenäistymiskehityksestä, mutta toivon, että se herättää ajattelemaan itsenäistymistä pidempänä prosessina kuin vain lapsen muuttamisena lapsuudenkodistaan. Itsenäistyminen nimittäin alkaa jo aivan vauva-iästä, jolloin erillistymisprosessi alkaa. Erillistymisprosessi on vaikea prosessi, jossa lapsi 4-kuukauden iästä kolmeen vuoteen asti vähitellen ensin havaitsee ja myöhemmin hyväksyy olevansa hoitajasta erillinen olento. Itsestään tietoiseksi tuleminen muista erillisenä olentona vaatii tasapainottelua kahden voiman välillä: toinen voima vetää kohti hoitajaa/kiintymyssuhteen kohdetta (tarvitsevuus) ja toinen voima vie hänestä poispäin (autonomia). Lisäksi itsenäistymiskehitykseen kuuluu, että lapsen ja nuoren tulee oppia käyttäytymistapoja, joiden avulla hän saavuttaa yhteyden tunteen. Vaikka me aikuisuudessa olemme itsenäisiä ihmisiä, emme halua eristäytyä toisista vaan tarvitsemme toisiamme syviin ja vastavuoroisiin yhteyden kokemuksiin.

Jokaisessa kehitysvaiheessa kasvatustyötä helpottaa tieto kehitysvaiheen tehtävistä sekä emotionaalisesti optimaalisen saatavillaolon periaate. Tämä tarkoittaa, että aikuinen ymmärtää lapsen ristiriitaista käyttäytymistä ja vastaa lapsen odotuksiin ja tarpeisiin – ei täydellisesti, vaan riittävällä tavalla. Aikuiselta vaaditaan siis kykyä kuunnella ja tulkita lasta ja nuorta. Eli auttaa silloin, kun lapsi haluaa apua – riippumatta siitä, osaako lapsi itse – ja antaa tämän tehdä itse silloin, kun lapsi on autonomiapyrkimyksen vallassa. Ja tietysti tämä pitää tehdä vielä niin, että lapsi pysyy turvassa.

Seuraavaksi kuvaan lapsen psykologisen syntymän vaiheita vauva-iästä leikki-ikään kuten Rusanen (2011) kuvailee Mahlerin mallia. Leikki-iän jälkeen käsittelen itsenäistymiskehitystä psyykkisen, fyysinen ja aivojen kehityksen kautta.

Vauva-aika

Vastasyntynyt vauva kuvittelee olevansa yhtä hoitajansa kanssa. Vauva hyötyy symbioosikuvitelmasta, sillä se luo hänelle turvaa. Vauva uskoo, että hänen tarpeensa tyydytetään, kun hän niin haluaa. Noin 4-5 kuukauden iästä alkaen lapsi alkaa luopua kuvitelmastaan olla yhtä hoitajan kanssa. Tässä vaiheessa vauva reagoi eri tavalla sisältä (esim. nälkä) ja ulkoapäin (esim. valo) tuleviin ärsykkeisiin. Käsitys on vielä epäselvä ja hoivaajansa vauva kokee osaksi itseään. Minän ja ei-minän sulautuminen vauvan kokemusmaailmassa edistää myöhempää kehitystä. Näitä sulautumiskokemuksia on kutsuttu myös paratiisikokemuksiksi tai vauvan kokemaksi täydelliseksi tyydytykseksi. Vaikka näitä kokemuksia on hetkittäin, ovat ne 2-6 kuukauden ikäisen vauvan kehitykselle merkittäviä. Äidin katsekontakti mm. ruokkiessa, puhuessa tai laulaessa vauvalle edistää symbioottista kokemusta. Näissä hetkissä äiti antaa lapsen oikeasti kohdata hänet olemalla katsekontaktissa vauvaan.

Symbioosi alkaa purkautua vähitellen noin 4-6-kuukauden iässä vauvan siirtyessä eritytymisvaiheeseen. Tässä vaiheessa lapsi tutkii hoitavaa henkilöä ja muita henkilöitä piirre piirteeltä. Tutkimukset osoittavat lapsen alkavaa tietoisuutta – mutta ei vielä hoivaajan hyväksymistä itsestä erillisenä olentona. Tuttu erotetaan tuntemattomasta vertailemalla näitä ensin samaan aikaan. Puolen vuoden kohdalla vauva alkaa muodostaa intensiivisiä kiintymyssuhteita. Samaan aikaan lapsi alkaa erottaa kasvonilmeistä tunneilmaisuja ja alkaa ymmärtää erilaisista vihjeistä, onko joku vaarallista tai vaaratonta. 8-9-kuukauden ikäisenä kyky erottaa tuttu tuntemattomasta näkyy vierastamisena. Tässä iässä kiintymys ensisijaiseen kiintymyskohteeseen on voimakkaimmillaan. Vierastamisessa kyse on siitä, että lapsi oivaltaa, että suhde vanhempaan voi muuttua ja että vanhempi voi myös jättää. Vierastaminen on hyvin yksilöllistä ja sen ajankohta voi vaihdella paljon samoin kun sen voimakkuus ja ilmenemistapa. On tärkeää, että molemmat osapuolet sekä aikuinen että lapsi huolehtivat riittävän läheisyyden ylläpitämisestä: kun etäisyys kasvaa liian suureksi, jompikumpi reagoi läheisyyden palauttamiseksi. Vasta liikkumisen opettelu tuo lapselle kyvyn, mennä vanhemman luo, sitä ennen hän on sen varassa, miten vanhempi tulkitsee hänen viestejään. Lapselle ei voi ensimmäisinä vuosina antaa liikaa läheisyyttä.

Taaperoaika / tahtoikä

Kun lapsi oppii liikkumaan pystyasennossa, se mahdollistaa hänelle nopean erottautumisen vanhemmasta poispäin. Samaan aikaan lapsi yrittää luoda erityisen siteen hoivaajansa kanssa ja harjoitella itsenäisiä toimintoja. Lapsesta vastuun ottanut aikuinen on tässä vaiheessa kiintopiste tai kotipesä, jossa käydään tankkaamassa läheisyyttä ja turvaa, jonka jälkeen jatketaan tutkimusretkiä. Kun lapsi juoksee poispäin, hänellä on illuusio, että vanhempi on mukana. Kun muistikuva yhtäkkiä katoaa, hän palaa vanhemman luo kontaktiin. Aikuisen on hyvä muistaa, että liikkumaan oppinut lapsi on vain näennäisesti itsenäinen, hän kuvittelee aikuisen seuraavan mukana, siksi aikuisen tehtävänä onkin jatkuvasti pitää pöydälle kiipeilevää ja avoimista ovista karkailevaa lasta silmällä. Taaperon läheisyydentarpeen ja orastavien etäisyyden ottamisten vaihtelua on vanhemman välillä vaikea tulkita. Vanhempi voi ylläpitää läheisyyttä etäältä ja puheen avulla rohkaista lasta ottamaan fyysistä etäisyyttä. Itsenäisen liikkumisen avulla lapsi vahvistaa mielikuvaa omasta itsestään autonomisena toimijana. Tätä mielikuvaa lapsi tarvitsee seuraavassa vaiheessa, jossa minuuden syntyminen kriisiytyy ja lapsi haluaa epätoivoisesti ripustautua uudelleen häntä hoitavaan aikuiseen.

Uudelleenlähestymisvaiheessa lapsi on noin kaksivuotias. Aikuisesta voi olla turhauttavaa huomata eräänlainen taantuma lapsessa. Kun aiemmassa vaiheessa lapsi oli huolettoman itsenäinen tämä vaihe näyttäytyy aikuiselle, kun lapsi olisi yhtäkkiä menettänyt taitojaan. Todellisuudessa lapsi yrittää ratkaista erillistymistään vanhempaansa, kun hänestä ei voisi olla hetkeäkään erossa ja kaikki pitäisi jakaa. Jotta lapsi voi onnistua kehitystehtävässään, vanhemman olisi oltava emotionaalisesti lapsien saatavilla. Olisi tärkeää, että aikuinen suhtautuisi rauhallisesti lapsen uudenlaiseen vaativuuteen ja tarvitsevuuden ilmaisuihin. Tämäkin vaihe on ohimenevä ja poistuu, kun aikuinen vastaa lapsen odotuksiin ja on tämän käytettävissä. Tässä vaiheessa lapsi voi lyödä vanhempia leluilla, tehdä jotain kiellettyä tai heittäytyä itse maahan. Tavoitteena on saavuttaa vanhemman huomio. Hyvä menettelytapa on hyväksyä lapsen intensiivinen liittymistarve, jonka ohella vanhempi voi lempeästi rohkaista lasta itsenäistymään tai odottamaan myös vanhemman tarpeen täyttymistä.

Lähestymisvaiheen ripustautumiskäyttäytymiselle on taustalla se, että lapsi alkaa tajuta oman erillisyytensä, pienuutensa ja avuttomuutensa. Tähän mennessä riittävän hyvä hoiva on ylläpitänyt lapsen harhakäsitystä, että lapsi voi omalla tahdollaan saada pahan olon pois. Lapsi alkaa yhä selvemmin tajuta sen, että vanhemmat ovat hänestä erillisiä olentoja ja heillä on omat henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteensa ja että hän itse on pieni ja heistä riippuvainen. On havaittu, että tässä kehitysvaiheessa lapsi hyötyy, mikäli hoivaaja suosii verbaalisessa vuorovaikutuksessa kysymyksiä ja antaa tietoa sekä välttää käskyjä, ohjeita ja kontrollia. Tällainen vuorovaikutus voidaan nähdä asioiden jakamisena ja lapsi kokee, että vanhempi on lähellä, mikä vähentää lapsen vanhemman menettämistä koskevaa pelkoa. Lapsen nopea kielellinen kehitys kahden ja kolmen vuoden iässä antaa vanhemmalle uudenlaisia mahdollisuuksia oppia ymmärtämään lasta. Lapsen vaikeudet hyväksyä maailma sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, näyttäytyvät yhteentörmäyksinä ja riitoina läheisimpien ihmisten kanssa. Vaihe näkyy myös mieluisissa leikeissä, kuten takaa-ajo leikit, jossa pakoon juokseminen ilmentää autonomiaa ja kiinniottaminen ja syliin sulkeminen ilmentää symbioosia.

Leikki-ikä, joka päättyy kuningasikään

Psykologisen syntymän viimeinen vaihe on yksilöllinen lujittuminen. Tässä vaiheessa kehittyy kohdepysyvyys, joka tarkoittaa, että lapsi ymmärtää vanhemman olevan pysyvä, vaikka ei olisikaan paikalla tai on vihainen tai ei täytä lapsen tarpeita. Lapsi pystyy siis palauttamaan hänelle tärkeät henkilöt mieleensä silloinkin kun he ovat poissa ja hän tarvitsisi heitä. Tällainen kyky lohduttautua mielikuvien avulla on mahdollista vasta kolmannen ikävuoden kuluessa. Kyky palauttaa vanhempien kuvat mieleensä on yksilöitymisen perusta. Mieleenpalauttamiskyvyn avulla lapsi kykenee toimimaan aiempaa itsenäisemmin, sillä hän ei tarvitse koko ajan vanhempiaan turvallisuuden tunteen palauttamiseksi. Leikki-iässä lapsen kanssa toimiessa ja häntä tulkitessa syntyy usein tilanteita, jotka ovat ristiriidassa lapsen toiveiden kanssa. Tämä auttaa lasta muodostamaan realistisen kuvan vanhemmistaan ja itsestään. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä järjestämään vaan niitä syntyy kyllä itsestään. Tärkeää lapsen itsenäistymiskehitykselle on tukea häntä ymmärtävällä, turvallisella, lempeällä ja lämpimällä tavalla. Vasta myöhemmin leikki- ja kouluiässä lapsi voi muunnella vuorovaikutusmielikuvia enemmän omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavaksi ja suojautua pettymyksiltä. Tämä malli tukee kiintymyssuhdeteorian oletusta, että aikuisen responsiivisuus lapsen aloitteita kohtaan saa aikaan sen, että lapsi luottaa erilaisissa tilanteissa aikuiseen.

Leikki-iän lopussa lapsi on esikouluiässä. Tätä vaihetta kutsutaan toisinaan kuningasiäksi. Nimitys tulee siitä, että perinteisesti esikoulussa ollaan päiväkodin vanhimpia ja osaavimpia. Tällöin ristiriita tarvitsevuuden ja itsenäisyyden kanssa on suuri. Nykyään on kuitenkin monenlaisia esikouluvaihtoehtoja: osa saattaa mennä koulun esikouluun, joissain kouluissa on yhdistetty alkuopetus esikoulu-2-luokkalaisille, toisissa kunnissa on alkanut kaksivuotinen esikoulukokeilu eli jo viskarit ovat esikoulussa. Nämä eivät kuitenkaan ole poistaneet vanhempien kokemuksia siitä, että viiden-seitsemän vuoden tienoilla lapsi saattaa olla hetken tai pidempään kovin räjähdysaltis, vaatia uudella tavalla itsenäisyyttä, vastuuta ja tutkia omia rajojaan sekä törmäillä vanhempien rajoihin. Kirjallisuuden mukaan tämä kehitysvaihe johtuu aivojen nopeasta kasvusta ja kehityshyppäyksestä, joka mahdollistaa uudenlaisen itsenäistymiskehityksen.

Kouluikä

Koulunaloitus Suomessa vaatii lapsen itsenäistymiskehitykseltä suuren hyppäyksen. Yhtäkkiä koululaisen pitäisi olla itsenäinen: muistaa käydä vessassa ennen ulkoilua ilman muistuttelua, huolehtia vaatteista ja repusta, kulkea ehkä yksin koulumatkat ja olla yksin kotona sekä selviytyä kaverisuhteista ilman jatkuvaa valvontaa. Ensimmäisillä luokilla harjoitellaan onneksi vielä paljon koululaistaitoja, mutta on selvää, että koululaisen vastuut ja vaatimukset nousevat koko ajan. Kotona vanhempi voi olla ihmeissään lapsen tarvitsevuuden ja itsenäisyyden vaihtelusta.

Koko koulu-iän lapsen ns. reviiri kasvaa eli alue, jolla hän saa liikkua yksin. Hän alkaa käydä kavereiden kanssa leikkimässä ensin lähialueella ja harrastuksissa, sitten liikkua julkisilla, käydä kaupassa ja kaupungin keskustassa. Monissa asioissa vanhemmat huomaavat, että on luotettava ja annettava lapsen tehdä omia virheitä, mutta jotenkin estettävä liian suuret virheet. Lapset harjoittelevat kaveritaitoja ja tarvitsevat pitkään apua ja tukea erilaisten tilanteiden selvittelyssä. Vanhemmalta vaaditaan kykyä kuunnella ja keskustella rakentavasti. Hyvää yhteyttä lapseen täytyy välillä rakentaa toden teolla.

Nuoruus

Murrosikä alkaa varhaisimmillaan 9-vuotiaana ja myöhimmillään 14-vuotiaana. Tämän ajan itsenäistymiskehitystä leimaa yksilöllisyys. Murrosiässä aivot kehittyvät valtavalla vauhdilla samalla kun kehossa hormonit hyrräävät. Aivoissa käyttämättömiä hermoyhteyksiä karsiutuu ja solut järjestäytyvät uudelleen.

Synapsiyhteyksien uudelleenjärjestely murrosikäisen aivoissa on niin intensiivistä, että samaan aikaan monet muut taidot taantuvat. Yksi näistä on empatiakyky: itsekeskeinen teini ei ole itsekäs ilkeyttään vaan siksi, että hän ei parempaan pysty.

Nuoruuden kehitystehtävä on itsenäistyminen: vastuut ja velvollisuudet kasvavat monella elämänalueella. Nuoren tulee löytää kiinnostuksen kohteensa, intohimonsa, valita ammattipolkunsa, tutkiskella, kuka minä olen ja rakentaa omaa identiteettiään. Valtavaa ristiriitaa aiheuttaa se, miten olla oma itsensä ja pystyä silti luomaan vahvoja, luottamuksellisia ja vastavuoroisia suhteita. Murrosiässä kaveripiiri saattaa mennä uusiksi useamman kerran. Suomalainen koulujärjestelmä hajottaa kaveripiirin ensin yläkouluun siirtymisen ja sitten toiselle asteelle siirtymisen kohdalla. Ystävyyden ohella murrosiässä harjoitellaan seurustelusuhteita. Tämä on luottamuksen, omien ja toisen rajojen tutkiskelua.

Kouluikä ja nuoruus ovat aikaa, jolloin harjoitellaan käyttäytymistä, jolla saavuttaa yhteyden tunteen, kun ei voi enää vain huutaa: ”syliin”. Nuorenkin ristiriita on itsenäisyyden ja tarvitsevuuden kamppailussa tasapainossa pysyminen. Vanhemman tehtävänä on olla saatavilla, muistuttaa lempeästi käytännön realiteeteista ja rajoituksista, tarjota esimerkkiä rakentavasta keskustelusta ja kuunnella kun nuori haluaa jutella. Vanhemman ristiriitana on luottaa, päästää irti kontrollista ja silti pitää nuori mahdollisimman turvassa.

Lähteet

Rusanen, E. Hoiva, kiintymys ja lapset kehitys. 2011. Finn Lectura.
YouTube: Siegel, D. The Adolescent Brain.

Julkaistu 11/2022.

Voiko lapsen itsenäistymisen kanssa kiirehtiä?

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 19 Jan 2022 11:02:34 +0000

Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan, että lapsi itsenäistyy omaa tahtiaan, kehitysvaiheidensa kautta, eikä häntä tarvitse erikseen itsenäistää. Lapsi tarvitsee itsenäistyäkseen vanhempien läheisyyttä ja luottamuksen siitä, että hän saa tehdä sen omaan tahtiinsa.

Ihmislapsen itsenäistyminen kestää verrattain kauan, lähes kaksi vuosikymmentä. Tähän ajanjaksoon kuuluu erilaisia kehityksellisiä vaiheita, jolloin tarve itsenäisyydelle vaihtelee. Näitä vaiheita ei voi hoputtaa, vaan lasta on hyvä tukea hänen tarpeidensa mukaisesti vaiheiden aikana.

Itsenäistyäkseen tasapainoisesti lapsi tarvitsee vanhemmasta mahdollisimman vahvan mielikuvan, johon palata kun vanhempi ei ole paikalla. Mielikuva palauttaa lapsen mieleen niitä tunteita, joita hänellä on päällimmäisenä mielessä hänen ja vanhempansa suhteesta ja hän saa näistä mielikuviin liittyvistä tunteista turvaa vaikeissa tilanteissa. Tätä mielikuvaa siis vahvistaa vanhempien läsnäolon lisäksi positiivinen vuorovaikutus.

Lapsella on eri kehitysvaiheissa erilaisia tarpeita. Parhaiten lapsen itsenäistymistä tuetaan vastaamalla näihin tarpeisiin, sekä siinä vaiheessa, kun lapsi osoittaa siihen kiinnostusta, tuetaan hänen omaa yrittämistään ja kokeilunhaluaan. Esimerkiksi, perinteinen itsenäistämisen ajatus olisi, että lapsi tarvitsee mahdollisimman varhain opettaa nukkumaan omassa sängyssään. Sen sijaan parhaiten itsenäistymistä nukkumisasiassa tuettaisiin kuitenkin niin, että vastattaisiin lapsen läheisyydentarpeeseen antamalla hänelle mahdollisuus nukkua vanhemman vieressä, kunnes hän itse osoittaa kiinnostusta siirtyä omaan sänkyyn. Silloin hän on saanut pikkuhiljaa kerättyä tarvittavan itseluottamuksen ja kokemuksen, että pärjää vanhemmistaan erillään yön yli.

Lasta ei siis tarvitse vanhempien toimesta työntää tai kannustaa itsenäiseksi, vaan vanhempien tehtävä on tuottaa vuorovaikutuksen ja läheisyyden tarjoamisen kautta lapselle luottamuksen ja turvallisuuden tunteita, joiden avulla lapsi itsenäistyy omaan tahtiinsa.