vauva - Kiintymysvanhemmuus ry

Tunnetaitoja taaperon tunnekuohujen keskellä ja vauvan jokeltelujen parissa

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 03 May 2024 20:34:13 +0000

Tunteet ovat läsnä ihmisen elämässä vastasyntyneestä asti. Pieni vauva kokee tunteita syntymästään asti, vaikkei hän vielä tiedosta niitä. Hän ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan tarvitsee kaikkeen kanssasäätelevää vanhempaa. Tunnetaitojen oppiminen lähteekin perushoivasta, tarpeisiin vastaamisesta ja läheisyydestä. Tunteiden ja tarpeiden avulla pieni vauva varmistaa itselleen hengissä säilymisen, ravinnon ja huolenpidon kautta. Vauvan kanssa tärkeintä on vastata tarpeisiin. Vaikka vauva itkisi, tärkeää on vanhemman läsnäolo ja rauhallisena pysyminen. Välillä vauva turhautuu, palvelu on liian hidasta kun nälkä iskee, autossa on epämukavaa, juuri nyt pitäisi päästä syliin, tai kantorepussa tuleekin hiki. Vanhempi toki pyrkii auttamaan vauvaa niin pian kuin mahdollista. Aina se ei ole helppoa tai mahdollista. Kun aikuinen on läsnä, koskettaa ja puhuu rauhoittavalla äänellä, niin vauva ymmärtää ainakin jollain tasolla, että ahaa, tässä ei ole suurta hätää, minun tarpeisiin on reagoitu.

Vastavuoroisuus kommunikoinnissa on vauvoista aivan uskomattoman mahtava asia. Tuo ihminen hymyilee juuri minulle, kun minä hymyilen hänelle, uskomatonta! Jokainen vanhempi varmasti tuntee lämmön tunnetta rinnassaan, kun miettii keskusteluhetkiä pienen jokeltelevan vauvan kanssa. Nämä kaikki hetket ovat ensimmäisiä tunnetaitojen oppimisen hetkiä. Nämä hetket saavat vauvan kokemaan itsensä tärkeäksi ja arvostetuksi.

Kun vauva kasvaa, moni asia muuttuu. Kommunikoinnin lisääntyessä ja vauvan taitojen karttuessa arkeen tulee paljon uusia tilanteita, joissa tunteet näkyvät. Temperamentti vaikuttaa toki suuresti, ja osa vauvoista köllöttelee tyytyväisenä lattialla, kun toinen yrittää epätoivoisesti päästä kiipeämään sohvalle. Vauvavuoden lopussa monella lapsella alkaa eroahdistuskausi, joka on täysin luonnollinen vaihe lapsen kehityksessä. Vauva ymmärtää olevansa oma itsenäinen yksilönsä. Hän ymmärtää myös, että vanhempi voi mennä pois. Vauva yrittää pysyä kiinni vanhemmassa ihan joka hetki, ettei vanhempi vain katoa. Tähän saakka moni vauva on voinut olla tyytyväisenä kenen vain sylissä, ja yhtäkkiä jopa oman perheen jäsenet voivat aiheuttaa voimakasta eroahdistusta. Pikkuhiljaa vauva alkaa ymmärtää, että vanhempi kyllä tulee takaisin. Tämä on hyvin yksilöllistä, ja vauvalle kannattaa antaa aikaa. Vaihe voi olla vanhemmasta todella rankka.

Eroahdistuskausi voi jatkua jopa kahden vuoden tietämille, tai olla aaltoilevaa liikettä. Kävelemisen oppimisen myötä lapsen reviiri kasvaa, ja tämä voi hänestä tuntua innostavalta, mutta myös pelottavalta. Maailma on auki, mutta napanuora vanhempaan on vasta alkamassa venyä. Tästä alkaa usein seuraava merkittävä ja täysin normaali vaihe pienen ihmisen elämässä, tahtoikä. Se on itsenäistymisen kannalta yksi elämän merkittävimpiä vaiheita. Vanhemman kannalta tämä on usein hetki, jolloin oma vanhemmuus rakentuu merkittävästi. Millaisia rajoja haluamme asettaa? Millainen vanhempi minä haluan olla? Millaisia arvoja haluan välittää lapselle?

Tahtoiässä on kyse itsenäisyyden harjoittelusta. Lapsi haluaa tehdä itse päätöksiä ja olla aktiivinen toimija. Samalla kun lapsi kehittyy hurjaa vauhtia motorisesti ja kielellisesti, hänen tarpeensa itsenäistyä kasvaa. Lapsi ei kuitenkaan aina onnistu kaikessa, missä kuvitteli onnistuvansa. Tämä vaihe vaatii taaperoikäisen vanhemmalta pitkää pinnaa ja mantraa “tämä on täysin normaali ja tärkeä kehitysvaihe”. Uhmaikään saattaa osalla lapsista kuulua raivareita, ja ne voivat kestää vaikka tunnin. Tärkeintä näissä hetkissä olisi, että vanhempi pysyy rauhallisena. Vaikka silittämällä omaa kättä, hengittämällä, hokemalla jotain lausetta (kaikki on hyvin), hyräilemällä, millä vain keinolla jonka kokee omaksi. Tunnekuohun laantuessa olisi hyvin tärkeää, että lapsi ymmärtää olevansa yhtä ihana ja rakas vanhemmalle, tunnekuohusta huolimatta. Faktapohjainen tieto siitä, miksi tahtoikä on niin tärkeä, saattaa auttaa vanhempaa jaksamaan tätä vaihetta. Vaiheella on iso merkitys. Lapsi opettelee puolustamaan itseään, omia rajojaan ja omia tarpeitaan. Hän opettelee, miten ilmaista näitä kaikkia, miten tuoda omia mielipiteitä esille. Lapsi opettelee sääntöjen mukaan toimimista, sekä tärkeimpänä, opettelee tuntemaan ja säätelemään tunteitaan. Jos me vanhemmatkaan emme aina pysty hillitsemään kiukkuamme, miten sitä voisi odottaa pieneltä taaperolta, joka ei ole harjoitellut asiaa vielä ollenkaan?

Tunnetaitojen harjoittelu voi tässä kohdassa elämää tuntua täysin utopistiselta. Tavallisessa arkisessa kanssakäymisessä on kuitenkin tunnekasvatuksen pohja. Sanoitat lapselle hänen kiukkuaan, riemuaan ja omaa pelästymistä, kun lapsi hyppää sohvalta alas. Halaat ja silität, kun kiukku muuttuu nyyhkytykseksi ja syliä kohti kurkottavaksi käsiksi. Et jätä lasta yksin vaikeiden tunteiden hetkellä, annat mahdollisuuden tehdä ja yrittää itse, valita mekon päälle vaikka mennään jumppaamaan. Lapsi oppii uusia sanoja päivittäin. Tarjoa lapselle mahdollisuus oppia tunnesanoja, nimeä omia/lapsen/koiran/pehmolelun tai vaikka kirjan hahmojen tunteita. Auta lasta kanssasäätelemällä, tarjoa läsnäoloa ja syliä.

Arki on parasta tunnekasvatusta.

Julkaistu 5/2024.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vauvan aivot

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 12 Sep 2023 09:37:05 +0000

Kun vauva syntyy, hänellä on jo olemassa lähes kaikki aivojen noin 100 miljardista hermosolusta. Siitä huolimatta vastasyntyneen aivot painavat vain noin neljäsosan aikuisen aivojen painosta. Vauvan aivosolut ovat vielä melko kehittymättömiä eivätkä aivojen hermosolut ole muodostaneet samassa määrin yhteyksiä kuin aikuisen aivot. Nämä yhteydet ovat oleellisia aivojen toiminnan kannalta.

Tiesitkö, että vauvan aivoihin syntyykin peräti miljoona uutta hermosolujen välistä yhteyttä sekunnissa?

Tämä tieto voi joistakin vanhemmista tuntua painostavalta. Pystynkö vastaamaan riittävästi lapseni kiivaaseen kehitystahtiin? Pystynkö tarjoamaan hänelle kaiken sen, mitä hän tasapainoiseen kehitykseen tarvitsee? Miten vauvaan vaikutti se kerta, kun en jaksanut tai pystynyt heti vastaamaan hänen tarpeisiinsa?

Asiaa voi kuitenkin katsoa myös positiivisesta näkökulmasta. Pienen lapsen aivot kehittyvät valtavasti joka hetki, joten kaikki ne hetket, jolloin toimimme hyvin, ovat merkityksellisiä. Jokainen hymy ja suukko, yhdessä laulettu laulu tai loruteltu loru, yhteiset leikit, jokainen nauru ja lohdutus, jokainen rakastava sana, kaikki läheisyys… Kaikki ne hetket, jolloin olemme aidosti läsnä vauvan kanssa, näemme hänet ja vastaamme hänen tarpeisiinsa vaikuttavat lapsen aivoihin myönteisesti.

Miten sinä olet jo tukenut vauvasi aivojen kehitystä tänään?

Julkaistu 9/2023.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Kuinka saada vauva tottelemaan?

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 11 Sep 2023 18:19:05 +0000

Vauvat kehittyvät valtavasti ensimmäisen vuoden aikana. Tuskin on kovin montaa vanhempaa, jotka eivät olisi hämmästelleet sitä, kuinka siitä hetki sitten sylissä tuhisseesta, avuttomasta nyytistä onkin yhtäkkiä kehittynyt innokkaasti joka paikkaa tutkiva, ensimmäisiä askeleitaan hapuileva lapsi.

Vauvavuoden lopulla vauva osaakin jo monenlaisia taitoja, kuten liikkua paikasta toiseen, ehkä kävellä ja kenties sanoa yksittäisiä sanojakin. Vauva on selvästi vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ymmärtää jossain määrin puhetta ja osaa itsekin kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Hän tutkii innokkaasti maailmaa ja on selvästi aktiivinen toimija. Usein tässä vaiheessa erilaisissa vauvaryhmissä alkavatkin yleistyä keskustelut, joissa pohditaan sitä, miten vauvan saisi toimimaan halutulla tavalla – tai ennemmin lopettamaan ei-toivotun toiminnan. Milloin lapsi oppii ymmärtämään, mitä ”ei” tarkoittaa? Miten paljon kertausta tarvitaan, jotta kiellot toimivat? Kuinka toimia, jotta lapsi jättää kielletyt esineet ja paikat rauhaan?

VAUVAN KYKY SÄÄDELLÄ OMAA TOIMINTAANSA ON HYVIN ALKEELLINEN

Ihmisen aivot ovat verrattain kompleksiset, monimutkaiset. Niissä on useita eri toiminnoista vastaavia alueita, jotka myös kehittyvät eri tahtiin. Vaikka ensimmäisiä syntymäpäiviään lähestyvä vauva on kehittynyt syntymänsä jälkeen aivojenkin näkökulmasta valtavasti, ovat hänen aivonsa edelleen kovin keskeneräiset. Erityisen hitaasti kehittyy juuri käyttäytymistä ja toimintaa säätelevän etuotsalohkon alue. Nykytiedon mukaan näillä alueilla tapahtuu kypsymistä jopa 25-30 vuoden ikään asti. Näin ollen vauvalta tai kovin pieneltä lapselta ei kannata vielä odottaa kykyä säädellä omaa toimintaansa tai taitoa noudattaa vanhempien ohjeita tai kieltoja.

Monet vanhemmat kuvaavat, kuinka vauvan kieltäminen saa lapsen vain nauramaan tai innostumaan. Tämä voi saada vanhemman hämmentyneeksi tai ärsyyntyneeksi. Aivojen kehittymättömyyden vuoksi vauva ei kuitenkaan osaa vielä tahallaan haastaa vanhempaa tai olla tottelematta. Sen sijaan lapsi todennäköisesti ei ymmärrä, mitä vanhempi tarkoittaa. Hänen mielestään aikuisen reaktio tai hänen sanomansa sanat ehkä vain ovat aidosti hauskoja. Tätä reaktiota voi olla myös mielenkiintoista tutkia. Hieman isompi pieni lapsi saattaa ymmärtää, mitä vanhempi tarkoittaa, muttei silti välttämättä pysty toimimaan vanhemman käskyn mukaan kehittymättömän impulssikontrollin vuoksi.

MITÄ TILANTEESSA SITTEN VOI TEHDÄ?

Jatkuva varpaillaan oleminen ja vauvan estäminen voi olla hyvinkin kuormittavaa. On aivan luonnollista, että tilanteessa, jossa aikuinen toistuvasti kieltää lasta ilman, että lapsi reagoi vanhemman toivomalla tavalla, voi kiristää hermoja. Mitä vanhempi siis voi sitten tehdä tilanteessa, jossa lapsi tuntuu syöksyvän vaaranpaikasta toiseen eikä kykene toimimaan aikuisen ohjeen mukaan?

Sen sijaan, että aikuinen keskittyy lapsen käytöksen muokkaamiseen, kannattaa huomio kiinnittää omaan toimintaan ja lapsen ympäristöön. Ensimmäiseksi pikku lapsen koti kannattaa muokata mahdollisimman lapsiturvalliseksi. Kaikki vauvalle sopimaton ja vaarallinen on hyvä siirtää pois vauvan ulottuvilta, mikäli se vain on mahdollista. Muut vaaranpaikat, kuten portaat ja tulisijat voi usein tarvittaessa suojata erillisillä lapsiporteilla.

Samalla vauvalle on hyvä järjestää runsaasti tavaroita, joita hän saa tutkia ja ihmetellä. On lapselle hyvästä, jos hän saa kokea olevansa osa perheen touhuja. Esimerkiksi ainakin yksi keittiön kaapeista kannattaa varata lapselle turvallisille kipoille ja kapustoille, joita hän voi tutkia vanhemman hoitaessa keittiöaskareita. Joskus tilannetta voi myös helpottaa se, että vauvan antaa tutkia kiellettyjä esineitä vanhemman tarkassa valvonnassa: isosisaruksen legot eivät ole niin kiinnostavia, kun niitä saa hetken tutkia rauhassa eikä koiran kuppi ehkä vaikuta aivan yhtä houkuttelevalta, jos sitä saa joskus kolistella tyhjänä.

Myös vauvan toiminnan ohjaamisessa kannattaa pyrkiä kieltämisen sijaan suosimaan muita keinoja. Pienen lapsen harhauttaminen on yleensä vielä melko helppoa, ja usein onkin hedelmällisempää ohjata lapsi lempeästi muun, turvallisemman toiminnan pariin. Vuosien myötä hän hiljalleen oppii, mitä saa tehdä ja mitä ei. Tämä prosessi on pitkä ja voi vaatia vanhemmalta runsaasti kärsivällisyyttä. Vasta leikki-ikäiseltä lapselta on realistista odottaa selvästi kehittynyttä kykyä kontrolloida omaa käyttäytymistään, tosin tämäkin lähinnä silloin, kun lapsella ei ole huutavia tarpeita, kuten kovaa nälkää tai väsymystä.

Pienen lapsen vanhemman onkin hyvä huomioida myös oma hyvinvointinsa. Vanhempi, jolla ei ole liian suuria vajeita tarpeissa, jaksaa todennäköisesti tukea vauvan innokasta tutkimisenhalua paremmin kuin äärimmilleen venynyt vanhempi. Myös liika kiire ja stressi olisi hyvä pyrkiä rauhoittamaan. Kun lapselle on aikaa eivätkä muut paineet paina päälle, ei lapsen käytös välttämättä tunnu lainkaan niin haastavalta, mitä silloin, kun vanhempi on stressaantunut. Samalla on hyvä muistaa, että meistä jokainen elää vauvavuotta omanlaisessaan tilanteessa. Todennäköisesti lähes kaikilla vanhemmilla on jossain vaiheessa voimakasta väsymystä, kiirettä ja stressiä. Tärkeintä onkin muistaa pyytää apua silloin, kun sitä tuntee tarvitsevansa.

Lopuksi, usein jo ajatus siitä, että jatkuvat tutkimusretket ja valvonta ovat osa pikkulapsiperheen elämää, voi helpottaa suuresti. Vaikka vaihe voi vanhemmalle olla raskas, on se lapselle hyvin tärkeä. Tutkiskelu, kiinnostuminen ja uteliaisuus ovat myönteisiä piirteitä. Ne ovat hyvin tärkeitä kasvun ja koko elinikäisen oppimisen kannalta, ja näin ollen vanhemman kannattaisikin pyrkiä tukemaan näiden piirteiden esiintymistä ja säilymistä. Tutkiva lapsi on oppiva lapsi ja uteliaasta lapsesta voi kehittyä ymmärrystä omaava aikuinen.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu 9/2023.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Mitä pitää huomioida sormiruokailussa?

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 28 Jul 2023 14:20:49 +0000

Kiinteiden ruokien aloittamisessa lapsen oma kiinnostus, motoriset valmiudet ja suoliston kehitys kulkevat käsi kädessä: kun vauva istuu kevyesti tuettuna, haluaa itse ottaa ruokaa käsiinsä, vie ruuan suuhun, työstää sitä suussaan ja nielee, hän on valmis aloittamaan kiinteiden maistelun. Sormiruokailu on osa lapsentahtista vieroittumista. Sormiruokailussa vauvan ulottuville tarjotaan turvallisia, terveellisiä ruoanpaloja ja hän syö niitä itse. Puurojen tai soseiden lusikalla syöttämistä ei ole pakko käyttää vauvan ruokkimisessa lainkaan. Kiinteät ovat aluksi uusia elämyksiä, eivät pääravintoa. Vähitellen lapsi alkaa syödä yhä enemmän, maidon säilyttäessä roolinsa pääasiallisena ravintona yhden vuoden ikään saakka.

Sormiruokailussa oleellista on lapsentahtisuus: lapsi syö aikuisen tarjoamia ruokia oman mielenkiintonsa ja valmiuksiensa mukaan – ei tuputtamalla tai maanittelemalla. Ruoan ja ruokailun itsessään tulisi olla lasta kiinnostavaa ja viihdyttävää. Joidenkin vanhempien kokemuksen mukaan sormiruokailu edistää lapsen mutkatonta ja ennakkoluulotonta suhtautumista uusiin makuihin.

Sormiruokaillessa vauva ei saa mitään yksittäistä ruoka-ainetta vatsalle haitallisen suuria määriä kerralla, joten hänen voi huoletta antaa maistella monipuolisesti erilaisia ruoka-aineita. Vauvalle voi tarjota mitä vain pehmeähköjä, tuoreita tai tuoreista raaka-aineista kypsennettyjä ruokia ilman lisättyä suolaa tai sokeria. Mausteita tai yrttejä ei tarvitse välttää. Ennen pinsettiotteen kehittymistä helpointa syötävää ovat hedelmien, juuresten, vihannesten, pastan, leivän, kalan, munan ja lihan suurehkot palat, lohkot tai tikut.

Turvallisuussäännöt:

vauvan on oltava täysin pystyasennossa, usein syöttötuolissa. Pienemmän vauvan voi tukea istumaan aikuisen syliin. Sitterissä ei syödä tukehtumisriskin takia.
ei tarjota mitään kovaa, noin peukalonpään kokoista (pähkinät, kokonaiset kuorimattomat viinirypäleet tms.) tai kovaa, josta voi irrota vaikeasti työstettäviä palasia (raaka porkkana, raaka omena)
lapsi ruokailee aina valvotusti.

Pinsettiotteen ja aterimien käytön kehittyessä vauvalle voi antaa yhä enemmän samaa kuin muukin perhe syö, 1-vuotis-syntymäpäivästä lähtien aivan samaa, vähäsuolaisuus tai suolattomuus huomioon ottaen. Vaikka kiinteiden ruokien määrä lisääntyy, imetyksen ei tarvitse päättyä. Imetyskerrat harvenevat pikkuhiljaa lapsen kasvaessa.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Sisarussuhteen tukeminen suhteen alussa

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 10 May 2023 18:14:52 +0000

Sisarussuhteet ovat monella tavalla merkittäviä ihmissuhteita. Siskot ja veljet ovat usein tärkeitä ja rakkaita, ja kaikessa rakastettavuudessaan toisinaan niin rasittavia. Heidän kanssaan harjoitellaan monenlaisia vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja, kuten ristiriitojen sopimista ja rakentavaa keskustelua.

Sisarussuhteita on hyvin erilaisia. Toiset ovat sisarustensa kanssa hyvin läheisiä, kun osa sisaruksista ei pidä toisiinsa lainkaan yhteyttä. Myös saman perheen sisällä voi olla monenlaisia sisarussuhteita. Sisarussuhteen läheisyyteen vaikuttavat monet asiat, kuten sisarusten temperamentit, ikäero, kasvuympäristö, perhetilanne, kiinnostuksen kohteet ja elämänpolut. Myös sillä, millaista tukea lapset saavat sisarussuhteen syntymiseen ja ylläpitämiseen, on mitä todennäköisimmin vaikutusta suhteen laatuun. Vanhempien kannattaakin pyrkiä tukemaan sisarussuhteen kehitystä heti sen ensi metreiltä alkaen, ja jo ennen sitä.

Pikkusisaruksen syntymä on isosisaruksen elämässä lähes poikkeuksetta suuri mullistus. Uuden perheenjäsenen myötä koko perheen dynamiikka muuttuu. Ensimmäisen vuoden aikana sisarussuhteen kehityksen tukemisessa onkin pitkälti kyse siitä, miten vanhemmat tukevat isompaa lasta uudenlaisessa perhetilanteessa.

Ennen kuin siirrymme tarkastelemaan sitä, miten vanhemmat sitten voivat tukea sisarussuhteen varhaista kehitystä, on tarpeen huomauttaa, että vaikka isosisaruksia voi olla useita, tässä tekstissä puhutaan yksikkömuodossa isosisaruksesta kahdesta syystä. Ensinnäkin tekstiä on helpompi kirjoittaa ja myös sen luettavuus paranee, kun tekstiin ei yritetä mahduttaa isosisarusta sekä yksikössä että monikossa. Toisekseen, vaikka isosisaruksia olisi kaksi, viisi tai kahdeksan, jokainen sisarussuhde on aina kahden yksilön välinen suhde. Jokainen lapsi reagoi pikkusisaruksen syntymään omalla tavallaan, ei kollektiivina, ja jokainen suhde rakentuu omalla tavallaan.

RASKAUDEN AIKANA – Sisarussuhteen rakentuminen alkaa

Sisarussuhteen kehittyminen alkaa jo raskausaikana. Voidaan ajatella, että tuolloin näkymättömissä alkaa muodostua pohja, jonka päälle suhde vauvan syntymän jälkeen rakentuu. Sisarussuhteen ensimmäinen askel otetaan viimeistään silloin, kun tulevalle isosiskolle tai -veljelle kerrotaan raskaudesta. Jokainen vanhempi päättää itse, milloin ja miten he haluavat uutisen paljastaa. Toiset haluavat kertoa raskaudesta heti positiivisen raskaustestin jälkeen, toiset odottavat mieluummin ensimmäisen kolmanneksen ohi, jolloin suurin keskenmenoriski on ohi. Jotkut taas paljastavat uutisen vasta, kun äidin vatsa on jo alkanut pyöristyä.

Kertoipa raskaudesta miten ja missä vaiheessa hyvänsä, on hyvä muistaa muutama asia. Lapsen tulisi saada kuulla asiasta omilta vanhemmiltaan sopivalla hetkellä. Isovanhemmalta kuultu lipsautus tai vanhempien keskinäisistä keskusteluista tehdyt päätelmät tuskin ovat paras pohja sisarussuhteen muodostumiselle, vaikka ne eivät vielä mitään pilaakaan.

Samoin vanhemman kannattaa muistaa, että uutinen voi herättää lapsessa monenlaisia reaktioita. Lapsi voi olla esimerkiksi iloinen, hämmentynyt, epävarma tai jopa surullinen. Kovin pieni lapsi ei oikein edes ymmärrä, mistä asiassa on kyse. Vanhemman on tärkeää on muistaa, että kaikki lapsen tunteet ja reaktiot ovat aivan yhtä sallittuja. Negatiivinenkaan ensireaktio ei tarkoita sitä, ettei lapsi tulisi rakastamaan pikkusisarustaan. Myöskään myönteinen reaktio ei tarkoita sitä, etteikö isosisarus tarvitsisi tukea asiaan tottumisessa.

Myöhemminkin raskauden aikana isosisaruksen tunnetilat voivat vaihdella ilosta ja innostuksesta huoleen ja suruun. Myös tällöin on tärkeää antaa tilaa lapsen kaikille tunteille ja kuulla ne avoimesti. Jo lapsen kokemus siitä, että vanhempi kestää hänen tunteensa, vie usein negatiivisista tunteista terävimmän kärjen. Samalla on mainio tilaisuus osoittaa lapselle hyväksyntää. Lapsen on todella tärkeää kokea, että pikkusisaruksesta huolimatta hän on edelleen aivan yhtä tärkeä, rakas ja arvokas kuin ennen raskauttakin. Lapselle kannattaa kertoa, että hänellä on aina oma, tärkeä paikkansa perheessä.

Raskauden edetessä vauvaa kannattaa pitää puheissa enenevissä määrin, mikä usein tapahtuu varsin luontevasti. Lapsen kanssa voi ihmetellä hiljalleen pyöristyvää vatsaa ja tunnustella ensimmäisiä potkuja ja pyörähdyksiä. Kirjastoissa on suuri valikoima aiheeseen liittyviä lastenkirjoja, joita kannattaa lukea yhdessä tulevan isosisaruksen kanssa. Lapsen voi ottaa mukaan neuvolaan kuuntelemaan vauvan sydänääniä ja hänen kanssaan voi järjestellä vauvan vaatteita. Hieman isomman lapsen kanssa voi myös perehtyä siihen, mitä kohdussa viikko viikolta tapahtuu, mikäli lapsi niin toivoo. Isosisaruksen kanssa on hyvä myös pohtia, mitä sitten tehdään, kun vauva on syntynyt. Keskustelun ohessa on luontevaa puhua myös tulevista rajoitteista, mikäli isosisarus sellaisia jo ymmärtää. Keskusteluissa olisi kuitenkin hyvä pyrkiä pitämään myönteinen sävy. Lapselle olisi hyvä välittyä alusta asti viesti siitä, että tuleva vauva on meidän perhettämme, siis osa meitä.

Kun vauvaa pidetään mukana puheissa, hän tavallaan on osa perhettä jo ennen kuin hän syntyy. Samalla sisarussuhteen pohja vahvistuu ja isosisaruksen muutokseen tottuminen helpottuu. Isomman lapsen elämään pitäisi kuitenkin edelleen mahtua muutakin kuin vauva. On tuskin hyvä, jos lapsi kokee koko elämän muuttuneen vain vauvan odottamiseksi.

VAUVA SYNTYY – Sisarussuhde muuttuu näkyväksi

Lopulta koittaa raskauden ja vauva-arjen risteyskohta: synnytys. Synnytys tarkoittaa vähintään synnyttävän vanhemman eroa isommasta lapsesta, mikä voi lisätä oman haasteensa uuden arjen opetteluun. Synnytyksen lähestyessä on tärkeää, että lapsen kanssa puhutaan mahdollisimman konkreettisesti siitä, mitä lapsen näkökulmasta tapahtuu, kun synnytys käynnistyy. Minne äiti tai molemmat vanhemmat menevät? Missä ja kenen kanssa esikoinen on synnytyksen ajan? Kuinka kauan äiti voi olla sairaalassa? Mitä sitten tapahtuu, kun tullaan kotiin? Synnytyksen kulkua ei tietenkään useimmiten pysty ennustamaan, mutta on hyvä, että lapsella on edes jonkinlainen käsitys asiasta jo etukäteen.

Kun vauva syntyy, sisarussuhde ikään kuin muuttuu näkyväksi. Nyt pikkusisarus on täällä, hänet voi nähdä ja kuulla ja häntä voi pitää sylissä. Isosisaruksen ja vauvan ensikohtaaminen on hetki, jota monet vanhemmat odottavat innon ja jännityksen sekaisin tuntein. Kuten raskaudesta kertomisenkin, myös lasten ensikohtaamisen voi järjestää monella tavalla. Monet lapset tulevat katsomaan pikkusisarustaan jo sairaalaan, kun taas toiset pääsevät tutustumaan vauvaan kotiutumisen jälkeen. Molemmat tavat voivat olla yhtä hyviä. Tärkeintä onkin miettiä, mikä sopii parhaiten omalle lapselle ja omaan tilanteeseen. Joka tapauksessa tilanteen olisi hyvä olla rauhallinen, jotta vanhemmat todella pystyvät keskittymään lapsiin.

Isosisarukselle voi hankkia etukäteen isosiskon tai -veljen lahjan, jonka hän saa tavatessaan pikkusisaruksen ensimmäisen kerran. Voi myös olla hyvä järjestää tapaaminen niin, että äiti on lasta vastassa siten, ettei vauva ole hänen sylissään. Tällöin äiti voi rauhassa tervehtiä isosisarusta, halata häntä tai ottaa hänet syliinsä ja viedä lapsen sitten katsomaan vauvaa. Näin isosisarus kokee varsin konkreettisesti, että hänelle todella on edelleen tilaa äidin sylissä eikä äiti ole unohtanut häntä.

Sillä aikaa, kun äiti ja vauva ovat sairaalassa, vanhemman lapsen on tärkeää tietää, että hän on edelleen äidin mielessä, rakas ja tärkeä. Nykytekniikan ansiosta isosisarukselle voi esimerkiksi soitella sairaalasta, perinteisesti tai videopuheluiden välityksellä. Samoin ääniviestejä kannattaa hyödyntää.

VAUVA KOTIUTUU – Sisarussuhde kasvaa ja kehittyy

Muistan vielä hyvin sen päivän, jolloin kotiuduin synnytyssairaalasta toisen lapseni kanssa. Kun mummolassa hoidossa ollut esikoisemme saapui samana iltana kotiin, vaikutti hän aluksi ikään kuin haistelevan kodin ilmapiiriä. Millaista täällä nyt on? Miten vauvan tulo on muuttanut kotielämäämme? Missä minun paikkani on? Muistan myös, kuinka hänen olemuksensa rentoutui, kun kysyin, lähtisikö hän vaihtamaan vauvan vaippaa kanssani. Oli kuin tuon kysymyksen myötä vanhempi lapseni olisi löytänyt oman paikkansa uudenlaisessa perheessämme. Oli kuin hän olisi huokaissut helpotuksesta: ”Tässä on siis minun paikkani. Minulle on edelleen tilaa.” Toki esikoinen prosessoi vauvan syntymää pidempäänkin, mutta tuosta kysymyksestä lähtien kaikki selvin jännitys oli poissa ja viikkojen kuluessa hänestä kuoriutui ihana, huolehtiva ja rakastava isoveli.

Onkin äärimmäisen tärkeää, että isosisarus otetaan heti alusta asti mukaan vauvan hoitamiseen. Lapsen iästä riippuen hänelle voi antaa erilaisia tehtäviä. Pienempi lapsi voi esimerkiksi viedä likaisen vaipan roskiin tai ojentaa harson. Isommalta lapselta voi vaipan- ja vaatteidenvaihtokin sujua. Monet haluavat myös silitellä ja pitää vauvaa sylissä. Vauvalle voi esitellä omia leluja tai lukea kirjaa, vaikka hän ei vielä niistä paljoa ymmärtäisi. Oleellista ei ole se, mitä lapsi tekee, vaan se, mitä hän kokee. Lapsen tulee saada kokea, että hänellä on oma paikkansa myös tässä uudessa kokoonpanossa.

Pieni vauva tarvitsee runsaasti syliä ja läheisyyttä, mutta näitä samoja asioita tarvitsee myös esikoinen, mahdollisesti enemmänkin kuin ennen vauvan syntymää. Samalla tavoin ihokontakti ei ole edullista pelkästään vauvalle, vaan se voi vahvistaa kaikenikäisten ihmisten suhteita. Ensimmäisinä pesimisen viikkoina kannattaakin mahdollisuuksien mukaan vaalia läheisyyttä ja kiireettömyyttä. Lasten kanssa voi esimerkiksi vetäytyä peiton alle lukemaan kirjaa.

On hyvä kiinnittää huomionsa siihen, ettei isosisaruksen paikka perheessä näyttäydy lapselle vain isosisaruksen paikkana, vaan että hän kokee edelleen olevansa arvokas omana itsenään. Vanhempien on tärkeää edelleen olla kiinnostuneita lapsen leikeistä, kiinnostuksen kohteista ja ajatuksista. Samoin lapsen olisi hyvä saada edes lyhyitä hetkiä kahdenkeskistä aikaa molempien vanhempien kanssa. Ensiviikkoina ja -kuukausina tämän ei tarvitse tarkoittaa pitkiä yhteisiä ulkoiluja tai uimahallireissuja, vaan esimerkiksi hauska leikki tai yhdessä luettu kirja vauvan päiväuniaikaan ovat oikein riittäviä.

Vauvaa katsomaan tulevia vieraita kannattaa myös pyytää huomioimaan esikoinen. Vauva ei vielä ymmärrä lahjoista tai vieraiden huomiosta, mutta isomman lapsen näkökulmasta voi olla raskasta, jos vieraat huomaavat vain vauvan. Läheisiä voikin pyytää osoittamaan mahdolliset lahjansa (myös) esikoiselle ja heitä voi pyytää ensimmäisenä tervehtimään isompaa lasta. Isosisarus voi myös esitellä pikkusisaruksensa vieraille.

Vauvan syntymä aiheuttaa todennäköisesti kaikissa perheenjäsenissä monenlaisia tunteita. Erityisesti tuoreen isosisaruksen tunteet voivat vaihdella hyvinkin suuresti. Yhtenä hetkenä hän saattaa olla onnesta soikeana ja hoivata pikkusisarusta hellästi, kun taas toisena hän pohtii, voisiko vauvan palauttaa synnytyslaitokselle tai viedä vaikka naapuriin. Tämä kaikki on täysin normaalia. Negatiivisia tunteita esiintyy myös silloin, kun pikkusisaruksesta on ehtinyt jo tulla rakas – aivan kuten kaikissa läheisissä ihmissuhteissa. Onkin tärkeää, että vanhemmat pyrkivät viestimään lapselle, että kaikki tunnetilat ja kokemukset ovat sallittuja ja että niistä voi puhua vanhemmille. Luonnollisestikaan mitä tahansa ei silti saa tehdä.

Vaikka vauvan syntymä muuttaa perheen arkielämää monella tavalla, on alkuvaiheessakin hyvä pyrkiä pitämään kiinni sellaisista rutiineista, joista mahdollista. Esimerkiksi säännölliset ruoka-ajat ja tutut nukkumaanmenorutiinit luovat isommalle lapselle turvaa kaiken uuden keskellä. Vaikka elämä on erilaista kuin ennen, kaikki ei ole muuttunut.

VAUVA KASVAA – Sisarussuhteen uudet mahdollisuudet ja haasteet

Vauvat kasvavat nopeasti. Jo muutaman viikon päästä syntymästään vauva hymyilee, jokeltelee ja on muutenkin tietoisempi ja kiinnostuneempi ympäristöstään, erityisesti läheisistä ihmisistä. Puolen vuoden iässä vauva saattaa jo liikkua ja osoittaa selvästi omia toiveitaan, ja vuoden iässä lapsi on aktiivinen toimija koko perheen touhuissa. Voisi sanoa, että vauvan elämä on jatkuvaa muutosta, mikä aiheuttaa omanlaisiaan vaatimuksia myös isosisarukselle.

Vauvan kasvaessa sisarussuhteen mahdollisuudet lisääntyvät. Nyt pikkusisaruskin alkaa osoittaa kiintymystä isosisarusta kohtaan aiempaa selvemmin. Isosisaruksen ilmaantuminen näköpiiriin saa vauvan puhkeamaan hymyyn, isosisaruksen leikit kiinnostavat ja isosisuuksin hassuttelu naurattaa. Pikkusisaruksen hoivaaminen on helpompaa, kun hän ei ole enää aivan yhtä hento kuin alussa. Lapsille saattaa myös hiljalleen alkaa kehittyä yhteisiä leikkejä.

Tässä vaiheessa vanhemman on hyvä pyrkiä auttamaan lapsia suhteen uusien mahdollisuuksien huomaamisessa ja kannustaa lapsia yhteiseen touhuun. Vanhemman kannattaa esimerkiksi sanoittaa sitä, kuinka tärkeä isompi lapsi on pikkusiskolleen tai –veljelleen. “Katso, kuinka vauva ilahtui sinun näkemisestäsi” tai “Vauva selvästi tykkää siitä, kun silittelet häntä” ovat tärkeitä lauseita, jotka rohkaisevat isosisarusta. Lapsia voi auttaa löytämään yhteisiä leikkejä ja touhuja, esimerkiksi kukkuu-leikki ilahduttaa todennäköisesti molempia.

Vauvan kasvaminen luo sisarussuhteelle uusia mahdollisuuksia, mutta samalla se voi tuoda eteen myös uudenlaisia haasteita. Vähentyvä unentarve tarkoittaa, että pikkusisarus on aiempaa enemmän hereillä vaatimassa osansa vanhempien huomiosta. Leluista kiinnostumisen ja liikkeelle lähtemisen myötä vauva ei enää vain katsele leikkejä kauempaa, vaan haluaa olla osa niitä. Tätä kuvataan vauva-arjessa usein vaiheeksi, jolloin isosisaruksen mustasukkaisuus saattaa nostaa uudelleen päätään.

Vauvan kasvaessa vanhemman tehtävänä sisarussuhteen näkökulmasta on ennen kaikkea kannustaa lapsia huomaamaan mahdollisuudet ja auttaa heitä selviämään haasteista.

Yhteisten touhujen lisäksi isosisaruksella pitäisi olla edelleen oikeus omaan rauhaan. Senkin jälkeen, kun pikkusisarus alkaa liikkua, vanhemmalle lapselle kannattaa turvata mahdollisuuksia leikkiä aivan yksin. Samalla lapselle kannattaa sanoittaa pikkusisaruksen toimintaa: “Pikkusisko on niin kiinnostunut lego-palikoistasi, että hänkin haluaisi tutkia niitä” tai “Pikkuveli ei vielä ymmärrä, ettei toisen kädestä saa ottaa”. Isosisaruksen on tärkeää oppia, että vanhempi auttaa vaikeassa tilanteessa ja että hänen apuaan voi aina pyytää. Näin myös tilanteet, joissa isosisarus alkaisi ratkoa haasteita esimerkiksi tönimällä pikkusisarusta, vähentyvät.

Koko ensimmäisen vuoden, ja vielä paljon sen jälkeenkin, ensimmäisten päivien ja viikkojen ohjenuorat ovat edelleen tärkeitä. Isompi lapsi tarvitsee yhtä lailla huomiota, rakkautta ja läheisyyttä. Hänen tulisi saada kokea, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Vanhemmat ovat tukena ja auttavat, molempia lapsia.

Sisarussuhteet ovat usein elämän pisimpiä suhteita. Suhteen tukeminen ei tapahdukaan vain ensi päivien aikana, vaan se jatkuu läpi koko lapsuuden. Sisarukset kokevat yhdessä monenlaisia vaiheita: ilon hetkiä, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja räiskyviä riitoja. Joskus sisarussuhteen tukeminen on helpompaa, toisinaan vaikeampaa. Tässä tekstissä on käsitelty melko konkreettisiakin tapoja tukea sisarussuhteen kehittymistä. Voidaan kuitenkin sanoa, että rakkaus, läheisyys ja rakentava vuorovaikutus vievät jo pitkälle. Kun nämä palikat ovat kunnossa, vähintäänkin melko hyvin, yksityiskohdat eivät ole niin tärkeitä.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu 5/2023.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Sisarussuhteet kolmilapsisessa perheessä

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 09 May 2023 19:03:46 +0000

Elämä on suonut minulle perheen, johon kuuluvat puoliso ja meidän kolme lastamme. Yhä ajoittain tuntuu uskomattomalta, että meillä on viisihenkinen perhe, sillä puoliso on lapsuudenperheensä ainut lapsi ja minä olin vielä nykyisen keskimmäisemme syntymän jälkeen aivan varma, että perheemme olisi jo kokonainen. Ei kuitenkaan mennyt paria vuotta kauempaa, kun tuttu, riipaisevan raastava vauvan tuska (ei voi edes kuumeeksi kutsua) ilmaantui minun mieleeni, eikä lähtenyt pois. Vaati jonkin verran aikaa ja keskustelua, jotta puolisokin lämpeni ajatukselle. Lukuisia kertoja olemme jälkikäteen miettineet, että onneksi kaikki meni, kuten meni!

Olemme saaneet perheenä kokea sisarussuhdetta sekä pienellä (1,5 vuotta) että suuremmalla (noin 4,5v ja 6v) ikäerolla. Molemmissa on ehdottomasti puolensa – en sano, että hyvät tai huonot vaan erilaiset. Pieni ikäero tarkoitti käytännössä kahta vauvavuotta liki putkeen, mikä ei ollut meille ongelma, sillä olemme nauttineet kaikkien lastemme vauvavuosista suuresti. Pieni ikäero tarkoitti myös hyvin intensiivisiä ja pitkiä päiviä, tauotonta perään katsomista, neuvottelua, touhua ja joustamista. Tästä ei kuitenkaan jäänyt minulle minkäänlaista negatiivista ajatusta, vaan pelkkiä hyviä muistoja. Totta kai myös rankkoja hetkiä ja päiviä mukaan mahtui!

Esikoinen oli seuraavan vauvamme syntyessä niin pieni, etteivät minkäänlaiset riittämättömyyden tunteet vaivanneet etenkään minua äitinä. Vauva oli perustyytyväinen ja nukkui ensikuukausina paljon, eikä esikoinenkaan tarvinnut kovin ihmeellisiä aktiviteetteja. Lisäksi molemmat pienet mahtuivat vaivatta yhtä aikaa syliin ja rinnalle. Minulle äitinä oli tärkeää, ettei pienen esikoisen elämän tarvitsisi vauvan myötä muuttua yhtään enempää, kuin olisi pakko. Jatkoimme siis muun muassa perhepedissä nukkumista ja imetystä ihan samalla tavalla myös vauvan synnyttyä. Esikoinen sai myös kiinnostuksensa mukaan osallistua vauvan hoitoon niin paljon kuin halusi.

Erossaolo esikoisesta uuden vauvan synnytyksen yhteydessä oli minulle jopa traumaattiseksi verrattavissa oleva kokemus. Emme olleet lyhyitä, muutaman tunnin erossaoloja pidempään olleet ilman toisiamme, ja kuvittelin mielessäni, että toinen synnytys olisi nopea. Synnytys kuitenkin alkoi korkealla vedenmenolla alkuyöstä, ja vauva syntyi vasta vuorokauden kuluttua. Jouduin siis olemaan liki 1,5 vuorokautta erossa pienestä esikoisesta. Esikoinen ei vaikuttanut olevan tästä moksiskaan väsymystä lukuun ottamatta, mutta minuun tuo jätti jostain syystä pitkän särön.

Pienen ikäeron sisaruksille löytyi yhteisiä leikkejä jo heti, kun pienempi osasi ottaa kontaktia muihin ja pääsi liikkumaan. Kaksikko hitsautui alusta asti hyvin tiiviiksi ja toisiaan kaikkein tärkeimpinä pitäviksi. Pyrin järjestämään esikoiselle säännöllisiä yhteydenvahvistamishetkiä esimerkiksi vauvan nukkuessa päiväunia. Saimme pitää kaksikon pitkään kotihoidossa, koska palasin töihin heidän ollessaan vasta 2v 8kk ja 4v 3kk.

Elimme tavallista ruuhkavuosiaikaa reilun 1,5 vuoden ajan (onneksi minulla oli lyhennetty työaika koko ajan), kunnes perhedynamiikkamme muovautui jälleen pienimmäisemme syntyessä perheeseemme huomattavasti isommalla ikäerolla isompiin lapsiin. Jo ennen kuin kerroimme isommille pikkusisaruksen syntymästä, olivat he jo pitkään puhuneet, kuinka haluaisivat perheeseemme vauvan. Uutisemme oli siis heille erittäin positiivinen ja toivottu.

Teimme vauvahankintoja yhdessä ottaen sisarukset mukaan kaikkeen mahdolliseen. Juttelimme jo odotusaikana paljon vauvasta: siitä, minkä kokoinen hän missäkin vaiheessa raskautta oli, minkähänlainen luonne hänellä tulisi olemaan, mitä kaikkea sisarukset saisivat vauvan kanssa tehdä heti, mitä kaikkea myöhemmin ja niin edelleen.

Koko perheen suuri onnenpäivä koitti reilut 1,5 vuotta sitten, kun hartaasti odotettu ja toivottu pikkusisar lopulta syntyi. Hän syntyi liki kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, mikä oli viimeisinä päivinä etenkin minulle äitinä tukalaa, ja luonteeltaan herkästi kuormittuvalle ja jännittävälle esikoiselle ahdistavaa ja jännittävää. Vähäunisista öistä kärsimme ennen synnytystä molemmat – minä loppuraskauden oireiden takia huonosti nukkuen ja esikoinen öisin heräillen, että onko äiti lähtenyt synnyttämään.

Pikkusisar “toi” isosisaruksille syntymänsä jälkeen lahjat, jotka olin huolellisesti ja ajatuksella koonnut. Ne sisälsivät erilaisia askartelupuuhia, joihin myös äiti voisi osallistua tarvittaessa yhdellä kädellä. Lisäksi ne sisälsivät herttaiset kirjat, joissa kuvattiin vanhempien ja lasten välistä rakkautta, joka säilyy ikuisesti. Lahjat olivat isosisaruksille kovin tärkeät.

Pienimmäisen syntymän jälkeen koko elämämme oli hyvin erilaista verrattuna taaperon ja vastasyntyneen aikaan. Isommat lapset olivat jo varsin omatoimisia. Pystyin pesimään vauvan kanssa rauhassa ja ottamaan esimerkiksi pieniä päivätorkkuja tarvittaessa, kun puoliso oli palannut takaisin töihin. Isommat sisarukset palvoivat vauvaa ja halusivat hoitaa häntä aivan koko ajan. Vauvakin selvästi tunnisti sisarustensa äänet heti syntymänsä jälkeen.

Jos jokin minut yllätti isommassa ikäerossa, niin ensiviikkojen jälkeen ajoittain esiintynyt suuri riittämättömyyden tunne. Olin tottunut olemaan hyvin aktiivinen äiti isompien lasten kanssa, ja nyt kun en ihan kaikkea voinut tehdä, tunsin ahdistusta. Isommille lapsille tämä ei taaskaan ollut mikään ongelma, ja jälkikäteen mietittynä luulen oloni johtuneen liiallisista vaatimuksista itseäni kohtaan. Oikeasti pystyin kyllä tekemään varsin paljon ja normaalisti asioita, myös esimerkiksi hiihtämään isompien kanssa vauva kantorepussa. Ja se ilo ja onni, jota vauva toi perheeseemme, oli niin suurta, että äidin pienet rajoitteet jäivät äkkiä sen varjoon.

Se, mikä korostui lapsimäärän kasvettua kahdesta kolmeen, oli molempien vanhempien osallistumisen tarve. Olin ominut käytännön lastenhoitoa vähän turhankin paljon itselleni, mutta kolmen eri-ikäisen kanssa tämä ei enää ollut mahdollista. Tämä oli merkittävä kasvunpaikka omaan äitiyteeni ja muutti suuresti omaa arvomaailmaani tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Puoliso hoitikin uusinta vauvaa alusta asti yhtä paljon kuin minä, mikä oli perhedynamiikan ja vuorovaikutussuhteiden näkökulmasta hyvin merkityksellinen asia.

Sisarusten kasvaessa minut on isompien lasten kohdalla yllättänyt, kuinka kaikesta Kiintymysvanhemmuus-henkisyydestä ja panostuksesta huolimatta he riitelevät välillä kovin julmin sanankääntein ja ottein. Tämän otan usein henkilökohtaisena epäonnistumisena, vaikka järjellä tiedän, ettei asia ole merkki osaamattomuudestani vanhempana. Näissä tilanteissa korostuvatkin jälkipyykissä kiintymysvanhemmuuden periaatteet, kuten aktiivinen kuuntelu, empatia ja ehdoton rakkaus. Sekä itsemyötätunto itseäni kohtaan!

– Yhdistyksen vapaaehtoisaktiivi –

Julkaistu 5/2023.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: aikuisen vakava sairaus

Kiintymysvanhemmuus ry — Sat, 03 Sep 2022 14:52:38 +0000

Kiintymysvanhemmuudessa lempeys ja lapsentahtisuus ovat tärkeitä arvoja. Arjessa aikuisella on normaalisti paremmat resurssit joustaa ja sopeutua erilaisiin tilanteisiin kuin lapsella saati pienellä vauvalla. Vanhemman sairastuessa perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu, ja kaikki joutuvat nopeasti sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen.

Sairastuin rintasyöpään 33-vuotiaana maaliskuussa 2022. Perheen vanhin lapsi oli tuolloin ekaluokkalainen, neljäs 8 kk ikäinen vauva ja minä kolmen nuorimman kotiäiti. Aiemmin olin huolehtinut perheen arjen pyörittämisestä pitkälti yksin, kun sukulaiset asuivat kaukana ja puoliso teki pitkiä työpäiviä. Yleensä lapset kulkivat mukanani joka paikassa, enkä ollut ollut vauvasta erossa vielä käytännössä lainkaan. Isommatkaan lapset eivät oikeastaan koskaan olleet käytännön syistä olleet hoidossa. Diagnoosi oli perheen aikuisille valtava järkytys, tilastollisesti ajatellen sairastumiseni oli niin epätodennäköistä. Silti olimme hetkessä päätyneet tilanteeseen, jossa lukemattomat tutkimukset ja hoidot alkoivat kiihtyvällä tahdilla täyttää kalenteriani.

Alkuun olin kauhuissani siitä, kuinka saisimme arjen toimimaan muuttuneessa tilanteessa. En voisi ottaa lapsia mukaan lääkärikäynneille enkä hoitoihin, jotka kohdallani alkoivat noin viiden kuukauden mittaisella sytostaattijaksolla. Meillä ei kuitenkaan ollut valmiina verkostoa, joka auttaisi lastenhoidossa. Erityisen huolissani olin perheen vauvasta. Hoitojärjestelyjen lisäksi olin surullinen ja huolissani siitä, kuinka paljon hänen arkensa tulisi muuttumaan. Tähän asti olimme nukkuneet kylki kyljessä perhepedissä ja olin imettänyt nukkuessani. Nyt en uskaltaisi enää nukkua vauvan vieressä, jotta en vahingossa imettäisi häntä myrkylliseksi lääkityllä maidollani.

Hankalassa tilanteessa saimme kunnan kotipalvelusta pari viikoittaista käyntiä keventämään arkea. Näistä ei kuitenkaan ollut apua lääkärikäynneille tai hoitoihin pääsemistä ajatellen, koska käynnit ajoittuivat aina tiettyihin kellonaikoihin ja viikonpäiviin toisin kuin syöpähoidot. Onneksi monet ystävät ja sukulaiset tarjoutuivat myös auttamaan meitä. Pienten lasten kannalta oli helpottavaa, että isovanhemmat pääsivät vuorotellen vähän pidemmäksi aikaa meille, jolloin lapsilla oli tuttu hoitaja saatavilla, kun kävin itse sairaalassa. Myös puolisoni pitkän kesäloman ajan pääsin käymään ongelmitta hoidoissa.

Olen imettänyt isompia lapsiani useita vuosia ja minulle on ollut tärkeää, että lapset saavat vierottua itse rinnalta (tämä tapahtuu yleensä 2,5 – 7 ikävuoden välillä). Nyt minun oli pakko tauottaa vauvaikäisen imetys täysin. Syöpätautien puolelta yleisohjeena oli lopettaa imetys kokonaan, mutta päätin itse toisin. Vaikka en voisi pitkän sytostaattihoitojakson aikana imettää, voisin ylläpitää maidontuotantoa ja tarjota lypsettyä maitoa vauvalle taas lääkehoitojen loputtua. Ehkä hän jopa palaisi vielä rinnalle. Minusta tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta antaa imetyksen jatkumiselle vielä mahdollisuus, kuin päättää asiasta vauvan puolesta ja lopettaa imetys lääkkein. Siitäkin huolimatta, että se tarkoitti kuukausia jatkuvaa lypsämistä hukkaan.

Koska minulla ei ollut aikaa lopettaa imetystä vähitellen, päätin jatkaa ensimmäisen hoitopäivän aamuun asti entiseen tapaan. Tuon kahden viikon ajan imetin ainoastaan makuuhuoneessa, jotta siitä muodostuisi vauvalle tuttu imetyspaikka. Imeystauon alkaessa taas pysyttelimme poissa makuuhuoneesta, jotta imetyspaikka ei muistuttaisi vauvaa rinnasta. Syliä ja läheisyyttä pystyin onneksi tarjoamaan kantoliinassa, jossa vauva rauhoittui, mutta ei hamuillut pääsyä rinnalle.

Olin etukäteen pelännyt, että yöimetyksiin ja perhepetiin tottunut vauva itkisi lohduttomasti läpi yön rauhoittumatta mihinkään. Hän kuitenkin viihtyi niin hyvin kantoliinassa, että päädyin nukkumaan ensimmäiset päivät sohvalla vauva liinaan sidottuna. Vaikka järjestely onkin kaukana turvallisesta perhepedistä, oli se meidän tilanteessamme erinomaisen toimiva. Vauva sai nukkua edelleen lähelläni, mutta minun oli mahdotonta imettää häntä. Liinasta vauva ei myöskään päässyt putoamaan, joten uskalsin itsekin nukkua. Vauva alkoi nukkua täysin ilman itkuja ja unikouluja todella pitkiä, kahdeksan tunnin mittaisia unia. Oli äärimmäisen helpottavaa huomata, miten nopeasti vauva tottui uudenlaisiin öihin. Epämukavat unet sohvalla puoli-istuvassa asennossa olivat pieni hinta siitä onnesta.

Lasten kanssa puhuimme sairastumisesta avoimesti ja rehellisesti, mutta positiiviseen ja toiveikkaaseen sävyyn. He saivat kysyä ja keskustella asiasta aina silloin, kun itse halusivat. Lapset myös käsittelivät uutta tilannetta kukin tavallaan. Viisivuotias piirsi kuvan pahoista soluista, jotka valtasivat äidin rinnan. Kolmevuotiaan roolihahmojen valikoimaan taas ilmestyi dinosauruksen lisäksi myrkkysaurus, joka myrkyttää muita. Yleisesti ottaen lapset suhtautuivat sairastumiseen arkisen välittömästi ja mutkattomasti. Siitäkin huolimatta, että kalju äiti näytti yhden illan ajan luurangolta.

Sytostaattihoitojen aikana olen ollut väsyneempi ja fyysisesti huonommassa kunnossa kuin normaalisti. Emme siis ole voineet lasten kanssa tehdä kaikkia niitä asioita, joita normaalisti tekisimme. Monilta osin arki on kuitenkin pysynyt melko ennallaan. Äidin kokkaaman päivällisen sijaan olemme syöneet valmisruokia ja retket lähipuistoon on ajoitettu niille päiville, jolloin oma vointini on ollut hyvä. Lapset ovat myös päässeet välillä ulkoilemaan sukulaisten tai kotipalvelun työntekijöiden kanssa. Kiintymysvanhemmuuteen kuuluu lempeys ja armollisuus paitsi lapsia, myös itseään kohtaan. On täysin hyväksyttävää, että arki pyöriikin nyt tavallista enemmän oman kodin seinien sisäpuolella. Ja ehkä lempeälle vuorovaikutukselle on taas löytynyt jopa tavallista enemmän tilaa, kun kiire ja aikataulujen seuraaminen on jäänyt sairaalakäyntejä lukuun ottamatta pois.

Vakava sairaus on erityisesti alkuvaiheessa henkisesti raskas uutinen. Onkin tärkeää, että perheen aikuisilla on mahdollisuus käsitellä tilanteeseen liittyviä tunteita ja huolia lasten kuulematta. Sukulaisten ja ystävien tarjoama tuki on tärkeää, mutta kannattaa myös käyttää hyväkseen mahdollisuutta keskustella ammattilaisten kanssa. Kun aikuinen saa itse käsiteltyä asiaa riittävästi, on hänen helpompaa jutella siitä lasten kanssa lempeästi ja neutraalisti. Luonnollisesti kaikki tunteet saavat näkyä kotona ja myös aikuinen saa olla surullinen. Oma ahdistus ei kuitenkaan sekoita arkea liikaa, kun sitä on saanut turvallisesti purkaa.

Lopulta kaikki on mennyt paljon paremmin kuin uskalsin alussa edes toivoa. Minun ei tarvinnutkaan luopua kaikista itselleni tärkeistä tavoista hoitaa ja kasvattaa lapsiani. Vaikka arki on ollut erilaista, on siinä kuitenkin edelleen samanlaista lapsentahtisuutta, lämpöä ja läheisyyttä kuin aiemminkin. Olen päässyt takaisin perhepetiin ja olen jaksanut viettää aikaa lasten kanssa, kunhan tahti on tarpeeksi rauhallinen. Ehkä saamme vielä joskus jatkaa imetystäkin.

Julkaistu 09/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vauvasta taaperoksi – mikä kaikki muuttuu?

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 30 Mar 2022 06:38:40 +0000

Kun lapsi täyttää vuoden, hänestä aletaan käyttää nimitystä taapero, ja tätä nimitystä hänestä käytetään aina 3-vuotiaaksi saakka. Vauva ja taapero eroavat toisistaan monin tavoin. Pienestä, sylin suojiin mahtuvasta ja siellä pääsääntöisesti viihtyvästä vauvasta on kasvanut maailmaa innokkaasti tutkiva, uuteen uteliaasti suhtautuva taapero. Taaperon kanssa eläminen asettaa vanhemmuudelle uudenlaisia vaatimuksia ja haasteita, mutta samalla se antaa vanhemmuudelle myös runsaasti uudenlaisia mahdollisuuksia.

Muutokset lapsessa eivät toki tapahdu yhdessä yössä, vaan ne ovat viikkojen ja kuukausien kehityksen tulosta. Lasten kehitystahti on myös kovin yksilöllinen. Tässä tekstissä käsitellyt muutokset ovatkin sellaisia, jotka yhdellä voivat olla ajankohtaisia jo vauvaiässä, kun taas toiselle ne kuulostavat ominaisilta vasta reilusti ensimmäisen syntymäpäivän jälkeen. Isossa kuvassa, siis kun vertaillaan vauvoja ja taaperoita yleisesti, nämä erot kuitenkin näkyvät.

Maailma avartuu, elinpiiri laajenee

Pienelle vauvalle tärkeimpiä asioita ovat oma perhe ja koti. Vauva ei suuresti kaipaa pois oman kodin seinien suojasta, ja vanhemman syli vaikuttaa olevan paikoista paras. Hiljalleen vauvavuoden lopulla ja erityisesti taaperovuosien aikana lapsen elinpiiri alkaa kuitenkin laajentua. Hän kiinnostuu ympäristöstä ja sen ihmeellisyyksistä: männynkävyistä, ohi ajavista autoista ja taivaalla lentävistä linnuista. Vuoden ikäinen lapsi pystyy jo pitämään mielikuvan vanhemmastaan lyhyitä hetkiä, ja hiljalleen hän alkaa harjoitella pientä irtaantumista vanhemmista. Taapero uskaltaa ehkä kulkea ulkona aiempaa kauemmas vanhempien luota, ja sisällä hän saattaa viihtyä hetkittäin aivan omissa touhuissaan.

Taaperon loputon kiinnostus kohdistuu ulkomaailman lisäksi vahvasti myös kodin seinien sisäpuolelle. Hyllyjen ja kaappien tyhjentäminen on puuhaa, johon taapero jaksaa palata kerta toisensa jälkeen, eivätkä esimerkiksi auton avaimet tai WC:n viemärin kannetkaan ole turvassa. Viimeistään taaperon kanssa vanhemman täytyykin katsella kotia aivan uusin silmin. ”Onko kotimme lapsiturvallinen?” on kysymys, joka jokaisen taaperon kanssa elävän kannattaa kysyä itseltään. On tärkeää estää lapsen pääsy pistorasioiden ja terävien tai muuten vaarallisten esineiden luo, varmistaa, ettei lapsen saatavilla ole pikkuesineitä, joihin tämä voisi tukehtua, ja tarkistaa, ettei lapsen päälle voi pudota tai kaatua mitään painavaa.

Samalla vanhemman on kuitenkin hyvä jättää tilaa myös lapsen uteliaisuuden ja tutkailun toteuttamiselle. Esimerkiksi osa alakaapeista kannattaa tietoisesti jättää lukitsematta ja varata kaappeihin vain sellaisia tavaroita, joita lapsi saa rauhassa tutkia ja levitellä. Tällä tavalla lapsi voi omalla tavallaan osallistua perheen yhteisiin touhuihin, esimerkiksi ruoanlaittohetkiin, mikä on jo pienelle taaperolle hyvin tärkeää.

Elinpiirin laajenemisen ja uusien taitojen oppimisen ohella myös lapsen mahdollisuudet omatoimisuuteen ja omatoimisuuden taitojen harjoitteluun lisääntyvät. Pienen taaperon ei vielä suinkaan tarvitse esimerkiksi käydä potalla tai pukea itse, mutta vanhempi voi hiljalleen alkaa tukea näitä taitoja ja antaa lapselle mahdollisuuksia oppia tekemään asioita itse. Jo yllättävänkin pienet lapset voivat oppia monenlaisia aikuisesta kenties haastaviltakin vaikuttavia taitoja. Tärkeää on kuitenkin edetä lapsentahtisesti. Omatoimisuuden harjoittelusta ei myöskään kannata ottaa stressiä. Jos lapsella on kaikki tarvittavat valmiudet vaikkapa pukemaan oppimiseen, hän sen varmasti jossain vaiheessa myös oppii.

Tahto lisääntyy, tunnekirjo laajenee

Taaperoiässä lapsen oma tahto kehittyy selvästi. Hän pystyy jo vähintään non-verbaalisesti eli sanattomasti ilmaisemaan, miten toivoisi asioiden menevän. Tahtomisen harjoitteleminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua ja kehitystä. Samalla aikuisen olisi hyvä pohtia sitä, kuinka hän itse suhtautuu lapsen oman tahdon ilmauksiin. Pienen taaperon tahtomiseen suhtaudutaan usein joko melko huvittuneesti tai sitten lapsen tahdonilmauksia pidetään raskaana ja epätoivottavana asiana. Lapsen mielipiteen ilmaisut tulisi kuitenkin ottaa vastaan vakavasti. Syy lapsen tahdon tai esimerkiksi pahan mielen taustalla on aina lapselle todellinen, vaikka se aikuisen silmissä voi näyttää hassulta tai turhauttavalta. Jo pienelle taaperolle kokemus siitä, että vanhemmat kuulevat ja arvostavat hänen mielipiteitään on tärkeä. Vanhempien välittämän viestin olisi hyvä olla seuraavankaltainen: ”Ai näin sinä ajattelet! Kiitos, että kerrot siitä.”

Lapsen tahdon kuuleminen ja arvostaminen ei tarkoita samaa kuin sen toteuttaminen. Vanhempi ei aina voi eikä hänen aina kannatakaan toimia juuri taaperon toivomalla tavalla. Lapsi voi tällöin kuitenkin pettyä suuresti, mikä on varsin ymmärrettävää. Pienen lapsen tunnetaidot ovat vielä kovin heikot, eikä hän kykene hillitsemään tai yksikseen rauhoittamaan tunnereaktioitaan rakentavalla tavalla. Tunnekuohujen hetkellä aikuisen tärkeä tehtävä onkin toimia lapsen aputunnesäätelijänä. Erilaisten tunteiden kokeminen ja niistä selviäminen yhdessä turvallisen aikuisen kanssa on tärkeää juuri tunnetaitojen kehityksen kannalta.

Lapsen näkökulman lisäksi on hyvä tuoda esille sekin seikka, että taaperon vahva tahtominen voi todella olla raskasta vanhemmille. Toisinaan se voi jopa koetella koko perheen jaksamista. Se, että lapsen tahtoon tulisi suhtautua vakavasti, ei tarkoita sitä, etteikö aikuinen saisi joskus myös väsyä siihen. Vanhemman olisikin tärkeää pohtia omia voimavarojaan myös taaperoaikana. Mitkä tekijät tukevat vanhemman jaksamista, ja mikä voisi auttaa vanhempaa jaksamaan myös ne arjen raskaimmat hetket? Pientä lasta ei koskaan voi vastuuttaa vanhemman jaksamisesta. Samalla vanhemmalla on lupa miettiä myös omaa hyvinvointiaan.

Rajojen merkitys nousee esille uudella tavalla

Lapsen kasvu muuttaa myös lapsen suhdetta rajoihin. Vauvaa, joka ei vielä osaa liikkua, ei juuri tarvitse rajoittaa. Sen sijaan kävelevä ja utelias taapero vaatii vanhemmalta jatkuvaa hereillä olemista, mahdollisten vaaranpaikkojen huomaamista ja lapsen suojaamista. Lasta täytyy siis rajoittaa uudella tavalla. Samalla, kun rajat astuvat lapsen elämään, on hyvä pohtia niiden asettamista. Millaisia rajoja ja minkä takia asetan? Ovatko määrittelemäni rajat perusteltuja ja aiheellisia? Millä tavalla teen rajojen asettamisen?

Rajoista puhuessa puhumme usein juuri rajoista, joita lapselle tulee asettaa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että myös lapsella on rajat, joita hänellä on oikeus puolustaa. Tämä ei tarkoita sitä, että tarpeellisten, mutta lapselle epämiellyttävien asioiden tekemisestä luovuttaisiin kokonaan, vaan ennemmin sitä, että aikuinen pyrkii löytämään tavat, joilla asioiden hoitaminen sujuu lapsellekin mieluisella tavalla. Esimerkiksi hampaita pestessä vanhempi voi jahdata hammaspeikkoja hammasharjalla tai luetella lapsen päivän aikana syömiä ruokia, joita hän harjaa pois hampaiden koloista.

Koska aikuinen on viime kädessä vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja arjen pyörittämisestä, voi hän toisinaan myös joutua rikkomaan lapsen rajoja. Tällöinkin asiaa olisi kuitenkin hyvä pohtia, sillä lasten rajojen rikkominen on yhä edelleen varsin tavallista tilanteissa, joissa se ei oikeastaan olisi välttämätöntä. Jos rajoja kuitenkin joutuu rikkomaan, asiasta olisi hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Myös aikuisten rajat nousevat vauvavuoden jälkeen uudenlaiseen rooliin. Vauvan kanssa aikuisen tulee hyvin usein olla se, joka joustaa omista tarpeistaan. Kun lapsi kasvaa, hänen tarpeensa eivät ole enää aivan niin akuutteja – joskin aina tärkeitä – ja lapsen kanssa on hyvä alkaa harjoitella myös muiden rajojen ja tarpeiden tunnistamisen tärkeyttä. Monille vanhemmille tämä on varmasti helpottavaa, mutta se voi tuottaa myös päänvaivaa. Aiemman melko selkeän jaon jälkeen saattaa olla haastavaa erottaa tilanteet, joissa omat tarpeet todella voi hetkellisesti asettaa lapsen tarpeiden edelle. Yhä edelleen on tärkeää muistaa, että isossa kuvassa lapsen tarpeet ovat aikuisen tarpeita tärkeämpiä, joskin myös aikuisen tarpeet ovat ehdottoman tärkeitä ja huomionarvoisia.

Kaikki ei kuitenkaan muutu

Vaikka elämä taaperon kanssa eroaa monin tavoin vauvan kanssa olemisesta ja toimimisesta, eivät ne kaikista tärkeimmät asiat muutu. Maailmaa tutkiva ja kovaa vauhtia uutta oppiva taapero tarvitsee yhä edelleen runsaasti läheisyyttä. Taaperoikäänkin liittyy kehitykseen kuuluvia eroahdistuskausia, ja myös tiheän imun kausia esiintyy vielä vauvavuoden jälkeenkin. Imetystä tai perhepedissä nukkumista ei siis ole tarpeen lopettaa taaperon kanssa. Päinvastoin, touhujen keskelle ajoittuvat imetyshetket ja vanhempien vieressä nukkuminen ovat loistava tapa tankata läheisyyttä ja rakkautta kaiken uuden ja kiinnostavan keskellä. Myös taaperoille tarkoitettu kantoreppu on edelleen oiva väline läheisyyden tankkaamiseen.

Taapero on yhä lähtökohtaisesti yhtä hyväntahtoinen kuin pieni vauvakin. Todennäköisesti useimpien on helppo muistaa, että itkevä vauva ei kiukuttele pahuuttaan tai ole tahallaan hankala. Hänellä vain ei ole muuta keinoa ilmaista tarpeitaan. Helposti unohdamme, että tismalleen sama pätee myös tahtoviin, oman mielipiteensä ilmaiseviin ja jekkuja tekeviin taaperoihin. Myös taapero toimii niin hyvin kuin osaa. Jos lapsi siis käyttäytyy haastavasti, se ei ole merkki hankalasta tai huonosti kasvatetusta lapsesta. Sen sijaan se on merkki siitä, että lapsella ei vielä ole riittäviä sosiaalis-emotionaalisia valmiuksia toimia paremmin. Juuri nämä ovatkin niitä hetkiä, jolloin lapsi kaipaa runsaasti vanhemman tukea ja turvaa.

Lopuksi on hyvä muistaa, että jokainen lapsi on erilainen ja että jokainen lapsi kehittyy omaan, yksilölliseen tahtiinsa. Esimerkiksi temperamenttiin pohjautuvat erot lasten välillä voivat olla suuria jo yhdenkin vuoden iässä. Yksi taapero kulkee innokkaasti etsimässä uutta tutkittavaa vailla huolta vanhemman sijainnista, kun taas toinen tarkkailee tilannetta kaikista mieluiten vanhemman sylin suojassa. Tietynlainen temperamentti ei ole yhtään sen huonompi tai parempi kuin muutkaan – se on vain erilainen. Jokainen lapsi on omanlaisenaan, ihanana itsenään arvokas ja tärkeä.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu 3/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Miten tukea vauvan kiintymyssuhteen kehittymistä?

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 01 Mar 2022 08:07:25 +0000

Vanhemmat luovat usein tiedostamattaan kiintymyssuhteen vauvaan ihan arkipäivän rutiineissa. Tutkimusten mukaan on olemassa vauvan hoitotapoja, jotka vahvistavat turvallisen kiintymyssuhteen muodostumista. Ensisijaisesti kiintymyssuhdetta vahvistaa se, että vauvan viesteihin vastataan riittävän oikea aikaisesti. Katse siis vauvaan, mitä sinun vauvasi tarvitsee nyt ja minkälaisia viestejä vauva lähettää vanhemmilleen.

Jo muutaman päivän ikäinen vauva hakee turvaa ja kontaktia vanhempaan. Parin kuukauden iässä vauva jo hymyilee ja nauraa vanhempien kanssa leikkiessään. Vauva viestii itkulla ja ilmeillä nälkää, väsymystä, kipua, vessahätää, kuumuutta tai kylmää. Vauva etsii vanhemmistaan turvaa, tyynnytystä, tarpeiden täyttämistä ja seurustelua. Jokaisen yksilöllisen vauvan viestejä voi oppia tulkitsemaan vain olemalla läsnä, seuraamalla vauvan tapoja pitkiä aikoja ja vastaamalla viesteihin välillä yrityksen ja erehdyksen kautta. Vanhemman tehtävä on asettua kuulemaan ja näkemään vauva juuri sellaisena kuin hän on ja vastata vauvan sekä fyysisiin että psyykkisiin tarpeisiin.

Tutkittuja keinoja vahvistaa turvallisen kiintymyssuhteen kehittymistä ovat esimerkiksi ihokontakti, läheisyys, imettäminen, vauvan viesteihin vastaaminen ja läsnäoleva vuorovaikutus. Kiintymysvanhemmuudella tarkoitetaan vauvojen ja lasten hoitofilosofiaa, jossa keskiössä on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen ihmiselle lajityypillisellä tavalla. Yhdistys tarjoaa tietoa ja vertaistukea vanhemmille siitä, miten näitä keinoja voi toteuttaa esimerkiksi vauvaa kantamalla, sormiruokailemalla, vauvan vessahätä viestinnällä, perhepedissä nukkumalla tai imettämällä pitkään.

Kiintymysvanhemmuudessa ei arvoteta tai selvitetä, minkälainen kiintymyssuhde vauvaan on syntynyt tai syntymässä vaan vertaistuen kautta vanhempi pääse tutkimaan omaa toimintaansa ja kehittymään vanhempana. Tällä tavalla muodostuva tietoinen vanhemmuus antaa mahdollisuuden valita, minkälainen lempeä vanhempi haluaa olla, eikä vanhemman tarvitse vain reagoida tilanteisiin selkärankareaktiolla tai toistaa oman lapsuutensa kasvatustapoja.

Yhdistyksen tarkoituksena ei ole tarjota perheille valmiita ratkaisuja, mutta tarpeellisena koetaan tiedon jakaminen vauvan- ja lapsenhoitotavoista, joilla voidaan tukea lapsen ja sitä kautta koko perheen hyvinvointia, ja joista perheet eivät välttämättä muuta kautta saisi tietoa. Kiintymysvanhemmuudessa on kyse ennen kaikkea perusasenteesta lasta kohtaan, ei vain ulospäin näkyvistä toimintatavoista. On myös täysin sallittua toteuttaa kiintymysvanhemmuutta lempeästi ja kokeilla vain niitä osa-alueita, jotka sopivat omaan perheeseen.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry