Itsenäistyminen on pitkä kehitysprosessi, joka alkaa vauva-ajoista ja jatkuu aikuisuuteen asti. Jokaisen lapsen kehitys etenee yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa. Matkalla on monta vaihetta ja kehitysprosessit ovat osin ensimmäisten päälle rakentuvia portaita ja osin kehitysharppauksia.
Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia tärkeitä vaiheita itsenäistymisprosessissa. Kirjoitus ei ole kaikenkattava teksti itsenäistymiskehityksestä, mutta toivon, että se herättää ajattelemaan itsenäistymistä pidempänä prosessina kuin vain lapsen muuttamisena lapsuudenkodistaan. Itsenäistyminen nimittäin alkaa jo aivan vauva-iästä, jolloin erillistymisprosessi alkaa. Erillistymisprosessi on vaikea prosessi, jossa lapsi 4-kuukauden iästä kolmeen vuoteen asti vähitellen ensin havaitsee ja myöhemmin hyväksyy olevansa hoitajasta erillinen olento. Itsestään tietoiseksi tuleminen muista erillisenä olentona vaatii tasapainottelua kahden voiman välillä: toinen voima vetää kohti hoitajaa/kiintymyssuhteen kohdetta (tarvitsevuus) ja toinen voima vie hänestä poispäin (autonomia). Lisäksi itsenäistymiskehitykseen kuuluu, että lapsen ja nuoren tulee oppia käyttäytymistapoja, joiden avulla hän saavuttaa yhteyden tunteen. Vaikka me aikuisuudessa olemme itsenäisiä ihmisiä, emme halua eristäytyä toisista vaan tarvitsemme toisiamme syviin ja vastavuoroisiin yhteyden kokemuksiin.
Jokaisessa kehitysvaiheessa kasvatustyötä helpottaa tieto kehitysvaiheen tehtävistä sekä emotionaalisesti optimaalisen saatavillaolon periaate. Tämä tarkoittaa, että aikuinen ymmärtää lapsen ristiriitaista käyttäytymistä ja vastaa lapsen odotuksiin ja tarpeisiin – ei täydellisesti, vaan riittävällä tavalla. Aikuiselta vaaditaan siis kykyä kuunnella ja tulkita lasta ja nuorta. Eli auttaa silloin, kun lapsi haluaa apua – riippumatta siitä, osaako lapsi itse – ja antaa tämän tehdä itse silloin, kun lapsi on autonomiapyrkimyksen vallassa. Ja tietysti tämä pitää tehdä vielä niin, että lapsi pysyy turvassa.
Seuraavaksi kuvaan lapsen psykologisen syntymän vaiheita vauva-iästä leikki-ikään kuten Rusanen (2011) kuvailee Mahlerin mallia. Leikki-iän jälkeen käsittelen itsenäistymiskehitystä psyykkisen, fyysinen ja aivojen kehityksen kautta.
Vauva-aika
Vastasyntynyt vauva kuvittelee olevansa yhtä hoitajansa kanssa. Vauva hyötyy symbioosikuvitelmasta, sillä se luo hänelle turvaa. Vauva uskoo, että hänen tarpeensa tyydytetään, kun hän niin haluaa. Noin 4-5 kuukauden iästä alkaen lapsi alkaa luopua kuvitelmastaan olla yhtä hoitajan kanssa. Tässä vaiheessa vauva reagoi eri tavalla sisältä (esim. nälkä) ja ulkoapäin (esim. valo) tuleviin ärsykkeisiin. Käsitys on vielä epäselvä ja hoivaajansa vauva kokee osaksi itseään. Minän ja ei-minän sulautuminen vauvan kokemusmaailmassa edistää myöhempää kehitystä. Näitä sulautumiskokemuksia on kutsuttu myös paratiisikokemuksiksi tai vauvan kokemaksi täydelliseksi tyydytykseksi. Vaikka näitä kokemuksia on hetkittäin, ovat ne 2-6 kuukauden ikäisen vauvan kehitykselle merkittäviä. Äidin katsekontakti mm. ruokkiessa, puhuessa tai laulaessa vauvalle edistää symbioottista kokemusta. Näissä hetkissä äiti antaa lapsen oikeasti kohdata hänet olemalla katsekontaktissa vauvaan.
Symbioosi alkaa purkautua vähitellen noin 4-6-kuukauden iässä vauvan siirtyessä eritytymisvaiheeseen. Tässä vaiheessa lapsi tutkii hoitavaa henkilöä ja muita henkilöitä piirre piirteeltä. Tutkimukset osoittavat lapsen alkavaa tietoisuutta – mutta ei vielä hoivaajan hyväksymistä itsestä erillisenä olentona. Tuttu erotetaan tuntemattomasta vertailemalla näitä ensin samaan aikaan. Puolen vuoden kohdalla vauva alkaa muodostaa intensiivisiä kiintymyssuhteita. Samaan aikaan lapsi alkaa erottaa kasvonilmeistä tunneilmaisuja ja alkaa ymmärtää erilaisista vihjeistä, onko joku vaarallista tai vaaratonta. 8-9-kuukauden ikäisenä kyky erottaa tuttu tuntemattomasta näkyy vierastamisena. Tässä iässä kiintymys ensisijaiseen kiintymyskohteeseen on voimakkaimmillaan. Vierastamisessa kyse on siitä, että lapsi oivaltaa, että suhde vanhempaan voi muuttua ja että vanhempi voi myös jättää. Vierastaminen on hyvin yksilöllistä ja sen ajankohta voi vaihdella paljon samoin kun sen voimakkuus ja ilmenemistapa. On tärkeää, että molemmat osapuolet sekä aikuinen että lapsi huolehtivat riittävän läheisyyden ylläpitämisestä: kun etäisyys kasvaa liian suureksi, jompikumpi reagoi läheisyyden palauttamiseksi. Vasta liikkumisen opettelu tuo lapselle kyvyn, mennä vanhemman luo, sitä ennen hän on sen varassa, miten vanhempi tulkitsee hänen viestejään. Lapselle ei voi ensimmäisinä vuosina antaa liikaa läheisyyttä.
Taaperoaika / tahtoikä
Kun lapsi oppii liikkumaan pystyasennossa, se mahdollistaa hänelle nopean erottautumisen vanhemmasta poispäin. Samaan aikaan lapsi yrittää luoda erityisen siteen hoivaajansa kanssa ja harjoitella itsenäisiä toimintoja. Lapsesta vastuun ottanut aikuinen on tässä vaiheessa kiintopiste tai kotipesä, jossa käydään tankkaamassa läheisyyttä ja turvaa, jonka jälkeen jatketaan tutkimusretkiä. Kun lapsi juoksee poispäin, hänellä on illuusio, että vanhempi on mukana. Kun muistikuva yhtäkkiä katoaa, hän palaa vanhemman luo kontaktiin. Aikuisen on hyvä muistaa, että liikkumaan oppinut lapsi on vain näennäisesti itsenäinen, hän kuvittelee aikuisen seuraavan mukana, siksi aikuisen tehtävänä onkin jatkuvasti pitää pöydälle kiipeilevää ja avoimista ovista karkailevaa lasta silmällä. Taaperon läheisyydentarpeen ja orastavien etäisyyden ottamisten vaihtelua on vanhemman välillä vaikea tulkita. Vanhempi voi ylläpitää läheisyyttä etäältä ja puheen avulla rohkaista lasta ottamaan fyysistä etäisyyttä. Itsenäisen liikkumisen avulla lapsi vahvistaa mielikuvaa omasta itsestään autonomisena toimijana. Tätä mielikuvaa lapsi tarvitsee seuraavassa vaiheessa, jossa minuuden syntyminen kriisiytyy ja lapsi haluaa epätoivoisesti ripustautua uudelleen häntä hoitavaan aikuiseen.
Uudelleenlähestymisvaiheessa lapsi on noin kaksivuotias. Aikuisesta voi olla turhauttavaa huomata eräänlainen taantuma lapsessa. Kun aiemmassa vaiheessa lapsi oli huolettoman itsenäinen tämä vaihe näyttäytyy aikuiselle, kun lapsi olisi yhtäkkiä menettänyt taitojaan. Todellisuudessa lapsi yrittää ratkaista erillistymistään vanhempaansa, kun hänestä ei voisi olla hetkeäkään erossa ja kaikki pitäisi jakaa. Jotta lapsi voi onnistua kehitystehtävässään, vanhemman olisi oltava emotionaalisesti lapsien saatavilla. Olisi tärkeää, että aikuinen suhtautuisi rauhallisesti lapsen uudenlaiseen vaativuuteen ja tarvitsevuuden ilmaisuihin. Tämäkin vaihe on ohimenevä ja poistuu, kun aikuinen vastaa lapsen odotuksiin ja on tämän käytettävissä. Tässä vaiheessa lapsi voi lyödä vanhempia leluilla, tehdä jotain kiellettyä tai heittäytyä itse maahan. Tavoitteena on saavuttaa vanhemman huomio. Hyvä menettelytapa on hyväksyä lapsen intensiivinen liittymistarve, jonka ohella vanhempi voi lempeästi rohkaista lasta itsenäistymään tai odottamaan myös vanhemman tarpeen täyttymistä.
Lähestymisvaiheen ripustautumiskäyttäytymiselle on taustalla se, että lapsi alkaa tajuta oman erillisyytensä, pienuutensa ja avuttomuutensa. Tähän mennessä riittävän hyvä hoiva on ylläpitänyt lapsen harhakäsitystä, että lapsi voi omalla tahdollaan saada pahan olon pois. Lapsi alkaa yhä selvemmin tajuta sen, että vanhemmat ovat hänestä erillisiä olentoja ja heillä on omat henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteensa ja että hän itse on pieni ja heistä riippuvainen. On havaittu, että tässä kehitysvaiheessa lapsi hyötyy, mikäli hoivaaja suosii verbaalisessa vuorovaikutuksessa kysymyksiä ja antaa tietoa sekä välttää käskyjä, ohjeita ja kontrollia. Tällainen vuorovaikutus voidaan nähdä asioiden jakamisena ja lapsi kokee, että vanhempi on lähellä, mikä vähentää lapsen vanhemman menettämistä koskevaa pelkoa. Lapsen nopea kielellinen kehitys kahden ja kolmen vuoden iässä antaa vanhemmalle uudenlaisia mahdollisuuksia oppia ymmärtämään lasta. Lapsen vaikeudet hyväksyä maailma sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, näyttäytyvät yhteentörmäyksinä ja riitoina läheisimpien ihmisten kanssa. Vaihe näkyy myös mieluisissa leikeissä, kuten takaa-ajo leikit, jossa pakoon juokseminen ilmentää autonomiaa ja kiinniottaminen ja syliin sulkeminen ilmentää symbioosia.
Leikki-ikä, joka päättyy kuningasikään
Psykologisen syntymän viimeinen vaihe on yksilöllinen lujittuminen. Tässä vaiheessa kehittyy kohdepysyvyys, joka tarkoittaa, että lapsi ymmärtää vanhemman olevan pysyvä, vaikka ei olisikaan paikalla tai on vihainen tai ei täytä lapsen tarpeita. Lapsi pystyy siis palauttamaan hänelle tärkeät henkilöt mieleensä silloinkin kun he ovat poissa ja hän tarvitsisi heitä. Tällainen kyky lohduttautua mielikuvien avulla on mahdollista vasta kolmannen ikävuoden kuluessa. Kyky palauttaa vanhempien kuvat mieleensä on yksilöitymisen perusta. Mieleenpalauttamiskyvyn avulla lapsi kykenee toimimaan aiempaa itsenäisemmin, sillä hän ei tarvitse koko ajan vanhempiaan turvallisuuden tunteen palauttamiseksi. Leikki-iässä lapsen kanssa toimiessa ja häntä tulkitessa syntyy usein tilanteita, jotka ovat ristiriidassa lapsen toiveiden kanssa. Tämä auttaa lasta muodostamaan realistisen kuvan vanhemmistaan ja itsestään. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä järjestämään vaan niitä syntyy kyllä itsestään. Tärkeää lapsen itsenäistymiskehitykselle on tukea häntä ymmärtävällä, turvallisella, lempeällä ja lämpimällä tavalla. Vasta myöhemmin leikki- ja kouluiässä lapsi voi muunnella vuorovaikutusmielikuvia enemmän omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavaksi ja suojautua pettymyksiltä. Tämä malli tukee kiintymyssuhdeteorian oletusta, että aikuisen responsiivisuus lapsen aloitteita kohtaan saa aikaan sen, että lapsi luottaa erilaisissa tilanteissa aikuiseen.
Leikki-iän lopussa lapsi on esikouluiässä. Tätä vaihetta kutsutaan toisinaan kuningasiäksi. Nimitys tulee siitä, että perinteisesti esikoulussa ollaan päiväkodin vanhimpia ja osaavimpia. Tällöin ristiriita tarvitsevuuden ja itsenäisyyden kanssa on suuri. Nykyään on kuitenkin monenlaisia esikouluvaihtoehtoja: osa saattaa mennä koulun esikouluun, joissain kouluissa on yhdistetty alkuopetus esikoulu-2-luokkalaisille, toisissa kunnissa on alkanut kaksivuotinen esikoulukokeilu eli jo viskarit ovat esikoulussa. Nämä eivät kuitenkaan ole poistaneet vanhempien kokemuksia siitä, että viiden-seitsemän vuoden tienoilla lapsi saattaa olla hetken tai pidempään kovin räjähdysaltis, vaatia uudella tavalla itsenäisyyttä, vastuuta ja tutkia omia rajojaan sekä törmäillä vanhempien rajoihin. Kirjallisuuden mukaan tämä kehitysvaihe johtuu aivojen nopeasta kasvusta ja kehityshyppäyksestä, joka mahdollistaa uudenlaisen itsenäistymiskehityksen.
Kouluikä
Koulunaloitus Suomessa vaatii lapsen itsenäistymiskehitykseltä suuren hyppäyksen. Yhtäkkiä koululaisen pitäisi olla itsenäinen: muistaa käydä vessassa ennen ulkoilua ilman muistuttelua, huolehtia vaatteista ja repusta, kulkea ehkä yksin koulumatkat ja olla yksin kotona sekä selviytyä kaverisuhteista ilman jatkuvaa valvontaa. Ensimmäisillä luokilla harjoitellaan onneksi vielä paljon koululaistaitoja, mutta on selvää, että koululaisen vastuut ja vaatimukset nousevat koko ajan. Kotona vanhempi voi olla ihmeissään lapsen tarvitsevuuden ja itsenäisyyden vaihtelusta.
Koko koulu-iän lapsen ns. reviiri kasvaa eli alue, jolla hän saa liikkua yksin. Hän alkaa käydä kavereiden kanssa leikkimässä ensin lähialueella ja harrastuksissa, sitten liikkua julkisilla, käydä kaupassa ja kaupungin keskustassa. Monissa asioissa vanhemmat huomaavat, että on luotettava ja annettava lapsen tehdä omia virheitä, mutta jotenkin estettävä liian suuret virheet. Lapset harjoittelevat kaveritaitoja ja tarvitsevat pitkään apua ja tukea erilaisten tilanteiden selvittelyssä. Vanhemmalta vaaditaan kykyä kuunnella ja keskustella rakentavasti. Hyvää yhteyttä lapseen täytyy välillä rakentaa toden teolla.
Nuoruus
Murrosikä alkaa varhaisimmillaan 9-vuotiaana ja myöhimmillään 14-vuotiaana. Tämän ajan itsenäistymiskehitystä leimaa yksilöllisyys. Murrosiässä aivot kehittyvät valtavalla vauhdilla samalla kun kehossa hormonit hyrräävät. Aivoissa käyttämättömiä hermoyhteyksiä karsiutuu ja solut järjestäytyvät uudelleen.
Synapsiyhteyksien uudelleenjärjestely murrosikäisen aivoissa on niin intensiivistä, että samaan aikaan monet muut taidot taantuvat. Yksi näistä on empatiakyky: itsekeskeinen teini ei ole itsekäs ilkeyttään vaan siksi, että hän ei parempaan pysty.
Nuoruuden kehitystehtävä on itsenäistyminen: vastuut ja velvollisuudet kasvavat monella elämänalueella. Nuoren tulee löytää kiinnostuksen kohteensa, intohimonsa, valita ammattipolkunsa, tutkiskella, kuka minä olen ja rakentaa omaa identiteettiään. Valtavaa ristiriitaa aiheuttaa se, miten olla oma itsensä ja pystyä silti luomaan vahvoja, luottamuksellisia ja vastavuoroisia suhteita. Murrosiässä kaveripiiri saattaa mennä uusiksi useamman kerran. Suomalainen koulujärjestelmä hajottaa kaveripiirin ensin yläkouluun siirtymisen ja sitten toiselle asteelle siirtymisen kohdalla. Ystävyyden ohella murrosiässä harjoitellaan seurustelusuhteita. Tämä on luottamuksen, omien ja toisen rajojen tutkiskelua.
Kouluikä ja nuoruus ovat aikaa, jolloin harjoitellaan käyttäytymistä, jolla saavuttaa yhteyden tunteen, kun ei voi enää vain huutaa: ”syliin”. Nuorenkin ristiriita on itsenäisyyden ja tarvitsevuuden kamppailussa tasapainossa pysyminen. Vanhemman tehtävänä on olla saatavilla, muistuttaa lempeästi käytännön realiteeteista ja rajoituksista, tarjota esimerkkiä rakentavasta keskustelusta ja kuunnella kun nuori haluaa jutella. Vanhemman ristiriitana on luottaa, päästää irti kontrollista ja silti pitää nuori mahdollisimman turvassa.
- Rusanen, E. Hoiva, kiintymys ja lapset kehitys. 2011. Finn Lectura.
- YouTube: Siegel, D. The Adolescent Brain.
Julkaistu 11/2022.