rajat - Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistyvä koululainen

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 17 Nov 2022 15:35:17 +0000

Vanhemmuudessa saattaa alkaa aivan uudenlainen vaihe, kun lapsi aloittaa koulun. Yhtäkkiä lapselta odotetaan paljon enemmän itsenäisyyttä ja lapsi itsekin alkaa tekemään enemmän päätöksiä omaan ajatteluun tukien. Kouluikäinen ei enää ole niin täysin aikuisten valvonnan ja ohjailun alla, kuin aiemmin. Tämä saattaa aiheuttaa huolta vanhemmassa: Miten pysyn perillä siitä, miten lapsellani menee, kun en saakkaan enää päivittäistä selontekoa lapsen päivästä? Miten taiteilla sen suhteen, paljonko lapsen voi antaa mennä ja paljonko pitää kontrolloida?

Koululaisen vanhempi joutuu joskus elämään pienessä epätietoisuudessa. Vai kuulostaako seuraava keskustelu koululaisen kanssa tutulta?

“Miten meni koulussa?”
“Ihan hyvin…”
“Mitä kivaa teitte?”
“En muista.”
“Mikä huolestutti tänään?”
“Ei mikään kai…“

Lapsen omaan harkintakykyyn ja itseohjautuvuuteen myös luotetaan enemmän. Enää ei ole aikuista aina lähistöllä seuraamassa ja ohjaamassa tilanteissa. Joskus lapsi saattaa raottaa koulupäivän tapahtumia, mutta vanhemmalle jää silti vähän kädetön olo. Alla tyypillinen keskustelu koululaisen kanssa:

“Tuli riitaa tänään kaverin kanssa.”
“Voi ei! Mitä tapahtui?”
“En mä jaksa selittää.”
“Miten selvititte riidan?”
“Ei me selvitetty.”
“Näkikö joku aikuinen?”
“Ei.”
“Kerroitko aikuiselle?”
“En.”
“Miten mä voisin auttaa?”
“En mä halua puhua tästä nyt…”

Vanhempana herää huoli siitä, miten voin tukea lastani, kun en edes oikein tiedä mitä on tapahtunut. Ja lapsi on sillä hetkellä haluton selvittämään asiaa. Toisaalta vanhempana miettii sitä, miten olla antamatta huolelle liian isoa sijaa vaan antaa lapselle kokemuksia siitä, että hän osaa itse selvittää ja saa itse tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mutta miten samalla huomata tilanteet, joissa lapsi ei pärjää yksin ja aikuisen pitää puuttua tilanteeseen.

Lapsi oman elämänsä asiantuntijana

Toimiva perhe-mallissa aikuisen ei pitäisi ratkoa lapsen ongelmia, vaan tukea lasta löytämään itse hyvät ratkaisut, esimerkiksi kuuntelemalla aktiivisesti. Myös Laura Markham puhuu siitä, että lapselle ei pitäisi heti antaa neuvoja ja ohjeita tai kieltää toimimasta tietyllä tavalla, vaan haastaa lasta miettimään, minkälaisia vaikutuksia hänen suunnitelluilla teoillaan on. Teorian tasolla ymmärrän ja ostan nämä ajattelut, totta kai näin kannattaisi toimia. Todellisuudessa haluaisin varmistaa, että lapsellani on kaikki hyvin, että hän osaa tehdä oikeat valinnat ja välillä jopa ohjata oikealle tielle, jos ei lapsi näytä itse sitä löytävän. Välillä pitää kuitenkin pysähtyä ja kuulostella lasta. Kuinka isosti tämä asia lasta vaivaa? Onko lapsi iloinen vai huolestunut? Missä tilanteissa voin luottaa siihen, että lapset löytävät ratkaisun ongelmaan ja koska pitää hieman aktiivisemmin puuttua ja tukea.

Vahva yhteys lapseen ja luottamus. Näillä pelikorteilla tunnen pääseväni melko pitkälle. Vahva yhteys auttaa minua tulkitsemaan ja ymmärtämään lasta, vaikka sanoja ei olisi. Vahva yhteys auttaa lasta myös kertomaan asioista, sitten kun hetki on oikea. Luottamusta tarvitsen siis siihen, että luotan lapsen kertovan minulle, jos jokin vaivaa. Minun pitää vain olla läsnä ja tarjota mahdollisuuksia keskustelulle. Luotan myös siihen, että lempeällä ja empaattisella otteella, olen luonut lapselle hyvät lähtökohdat oppia reflektoimaan omaa toimintaa. Lapsen maailmasta usein puuttuu harmaan eri sävyt ja virheet tuntuvat isoilta, kun niitä ei ole vielä joutunut kokemaan niin monia, kuin aikuisena. Suhtautumalla lempeästi virheisiin, voin luoda niistä lapselle oppimiskokemuksia sen sijaan, että lapsen pitäisi joutua peittelemään ja häpeämään niitä yksin. Yhdessä käsittelemällä, voin tuoda näkökulmaa lapselle, minullekin on käynyt noin ja asiat on silti saatu ratkaistua.

Joskus minun on myös hyväksyttävä se, että lapsella saattaa kestää kauemmin opetella jokin sosiaalisista taidoista. Minun pitää luottaa siihen, että lapsi tämän taidon joskus oppii, kunhan hän saa harjoitella empaattisessa ilmapiirissä.

Rajat laajenevat

Koululaisen fyysinen reviiri myös kasvaa. Vanhempana joudun pohtimaan sitä, missä menee vapauden, vastuun ja heitteillejätön raja. Voinko antaa lapsen tehdä ja olla yksin ja itsenäisesti? Milloin tämä vastuu on liian suuri ja minun pitäisikin vahtia tai rajoittaa? Mitä jos jotain tapahtuu, ja en olekaan ollut huolehtimassa? Tietääkö ja osaako lapsi varoa kaikkia vaaran paikkoja? Miten tämän pelon kanssa voi elää? Vanhempaa kalvaa tietoisuus siitä, että lapsi kulkee liikenteessä yksin tai epätietoisuus siitä, missä lapsi minäkin hetkenä on ja miten järkevästi lapsi osaa toimia eri tilanteissa.

Koululaiselta odotetaan paljon. Pitää olla itsenäinen ja osata huolehtia itse omista asioista. Samalla vanhemman odotetaan olevan hyvinkin perillä lapsen tekemisistä ja olevan vastuussa ja pystyvän vaikuttamaan lapsen tekemisiin myös kodin ulkopuolella. Miten vanhempana taiteilla sen suhteen, että luottaa lapseen ja antaa sopivasti tilaa ja mahdollisuuden toimia itsenäisesti, mutta samalla pitää huolen siitä, että lapsella on edellytykset pärjätä ja lapsi osaa tarvittavat taidot.

Merkitykselliset säännöt

Jokainen meistä kaipaa selkeyttä ja merkityksellisyyttä. Yritän tätä soveltaa myös rajoihin ja sääntöihin. Kun kerron lapselle omista odotuksistani, esimerkiksi, miten liikenteessä kuuluu käyttäytyä, niin kerron myös perustelut mahdollisimman havainnollisesti. En voi olettaa, että abstraktit asiat jäisivät lapsen mieleen tai että lapsi muistaisi säännön, joka ei tunnu merkitykselliseltä. Usein kysyn myös lapselta, että miten hän ajattelee, että odotan hänen käyttäytyvän tietyssä tilanteessa. Näin varmistun siitä, että olemme ymmärtäneet asian samalla tavalla.

Kun olen näin havainnollistanut lapselleni omia arvojani, niin voin vain luottaa ja odottaa. Todennäköisesti ei aina mene kaikki niin kuin haluaisin, mutta kuuntelemalla herkällä korvalla ja olemalla riittävästi läsnä, saan ehkä vihiä siitä, mitä lapsen elämässä tapahtuu silloin, kun kukaan aikuinen ei näe.

Anna lapsen myös olla pieni ja tarvitseva

Kouluikäinen ei välttämättä enää hakeudu päiväsaikaan aikuisen seuraan samalla tavalla kuin ennen. Lapsi saattaa huidella naapurustossa kavereiden kanssa ja tulla kotiin vasta iltapalalle. Miten sitten olla läsnä ja kuunnella tällaisessa tilanteessa. Vanhempana haluan priorisoida lasten asiat aina kuin mahdollista. Usein pitää muistuttaa lasta, että työaikana kesken palaverin ei sovi keskeyttää, mutta syliin voi aina tulla. Ja kun palaverit on ohi, niin otan pienen tauon ja käyn halimassa ja kysymässä lapsilta kuulumiset. Jos palaveria ei ole, niin silloin pystyn keskeyttämään työn ja kuunnella lasta.

Nukkumaanmenon aikaan tulee viimeistään se hetki, kun lapset viihtyvät kainalossa ja päivän aikana askarruttamaan jääneet asiat tulevat mieleen. Tässä kohtaa priorisoin myös lasten asiat. Perhepedissä unta hakiessa, on hyvä hetki kuunnella, yrittää ymmärtää ja myös täyttää rakkauspankit haleilla ja hieronnalla. Pimeydessä ja ihan lähekkäin on myös helpoin hetki kertoa myös niistä kipeistä ja satuttavista tunteista ja ajatuksista, jotka valoisaan aikaan tuntuvat liian isoilta. Siksi meillä edelleen lapset nukahtavat kainaloon. Isokin lapsi saattaa kokea yön aikaista pelkoa ja ikävää vanhemmasta, vaikka päivän aikana ei aikuista olisikaan kaivannut.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

“Tiukat rajat tai holtittomuus” Myyttejä kouluikäisistä ja nuorista

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 05 May 2022 06:36:22 +0000

Tänään teemaviikkomme on edennyt kouluikäisiin ja nuoriin, painottuen murrosikään sen merkityksellisyyden ja ainutlaatuisuuden takia. Murramme sellaisia myyttejä, joihin monissa perheissä törmätään ja jotka asettavat haasteita arkeen.

Nuoruusiän kasvu ja kehitys on pitkä ja monimutkainen prosessi, joka asettaa myös vanhemmuuden hyvin uudenlaisen vaiheen ja haasteenkin eteen. Nuoruusikäisen aivotoiminnot järjestäytyvät osin uudelleen ja aivojen kehitys jatkuu aina noin 25-vuotiaaksi saakka. Nuoruusikä on uudelleenjärjestäytymisen aikaa myös siinä mielessä, että silloin on mahdollista korjata mahdollisia lapsuuden traumaattisia kokemuksia ja kehityksellisiä ongelmia. Nuoruusiän lisäksi vain varhaislapsuus on yhtä mullistava vaihe ihmisen elämänkaaressa.

Murrosiän alussa eli varhaisnuoruudessa (noin ikävuodet 11-14) nuori alkaa etsiä itseään, omana erillisenä yksilönään, joka ei ole riippuvainen vanhemmistaan. Tällöin lapsen suurena kehitystehtävänä on vähitellen irtautua vanhemmistaan. Kehon fyysiset muutokset ajoittuvat myös enimmäkseen varhaisnuoruuteen. Keskinuoruus (noin ikävuodet 15-18) on persoonallisuuden ja tunne-elämän voimakkaan kehityksen aikaa. Myöhäisnuoruudessa (noin ikävuodet 19-25) aivot jatkavat kehittymistään ja esimerkiksi tunnesäätely kypsyy edelleen.

“Lapsen pitää kunnioittaa aikuisia”

Kunnioitus on molemminpuolinen prosessi. Ei voi olettaa, että lapsi yksin kunnioittaa aikuista, jos lasta kohtaan ei olla kunnioittavia. Yksi hyvinvoinnin tärkeä osa-alue onkin lasta kunnioittavat aikuiset. Kunnioittaminen on moniulotteista ja kasvatuksessa sen voidaan ajatella tarkoittavan paitsi henkistä, myös fyysistä ja kasvua tukevaa kunnioitusta. Lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on tärkeä kuulla ja kunnioittaa. Lasta kunnioittaa myös, kun opettaa lapselle oman esimerkin avulla omista rajoista kiinni pitämistä, tunne- ja vuorovaikutustaitoja sekä muita elämässä tarvittavia taitoja. Jos lasta jollain elämän osa-alueella kohdellaan kaltoin tai väheksyvästi, ei hänkään koe aitoa kunnioitusta vastapuolta kohtaan.

Alakouluikäinen lapsi tarvitsee ennen kaikkea perheensä ja muiden läheistensä tukea, lämmintä vuorovaikutusta ja ymmärrystä. Varhaisnuoruusikäisen tarpeina vuorottelevat vapaus ja lähimmäisten emotionaalinen tuki ja kannattelu. Nuorelle on usein tärkeää saada olla ja ajatella jotain muuta kuin mitä hänen vanhempansa ovat. Tämä ei viesti kunnioituksen puutteesta, vaan oman itsensä etsimisestä sekä vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä, jotka ovat tärkeitä normaalin kehityksen virstanpylväitä.

“Rajat ja tiukka linja on välttämättömiä tässä ikävaiheessa”

Vanhemmalla on varmasti hyvät tarkoitusperät, kun hän asettaa tiukat rajat lapselle. Vanhempi saattaa pelätä, että lapsi tekee vääriä valintoja. Osa vanhemmista saattaa ajatella, että mahdollisimman tiukoilla rajoilla hän suojelee lastaan holtittomalta elämältä. Yksipuolisella sanelulla ei välttämättä saavuta kuitenkaan tavoitetta. Lasta kunnioittavalla vuorovaikutuksella pääsee usein pidemmälle. Toimivan vuorovaikutuksen merkitys perheen sisällä on suuri myös lapsen kasvun ja kehityksen näkökulmasta. Lisäksi se suojaa ja edistää mielenterveyttä.

Jos rajat ovat keinotekoisia ja/tai tarpeettomankin tiukkoja ja perusteettomia, niillä ei siis saavuteta sitä hyötyä mitä niillä haetaan. Etenkin nuoruusiässä voi käydä niin, että vanhempi kokee kadottaneensa yhteyden nuoreen. Nuori ei puhu tai tunnu edes kuuntelevan, eikä vanhempi ole enää perillä siitä, mitä tämän elämässä ja ajatuksissa tapahtuu. Tiukoilla rajoilla yritetään siis korjata mahdollisia seurauksia tai helpottaa vanhemman pelkoa. Nuori kuitenkin tulkitsee tiukat rajat epäluottamuksena omaan arviointikykyyn. Perusteettomat tai tarpeettoman tiukat rajat vain luovat kitkaa vanhemman ja nuoren välille, haurastuttavat yhteyttä ja etäännyttävät. Näin nuori jakaa vielä vähemmän asioitaan vanhemman kanssa.

Joskus lapselle pitää kuitenkin asettaa rajoja tai muistuttaa pelisäännöistä. Rajoja asettaessa on tärkeää käydä vuoropuhelua lapsen kanssa. Rajojen asettamisen olisi hyvä perustua molemminpuoliseen kunnioituksen ja luottamukseen. On myös tärkeää miettiä, onko jokin raja todella tarpeen ja mihin se oikeastaan perustuu.

“Teinin huono käytös on vain kapinointia, mikä kuuluu teini-ikään”

Vanhempi toimii parhaimmillaan tunnepuskurina nuorelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että vanhempi vastaanottaa nuoren tunnekuohun ja palauttaa sen hänelle entistä siedettävämpänä ja turvallisempana sekä selkeänä. Nuoren saadessa harjoitella ja ilmaista tunteitaan kotona, tarve haastaa aikuisia kodin ulkopuolella on usein pienempi. Aikuisen on reagoinnin lisäksi erityisesti tarpeen kestää nuoren kuohuntaa.

Moittiva, opettava tai lohduttava lähestymistapa myrskyävän nuoren kohtaamisessa on aikuiselta hyvin tyypillistä. Lue päivän keinokoosteesta siitä, millainen lempeä kohtaamistapa olisi toimivampi vaihtoehto nuoren kanssa.

Yksi nuorten yleisimmistä mielenterveyden häiriöistä ovat vaikeudet tunnesäätelyssä. Tunnesäätelyn vaikeudet voivat ilmetä esimerkiksi ihmissuhderistiriitoina (esimerkiksi voimakkaat jatkuvat riidat kotona tai muissa läheisissä ihmissuhteissa) tai itsetuhoisena käytöksenä (oman hyvinvoinnin laiminlyönti, ylenpalttinen riskinotto, itsensä satuttaminen), koska nuoren keinot päästä eroon hankalaksi koetuista tunteista ovat kehittymättömiä.

Aikuinen on lapsen ja nuoren malli myös itsesäätelyssä eli on todella tärkeää, että aikuisella itsellään on tunnesäätelytaitoja ja mentalisaatiokykyä. Valtaosan suomalaisista aikuisista omat tunne-ja vuorovaikutustaidot vaatisivatkin säännöllistä ja systemaattista harjoittelua. Näiden lisäksi itsemyötätunto on teema, jota vanhempien olisi erittäin tärkeää omaksua paitsi kasvatuksen myös oman hyvinvointinsa tueksi. Itsemyötätunnon vaikutuksesta aikuisten hyvinvoinnille on tehty satoja tutkimuksia. Sen hyötyjä ovat esimerkiksi vähäisempi ahdistuneisuus, masentuneisuus ja stressi, suurempi onnellisuus ja yleinen tyytyväisyys elämään, sekä paremmat yhteistyö- ja ihmissuhdetaidot. Itsemyötätunto myös kasvattaa motivaatiota tavoitella korkealle arvotettuja tavoitteita.

Nuorille tehdyt itsemyötätuntotutkimukset osoittavat itsemyötätuntoisten nuorten voivan paremmin. He ovat vähemmän ahdistuneita, stressaantuneita ja masentuneita sekä tyytyväisempiä elämäänsä kuin itselleen ankarat nuoret. Itsemyötätunto on onneksi opittavissa oleva taito, joten ikinä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Jonkinasteinen kapinointi ja rajojen koettelu kuuluu normaaliin murrosikään. Sen sijaan ylenpalttinen vihamielisyys tai holtiton käytös ei ole normaalia murrosiän käytöstä vaan taustalla on kyse jostain muusta, joka on tärkeä selvittää.

“Avoin seksuaalikasvatus lisää holtitonta seksuaalista käytöstä” ja “seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista voi myös vaieta”

Vanhemman vastuu ja velvollisuus ulottuu kasvatuksessa keskeisesti myös seksuaalikasvatukseen, halusi hän sitä tai ei, koki hän sitä omakseen tai ei. Jotta vanhempi pystyy kasvattamaan lasta seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa, tulee hänen ensin syventyä teemaan oman itsensä kautta. Jos omaan seksuaalisuuteen liittyy epävarmuuksia, ahdistusta, sanojen löytämisen vaikeutta tai traumoja, on tätä tärkeää työstää.

Tunnetaidot ovat yksi keskeinen osa-alue myös seksuaalikasvatuksessa. Nykyvanhemmat ovatkin ymmärrettävästi usein ison haasteen edessä: valtaosan oma aikanaan saatu seksuaali- ja tunnekasvatus on ollut olematonta ja koko aihe on voinut olla vaiettu tai jopa kielletty.

Seksuaalikasvatuksesta on monenlaisia tärkeitä hyötyjä ja siksi seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista ei kannata vaieta. Sen avulla lapsi oppii paremmin tuntemaan omat rajansa ja ilmaisemaan, jos kokee rajojaan rikottavan tai uhattavan. Yhtä tärkeänä seksuaalikasvatuksessa otetaan huomioon myös toisen ihmisen rajat ja niiden kunnioittaminen. Onnistunut seksuaalikasvatus myös tukee lapsen itsetuntemusta ja opettaa hänelle oikeita asioita luotettavasta lähteestä.

Koko seksuaalisuuden kenttä on tietyllä tapaa muuttunut ja vapautunut viime vuosina nopeasti. Valtaväestölle perinteinen monoamorinen parisuhdekäsitys voikin olla nuoren mielestä täysin muuta, kuin mitä hän haluaa. Myös erilaiset seksuaalivähemmistöt ovat valtaosalle nuorista arkipäivää, kun taas vanhemmalle jo alati kehittyvä termistö voi olla vierasta.

“Nuoren pitää ymmärtää, että aikuiset tietävät asiat paremmin”

Tämän hetkisten lasten ja nuorten maailma on hyvin erilainen kuin nykyisten vanhempien, saati isovanhempien maailma on ollut. Yksilöä korostavat arvot ovat lisääntyneet ja nuorten riippuvuus vanhempien sukupolvesta vähentynyt.

Korostunut riskinottohalu ja tietty kuolemattomuuden ajatus kuuluvat nuoruusikään ja ne voivat tuntua aikuisen näkökulmasta hyvin pelottavilta. Niinpä aikuinen usein päätyy neuvomaan nuorta, kieltämään häneltä ehkä tarpeettomastikin eri asioita ja kuittaamaan nuoren mahdollisia mokia sanomalla “mitäs minä sanoin!”.

Jos vanhempi pelkää nuoren tekevän pahoja virheitä, on järkevää lähteä pohtimaan, mistä pelko johtuu ja onko pelolle oikeasti tarvetta. Onko nuori temperamentiltaan sellainen, joka joutuu helposti vaikeuksiin? Onko vanhempi itse elänyt nuoruuden, joka on jättänyt häneen pelkoja tai ahdistusta? Lempeä vanhempi voi myös avoimesti myöntää nuorelleen, että pelkää asioita X tapahtuvan, koska Y. Myöntäminen ja avoin keskustelu vähentävät kitkaa nuoren ja vanhemman välisessä yhteydessä ja lisäävät myös nuoren empatiaa vanhempaansa kohtaan.

Lapset ovat meillä vain lainassa, on sanonta joka kuvaa hyvin myös elämää nuoren kanssa. Lapsi ei ole vanhempansa unelmien ja mieltymysten jatke, vaan oma erillinen yksilönsä persoonineen ja kiinnostuksen kohteineen. Etenkin tietyssä nuoruusiän kehitysvaiheessa on täysin normaalia ja yleistä, että nuori haluaa tarkoituksellakin olla hyvin erilainen kuin vanhempansa.

“Nuorten mielenterveysongelmat ovat muoti-ilmiö”

Tämä on valitettavasti edelleen ihan todellinen myytti ja uskomus, enemmän vanhemman polven tai teeman itselleen vieraaksi koskevien keskuudessa. Tämä on myös hyvin vähättelevä, totuudenvastainen ja epäempaattinen toteamus.

Nuorten mielenterveys on ollut viime aikoina valtavasti esillä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Etenkin nuorten tyttöoletettujen ahdistuneisuus on lisääntynyt. Samoin nuorten tekemien rajujen väkivaltarikosten määrä.

Nuorten mielenterveysongelmien määrän kasvu on osin merkki avoimemmasta keskustelukulttuurista ja varhaisemmasta puuttumisesta, mutta myös hätähuuto yhteiskunnallisesta muutoksesta. Mielenterveysongelmat usein valitettavasti kasaantuvat niille, joille kertyy muutakin huono-osaisuutta ja moniulotteisia terveysongelmia. Ongelmat ovat usein sukupolvesta toiseen jatkunut ketju, ja kaikkihan me tiedämme, miten vaikeaa yksinkertaistenkin asioiden sukupolviketju voi olla katkaista. Saati jos ongelmaa on monella osa-alueella ja mahdollinen tukiverkosto on samassa, tai jopa vaikeammassa tilanteessa.

Osin yhteiskunnan raamit, osin pelkkä aikuisten arkinen viesti asettavat nykynuorille valtavasti paineita. Pitäisi jaksaa opiskella ja tietää jo hyvin nuorena, mille alalle haluaa suuntautua. Pitäisi olla itseohjautuva ilmiöoppija, pienenä lapsena jo mahdollisimman itsenäinen ja yksin pärjäävä. Samaan aikaan voi katsoa somesta ihmisten filtteröityä elämää, josta on hankala erottaa todellisuus ja valhe, oli katsojana sitten lapsi tai aikuinen. Kotona vanhemmat uupuvat omien töittensä ja muiden vaatimustensa alle, usein kaukana läheisverkostoistaan (koska ei ehdi edes pitää yhteyttä kehenkään) ja usein hankalaksi koetut tunteensa alkoholiin tai puhumattomuuteen hukuttaen, koska näin on omassa lapsuudessaankin oppinut.

Kuulostaa kieltämättä raadolliselta ja surulliselta. Yksi arkinen ja yhteiskunnan miljardeja vaatimaton ratkaisu ongelmaan on niinkin yksinkertainen kuin lempeys. Lempeys sekä itseään vanhempana kohtaan, myös lasta ja nuorta kohtaan. Lue lisää päivän myytinpurkujulkaisusta.

– Lotta Parkkonen –

Lähteet

Bildjuschkin, K. 2019. Lasten ja nuorten seksuaalikasvatus vanhemmuuden näkökulmasta. Lääkärikirja Duodecim.
Bluth, K & Neff, K. 2018. The self-compassion workbook for teens. New Harbinger Publications.
Grandell. R. 2015. Itsemyötätunto. Tammi.
Karila-Hietala & Lassander. 2018. Nuoren mielen ensiapu – mielenterveysosaamista lasten ja nuorten kohtaamiseen. Suomen mielenterveysseura.
Kristeri, I. 2018. Näe minut. Books on Demand.
J. Lönnqvist, M. Henriksson, M. Marttunen & T. Partonen (toim.). 2014. Psykiatria. Duodecim.
Mielenterveystalo. Nuoret.
MLL. Vanhempainnetti. Lapsen kasvu ja kehitys.
Moisala, S., Parkkila, M. & Rämet, V. 2022. Opas nuorten tunnesäätelyvaikeuksista. Opinnäytetyö, Oulun ammattikorkeakoulu.
Trogen, T. 2020. Positiivinen kasvatus. PS-kustannus.
Väestöliitto. Seksuaalikasvatus.

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vauvasta taaperoksi – mikä kaikki muuttuu?

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 30 Mar 2022 06:38:40 +0000

Kun lapsi täyttää vuoden, hänestä aletaan käyttää nimitystä taapero, ja tätä nimitystä hänestä käytetään aina 3-vuotiaaksi saakka. Vauva ja taapero eroavat toisistaan monin tavoin. Pienestä, sylin suojiin mahtuvasta ja siellä pääsääntöisesti viihtyvästä vauvasta on kasvanut maailmaa innokkaasti tutkiva, uuteen uteliaasti suhtautuva taapero. Taaperon kanssa eläminen asettaa vanhemmuudelle uudenlaisia vaatimuksia ja haasteita, mutta samalla se antaa vanhemmuudelle myös runsaasti uudenlaisia mahdollisuuksia.

Muutokset lapsessa eivät toki tapahdu yhdessä yössä, vaan ne ovat viikkojen ja kuukausien kehityksen tulosta. Lasten kehitystahti on myös kovin yksilöllinen. Tässä tekstissä käsitellyt muutokset ovatkin sellaisia, jotka yhdellä voivat olla ajankohtaisia jo vauvaiässä, kun taas toiselle ne kuulostavat ominaisilta vasta reilusti ensimmäisen syntymäpäivän jälkeen. Isossa kuvassa, siis kun vertaillaan vauvoja ja taaperoita yleisesti, nämä erot kuitenkin näkyvät.

Maailma avartuu, elinpiiri laajenee

Pienelle vauvalle tärkeimpiä asioita ovat oma perhe ja koti. Vauva ei suuresti kaipaa pois oman kodin seinien suojasta, ja vanhemman syli vaikuttaa olevan paikoista paras. Hiljalleen vauvavuoden lopulla ja erityisesti taaperovuosien aikana lapsen elinpiiri alkaa kuitenkin laajentua. Hän kiinnostuu ympäristöstä ja sen ihmeellisyyksistä: männynkävyistä, ohi ajavista autoista ja taivaalla lentävistä linnuista. Vuoden ikäinen lapsi pystyy jo pitämään mielikuvan vanhemmastaan lyhyitä hetkiä, ja hiljalleen hän alkaa harjoitella pientä irtaantumista vanhemmista. Taapero uskaltaa ehkä kulkea ulkona aiempaa kauemmas vanhempien luota, ja sisällä hän saattaa viihtyä hetkittäin aivan omissa touhuissaan.

Taaperon loputon kiinnostus kohdistuu ulkomaailman lisäksi vahvasti myös kodin seinien sisäpuolelle. Hyllyjen ja kaappien tyhjentäminen on puuhaa, johon taapero jaksaa palata kerta toisensa jälkeen, eivätkä esimerkiksi auton avaimet tai WC:n viemärin kannetkaan ole turvassa. Viimeistään taaperon kanssa vanhemman täytyykin katsella kotia aivan uusin silmin. ”Onko kotimme lapsiturvallinen?” on kysymys, joka jokaisen taaperon kanssa elävän kannattaa kysyä itseltään. On tärkeää estää lapsen pääsy pistorasioiden ja terävien tai muuten vaarallisten esineiden luo, varmistaa, ettei lapsen saatavilla ole pikkuesineitä, joihin tämä voisi tukehtua, ja tarkistaa, ettei lapsen päälle voi pudota tai kaatua mitään painavaa.

Samalla vanhemman on kuitenkin hyvä jättää tilaa myös lapsen uteliaisuuden ja tutkailun toteuttamiselle. Esimerkiksi osa alakaapeista kannattaa tietoisesti jättää lukitsematta ja varata kaappeihin vain sellaisia tavaroita, joita lapsi saa rauhassa tutkia ja levitellä. Tällä tavalla lapsi voi omalla tavallaan osallistua perheen yhteisiin touhuihin, esimerkiksi ruoanlaittohetkiin, mikä on jo pienelle taaperolle hyvin tärkeää.

Elinpiirin laajenemisen ja uusien taitojen oppimisen ohella myös lapsen mahdollisuudet omatoimisuuteen ja omatoimisuuden taitojen harjoitteluun lisääntyvät. Pienen taaperon ei vielä suinkaan tarvitse esimerkiksi käydä potalla tai pukea itse, mutta vanhempi voi hiljalleen alkaa tukea näitä taitoja ja antaa lapselle mahdollisuuksia oppia tekemään asioita itse. Jo yllättävänkin pienet lapset voivat oppia monenlaisia aikuisesta kenties haastaviltakin vaikuttavia taitoja. Tärkeää on kuitenkin edetä lapsentahtisesti. Omatoimisuuden harjoittelusta ei myöskään kannata ottaa stressiä. Jos lapsella on kaikki tarvittavat valmiudet vaikkapa pukemaan oppimiseen, hän sen varmasti jossain vaiheessa myös oppii.

Tahto lisääntyy, tunnekirjo laajenee

Taaperoiässä lapsen oma tahto kehittyy selvästi. Hän pystyy jo vähintään non-verbaalisesti eli sanattomasti ilmaisemaan, miten toivoisi asioiden menevän. Tahtomisen harjoitteleminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua ja kehitystä. Samalla aikuisen olisi hyvä pohtia sitä, kuinka hän itse suhtautuu lapsen oman tahdon ilmauksiin. Pienen taaperon tahtomiseen suhtaudutaan usein joko melko huvittuneesti tai sitten lapsen tahdonilmauksia pidetään raskaana ja epätoivottavana asiana. Lapsen mielipiteen ilmaisut tulisi kuitenkin ottaa vastaan vakavasti. Syy lapsen tahdon tai esimerkiksi pahan mielen taustalla on aina lapselle todellinen, vaikka se aikuisen silmissä voi näyttää hassulta tai turhauttavalta. Jo pienelle taaperolle kokemus siitä, että vanhemmat kuulevat ja arvostavat hänen mielipiteitään on tärkeä. Vanhempien välittämän viestin olisi hyvä olla seuraavankaltainen: ”Ai näin sinä ajattelet! Kiitos, että kerrot siitä.”

Lapsen tahdon kuuleminen ja arvostaminen ei tarkoita samaa kuin sen toteuttaminen. Vanhempi ei aina voi eikä hänen aina kannatakaan toimia juuri taaperon toivomalla tavalla. Lapsi voi tällöin kuitenkin pettyä suuresti, mikä on varsin ymmärrettävää. Pienen lapsen tunnetaidot ovat vielä kovin heikot, eikä hän kykene hillitsemään tai yksikseen rauhoittamaan tunnereaktioitaan rakentavalla tavalla. Tunnekuohujen hetkellä aikuisen tärkeä tehtävä onkin toimia lapsen aputunnesäätelijänä. Erilaisten tunteiden kokeminen ja niistä selviäminen yhdessä turvallisen aikuisen kanssa on tärkeää juuri tunnetaitojen kehityksen kannalta.

Lapsen näkökulman lisäksi on hyvä tuoda esille sekin seikka, että taaperon vahva tahtominen voi todella olla raskasta vanhemmille. Toisinaan se voi jopa koetella koko perheen jaksamista. Se, että lapsen tahtoon tulisi suhtautua vakavasti, ei tarkoita sitä, etteikö aikuinen saisi joskus myös väsyä siihen. Vanhemman olisikin tärkeää pohtia omia voimavarojaan myös taaperoaikana. Mitkä tekijät tukevat vanhemman jaksamista, ja mikä voisi auttaa vanhempaa jaksamaan myös ne arjen raskaimmat hetket? Pientä lasta ei koskaan voi vastuuttaa vanhemman jaksamisesta. Samalla vanhemmalla on lupa miettiä myös omaa hyvinvointiaan.

Rajojen merkitys nousee esille uudella tavalla

Lapsen kasvu muuttaa myös lapsen suhdetta rajoihin. Vauvaa, joka ei vielä osaa liikkua, ei juuri tarvitse rajoittaa. Sen sijaan kävelevä ja utelias taapero vaatii vanhemmalta jatkuvaa hereillä olemista, mahdollisten vaaranpaikkojen huomaamista ja lapsen suojaamista. Lasta täytyy siis rajoittaa uudella tavalla. Samalla, kun rajat astuvat lapsen elämään, on hyvä pohtia niiden asettamista. Millaisia rajoja ja minkä takia asetan? Ovatko määrittelemäni rajat perusteltuja ja aiheellisia? Millä tavalla teen rajojen asettamisen?

Rajoista puhuessa puhumme usein juuri rajoista, joita lapselle tulee asettaa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että myös lapsella on rajat, joita hänellä on oikeus puolustaa. Tämä ei tarkoita sitä, että tarpeellisten, mutta lapselle epämiellyttävien asioiden tekemisestä luovuttaisiin kokonaan, vaan ennemmin sitä, että aikuinen pyrkii löytämään tavat, joilla asioiden hoitaminen sujuu lapsellekin mieluisella tavalla. Esimerkiksi hampaita pestessä vanhempi voi jahdata hammaspeikkoja hammasharjalla tai luetella lapsen päivän aikana syömiä ruokia, joita hän harjaa pois hampaiden koloista.

Koska aikuinen on viime kädessä vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja arjen pyörittämisestä, voi hän toisinaan myös joutua rikkomaan lapsen rajoja. Tällöinkin asiaa olisi kuitenkin hyvä pohtia, sillä lasten rajojen rikkominen on yhä edelleen varsin tavallista tilanteissa, joissa se ei oikeastaan olisi välttämätöntä. Jos rajoja kuitenkin joutuu rikkomaan, asiasta olisi hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Myös aikuisten rajat nousevat vauvavuoden jälkeen uudenlaiseen rooliin. Vauvan kanssa aikuisen tulee hyvin usein olla se, joka joustaa omista tarpeistaan. Kun lapsi kasvaa, hänen tarpeensa eivät ole enää aivan niin akuutteja – joskin aina tärkeitä – ja lapsen kanssa on hyvä alkaa harjoitella myös muiden rajojen ja tarpeiden tunnistamisen tärkeyttä. Monille vanhemmille tämä on varmasti helpottavaa, mutta se voi tuottaa myös päänvaivaa. Aiemman melko selkeän jaon jälkeen saattaa olla haastavaa erottaa tilanteet, joissa omat tarpeet todella voi hetkellisesti asettaa lapsen tarpeiden edelle. Yhä edelleen on tärkeää muistaa, että isossa kuvassa lapsen tarpeet ovat aikuisen tarpeita tärkeämpiä, joskin myös aikuisen tarpeet ovat ehdottoman tärkeitä ja huomionarvoisia.

Kaikki ei kuitenkaan muutu

Vaikka elämä taaperon kanssa eroaa monin tavoin vauvan kanssa olemisesta ja toimimisesta, eivät ne kaikista tärkeimmät asiat muutu. Maailmaa tutkiva ja kovaa vauhtia uutta oppiva taapero tarvitsee yhä edelleen runsaasti läheisyyttä. Taaperoikäänkin liittyy kehitykseen kuuluvia eroahdistuskausia, ja myös tiheän imun kausia esiintyy vielä vauvavuoden jälkeenkin. Imetystä tai perhepedissä nukkumista ei siis ole tarpeen lopettaa taaperon kanssa. Päinvastoin, touhujen keskelle ajoittuvat imetyshetket ja vanhempien vieressä nukkuminen ovat loistava tapa tankata läheisyyttä ja rakkautta kaiken uuden ja kiinnostavan keskellä. Myös taaperoille tarkoitettu kantoreppu on edelleen oiva väline läheisyyden tankkaamiseen.

Taapero on yhä lähtökohtaisesti yhtä hyväntahtoinen kuin pieni vauvakin. Todennäköisesti useimpien on helppo muistaa, että itkevä vauva ei kiukuttele pahuuttaan tai ole tahallaan hankala. Hänellä vain ei ole muuta keinoa ilmaista tarpeitaan. Helposti unohdamme, että tismalleen sama pätee myös tahtoviin, oman mielipiteensä ilmaiseviin ja jekkuja tekeviin taaperoihin. Myös taapero toimii niin hyvin kuin osaa. Jos lapsi siis käyttäytyy haastavasti, se ei ole merkki hankalasta tai huonosti kasvatetusta lapsesta. Sen sijaan se on merkki siitä, että lapsella ei vielä ole riittäviä sosiaalis-emotionaalisia valmiuksia toimia paremmin. Juuri nämä ovatkin niitä hetkiä, jolloin lapsi kaipaa runsaasti vanhemman tukea ja turvaa.

Lopuksi on hyvä muistaa, että jokainen lapsi on erilainen ja että jokainen lapsi kehittyy omaan, yksilölliseen tahtiinsa. Esimerkiksi temperamenttiin pohjautuvat erot lasten välillä voivat olla suuria jo yhdenkin vuoden iässä. Yksi taapero kulkee innokkaasti etsimässä uutta tutkittavaa vailla huolta vanhemman sijainnista, kun taas toinen tarkkailee tilannetta kaikista mieluiten vanhemman sylin suojassa. Tietynlainen temperamentti ei ole yhtään sen huonompi tai parempi kuin muutkaan – se on vain erilainen. Jokainen lapsi on omanlaisenaan, ihanana itsenään arvokas ja tärkeä.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu 3/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Rakkauden ja pelon rajat

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 22 Nov 2021 07:17:53 +0000

Usein kuulee sanottavan, että rajat ovat rakkautta, mutta harvoin erittelyä siitä, mitä tämä toteamus pitää sisällään. Rajoja on monenlaisia. Niin emotionaalisia kuin toiminnallisia, konkreettisia kuin abstrakteja. Lausahduksella voi olla yhtä monta tulkintatapaa kuin tulkitsijaa, joten haluan tässä blogissa uppoutua omaan käsitykseeni siitä, mitä rajat minulle tarkoittavat ja miten ne liittyvät rakkauteen ja pelkoon, taikka lapsen ja itseni kohtaamiseen.

Kiintymysvanhemmuus kannustaa tarkastelemaan ja ilmaisemaan rajoja minä-muodossa. Tarkoitus on piirtää rajoja itsensä ympärille sen sijaan että loisi niitä lapsen ympärille. Kun aikuinen ilmaisee omia rajojaan, hän myös mallintaa tätä taitoa lapselleen. Tekemisemme vaikuttavat muihin, ja kun aikuinen ilmaisee lapsen tekojen seurauksia lempeästi ja itsestään kertoen, ajattelen rajojen ilmentyvän ja saavan muodon niiden todellisessa ympäristössä; vuorovaikutuksessa ja suhteessa toistemme kanssa. Pidän tästä tavasta tarkastella asiaa ja olen saanut ajatuksesta syväluotaavaa oppia muihinkin ihmissuhteisiin.

Omien rajojen ilmaiseminen minä-muodossa tuo väistämättä itsensä äärelle, sillä ennen kuin rajoja voidaan ilmaista tai pyrkiä ylläpitämään, on ne tunnettava. Ajattelen rajat myös elävinä ja alati muuttuvina. Sellaista tilaa, jossa olen eritellyt ja muotoillut pysyvät, kestävät ja muuttumattomat rajat itselleni, ei varmaankaan koskaan tule. Eikä onneksi tarvitsekaan. Mitä minun on kuitenkin hyvä tarkastella, on se, miksi haluan rajoja itselleni asettaa, miten sen teen ja mikä vaikutus tällä on elämään ja ihmissuhteisiin.

On olemassa selkeitä ja kaikille tarpeellisia rajoja, jotka liittyvät esimerkiksi turvallisuuteen. Lisäksi on lukemattomia muita rajoja, joiden tärkeyttä ja tarpeellisuutta lienee hyvä tarkastella tietoisesti omassa elämässään. Huolimatta siitä, mitä nämä rajat ovat, tärkeämmäksi ajattelen tavan, jolla niitä asetetaan. Sävy, tapa ja tunnelma ovat aikuisen vastuulla tilanteissa aina, eikä rajojen asettamisella voida mielestäni oikeuttaa haitallista vallankäyttöä, itsemääräämisoikeuden tahallista rikkomista tai negatiivista sävyä ulosannissa ja toimissa. Avaan tätä ajatusta hieman.

Hampaidenpesun voidaan esimerkiksi ajatella olevan terveysasia, ja näin ollen tarpeellinen rajojen asettamisen kohde. Kuitenkin on suuresti väliä sillä, miten tämä toimi toteutetaan, ja mikä lapsen kokemus siitä on. Onko hedelmällistä painostaa tai peräti pakottaa lapsi tähän toimeen, terveyden nimissä, ja rikkoa samalla hänen itsemääräämisen tarvettaan? Vai keksiikö vanhempi keinon, jolla tämä tuiki tärkeä toimi saadaan maaliin ilman taklausta. Taitava ja luova pelaaja löytää keinot, osaa höllätä, ottaa aikalisää ja säädellä omia pelitaktiikoitaan, jotta hyvä tunnelma säilyy ja peli on kaikille osapuolille reilua. Vanhempi on sekä pelikumppani että tuomari. Haastava yhdistelmä, mutta mahdollinen.

Olen luonut itselleni mantran ”aina on olemassa lempeä tie”, ja tämä on näyttäytynyt arjessa todeksi uudelleen ja uudelleen. Selkärangasta meinaa toisinaan kavuta ylös malli, menneen kaiku, joko omasta lapsuudesta tai yleisestä mallista, joka ohjaa toiseen suuntaan. Se saattaa sanoa vaikkapa, että ”tämä on nyt saatava tehdyksi” tai ”ei lapsi voi tätä päättää”. Lisäksi mukaan pelikentälle tulee tunne, joka koettaa saada minut mukaansa. Tunne on kuristava ja kutistava, sekä todentuntuinen. Nimeän tämän tunteen tässä kohtaa yleisesti peloksi.

Pelko on se vastapeluri, joka pelaa kanssani kentällä. Matkan varrella olen löytänyt keinoja pelitapahtumien ymmärtämiseen, kohtaamiseen ja ratkaisemiseen. Ratkaisu tuntuu olevan paradoksaalisesti ratkaisemattomuudessa, joka voi pitää sisällään itseni tietoista tarkastelua, itsemyötätuntoa ja kasvavaa itseymmärrystä. Pysyäkseni pelikentällä ja pelikunnossa, olen tarvinnut myös kannustavia ja tukevia ihmisiä niin kentän laidalle kuin samaan joukkueeseen, ja toki ihmisiä, jotka haastavat ja peilaavat omia vahvuuksiani ja heikkouksiani.

Ja sitten takaisin rajoihin. Ne rajat, joita tässä pelissä tarvitsen, ovat syntyneet siitä, että olen oppinut kuulemaan paremmin itseäni: omaa mukavuutta ja epämukavuutta sekä vaistoa pelin edetessä. Tarvitaan myös hereillä olemista tässä hetkessä, jotta voin käyttää lähes maagista pelisilmää edukseni. Olen huomannut, että rajat ovatkin toisinaan luonnostaan ympärilläni, osaan niitä ilmaista ja todentaa, ja toisinaan ne ovat hauraat ja häilyvät ja koetan ne toisiltakin piilottaa. Mikä sitten tekee tämän eron? Olen jakanut rajat karkeasti kahteen ryhmään; rakkauden ja pelon rajoihin. Kun olen peloissani, saatan koettaa luoda rajoja tehottomasti toisten ympärille, tai ilmaisen omia rajojani turhan karkeasti. Rakkauden tilasta käsin ilmaisen rajoja luontevammin ja lempeämmin, vaikka tuntemus rajoistani olisikin luja.

Rajojen luonne määräytyy siis siitä tilasta missä ne syntyvät ja missä niitä asetetaan. Pelon ja pienuudentunteen kautta tarvitsen lisää voimaa ja saan sitä näennäisesti liian kovista, äkkipikaisista itseäni ja toista hiertävistä rajoista. Rakkauden tilassa rajat ovat sen sijaan lempeitä linjoja omien tarpeideni tukemiseksi. Kuinka voisin sitten ylläpitää tätä rakkauden tilaa? Pelikentällä kun kuitenkin palloaan potkii myös pelko, joka toistuvasti muistuttaa olemassaolostaan ja verryttelee jäseniään. Ennen olen ajatellut, että tämä peli olisi jollain lailla voitettava. Mutta kuka oikeastaan pelaa pelkoa vastaan? Ei rakkaus ainakaan, sillä en koe puhdasta rakkautta voitontahtoisena. Mikä peliä sitten pitää yllä? Ymmärtämättömyys?

Lapsen tunteiden kanssa Kiintymysvanhemmuus suosii myötätuntoista suhtautumista. Tilan pitämistä, kannattelua, sanoittamista ja turvan luomista. Lapsen yksin jättämistä ei suositella vaikeiden tunnetilojen aikana, mutta kuitenkin sisäinen mallini on ohjannut minut jättämään toisinaan oman pelkoni yksin, ehkäpä useinkin. Miksen toisi näitä oppeja siis myös tälle pelikentälle, oman pelkoni luokse. Jos menisin nyt sen luo ja kohtaisin sen rakkaudella, kuinka se suhtautuisi? Olisiko se välttelevä, kauhistunut taikka ihmeissään? Ehkäpä kaikkea näistä. Mitä jos sallisinkin sen olemassaolon ja kuuntelisin sitä? Pelko kertoo omaa tarinaansa, ja yllätyksekseni samaa tarinaa, kuin ajattelin rakkauden rajojen kertovan. Pelko suojelee minua ja tarpeitani. Se käpertyy niiden ympärille ja pitää tiukasti otteessaan, puolustautuu tarvittaessa ja käyttää siihen sitä voimaa, mitä sillä on käytettävissään. Se voi näyttäytyä vihaisena, agressiivisena, holtittomana ja kontrolloimattomana, mutta se käyttää niitä keinoja, joita sillä on. Kuten lapsi vaikeiden tunteiden vietävänä.

Jos pelko siis ei olekaan minua vastaan, miksi minäkään olisin sitä? Miksi pyrkisin pysyttelemään rakkauden tilassa, vain rakkauden rajoja luoden, kun voin mieluummin tarkastella kokonaisuutta sallien. Pelon rajat suojaavat osia, tarpeita ja kohtia, jotka eivät vielä ole tunnettuja, minulle selvillä ja näin ollen rakkauden vaikutuspiirissä. On sanomattakin selvää, että kun voin kohdata oman pelkoni ymmärtävästi, on se helpompaa myös lapsen kohdalla. Miksi en aloittaisi siis itsestäni?

Rajakäsitteen tarkastelu siis tuo minut konkretian tasolta syvemmälle kohtaan, jossa kyse onkin pohjimmiltaan omista sisäisistä malleistani. Aiempi kyseenalaistettu toteamus, “rajat ovat rakkautta” tuleekin nyt näkyville eri kontekstissa. Eräällä lailla rajat siis voivatkin olla rakkautta. Ne voivat olla rakkautta niitä minuuden osia kohtaan, joita ne pelolla tai rakkaudella suojaavat. Sen sijaan rajat, joita esimerkiksi lapsen ympärille pyrimme pystyttämään pelon kautta, kertovat enemmän meistä itsestämme ja siitä missä kohdin meidän on syytä kohdata omaa pelkoamme.

Voimmeko sitten rakkauden tilassa asettaa rajoja myös toisen ympärille? Ajattelen, että jos toisen rajojen määrittelyyn on tarvetta, eikä minä-viesti omasta rajauksesta tai tarpeesta riitä, on se hyvä tehdä nimenomaan rakkauden ja yhteyden tilassa. Käytännön tasolla tämä voisi olla vaikkapa lempeää ohjausta turvallisista tavoista, toisen kunnioituksesta ja hyvinvoinnin ylläpitämisestä. Turvaa luovat, rakkautta ylläpitävät rajat, eivät kuitenkaan tarvitse toimiakseen tiukkuutta, komentamista, kiristelyä, uhkailua, taikka muuta kovistelua, -suhteessa lapseen tai itseeni. On siis todella, ehkäpä sittenkin, vaikka sisäinen malli välillä muuta väittääkin, aina hyvä vaihtoehto valita lempeä tie. Aina on olemassa lempeä tie. Tällä siis pyrin kulkemaan vastedeskin.

Kiitos Kiintymysvanhemmuus, kiitos rakkaus, kiitos pelko ja kaikki pelikaverit. Parhautta on saada oivaltaa teidän kanssa ja myötävaikutuksessa.

– Jenna Metsäketo –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Erityislapsen käytös – seurausta rajojen puutteesta vai huonosta vireystilasta?

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 17 Nov 2021 16:00:40 +0000

Olen monesti törmännyt tilanteisiin, joissa erityislapsen käytös tulkitaan kasvatuksen rajattomuudesta johtuvaksi ja yksinkertaiseksi ratkaisuksi tarjotaan rajojen tiukentamista. Uskallan kuitenkin väittää, että suurimmassa osassa tapauksia rajattomuuden sijaan lapsen käytökseen on syynä lapsen huono vireystila.

Optimaalinen vireystila

Vireystilaa voi olla helpointa ymmärtää kuvaajan avulla. Ympäristössä, jossa on liian vähän ärsykkeitä, ihminen on alivireä. Ärsykkeiden lisääntyessä ihmisen vireystila ja toimintakyky nousee, kunnes ärsykkeitä alkaa olla liikaa ja ihminen ylivirittyy, jolloin hänen toimintakykynsä laskee. Meillä kullakin on oma optimaalisen vireystilan alueemme. Tällöin ärsykkeiden määrä on meille sopiva ja toimintakykymme on hyvä. On huomattava, että saatamme sietää eri aistien kautta tulevia ärsykkeitä eri verran. Toinen on herkempi esimerkiksi kuuloärsykkeille ja toinen tuntoaistin kautta tuleville ärsykkeille. Yhden aistin kautta tuleva ylikuormitus voi kuitenkin vaikuttaa muidenkin aistiärsykkeiden kokemiseen; esimerkiksi koko päivän hangannut paidan lappu voi laskea myös kuuloärsykkeiden sietokykyä.

Erityislapsilla on usein erilaisesta aivojen toiminnasta johtuen ongelmia vireystilan säätelyssä. Heillä voi olla hyvin kapea optimaalisen vireystilan alue tai se voi sijaita “keskiverrosta” poikkeavalla ärsykealueella. Lapsella voi olla aistiyliherkkyyksiä, joiden vuoksi hän sietää vain pienen määrän jotain ärsykettä ja ylivirittyy helposti. Aistialiherkkyyksien ja aistihakuisuuden vuoksi lapsi voi tarvita normaalia suuremman määrän jotain ärsykettä pysyäkseen toimintakykyisenä. Lisäksi erityislapsen keinot säädellä omaa vireystilaa voivat olla hyvin rajallisia esimerkiksi oppimisen, tunteiden tunnistamisen ja toiminnanohjauksen vaikeuksien tai impulsiivisuuden vuoksi.

Polyvagaalinen teoria

Ylivireystilan vaikutusten ymmärtämiseksi on hyvä tutustua Polyvagaaliseen teoriaan. Ihmisen autonominen eli tahdosta riippumaton hermosto jakautuu kolmeen haaraan. Parasympaattisen hermoston ollessa aktiivinen lapsi pystyy oppimaan, lepäämään ja olemaan yhteydessä toisiin ihmisiin. Sympaattinen hermosto aktivoituu stressitilanteessa, eli ihmisen ylivirittyessä. Se jakautuu kahteen osaan. Lapsi voi mennä taistele tai pakene -tilaan, jolloin hän voi käyttäytyä aggressiivisesti tai paeta tilannetta esimerkiksi karkaamalla tai kieltäytymällä kuuntelemasta. Jos ylivireystila on sietämätön ja lapsi kokee, että mitään ei ole enää tehtävissä, voi vireystila yhtäkkiä romahtaa ja lapsi jähmettyä (vertaa saaliseläimeen, joka teeskentelee kuollutta luovuttuaan pakenemasta).

Esimerkkejä erityislapsen vireystilasta ja stressistä

Erityislapsen sympaattinen hermosto voi aktivoitua helposti, jolloin hän voi joutua muita helpommin pois yhteyden tilasta. Vanhempien tärkeä tehtävä onkin tukea lapsen parasympaattista hermostoa ja auttaa lasta pysymään optimaalisessa vireystilassa. Erityistä arkea ymmärtämättömien silmissä tämä lapsen tukeminen saattaa kuitenkin näyttää rajattomalta kasvatukselta. Annan muutamia elävän elämän esimerkkejä.

Erityislapsi voi käyttäytyä vieraampien seurassa “kiltisti”, mutta alkaa käyttäytyä häiritsevästi heti perheenjäsenen saapuessa paikalle. Tilanne voi tulla tulkituksi niin että lapsen ja vanhemman suhteessa on ongelmia. Erityislapset voivat kuitenkin kyetä ylläpitämään toimintakykyään hetkellisesti kuormittuneinakin, esimerkiksi vieraiden seurassa. Tällainen “kompensointi” on kuitenkin lapselle todella kuormittavaa ja vanhemman saapuessa paikalle lapsi saattaa uskaltaa vihdoin purkaa tätä kuormitustaan. Joskus “kiltiltä” vaikuttava lapsi saattaa olla jopa jähmettymistilassa. Tällöin vanhemman näkeminen nostaa lapsen taistele tai pakene -tilaan; vanhemman läsnä ollessa jotain on vielä tehtävissä!

Erityislapsen vanhemmat joutuvat usein ennakoimaan ja auttamaan lastaan enemmän ja kauemmin kuin neurotyypillisten lasten vanhemmat. Tämä voi ulkopuolisin silmin näyttää siltä kuin vanhemmat ylisuojelisivat lasta ja estäisivät tätä itsenäistymästä tai kehittämästä omaa tahdonvoimaa. Esimerkiksi vanhempi saattaa pukea vielä 10-vuotiaalle aistiyliherkälle lapselle kengät. Vanhempi saattaa toimia niin, koska huomaa lapsen vireystilan ja toimintakyvyn olevan sellainen, ettei lapsi nyt pysty kenkien itsenäiseen laittoon, vaikka tämä muulloin osaisikin. Tai ehkä lapsen vireystila on hyvä, mutta kenkien tuntu on lapselle niin ylivirittävä ärsyke, että niiden laittaminen itse romahduttaisi lapsen toimintakyvyn.

Tilanteet, joissa erityislapsi on ajautunut taistele tai pakene -tilaan, voivat näyttää siltä, että vanhempi sietää liikaa. Rauhallisen suhtautumisen tarkoitus on kuitenkin palauttaa lapsi yhteyden tilaan. Omalle lapselleni on hieno saavutus, jos hän pystyy huutamaan minulle vihaisesti “ruokaa!”. Tällöin hän tunnistaa tarpeensa ja vielä ilmaisee sen, mikä ei ole aina helppo homma ylikuormittuneelle erityislapselle. Tällöin autan lasta, enkä nalkuta äänensävystä tai sanamuodosta. Opetan lapselle käytöstapoja sitten kun hän on yhteyden tilassa.

Voiko erityislapsi oppia “rajattomaksi”?

Tähän tekstiin minua innoitti kuulemani päivittely äidistä, joka laittoi kiukuttelevalle lapselleen videon päälle, ja “lapsi sai huutamalla tahtonsa läpi”. Entä jos kyseessä olikin erityislapsi, ja videon päälle laittaminen olikin vanhemmalta tietoinen teko? Joskus erityislapsen taistele tai pakene -tila syvenee meltdowniksi, jolloin lapsi on aivan tavoittamattomissa. Tällöin yhteyden tilan palauttaminen voi vaatia paljon muutakin kuin vanhemman rauhallisuutta, esimerkiksi joidenkin ärsykkeiden vähentämistä (esimerkiksi aistimukset, joille lapsi on yliherkkä) ja joidenkin lisäämistä (aistimukset, joita kohtaan lapsi on aistihakuinen). Esimerkiksi aistihakuisen aspergerlapsen meltdowneissa tuttu ja värikäs video voi tarjota juuri sitä, mitä lapsi sillä hetkellä tarvitsee! Videon tuttuus ja ennakoitavuus voivat rauhoittaa lapsen hermostoa ja videon värikkyys voi tarjota lapselle tämän tarvitsemaa ärsykettä ja samalla heikentää ympäristön ärsykkeiden vaikutusta lapseen. Tilanne voi toki näyttää siltä, että vanhempi pelkää lapsensa voimakkaita tunteita, jolloin lapsi saa huutamalla tahtonsa läpi ja videon päälle. Varsinkin, jos lapsi hymyilee raivotessaan. On hyvä muistaa, että ihmisillä on monesti tapana hymyillä ollessaan hämmentyneitä.

En toki kiellä, etteivätkö erityislapsetkin voisi oppia saamaan aggressiolla haluamiaan asioita. Kokemukseni mukaan erityislapset voivat olla hyvinkin alttiita oppimaan tiedostamattoman ehdollistumisen kautta ja yleistämään näitä ehdollistumiaan. Meillä esimerkiksi oli yhdessä vaiheessa kiirettä; aina kun tulin kotiin, mies lähti heti omiin töihinsä, vaikka leikit lasten kanssa olisivat olleet kesken. Tällainen nopea siirtymä ilman ennakointia on kelle tahansa raskas, saati sitten erityislapselle. Erityislapsen mielessä yhdistyivät asiat “äiti tulee kotiin” ja “isä lähtee pois, hauskuus loppuu”. Tällöin jo pelkkä äidin paikalle tuleminen alkoi saada aikaan hankalan olon. Hankala olo johti välillä impulsiiviseen aggressioon, jolloin isä jäikin vähän pidemmäksi aikaa kotiin. Lapsen mielessä yhdistyivät aggressio ja isän paikalle jääminen.

Haluan korostaa, että edellä mainitun kaltainen ehdollistuminen on tiedostamatonta oppimista, ei lapsen tietoinen päätös manipuloida vanhempiaan. Lapsella vain ei ole muita keinoja ilmaista halujaan, tarpeitaan ja tunteitaan, tai hänen hermostonsa tila on sellainen, ettei hän kykene jo olemassa olevia keinoja käyttämään. Aikuisen vastuulle jää pohtia, mitä lapsi hakee aggressiollaan ja miksi, sekä millä muilla keinoilla lapsi voisi saada viestinsä perille. Tarvitseeko lapsi esimerkiksi tukea itsensä ilmaisuun? Onko aikuisen vuorovaikutuksessa jotain, mitä lapsi ei ymmärrä? Tarvitseeko lapsi enemmän ennakointia? Miten lapsen optimaalista vireystilaa voisi tukea? Esimerkkitapauksessa lapsen ehdollistuma saatiin katkaistua ennakoimalla leikin loppumista, jatkamalla leikkiaikaa vielä hetken äidin kotiin tulon jälkeen ja ohjaamalla lasta sitten uuteen tekemiseen. Huomattavaa on, että tällainen ehdollistumien katkaisu vaatii lukuisia toistoja eikä tapahdu hetkessä.

Tiukemmat vai harkitummat rajat?

Usein erityislapsen käytöksen ongelmiin tarjotaan yksinkertaiseksi ratkaisuksi rajojen tiukentamista. Taustalla saattaa olla ajatus, että lapsilla on sisäsyntyinen tarve “hölmöillä”, jolloin tiukkojen rajojen tarkoitus on tukahduttaa tämä hölmöily. Oikeasti lapsella on sisäsyntyinen pyrkimys yhteyteen, ja hän toimii “hyvin”, jos vain siihen kykenee. (Tätä kykyä voivat syödä esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani seikat: lapsen käytössä olevien keinojen vähyys, hänen ehdollistumisensa ja hermoston tilansa.) On huomattava, että rajojen tiukentaminen ei auta käytökseen, joka on seurausta tahdosta riippumattoman hermoston tilasta. Eihän masentunut aikuinenkaan lopeta murehtimista sillä, että häntä käsketään niin tehdä. Vanhemman tiukempi ote saattaa itse asiassa vain lisätä lapsen ongelmia sympaattisen hermoston aktivaation lisääntyessä. Rajojen tiukentamisen sijaan olisi pyrittävä auttamaan lasta hermoston rauhoittamisessa.

Monesti jää myös epäselväksi, mitä “tiukemmilla rajoilla” tarkoitetaan. Pitäisikö erityislasta vain käskeä tiukemmin: “Nyt vaan laitat ne kengät itse jalkaan!” tai “Pyydä nätimmin ennen kuin saat ruokaa!”? Mitäs sitten, jos lapsi ei kykene näitä rajoja noudattamaan? Itse olen huomannut toimivaksi “harkitummat rajat”. Joka kerta kun aikuinen aikoo käskeä tai kieltää lasta, hän pohtii ensin, miksi kyseessä oleva asia on aikuiselle niin tärkeä. Aikuinen voi myös pohtia, mikä tarve lapsella on täyttymättä tai mihin lapsi on ehdollistunut. Turhat käskyt ja kiellot karsitaan pois ja lasta pyydetään (konkreettisesti ja positiiviseen sävyyn) tekemään asioita, jotka ovat todella tärkeitä. Pyynnöt ovat sellaisia, joita lapsi pystyy siinä hetkessä ja hermoston tilassa toteuttamaan, ja tarvittaessa pyyntöjen toteutukseen tarjotaan lapsen tarvitsema tuki. Tärkeää on ymmärtää, että aikuinen ja lapsi ovat samalla puolella. Vaikka vanhempi “voittaisi”, lapsen ei tarvitse “hävitä”, ja päinvastoin. Hedelmällisempää ja yhteyden tilaa tukevampaa on etsiä ratkaisuja, joissa molemmat voittavat.

– Sonja Häkkinen –

Lisätietoja muun muassa täältä:

Erityisvanhemmuudesta:

Aistien toiminnasta:

Szegda, D. & Hokkanen, E. Apua arkeen ja aistihäiriöihin. Ohjeita ja kokemuksia erityistä tukea tarvitsevan lapsen kasvattamisesta.

Molemmat voittavat -menetelmästä:

Kirjaesittely: Tulistuva lapsi

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vallattomat rajat

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 27 Oct 2021 09:27:07 +0000

Rajat tulevat lähes poikkeuksetta esiin lapsen kasvatukseen liittyvissä keskusteluissa. Ja kuka lähtisikään kyseenalaistamaan sitä, etteikö täysin ilman rajoja oleva ihminen tuntisi itsensä turvattomaksi. Keskusteluissa rajojen tärkeydestä saa vain helposti sellaisen käsityksen, että ainoa tapa toteuttaa lapsen tarvitsema olemisen ja tekemisen kehys, on luoda lapsen ympärille keinotekoiset, aikuisen määrittelemät rajat. Aikuinen määrittelee ja päättää, mitä lapsi saa tehdä ja mitä ei. Rajojen sijaintia ei tarvitse edes välttämättä perustella lapselle, koska aikuinen tietää parhaiten, mikä on lapsen parhaaksi.

Jesper Juul kuvaa kirjassaan Viisas lapsesi edellä mainittua aikuislähtöistä rajojen asettamista lapsen ympärille seuraavan piirroksen avulla:

Jos lapsella on elämässään useampia rajoja asettavia vanhempia tai muita aikuisia, mitä sitten tapahtuu? Lapsen elämässä olevat aikuiset asettavat lapselle oman kokemuksensa mukaisesti sellaiset rajat, mitkä ovat heidän mielestään sopivat ja lapsen parhaaksi. Juulin piirroksia mukaillen sen voisi esittää oman tulkintani mukaan näin:

Sillä vaikka aikuiset sopisivatkin yhdessä kasvatusperiaatteista, ihmisten yksilöllisyys tuo eteen sen, että eri ihmisten asettamat rajat ovat väistämättä eri paikoissa. Jokaisesta eteen tulevasta asiasta on mahdotonta keskustella etukäteen ja asettaa se yksi yhteinen linja. Olemme erilaisia ja meillä on erilaiset mielipiteet. Sen lisäksi, että eri aikuisten täysin yhtenäinen linja on hankala, jollei mahdoton toteuttaa, se ei ole inhimillistä, saati aitoa. Ihmiset eivät ole robotteja, joiden tulisi, tai jotka voisivat aina käyttäytyä tietyn kaavan mukaan. Onko lapsen kannalta parempi yrittää olla täysin yhden- ja johdonmukainen, vai aito? Kumpi opettaa enemmän ihmisenä olemisesta?

Juul kirjoittaa: ”Aikaisemmin olemme asettaneet rajat ikään kuin lasten ympärille. Niiden tilalle aikuisten on opittava asettamaan rajat itselleen.” Juul kuvaa aikuisten itselleen asettamia rajoja seuraavasti:

Vanhemmalla on toki velvollisuus luoda lapsen elolle turvalliset ja terveelliset puitteet. Aikuisen on suotavaa myös opastaa lasta toimintaympäristöjen ja yhteiskunnan säännöistä ja käyttäytymisoletuksista. Mutta tarvetta tämän ajatuksen mukaan varsinaisiin keinotekoisiin rajanmuodostuksiin ei ole. Riittää, että aikuinen on rehellinen sekä itseään, omia tarpeitaan ja tunteitaan kohtaan, että myös lasta kohtaan, ilmaisten rajojensa sijainnin kunnioittavasti ja ikätasoisesti.

Eli sen sijaan, että kohdistettaisiin puhe lapseen ja siihen mitä hän teki väärin tai oikein, tai sääntöjen vastaisesti tai niiden mukaisesti (Et saa tehdä noin/sinun pitää/tuo on kiellettyä), ilmaistaan asia omasta lähtökohdasta itseen kohdistuen (En pidä kun/En halua, että/Minua sattuu, kun). Lapsi ansaitsee saada tietää, mikä hänen käytöksessään meni rajasi yli, ja miksi. Lapsi oppii oikeita syy-seuraussuhteita sen sijaan, että kehitettäisiin keinotekoisia seuraamuksia.

”Et saa koskea toisten tavaroihin ilman lupaa” vs. ”En pidä siitä, että otat puhelimeeni kysymättä minulta ensin.”

”Ei ihmisten päällä saa pomppia!” vs. ”En halua, että hyppäät päälleni varoittamatta.”

Joskus on tarpeen puolustaa myös muiden rajoja: ”Pikkusiskoa taitaa sattua, kun puristat hänen kättään noin kovaa.”

Aiemmin kuvattu useamman aikuisen ja yhden lapsen tilanne voisi tämän ajattelun mukaan näyttää tältä:

Asettamalla perinteisellä tavalla rajat lapsen ympärille opetetaan lapselle, että pienemmän ja heikomman tulee totella isompaa ja vahvempaa, kyseenalaistamatta. Jälkimmäinen Juulin esittämä tapa opettaa lapselle, että jokaisella on oikeus pitää kiinni henkilökohtaisista rajoistaan. Se myös opettaa käytännössä aikuisen esimerkin kautta, miten sen tehdään. Käytännön osaaminen siitä, miten voi jämäkästi, mutta kunnioittavasti puolustaa omia rajojaan on äärimmäisen tärkeä taito, joka tulee varmasti jokaisella eteen mm. kaveriporukoissa ja muissa tulevissa ihmissuhteissa.

Joillekin aikuisille omien rajojen puolustaminen on vaikeaa. Monikaan meistä ei ole lapsena saanut harjoitella näitä taitoja turvallisessa ympäristössä. Jos joku on lapsena aina tiennyt sinua paremmin, kuinka paljon vaatetta tarvitset, kuinka paljon ruokaa on sopivasti, milloin on sinulle oikea aika mennä nukkumaan, tai mitä missäkin tilanteessa on sopivaa ja epäsopivaa tuntea, on vaikea saada tuntumaa omiin tarpeisiin ja tunteisiin. Ehkä sinua on lisäksi kiitelty ja kehuttu niissä tilanteissa, kun venyt ja paukut toisten ihmisen toiveiden ja ympäristön odotusten mukaan, omat rajasi unohtaen. Aikuisenakin voi olla silloin vaikea tunnistaa omia tunteita ja tarpeita, ja tietää missä oman sietämisen tai jaksamisen rajat menevät.

Onneksi päivittäinen puuhastelu lasten kanssa on mitä mainiota alustaa itsetutkisteluun, omien rajojen hakemisen ja niiden puolustamisen harjoitteluun. Päivittäin varmasti tulee eteen esimerkiksi tilanteita, joissa lapsen joku teko ärsyttää. Silloin voi pysähtyä miettimään, onko rajasi ylitetty. Onko lapsen teossa oikeastaan mitään ”väärää”, vai onko kyse vain tunteesta, joka sinussa herää? Jos olisit toisessa paikassa tai toisessa mielentilassa, heräisikö sinussa sama tunne vai joku muu? Onko lapsesi vastuussa sinun tunteistasi?

Jos haluat puuttua johonkin lapsen tekemiseen, on siis hyvä kysyä ensin itseltään, mitä rajojani on rikottu. Jos et keksi siihen vastausta, kyse ei ehkä olekaan sellaisesta asiasta, johon sinun tulisi puuttua. Jos rajasi on rikottu, kerro siitä lapselle rakentavasti ja kunnioittavasti. Anna vuorostaan lapsesi puolustaa omia rajojaan, silloin kun hänen tekonsa eivät riko kenenkään muu rajaa.

Mikä tässä ajattelutavassa on lisäksi mielestäni hienoa ja vapauttavaa, että sen myötä voidaan vähentää lapseen kohdistuvaa vallankäyttöä. Voimme siis rakentaa suhteemme lasten kanssa ihan muiden lähtökohtien varaan – aitouden sekä molemminpuolisen ymmärryksen ja kunnioituksen. Minun ei tarvitse aikuisena astua päivittäisessä kanssakäymisessä määräävään ja lasta ylempänä olevaan rooliin, vaan voin olla vanhempanakin täysin oma itseni. Omine rajoineni ja rajallisuuksineni.

– Veera –

Lisäys 22.2.2017. Yllä olevaa tekstiä soveltaessa täytyy huomioida, että lapsella on välttämättömiä tarpeita esim. kosketus, ravinto, hoiva ja tarve tulla nähdyksi. Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää on, että vanhempi on lähellä ja valmiina huolehtimaan näistä tarpeista. Pienen lapsen kanssa vanhemman rajat saattavat ylittyä ja todennäköisesti ylittyvätkin, eikä se ole vaarallista, kunhan vanhempi huolehtii myös omasta jaksamisestaan mm. pyytämällä tarvittaessa apua ja järjestämällä mahdollisuuksien mukaan lepohetkiä. Kun lapsella alkaa ilmetä muitakin kuin välttämättömiä perustarpeita, voi vanhempi pikku hiljaa alkaa pitämään enemmän rajoistansa kiinni. Lapsen on oltava sellaisessa iässä, että hänellä on kyvyt ymmärtää, miksi häntä rajoitetaan. Isompaakaan lasta ei tulisi jättää yksin voimakkaiden tunteiden kanssa. Lasta kuulostelemalla selviää, missä tilanteissa ja kuinka paljon aikuinen voi ilmaista rajansa ja missä taas joustaminen on tarpeen.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2016.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Eikö lapsi tarvitse jonkinlaiset rajat?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 07 Oct 2021 09:15:03 +0000

Perinteisen kasvatuskäsityksen mukaan vanhemman tehtävänä on määritellä lapsen toiminnalle rajat: mitä hän saa tehdä ja mitä ei. Näille lapsen ympärille määritetyille rajoille on kuitenkin vaihtoehto. Riittää, että vanhempi on rehellinen itselleen tunnistaen omat mieltymyksensä, tarpeensa ja rajallisuutensa, eli rajansa. Jos lapsi tekee vanhemman mielestä jotain epätoivottua, vanhempi kertoo lapselle, millä tavoin lapsi ylitti vanhemman rajat ja mitä vaikutuksia hänen teoillaan oli. Vanhempi ilmaisee rajojensa sijainnin kunnioittavasti ja ikätasoisesti.

Lapsi tarvitsee opastusta siitä, miten eri ympäristöissä toimitaan ja miten hänen oletetaan käyttäytyvän. Aikuiset mallintavat ja ohjaavat yhteiskunnassa toimimisen sääntöjä lapselle monin tavoin. Sitäkään ei kuitenkaan tarvitse tehdä keinotekoisten rajojen avulla.

Pohtiessaan omia rajojaan vanhempien tulisi huomioida, että lapsella on välttämättömiä tarpeita esim. kosketus, ravinto, hoiva ja tarve tulla nähdyksi. Mitä pienempi lapsi, sitä tärkeämpää on, että vanhempi on lähellä ja valmiina huolehtimaan näistä tarpeista. Pienen lapsen kanssa vanhemman rajat saattavat ylittyä ja todennäköisesti ylittyvätkin, eikä se ole vaarallista, kunhan vanhempi huolehtii myös omasta jaksamisestaan.

Lapsella on myös omat rajansa samoin kuin aikuisella – esim. millaisessa ympäristössä hän tuntee olonsa mukavaksi, miten ja kenen toimesta häntä saa lähestyä ja koskettaa tai kuinka pitkälle hänellä on tarve toteuttaa omatoimisuuttaan. Vanhempi on näiden rajojen tunnistamisessa apuna, ja suhtautumalla kunnioittavasti lapsen henkilökohtaisiin rajoihin opettaa lapselle, että ne ovat tärkeitä ja että niistä on jokaisen oikeus pitää kiinni. Vanhempi myös omista rajoista kertoessaan näyttää lapselle tärkeää esimerkkiä siitä, missä tilanteissa rajoista voi joustaa, ja miten tarvittaessa rajojen puolustaminen tehdään rakentavasti ja toiset huomioiden. Kun lapsi elää havainnoiden ja huomioiden omia sekä muiden rajoja, lapsen itsetuntemus ja itsesäätely kehittyvät ja hän oppii tärkeitä taitoja myös toisten ihmisten kohtaamisesta.

Lue lisää aiheesta

Blogi: Vallattomat rajat
Kirjaesittely: Viisas lapsesi

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry