läheisyys - Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistyvä koululainen

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 17 Nov 2022 15:35:17 +0000

Vanhemmuudessa saattaa alkaa aivan uudenlainen vaihe, kun lapsi aloittaa koulun. Yhtäkkiä lapselta odotetaan paljon enemmän itsenäisyyttä ja lapsi itsekin alkaa tekemään enemmän päätöksiä omaan ajatteluun tukien. Kouluikäinen ei enää ole niin täysin aikuisten valvonnan ja ohjailun alla, kuin aiemmin. Tämä saattaa aiheuttaa huolta vanhemmassa: Miten pysyn perillä siitä, miten lapsellani menee, kun en saakkaan enää päivittäistä selontekoa lapsen päivästä? Miten taiteilla sen suhteen, paljonko lapsen voi antaa mennä ja paljonko pitää kontrolloida?

Koululaisen vanhempi joutuu joskus elämään pienessä epätietoisuudessa. Vai kuulostaako seuraava keskustelu koululaisen kanssa tutulta?

“Miten meni koulussa?”
“Ihan hyvin…”
“Mitä kivaa teitte?”
“En muista.”
“Mikä huolestutti tänään?”
“Ei mikään kai…“

Lapsen omaan harkintakykyyn ja itseohjautuvuuteen myös luotetaan enemmän. Enää ei ole aikuista aina lähistöllä seuraamassa ja ohjaamassa tilanteissa. Joskus lapsi saattaa raottaa koulupäivän tapahtumia, mutta vanhemmalle jää silti vähän kädetön olo. Alla tyypillinen keskustelu koululaisen kanssa:

“Tuli riitaa tänään kaverin kanssa.”
“Voi ei! Mitä tapahtui?”
“En mä jaksa selittää.”
“Miten selvititte riidan?”
“Ei me selvitetty.”
“Näkikö joku aikuinen?”
“Ei.”
“Kerroitko aikuiselle?”
“En.”
“Miten mä voisin auttaa?”
“En mä halua puhua tästä nyt…”

Vanhempana herää huoli siitä, miten voin tukea lastani, kun en edes oikein tiedä mitä on tapahtunut. Ja lapsi on sillä hetkellä haluton selvittämään asiaa. Toisaalta vanhempana miettii sitä, miten olla antamatta huolelle liian isoa sijaa vaan antaa lapselle kokemuksia siitä, että hän osaa itse selvittää ja saa itse tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Mutta miten samalla huomata tilanteet, joissa lapsi ei pärjää yksin ja aikuisen pitää puuttua tilanteeseen.

Lapsi oman elämänsä asiantuntijana

Toimiva perhe-mallissa aikuisen ei pitäisi ratkoa lapsen ongelmia, vaan tukea lasta löytämään itse hyvät ratkaisut, esimerkiksi kuuntelemalla aktiivisesti. Myös Laura Markham puhuu siitä, että lapselle ei pitäisi heti antaa neuvoja ja ohjeita tai kieltää toimimasta tietyllä tavalla, vaan haastaa lasta miettimään, minkälaisia vaikutuksia hänen suunnitelluilla teoillaan on. Teorian tasolla ymmärrän ja ostan nämä ajattelut, totta kai näin kannattaisi toimia. Todellisuudessa haluaisin varmistaa, että lapsellani on kaikki hyvin, että hän osaa tehdä oikeat valinnat ja välillä jopa ohjata oikealle tielle, jos ei lapsi näytä itse sitä löytävän. Välillä pitää kuitenkin pysähtyä ja kuulostella lasta. Kuinka isosti tämä asia lasta vaivaa? Onko lapsi iloinen vai huolestunut? Missä tilanteissa voin luottaa siihen, että lapset löytävät ratkaisun ongelmaan ja koska pitää hieman aktiivisemmin puuttua ja tukea.

Vahva yhteys lapseen ja luottamus. Näillä pelikorteilla tunnen pääseväni melko pitkälle. Vahva yhteys auttaa minua tulkitsemaan ja ymmärtämään lasta, vaikka sanoja ei olisi. Vahva yhteys auttaa lasta myös kertomaan asioista, sitten kun hetki on oikea. Luottamusta tarvitsen siis siihen, että luotan lapsen kertovan minulle, jos jokin vaivaa. Minun pitää vain olla läsnä ja tarjota mahdollisuuksia keskustelulle. Luotan myös siihen, että lempeällä ja empaattisella otteella, olen luonut lapselle hyvät lähtökohdat oppia reflektoimaan omaa toimintaa. Lapsen maailmasta usein puuttuu harmaan eri sävyt ja virheet tuntuvat isoilta, kun niitä ei ole vielä joutunut kokemaan niin monia, kuin aikuisena. Suhtautumalla lempeästi virheisiin, voin luoda niistä lapselle oppimiskokemuksia sen sijaan, että lapsen pitäisi joutua peittelemään ja häpeämään niitä yksin. Yhdessä käsittelemällä, voin tuoda näkökulmaa lapselle, minullekin on käynyt noin ja asiat on silti saatu ratkaistua.

Joskus minun on myös hyväksyttävä se, että lapsella saattaa kestää kauemmin opetella jokin sosiaalisista taidoista. Minun pitää luottaa siihen, että lapsi tämän taidon joskus oppii, kunhan hän saa harjoitella empaattisessa ilmapiirissä.

Rajat laajenevat

Koululaisen fyysinen reviiri myös kasvaa. Vanhempana joudun pohtimaan sitä, missä menee vapauden, vastuun ja heitteillejätön raja. Voinko antaa lapsen tehdä ja olla yksin ja itsenäisesti? Milloin tämä vastuu on liian suuri ja minun pitäisikin vahtia tai rajoittaa? Mitä jos jotain tapahtuu, ja en olekaan ollut huolehtimassa? Tietääkö ja osaako lapsi varoa kaikkia vaaran paikkoja? Miten tämän pelon kanssa voi elää? Vanhempaa kalvaa tietoisuus siitä, että lapsi kulkee liikenteessä yksin tai epätietoisuus siitä, missä lapsi minäkin hetkenä on ja miten järkevästi lapsi osaa toimia eri tilanteissa.

Koululaiselta odotetaan paljon. Pitää olla itsenäinen ja osata huolehtia itse omista asioista. Samalla vanhemman odotetaan olevan hyvinkin perillä lapsen tekemisistä ja olevan vastuussa ja pystyvän vaikuttamaan lapsen tekemisiin myös kodin ulkopuolella. Miten vanhempana taiteilla sen suhteen, että luottaa lapseen ja antaa sopivasti tilaa ja mahdollisuuden toimia itsenäisesti, mutta samalla pitää huolen siitä, että lapsella on edellytykset pärjätä ja lapsi osaa tarvittavat taidot.

Merkitykselliset säännöt

Jokainen meistä kaipaa selkeyttä ja merkityksellisyyttä. Yritän tätä soveltaa myös rajoihin ja sääntöihin. Kun kerron lapselle omista odotuksistani, esimerkiksi, miten liikenteessä kuuluu käyttäytyä, niin kerron myös perustelut mahdollisimman havainnollisesti. En voi olettaa, että abstraktit asiat jäisivät lapsen mieleen tai että lapsi muistaisi säännön, joka ei tunnu merkitykselliseltä. Usein kysyn myös lapselta, että miten hän ajattelee, että odotan hänen käyttäytyvän tietyssä tilanteessa. Näin varmistun siitä, että olemme ymmärtäneet asian samalla tavalla.

Kun olen näin havainnollistanut lapselleni omia arvojani, niin voin vain luottaa ja odottaa. Todennäköisesti ei aina mene kaikki niin kuin haluaisin, mutta kuuntelemalla herkällä korvalla ja olemalla riittävästi läsnä, saan ehkä vihiä siitä, mitä lapsen elämässä tapahtuu silloin, kun kukaan aikuinen ei näe.

Anna lapsen myös olla pieni ja tarvitseva

Kouluikäinen ei välttämättä enää hakeudu päiväsaikaan aikuisen seuraan samalla tavalla kuin ennen. Lapsi saattaa huidella naapurustossa kavereiden kanssa ja tulla kotiin vasta iltapalalle. Miten sitten olla läsnä ja kuunnella tällaisessa tilanteessa. Vanhempana haluan priorisoida lasten asiat aina kuin mahdollista. Usein pitää muistuttaa lasta, että työaikana kesken palaverin ei sovi keskeyttää, mutta syliin voi aina tulla. Ja kun palaverit on ohi, niin otan pienen tauon ja käyn halimassa ja kysymässä lapsilta kuulumiset. Jos palaveria ei ole, niin silloin pystyn keskeyttämään työn ja kuunnella lasta.

Nukkumaanmenon aikaan tulee viimeistään se hetki, kun lapset viihtyvät kainalossa ja päivän aikana askarruttamaan jääneet asiat tulevat mieleen. Tässä kohtaa priorisoin myös lasten asiat. Perhepedissä unta hakiessa, on hyvä hetki kuunnella, yrittää ymmärtää ja myös täyttää rakkauspankit haleilla ja hieronnalla. Pimeydessä ja ihan lähekkäin on myös helpoin hetki kertoa myös niistä kipeistä ja satuttavista tunteista ja ajatuksista, jotka valoisaan aikaan tuntuvat liian isoilta. Siksi meillä edelleen lapset nukahtavat kainaloon. Isokin lapsi saattaa kokea yön aikaista pelkoa ja ikävää vanhemmasta, vaikka päivän aikana ei aikuista olisikaan kaivannut.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistymiskehitys varhaislapsuudesta nuoruuteen

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 01 Nov 2022 08:10:15 +0000

Itsenäistyminen on pitkä kehitysprosessi, joka alkaa vauva-ajoista ja jatkuu aikuisuuteen asti. Jokaisen lapsen kehitys etenee yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa. Matkalla on monta vaihetta ja kehitysprosessit ovat osin ensimmäisten päälle rakentuvia portaita ja osin kehitysharppauksia.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia tärkeitä vaiheita itsenäistymisprosessissa. Kirjoitus ei ole kaikenkattava teksti itsenäistymiskehityksestä, mutta toivon, että se herättää ajattelemaan itsenäistymistä pidempänä prosessina kuin vain lapsen muuttamisena lapsuudenkodistaan. Itsenäistyminen nimittäin alkaa jo aivan vauva-iästä, jolloin erillistymisprosessi alkaa. Erillistymisprosessi on vaikea prosessi, jossa lapsi 4-kuukauden iästä kolmeen vuoteen asti vähitellen ensin havaitsee ja myöhemmin hyväksyy olevansa hoitajasta erillinen olento. Itsestään tietoiseksi tuleminen muista erillisenä olentona vaatii tasapainottelua kahden voiman välillä: toinen voima vetää kohti hoitajaa/kiintymyssuhteen kohdetta (tarvitsevuus) ja toinen voima vie hänestä poispäin (autonomia). Lisäksi itsenäistymiskehitykseen kuuluu, että lapsen ja nuoren tulee oppia käyttäytymistapoja, joiden avulla hän saavuttaa yhteyden tunteen. Vaikka me aikuisuudessa olemme itsenäisiä ihmisiä, emme halua eristäytyä toisista vaan tarvitsemme toisiamme syviin ja vastavuoroisiin yhteyden kokemuksiin.

Jokaisessa kehitysvaiheessa kasvatustyötä helpottaa tieto kehitysvaiheen tehtävistä sekä emotionaalisesti optimaalisen saatavillaolon periaate. Tämä tarkoittaa, että aikuinen ymmärtää lapsen ristiriitaista käyttäytymistä ja vastaa lapsen odotuksiin ja tarpeisiin – ei täydellisesti, vaan riittävällä tavalla. Aikuiselta vaaditaan siis kykyä kuunnella ja tulkita lasta ja nuorta. Eli auttaa silloin, kun lapsi haluaa apua – riippumatta siitä, osaako lapsi itse – ja antaa tämän tehdä itse silloin, kun lapsi on autonomiapyrkimyksen vallassa. Ja tietysti tämä pitää tehdä vielä niin, että lapsi pysyy turvassa.

Seuraavaksi kuvaan lapsen psykologisen syntymän vaiheita vauva-iästä leikki-ikään kuten Rusanen (2011) kuvailee Mahlerin mallia. Leikki-iän jälkeen käsittelen itsenäistymiskehitystä psyykkisen, fyysinen ja aivojen kehityksen kautta.

Vauva-aika

Vastasyntynyt vauva kuvittelee olevansa yhtä hoitajansa kanssa. Vauva hyötyy symbioosikuvitelmasta, sillä se luo hänelle turvaa. Vauva uskoo, että hänen tarpeensa tyydytetään, kun hän niin haluaa. Noin 4-5 kuukauden iästä alkaen lapsi alkaa luopua kuvitelmastaan olla yhtä hoitajan kanssa. Tässä vaiheessa vauva reagoi eri tavalla sisältä (esim. nälkä) ja ulkoapäin (esim. valo) tuleviin ärsykkeisiin. Käsitys on vielä epäselvä ja hoivaajansa vauva kokee osaksi itseään. Minän ja ei-minän sulautuminen vauvan kokemusmaailmassa edistää myöhempää kehitystä. Näitä sulautumiskokemuksia on kutsuttu myös paratiisikokemuksiksi tai vauvan kokemaksi täydelliseksi tyydytykseksi. Vaikka näitä kokemuksia on hetkittäin, ovat ne 2-6 kuukauden ikäisen vauvan kehitykselle merkittäviä. Äidin katsekontakti mm. ruokkiessa, puhuessa tai laulaessa vauvalle edistää symbioottista kokemusta. Näissä hetkissä äiti antaa lapsen oikeasti kohdata hänet olemalla katsekontaktissa vauvaan.

Symbioosi alkaa purkautua vähitellen noin 4-6-kuukauden iässä vauvan siirtyessä eritytymisvaiheeseen. Tässä vaiheessa lapsi tutkii hoitavaa henkilöä ja muita henkilöitä piirre piirteeltä. Tutkimukset osoittavat lapsen alkavaa tietoisuutta – mutta ei vielä hoivaajan hyväksymistä itsestä erillisenä olentona. Tuttu erotetaan tuntemattomasta vertailemalla näitä ensin samaan aikaan. Puolen vuoden kohdalla vauva alkaa muodostaa intensiivisiä kiintymyssuhteita. Samaan aikaan lapsi alkaa erottaa kasvonilmeistä tunneilmaisuja ja alkaa ymmärtää erilaisista vihjeistä, onko joku vaarallista tai vaaratonta. 8-9-kuukauden ikäisenä kyky erottaa tuttu tuntemattomasta näkyy vierastamisena. Tässä iässä kiintymys ensisijaiseen kiintymyskohteeseen on voimakkaimmillaan. Vierastamisessa kyse on siitä, että lapsi oivaltaa, että suhde vanhempaan voi muuttua ja että vanhempi voi myös jättää. Vierastaminen on hyvin yksilöllistä ja sen ajankohta voi vaihdella paljon samoin kun sen voimakkuus ja ilmenemistapa. On tärkeää, että molemmat osapuolet sekä aikuinen että lapsi huolehtivat riittävän läheisyyden ylläpitämisestä: kun etäisyys kasvaa liian suureksi, jompikumpi reagoi läheisyyden palauttamiseksi. Vasta liikkumisen opettelu tuo lapselle kyvyn, mennä vanhemman luo, sitä ennen hän on sen varassa, miten vanhempi tulkitsee hänen viestejään. Lapselle ei voi ensimmäisinä vuosina antaa liikaa läheisyyttä.

Taaperoaika / tahtoikä

Kun lapsi oppii liikkumaan pystyasennossa, se mahdollistaa hänelle nopean erottautumisen vanhemmasta poispäin. Samaan aikaan lapsi yrittää luoda erityisen siteen hoivaajansa kanssa ja harjoitella itsenäisiä toimintoja. Lapsesta vastuun ottanut aikuinen on tässä vaiheessa kiintopiste tai kotipesä, jossa käydään tankkaamassa läheisyyttä ja turvaa, jonka jälkeen jatketaan tutkimusretkiä. Kun lapsi juoksee poispäin, hänellä on illuusio, että vanhempi on mukana. Kun muistikuva yhtäkkiä katoaa, hän palaa vanhemman luo kontaktiin. Aikuisen on hyvä muistaa, että liikkumaan oppinut lapsi on vain näennäisesti itsenäinen, hän kuvittelee aikuisen seuraavan mukana, siksi aikuisen tehtävänä onkin jatkuvasti pitää pöydälle kiipeilevää ja avoimista ovista karkailevaa lasta silmällä. Taaperon läheisyydentarpeen ja orastavien etäisyyden ottamisten vaihtelua on vanhemman välillä vaikea tulkita. Vanhempi voi ylläpitää läheisyyttä etäältä ja puheen avulla rohkaista lasta ottamaan fyysistä etäisyyttä. Itsenäisen liikkumisen avulla lapsi vahvistaa mielikuvaa omasta itsestään autonomisena toimijana. Tätä mielikuvaa lapsi tarvitsee seuraavassa vaiheessa, jossa minuuden syntyminen kriisiytyy ja lapsi haluaa epätoivoisesti ripustautua uudelleen häntä hoitavaan aikuiseen.

Uudelleenlähestymisvaiheessa lapsi on noin kaksivuotias. Aikuisesta voi olla turhauttavaa huomata eräänlainen taantuma lapsessa. Kun aiemmassa vaiheessa lapsi oli huolettoman itsenäinen tämä vaihe näyttäytyy aikuiselle, kun lapsi olisi yhtäkkiä menettänyt taitojaan. Todellisuudessa lapsi yrittää ratkaista erillistymistään vanhempaansa, kun hänestä ei voisi olla hetkeäkään erossa ja kaikki pitäisi jakaa. Jotta lapsi voi onnistua kehitystehtävässään, vanhemman olisi oltava emotionaalisesti lapsien saatavilla. Olisi tärkeää, että aikuinen suhtautuisi rauhallisesti lapsen uudenlaiseen vaativuuteen ja tarvitsevuuden ilmaisuihin. Tämäkin vaihe on ohimenevä ja poistuu, kun aikuinen vastaa lapsen odotuksiin ja on tämän käytettävissä. Tässä vaiheessa lapsi voi lyödä vanhempia leluilla, tehdä jotain kiellettyä tai heittäytyä itse maahan. Tavoitteena on saavuttaa vanhemman huomio. Hyvä menettelytapa on hyväksyä lapsen intensiivinen liittymistarve, jonka ohella vanhempi voi lempeästi rohkaista lasta itsenäistymään tai odottamaan myös vanhemman tarpeen täyttymistä.

Lähestymisvaiheen ripustautumiskäyttäytymiselle on taustalla se, että lapsi alkaa tajuta oman erillisyytensä, pienuutensa ja avuttomuutensa. Tähän mennessä riittävän hyvä hoiva on ylläpitänyt lapsen harhakäsitystä, että lapsi voi omalla tahdollaan saada pahan olon pois. Lapsi alkaa yhä selvemmin tajuta sen, että vanhemmat ovat hänestä erillisiä olentoja ja heillä on omat henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteensa ja että hän itse on pieni ja heistä riippuvainen. On havaittu, että tässä kehitysvaiheessa lapsi hyötyy, mikäli hoivaaja suosii verbaalisessa vuorovaikutuksessa kysymyksiä ja antaa tietoa sekä välttää käskyjä, ohjeita ja kontrollia. Tällainen vuorovaikutus voidaan nähdä asioiden jakamisena ja lapsi kokee, että vanhempi on lähellä, mikä vähentää lapsen vanhemman menettämistä koskevaa pelkoa. Lapsen nopea kielellinen kehitys kahden ja kolmen vuoden iässä antaa vanhemmalle uudenlaisia mahdollisuuksia oppia ymmärtämään lasta. Lapsen vaikeudet hyväksyä maailma sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, näyttäytyvät yhteentörmäyksinä ja riitoina läheisimpien ihmisten kanssa. Vaihe näkyy myös mieluisissa leikeissä, kuten takaa-ajo leikit, jossa pakoon juokseminen ilmentää autonomiaa ja kiinniottaminen ja syliin sulkeminen ilmentää symbioosia.

Leikki-ikä, joka päättyy kuningasikään

Psykologisen syntymän viimeinen vaihe on yksilöllinen lujittuminen. Tässä vaiheessa kehittyy kohdepysyvyys, joka tarkoittaa, että lapsi ymmärtää vanhemman olevan pysyvä, vaikka ei olisikaan paikalla tai on vihainen tai ei täytä lapsen tarpeita. Lapsi pystyy siis palauttamaan hänelle tärkeät henkilöt mieleensä silloinkin kun he ovat poissa ja hän tarvitsisi heitä. Tällainen kyky lohduttautua mielikuvien avulla on mahdollista vasta kolmannen ikävuoden kuluessa. Kyky palauttaa vanhempien kuvat mieleensä on yksilöitymisen perusta. Mieleenpalauttamiskyvyn avulla lapsi kykenee toimimaan aiempaa itsenäisemmin, sillä hän ei tarvitse koko ajan vanhempiaan turvallisuuden tunteen palauttamiseksi. Leikki-iässä lapsen kanssa toimiessa ja häntä tulkitessa syntyy usein tilanteita, jotka ovat ristiriidassa lapsen toiveiden kanssa. Tämä auttaa lasta muodostamaan realistisen kuvan vanhemmistaan ja itsestään. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä järjestämään vaan niitä syntyy kyllä itsestään. Tärkeää lapsen itsenäistymiskehitykselle on tukea häntä ymmärtävällä, turvallisella, lempeällä ja lämpimällä tavalla. Vasta myöhemmin leikki- ja kouluiässä lapsi voi muunnella vuorovaikutusmielikuvia enemmän omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavaksi ja suojautua pettymyksiltä. Tämä malli tukee kiintymyssuhdeteorian oletusta, että aikuisen responsiivisuus lapsen aloitteita kohtaan saa aikaan sen, että lapsi luottaa erilaisissa tilanteissa aikuiseen.

Leikki-iän lopussa lapsi on esikouluiässä. Tätä vaihetta kutsutaan toisinaan kuningasiäksi. Nimitys tulee siitä, että perinteisesti esikoulussa ollaan päiväkodin vanhimpia ja osaavimpia. Tällöin ristiriita tarvitsevuuden ja itsenäisyyden kanssa on suuri. Nykyään on kuitenkin monenlaisia esikouluvaihtoehtoja: osa saattaa mennä koulun esikouluun, joissain kouluissa on yhdistetty alkuopetus esikoulu-2-luokkalaisille, toisissa kunnissa on alkanut kaksivuotinen esikoulukokeilu eli jo viskarit ovat esikoulussa. Nämä eivät kuitenkaan ole poistaneet vanhempien kokemuksia siitä, että viiden-seitsemän vuoden tienoilla lapsi saattaa olla hetken tai pidempään kovin räjähdysaltis, vaatia uudella tavalla itsenäisyyttä, vastuuta ja tutkia omia rajojaan sekä törmäillä vanhempien rajoihin. Kirjallisuuden mukaan tämä kehitysvaihe johtuu aivojen nopeasta kasvusta ja kehityshyppäyksestä, joka mahdollistaa uudenlaisen itsenäistymiskehityksen.

Kouluikä

Koulunaloitus Suomessa vaatii lapsen itsenäistymiskehitykseltä suuren hyppäyksen. Yhtäkkiä koululaisen pitäisi olla itsenäinen: muistaa käydä vessassa ennen ulkoilua ilman muistuttelua, huolehtia vaatteista ja repusta, kulkea ehkä yksin koulumatkat ja olla yksin kotona sekä selviytyä kaverisuhteista ilman jatkuvaa valvontaa. Ensimmäisillä luokilla harjoitellaan onneksi vielä paljon koululaistaitoja, mutta on selvää, että koululaisen vastuut ja vaatimukset nousevat koko ajan. Kotona vanhempi voi olla ihmeissään lapsen tarvitsevuuden ja itsenäisyyden vaihtelusta.

Koko koulu-iän lapsen ns. reviiri kasvaa eli alue, jolla hän saa liikkua yksin. Hän alkaa käydä kavereiden kanssa leikkimässä ensin lähialueella ja harrastuksissa, sitten liikkua julkisilla, käydä kaupassa ja kaupungin keskustassa. Monissa asioissa vanhemmat huomaavat, että on luotettava ja annettava lapsen tehdä omia virheitä, mutta jotenkin estettävä liian suuret virheet. Lapset harjoittelevat kaveritaitoja ja tarvitsevat pitkään apua ja tukea erilaisten tilanteiden selvittelyssä. Vanhemmalta vaaditaan kykyä kuunnella ja keskustella rakentavasti. Hyvää yhteyttä lapseen täytyy välillä rakentaa toden teolla.

Nuoruus

Murrosikä alkaa varhaisimmillaan 9-vuotiaana ja myöhimmillään 14-vuotiaana. Tämän ajan itsenäistymiskehitystä leimaa yksilöllisyys. Murrosiässä aivot kehittyvät valtavalla vauhdilla samalla kun kehossa hormonit hyrräävät. Aivoissa käyttämättömiä hermoyhteyksiä karsiutuu ja solut järjestäytyvät uudelleen.

Synapsiyhteyksien uudelleenjärjestely murrosikäisen aivoissa on niin intensiivistä, että samaan aikaan monet muut taidot taantuvat. Yksi näistä on empatiakyky: itsekeskeinen teini ei ole itsekäs ilkeyttään vaan siksi, että hän ei parempaan pysty.

Nuoruuden kehitystehtävä on itsenäistyminen: vastuut ja velvollisuudet kasvavat monella elämänalueella. Nuoren tulee löytää kiinnostuksen kohteensa, intohimonsa, valita ammattipolkunsa, tutkiskella, kuka minä olen ja rakentaa omaa identiteettiään. Valtavaa ristiriitaa aiheuttaa se, miten olla oma itsensä ja pystyä silti luomaan vahvoja, luottamuksellisia ja vastavuoroisia suhteita. Murrosiässä kaveripiiri saattaa mennä uusiksi useamman kerran. Suomalainen koulujärjestelmä hajottaa kaveripiirin ensin yläkouluun siirtymisen ja sitten toiselle asteelle siirtymisen kohdalla. Ystävyyden ohella murrosiässä harjoitellaan seurustelusuhteita. Tämä on luottamuksen, omien ja toisen rajojen tutkiskelua.

Kouluikä ja nuoruus ovat aikaa, jolloin harjoitellaan käyttäytymistä, jolla saavuttaa yhteyden tunteen, kun ei voi enää vain huutaa: ”syliin”. Nuorenkin ristiriita on itsenäisyyden ja tarvitsevuuden kamppailussa tasapainossa pysyminen. Vanhemman tehtävänä on olla saatavilla, muistuttaa lempeästi käytännön realiteeteista ja rajoituksista, tarjota esimerkkiä rakentavasta keskustelusta ja kuunnella kun nuori haluaa jutella. Vanhemman ristiriitana on luottaa, päästää irti kontrollista ja silti pitää nuori mahdollisimman turvassa.

Lähteet

Rusanen, E. Hoiva, kiintymys ja lapset kehitys. 2011. Finn Lectura.
YouTube: Siegel, D. The Adolescent Brain.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Mitä on vvv?

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 28 Feb 2022 09:25:10 +0000

Vauvojen vessahätäviestintä eli vvv on vanha tapa, joka säästää luontoa ja rahaa. Suomessa Arvo Ylppö kirjoitti ja tutki vauvojen vessahätäviestintää jo 1940-luvulla. Vvv on lapsilähtöinen käytäntö, joka on lempeä vaistoihin ja varhaiseen vuorovaikutukseen perustuva menetelmä. Tämä menetelmä tukee vauvan luontaista kehitystä.

Vauvat eivät ole tiedottomia ja taidottomia, jotka itkevät vain tavan vuoksi. He ovat aktiivisia pieniä ihmisiä, jotka viestivät tarkoituksenmukaisesti osaamillaan keinoilla. He ovat heti syntymästään saakka tietoisia ja kykeneviä ”kertomaan” vessahädästään. Vauvojen vessahätäviestintää voi lähestyä keinona syventää vanhemman ja vauvan yhteyttä. Luottamus ja ymmärrys lisääntyvät sekä turhautuneisuus vähenee. Vanhemman kunnioitus vauvan persoonallisuutta kohtaan lisääntyy. Vauva saa paljon läheisyyttä ja ihokosketusta. Vauvalla on vaipattomana mahdollisuus liikkua vapaammin, tutustua kehoonsa ja kehittää eheä ruumiinkuva. Vaipattomana vauvan kehontuntemus vahvistuu ja itsevarmuus lisääntyy. Hänen ei tarvitse kärsiä märästä olosta tai vaippaihottumasta – iho voi hyvin.

Vvv:n tukeminen vaikuttaa positiivisesti lapsen terveyteen ja hyvinvointiin. Menetelmän ansiosta voidaan vähentää ummetusta sekä lapsuuden ja aikuisuuden vessahätäjännitystä. Vvv:llä on positiivisia vaikutuksia myös vauvan ruuansulatuksen toimintaan.

Vvv:n periaatteita ovat lempeys, kunnioitus, johdonmukaisuus, kommunikaatio, luottamus, herkkyys, jämäkkyys ja rentous. Yhtenä periaatteena on myös se, ettei menetelmässä palkita eikä rankaista. Vauvan tuotoksista ei puhuta pahasti, niitä ei arvostella eikä niitä sen kummemmin kehuta tai onnistumisesta kiitetä. Vessassa käynnin tulisi olla ”nautinto”, normaali osa elämää.

Vauvojen vessahätäviestintä on siis varhaista vuorovaikutusta, jolla on positiivisia vaikutuksia läpi elämän. Vauvan viestien ymmärtäminen vähentää vauva-ajan stressiä. Vauvojen vessahätäviestintä nopeuttaa kuivaksi opettelua, mutta ei ole sama asia kuin vauvan kuivaksi opettaminen. Vessahätäviestinnän tavoitteena on pitää lapsi tietoisena ruumiintoiminnoistaan ja tarjota mahdollisuus käydä vessassa. On tärkeä muistaa, että vessahätäviestintää voi harjoittaa myös osa-aikaisesti ja kaikki vauvan hoitajat voivat harjoittaa sitä. Menetelmä ei ole sidottu vain yhteen hoitajaan.

Vauvojen vessahätäviestintä on yhteinen projekti, jossa siis vuorovaikutus paranee ja vanhempi oppii ymmärtämään vauvaa paremmin. Hyötyinä on mm. se, että vessassa käynti on luontevaa missä vaan, sitä ei tarvitse ujostella tai hävetä. Vauvan hyvinvointi paranee ja vuorovaikutus vahvistuu.

Älä stressaa tai suorita, vaan nauti yhteisestä matkastanne vauvasi kanssa! Muista huumori, rentous ja ilo!

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Kantaminen

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 21 Feb 2022 10:14:03 +0000

Lapset kaipaavat kantamista, kosketusta ja läheisyyttä, jotka ovat syömisen ja nukkumisen ohella vauvaikäisen lapsen perustarpeita. Lapsen kantaminen on luonnollinen tapa pitää lasta lähellä ja se on lapsellekin tuttu asia – onhan häntä ensin kannettu kohdussa ja sitten sylissä. Kantaminen edistää varhaista vuorovaikutusta sekä lapsi-vanhempi kiintymyssuhteen muodostumista. Vanhemmat, jotka pitävät lasta paljon lähellään, herkistyvät kuuntelemaan vauvan viestejä ja myös reagoivat niihin nopeammin, jolloin vuorovaikutus on samantahtista ja sujuvaa. Tutkimukset osoittavat keskimääräistä runsaamman kantamisen vähentävän pienten vauvojen itkuisuutta. Runsas kantaminen lisää tyytyväisyyttä päivän aikana ja se heijastuu myös ilta-aikaan, jolloin usein pienet lapset itkevät enemmän. Runsaan kantamisen ajatellaan myös vähentävän itkun tarvetta, koska vanhempi reagoi lapsen tarpeisiin aikaisemmin.

Kantamisella on paljon sekä psyykkisiä että fyysisiä etuja niin lapselle kuin kantajallekin.

Kantaminen auttaa vahvistamaan lapsen ja vanhemman välistä kiintymyssuhdetta.
Kannettaessa lapsi on liikkeessä mukana, kosketuksessa sekä näköyhteydessä kantajaan. Tämä tekee lapsen olon turvalliseksi, ja samalla hermo-, lihas- ja hengitysjärjestelmä saa stimulaatiota. Tasapaino- ja liikeaisti, yleensäkin motorinen kehitys, kehittyvät. Lapsi on aktiivisena mukana askareissa, ei passiivinen etäältä katselija.
Kantovälineessä ollessaan lapsella on toisaalta mahdollisuus tarkkailla ympäristöä, mutta myös mahdollisuus suojautua liioilta ärsykkeiltä.
Kantajalla on mahdollisuus reagoida lapsen viesteihin herkemmin lapsen ollessa lähellä.

Kantamisella on myös lukematon määrä muita hyötyjä, joista alla muutama:

Kantoliina on mainio väline kantamiseen ja läheisyyden tarpeen tyydyttämiseen.
Ergonominen kantoväline on vanhempien ”hands free”, koska kantajan kädet ovat vapaina muiden asioiden tekoon, kuten esikoisen halailuun tai hänen kanssaan leikkimiseen ja kotitöihin.
Lapsi on aktiivinen osallistuja heti vauvasta alkaen. Kun tarjolla on liikaa hermostuttavia ja väsyttäviä virikkeitä, vauvan tarvitsee vain kääntää päänsä, ja vastassa on taas tuttu ja turvallinen vanhempi. Väsähtänyt vauva voikin painaa päänsä vanhempaansa ja nukahtaa turvallisesti päiväunilleen kantoliinassa. Tätä parempaa paikkaa ei olekaan nukkua!
Kantaminen tukee lapsen aistien ja tunteiden kehittymistä. Lapsen ollessa vanhemman ihoa lähellä, aistii hän vanhemman tunteet läheltä. Kaikki nämä tunteet jäävät vauvalta huomaamatta, jos hän on etäällä vanhemmasta esimerkiksi lattialla tai sitterissä.
Lapsi tuntuu paljon kevyemmältä kannettavalta ergonomisessa kantovälineessä kuin vain sylissä kannettaessa.
Lapsen kulkiessa kantovälineessä pääsee lähes mihin tahansa, auraamattomat tiet eivät ole este, bussiin mahtuu, hissiä ei tarvitse jonottaa, metsään pääsee…

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vanhemmuusmatka minuuteen

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 08:11:35 +0000

Tämä on blogipohdinta siitä, miten vanhemmuus on syventänyt matkaa minuuteeni, itseeni ja jotakin siitä, mitä se on tuonut tullessaan.

Muistan elävästi, kun saunoimme puolisoni kanssa tunnelmallisessa puusaunassamme kahdestaan muutamaa päivää ennen lapseni syntymää, ja pohdin ääneen, kuinka elämämme tulisi pian muuttumaan toisenlaiseksi. Tunsin sisälläni innostavan, uuden ja peruuttamattoman lupauksen uudesta ajanjaksosta. En tiennyt paljoakaan siitä, mitä tämä siirtymä toisi tullessaaan, mutta tunsin olevani siihen valmis. Osasin aavistaa väsymystä, suurta onnea ja täyttymystä, jotka kävivätkin toteen. Sisäisestä matkasta, jota vanhemmuus varmalla ja vahvalla kädellä työntäisi minut kokemaan, en tiennyt vielä mitään.

Jo raskausaikana olin tuntenut, että aivan kuin näkymätön kupla olisi ympäröinyt minut ja vauvani suojiinsa. Tähän tunteeseen liittyi vahva yhteydentuntu lapseni kanssa, joka näkyi muun muassa haluna jutella, laulella ja antaa silityksiä vatsalleni. Vaaleanpunainen kimaltava vanhemmuuden kupla, joka oli täynnä rakkautta, lämpöä ja ihmetystä, oli oiva suoja myös väsymyksen, epävarmuuden ja neuvottomuuden hetkiin lapsen jo synnyttyä. Tunsin, kuinka tämä kupla kannatteli minua, antoi uskoa ja voimaa toimia oman vaistoni mukaisesti, piti minua turvassa ja mahdollisti sen, että sain tuntea myös vaikeita tunteita turvallisen suojan ympäröimänä. Löysin varsin helposti tuen äärelle, kun sitä tarvitsin, ja sain keskittyä tutustumaan ihmeelliseen lapseeni.

Vietimme paljon aikaa yhdessä ihmetellen toisiamme ja maailmaa, ja aloimme vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Hämmästyin vaistoa, joka kertoi vauvan tarpeesta usein jo ennen kuin hän sen ilmaisi tai hyvin varhaisessa vaiheessa, ja tiesin, että olisi tärkeää kuunnella vauvaa häneen liittyvissä asioissa. Aivan kuin hän olisi kertonut minulle sanattomasti: “Ole vain hetkessä, vastaat tarpeisiini niiden ilmaantuessa ja olet saatavilla, niin kaikki on yksinkertaista”. Tähän totuuteen palasin yhä uudestaan, ja sain palautettua itseni monimutkaisuuden sokkeloista takaisin yhteyteen.

Oma tunteeni ei tokikaan ollut aina vain ilon ja onnen täyttämää, vaan tiedostin itsessäni toisinaan myös aaltoilevaa epämukavuutta: vihaa, surua, neuvottomuutta ja monia muita tunteita. Onnekseni olin jo aiemmin oppinut tavan olla yhteydessä itseeni, ja minulla oli halua alkaa kohdata itseäni kuunnellen ja läsnäollen. Olin lukenut paljon innostavaa kiintymysvanhemmuuden materiaalia tunteiden sanoittamisesta ja aktiivisesta kuuntelusta, ja totesin, että voisin käyttää näitä keinoja myös itseni kanssa. Alkoi todellinen opettelu sen suhteen, kuinka kuulla itseäni niin, että kokisin tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Alussa tunnistin, kuinka sisäinen lapseni aiheutti minussa heräävät tunteet: ”Kukas minusta sitten pitää huolta ja vastaa minun tarpeisiini, jos sinä keskityt vain vauvaan?” Ymmärsin, että minun olisi pidettävä huolta yhden sijaan kahdesta lapsesta, ja vaikka kuinka olisin halunnut työntää vastuuta itseni ulkopuolelle, tiesin, että tehtävä kuului minulle. Minun olisi vahvistettava vastuullista aikuisuutta minussa, jotta oma sisäinen lapseni kokisi tulevansa kannatelluksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikki tämä muutos voi tapahtua tiedostamisen lisäksi vain itsemyötätunnon kautta. Ja että vaikka työ on tehtävä itse, ei kuitenkaan yksin. Avun pyytämisen taito on yksi osa vastuullista aikuisuutta.

Näitä kasvukipujenkin kautta tapahtuneita oivalluksia seurasi lukuisat keskustelut ja läsnäolon hetket itseni kanssa ja uudenlainen herääminen omille tarpeilleni, joista osan koin olleen unohduksissa jo vuosia, ehkäpä kymmeniä. Aloin tunnistaa itsessäni tarpeen yhteyteen, erillisyyteen, läheisyyteen, lepoon, rauhaan ja etenkin merkityksellisyyteen, muutamia mainitakseni.

Tutustuminen omaan itseeni tunteideni ja tarpeideni tunnistamisen kautta alkoi nopeasti näkyä myös konkreettisissa elämänmuutoksissa. Tuntui, kuin pieni syntynyt lapseni olisi ollut indikaattori siitä, mikä elämässäni oli toimimatonta ja mihin tarvitsin vielä muutosta. Näin selvemmin, mikä palveli ja mikä ei palvellut minua, ja tunsin kipeänä ristiriitana kaiken toimimattoman. Olin lujasti usutettu toimimaan oman itseni parhaaksi, ja tiesin, että sitä halusin myös lapselleni mallintaa.

Nyt, kun on kulunut jo 2 v ja 7 kk lapseni syntymästä ja itseni uudelleensyntymästä, huomaan olevani kohdassa, joka tuntui aiemmin kaukaiselta. Tiedän, että olen sekä vanhemmuuden että itseni kanssa alkutaipaleella, mutta sekin tieto lisää innostusta myös tulevaa matkaa kohtaan. Tähän kasvuun on sisältynyt myös uupumisen jakso, jota pystyn jo nyt tarkastelemaan lempein silmin. Koetin niin kovasti kuunnella itseäni, mutta samaan aikaan saada hyväksyntää omille tarpeilleni ja sisäistetyille arvoilleni ulkopuoleltani. Koetin löytää tasapainoa näiden kahden välille, olla rehellinen sekä itselleni että toisille, ja saada ymmärrystä. Nyt tiedän, että ensisijaisesti minun tulee ymmärtää itseäni. Olla itseni puolella ja arvostaa minuuttani, sitä osaa, joka on muista erillinen siitä huolimatta, että pyrkii yhteyteen muiden kanssa. Yhteys toisiin ei ole kuitenkaan lähtökohta vaan seuraus siitä, että olen yhteydessä itseeni. Silloin voin aidolla ja rehellisellä tavalla yhdistyä myös toisiin. Silloin voin olla myös lapselleni malli itseään arvostavasta aikuisesta, joka seisoo tunteidensa takana.

Tämänhetkinen tilanne ei kuitenkaan ole päätepysäkki, vaan välietappi upealla elämäni matkalla. Kohta, jossa aurinko nousee, värjää taivaan taianomaisilla liukuvärimaalauksillaan ja luo hetkeen voimaa, uuden alun tuntua ja elämän taikaa. Odotan innolla tulevaa, mutta samalla minut täyttää lämmin läsnäolon tunne. Tunne siitä, ettei ole kiire mihinkään, että voin olla ja nauttia juuri tästä hetkestä, vanhempana, työntekijänä, vaimona, mutta etenkin minuna. Kokonaisempana, eheämpänä ja ainutlaatuisena minuna.

– kirjoittaja on Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Erilaiset kiintymysvanhemmuusperheet: lempeitä kohtaamisia yhden vanhemman perheessä

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 03 Nov 2021 16:10:31 +0000

Kiintymysvanhemmuuteen liittyy mielikuvia, joissa se on sopiva lähinnä kahden vanhemman perheisiin, joissa isä elättää perheen käymällä töissä ja äiti on kotona. Hän hoivaa pienokaisiaan kotona varmistaen, ettei lasten psyykkiseen kehitykseen tule särön säröä. Lapsia on mieluusti vain yksi tai kaksi, koska useamman kanssa ei ole aikaa kohdata lempeästi ja vuorovaikuttaa rakentavasti. Jotkut näkevät edelleen kiintymysvanhemmuuden uuskonservatiivisena ideologiana, jossa äidit laskevat omat tarpeensa, toiveensa ja koko identiteettinsä onnellisen lapsuuden alttarille.

Väitän: Kiintymysvanhemmuus sopii myös toisenlaisiin perheisiin. Kuten tällaiseen kahden lapsen ja yhden työssä käyvän vihreän feministin perheeseen, jonka tukiverkostot ovat hyvin niukat. Täällä säädetään lastenhoidon ja lomakuvioiden kanssa, kierrätetään ja yritetään elää kohtuullisen ekologisesti, harrastetaan, opiskellaan, osake- ja asuntosäästetään.

Vastuullani ovat sekä arki että juhlat. Koulurepun pakkaaminen, aamuherätykset ja erot päiväkodin eteisessä, elatuksen hankkiminen, kauppareissut, harrastuksiin kuljettaminen, ruoanlaitto, vaatehuolto ja siivoaminen, hampaiden pesut, hiusten letitys ja iltasadut. Puhumattakaan loputtomasta lapsiin ja muuhun arkeen liittyvästä metatyöstä: varaa hoitoajat, laita opettajalle sähköpostia, muista viedä lyhty päiväkodin talvijuhlaan, tilaa luokkakuvat, tarkista milloin on uimapäivä, katso onko lapsella sopivia joulujuhlavaatteita, soita autohuoltoon ja niin edelleen, loputtomiin.

Hyvää suunnittelua tämä vaatii. Kalenteria, johon on merkitty kaikki tulevan viikon menot ja tehtävät sekä muistettavat asiat (se hemmetin metatyö!). Viikon ruokalistaa ja sen pohjalta suunniteltua kauppalistaa, jonka ansiosta kaupassa täytyy käydä korkeintaan kahdesti viikossa. Liikuntaa ja muita harrastuksia yhdessä lasten kanssa, koska omaa aikaa ei juurikaan ole. Ja, ehkä tärkeimpänä: lyhennettyä työpäivää. (Olen onnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus tähän, sillä kaikissa yhden vanhemman perheissä työajan lyhentäminen ei ole talouden kannalta realistista.)

Melkein parasta tässä on se, että saan tuntea olevani lähes supersankari. Esimerkiksi silloin, kun pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen kuljetan väsyneitä lapsia harrastuksista kotiin ja kaikesta nälkäkiukusta huolimatta saan tyynen rauhallisesti kammettua lapset, kauppakassit, 20 kilon kissanpellettisäkin, postilaatikon sisällön (liukkaita kainalosta valuvia mainoslehtisiä) ja urheiluvälinekassin sisälle. Ovi kiinni, olemme kotona turvassa. Nyt voin hengittää.

Melkein parasta on siis olla lähes supersankari. Mutta kaikkein parasta on, ettei tarvitse olla. Lempeä kohtaaminen lasteni kanssa asettaa arvot oikeaan järjestykseen: onko kaikkea edes pakko suorittaa ja saada valmiiksi? Eikö paljon tärkeämpää olekin, että ehdimme katsoa toisiamme silmiin ja halata pitkään? Ja vähän hassutellakin. Rakastaa niin vietävän paljon, että.

Aikaa on aina liian vähän. Mutta mitä enemmän aikaa antaa läheisyydelle ja hyvälle vuorovaikutukselle, sen vähemmän on kiirettä. Kun puhun lapsilleni kunnioittavaan sävyyn ja käytän minä-viestejä, he kuuntelevat minua ja suoriutuvat hiukan nopeammin aamutoimistaan. Kun pidän heitä sylissä sohvalla, heillä ei ole tarvetta roikkua jalassani ripustaessani pyykkejä. Kun oikeasti kuuntelen lapsiani, pystymme selvittämään heitä vaivaavat asiat, ennen kuin ne muuttuvat oikeiksi ongelmiksi. Kun neuvottelemme, emme kuluta aikaa turhaan kinasteluun. Kiintymysvanhemmuus näkyy meillä myös pitkänä imetyksenä ja perhepetinä, jossa läheisyyttä voi tankata iltaisin ja öisinkin. Samalla säästyy aikaa kaiken maailman omaan sänkyyn -nukuttamisrituaaleilta.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Hellän kosketuksen voima

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 27 Oct 2021 09:42:43 +0000

Moni suomalainen kärsii tälläkin hetkellä kroonisesta kosketuksen puutteesta. Läheisyysvaje on vakava asia, sillä kosketus on ihmiselle sosiaalisena olentona merkittävä voimavara. Se rauhoittaa ja laskee stressiä, taltuttaa kipua ja lievittää pelkoa. Kosketus sitoo ihmisiä toisiinsa.

Suomalaiseen kulttuuriin halailu ja muu koskettelu ei juurikaan ole kuulunut. Moni aikuinen kertoo, kuinka lapsena ainoa kosketuksen muoto oli lyöminen tai muu väkivalta. Vaikka kosketus ei olisikaan ollut väkivaltaista, se oli niukkaa. Sylissä ei pidetty, saati halailtu, paijattu tai suukoteltu. Vanhemmilta saadut satunnaiset hellyydenosoitukset vieroksuttivat.

Sanonta kuuluu: se mikä ei tapa, vahvistaa. Se ei muuten pidä paikkaansa. Fyysinen väkivalta ei vahvista ketään, ei myöskään henkinen. Suoranaisen kaltoinkohtelun lisäksi myös perustarpeiden laiminlyöminen haavoittaa. Emotionaalinen tai fyysinen etäisyys ja kylmyys tekevät ihmisestä hauraan.

Nuoruus on toinen mahdollisuus, ja aikuisuus kolmas. Jokainen ihmissuhde tarjoaa mahdollisuuden opetella antamaan ja ottamaan vastaan hellyyttää. Joku totuttelee läheisyyteen parisuhteessa. Myös vanhemmaksi tulo voi olla tältä osin eheyttävä kokemus.

Minulle lapsen saaminen oli kaiken mullistava tapahtuma. Äidiksi tuleminen on ollut parasta, mitä olen aikuisiällä saanut kokea. Kiintymysvanhemmuuden kautta sain vahvistusta luonnollisille vaistoilleni: lapsen pitäminen lähellä, iholla, oli hyvää ja oikein. Oli oikein koskettaa, koska se tekee lapselle hyvää fyysisesti ja psyykkisesti. Kosketus oli kuitenkin esikoista, ei minua varten.

Lapsen kasvaessa vastasyntyneisyyskauden hurmaava symbioosi sai hiljalleen väistyä. On luonnollista sukeltaa äitiyden ensihuumaan, mutta siitä on osattava myös päästää irti. Kosketuksesta ei silti tarvitse luopua. Isompikin lapsi kaipaa välillä aikuisen syliä, tai ainakin kainalossa köllimistä. Vaikeana hetkenä vahva, lempeä halaus rauhoittaa lasta. Ilon hetkellä voi suikauttaa suukon.

Lapsen koskettamisesta nauttiminen on vielä monin tavoin tabu. Namusedät koskettelevat lapsia. Kosketukseen liittyy monen mielessä jotain likaista, tai ainakin seksuaalista. Sellaista, mikä kuuluu vain aikuisten välisiin intiimeihin (seksi)suhteisiin. Lapsen koskettaminen nähdään helposti lähentelynä ja hyväksikäyttönä.

Mutta ei kosketus ole vain lasta varten. Mielestäni kosketus saa, ja sen pitääkin olla, nautinnollista myös aikuiselle. Se palkitsee aivoja ja vahvistaa käyttäytymistä. Jos aikuinen ei pitäisi vauvan pehmeän posken silittelystä, pienokaisen kantamisesta ja halileikeistä, miksi hän tätä koskettaisi? Imetyskin sujuu paremmin, kun myös äiti nauttii siitä. Kosketuksesta nauttimisesta on siis lapsellekin hyötyä, mutta ennen kaikkea: eikö se ole myös vanhemman perusoikeus?

Tämän myöntäminen oli minulle monen vuoden prosessi, ja vaati vielä toisen lapsen syntymän. Hänen johdollaan olen saanut heittäytyä täysillä ihokontaktin, halailun, suukottelun ja paijailun maailmoihin. Osansa haleista ja pusuista saa myös esikoinen. Annan heille jotain arvokasta, mitä sukuni edelliset sukupolvet eivät osanneet antaa. Jotain, mistä jäin itsekin vaille.

Lasta ei voi varustaa kylmää, julmaa maailmaa varten olemalla hänelle kylmä ja julma. Parhaat varusteet tulevat hyväksynnästä ja rakkaudesta, joka osoitetaan sanoin, teoin ja myös läheisyyden keinoin. Antaessaan lapselle superarvokasta läheisyyttä, lataa aikuinen myös omia hellyysakkujaan. Niitä, jotka tyhjenivät stressaavassa arjessa, ja niitä, joita ei lapsena kukaan ladannut. Näin lapsi ja vanhempi tulevat eheämmiksi ja vahvemmiksi yhdessä, toistensa läheisyydestä nauttien.

Se on hyvää ja oikein.

– Saila –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2016.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Hankala uniassosiaatio, vai vauvan luontainen tapa nukahtaa?

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 27 Sep 2021 18:18:26 +0000

Lyhyesti

Rinnalle nukahtaminen on ihmiselle luontaista: maidon hormonit ja imeminen tekevät vauvan raukeaksi.
Rinnalle nukahtaminen on uniassosiaatio siinä missä tutti, kapalo tai uniriepu, eikä se ole muita huonompi.
Kyky rauhoittua itse uneen kypsyy aivojen kehittyessä usean vuoden aikana. Sitä ei voi nopeuttaa välttelemällä rinnalle nukahtamista.
Rinnalle nukuttaminen ei estä lasta oppimasta muita tapoja nukahtaa, ja sitä saa jatkaa niin kauan kuin se tuntuu perheestä hyvältä.

Vauvan, taaperon tai isomman lapsen nukuttaminen rinnalle jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Monet unikonsultit, neuvolan työntekijät ja netin keskusteluryhmien kommentit varoittelevat, kuinka rinnalle nukahtaminen on paha tapa ja hankala uniassosiaatio, jonka seurauksena vanhemmat menettävät unensa vuosikausiksi ja josta on vaikeaa päästä eroon. Sen sijaan vauvan taitoa rauhoittua nukkumaan itsenäisesti pidetään tärkeänä asiana, jota suositellaan harjoittelemaan jo varsin nuorena. Tätä itsenäistä nukahtamista pidetään avaimena yhtäjaksoisiin yöuniin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ja rinnalle nukahtamisen katsotaan häiritsevän väistämättä koko perheen unia. Erityisesti aivan vastasyntynyttä isomman vauvan nukahtamista rinnalle paheksutaan. Mutta onko rinnalle nukuttaminen oikeasti hankalaa tai haitallista?

”Olen nukuttanut kaikki neljä lastani rinnalle niin pitkään kuin he ovat halunneet siihen nukahtaa. Pienin on vielä vauva, mutta kolme isompaa ovat itse luopuneet tavasta siinä 2,5-3 ikävuoden välillä.”

Rinnalle nukahtaminen on ihmiselle normaalia ja lajityypillistä käytöstä, kun taas toive itsenäisesti nukahtavasta vauvasta on varsin kulttuurisidonnainen ja tuore normi. Rinnalle nukahtaminen tapahtuu usein aivan itsestään ja melko nopeasti maidon sisältämistä hormoneista ja imemisliikkeestä johtuen. Lapselle on luontaista vaipua uneen syömisen jälkeen, ja aikuinenkin varmasti tunnistaa ateriaa seuraavan raukean olon. Tämän luontaisen mekanismin hyödyntäminen lasta nukuttaessa ei ole hänelle missään iässä haitallista.

Rinnalle nukahtaminen on uniassosiaatio, mutta niin on myös unilelun/rievun, kapalon, tutin tai kohinan avulla nukahtaminen. Ei voida sanoa, että jokin uniassosiaatio olisi toista huonompi – on vain erilaisia uniassosiaatioita, jotka sopivat eri tavalla erilaisten perheiden tarpeisiin. Niin kauan kuin rinnalle nukahtaminen tuntuu imettävästä vanhemmasta hyvältä tavalta nukuttaa lasta, on se erinomaisen hyvä uniassosiaatio, josta voi tarvittaessa yhtä lailla siirtyä muihin tapoihin kuten vaikkapa tutista tai kapaloinnista.

Jos katsotaan ihmisen aivojen kehitystä, huomataan, että kyky säädellä tunnetiloja ja tietoisesti rauhoitella itseään kypsyy hiljalleen useamman vuoden aikana, kun aivojen eri osa-alueet kehittyvät. Vauvan on siis biologisesti mahdotonta rauhoitella itseään samalla tavalla kuin aikuisen, vaikka temperamentista riippuen osa vauvoista nukahtaakin jo melko varhaisessa iässä helposti itse. Tätä itsesäätelyä, jota myös itsenäinen nukahtaminen on, ei voi opettaa välttelemällä rinnalle nukahtamista tai unikoulujen avulla vaan se kypsyy aivojen kehittyessä. Itsesäätelyn kehitystä voi tukea vastaamalla vauvan tarpeisiin, ja esimerkiksi rinnalle nukuttaminen on yksi helppo ja luonteva tapa tarjota turvaa ja hoivaa vauvalle. Koko elämää ajatellen rinnalle nukuttaminen voikin siis olla tehokkaampi tapa opettaa lapselle itsenäistä nukahtamista kuin varhainen unikouluttaminen.

Kun lapsi kasvaa, oppii hän aivojen kypsymisen myötä uusia tapoja rauhoitella itseään ja nukahtaa. Samalla rinnalle nukahtaminen jää yhtä luontevasti pois kuin ryömiminen jää pois kävelytaidon kypsyessä. Koska osalla lapsista tämä kehitys tapahtuu hitaammin, eivät kaikki vanhemmat syystä tai toisesta voi odottaa rinnalle nukahtamisen loppumista, ja onkin täysin sallittua harjoitella vauvan kanssa muitakin tapoja nukahtaa, jos se sopii perheen tilanteeseen. Nämä tavat voi ottaa käyttöön joko rinnalle nukuttamisen tilalle tai sen oheen vaihtoehdoiksi. Kaikkien vanhempien ei kuitenkaan tarvitse varmuuden vuoksi vältellä rinnalle nukahtamista vauvaiässä siksi, että osa taaperoista ei vielä parin-kolmen vuoden iässä ole itse valmiita luopumaan siitä ja se voi osalle vanhemmista tuntua raskaalta. Voi hyvin olla, että vauva lopettaa rinnalle nukahtamisen jo paljon ennen kuin vanhempi itse sitä toivoisi. Tai voi olla, että vauhdikkaan, tahtoikäisen kolmevuotiaan kanssa rinnalle nukuttaminen on edelleen myös vanhemman mielestä erinomaisen toimiva keino rauhoittaa lapsi nopeasti unille.

”Jatkoin lapsentahtista imetystä, kun palasin töihin esikoiseni ollessa hieman alle vuoden ikäinen. Itse nukutin vauvan aina rinnalle sekä päivä- että yöunille ja imetin myös öisin vauvan heräillessä. Hoitovapaalla olleen puolisoni kanssa vauva nukahti alusta asti helposti vieressä pötkötellen.”

Rinnalle nukuttaminen on yksi tapa lisätä imetyskertojen määrää. Erityisesti isompi vauva ja taapero malttaa usein rauhoittua rinnalle paremmin juuri ilta- ja yöaikaan, kun hän hakee vanhemmalta turvaa ja lohtua. Kun imetystä ei keskeytetä siksi, että varotaan lapsen nukahtamista, ehtii lapsi saada enemmän maitoa kuin silloin, jos rinta otetaan pois lapsen vielä valvoessa. Mikäli lapsi ei päivällä malta pysähtyä rinnalle, voivat pitkät ilta- ja yöimetykset turvata maidonsaantia, mikä on merkityksellistä erityisesti alle yksivuotiaan ravitsemuksen näkökulmasta. Jos vanhempi haluaa tässä vaiheessa luopua rinnalle nukuttamisesta, voi samaan pyrkiä unisyöttöjen avulla. Vaikka nämä ovat erinomaisen hyvä keino lisätä imetettävän saamaa maitomäärää, saattaa hereillä rinnalle hakeutuva ja siihen nukahtava lapsi jaksaa syödä tehokkaammin kuin sikeän unen aikana rinnalle houkuteltu lapsi. Tämä pätee erityisesti isompiin vauvoihin ja taaperoihin. Ihan pienen vauvan kanssa on tärkeää varmistaa, ettei hän nukahda rinnalle liian nopeasti esimerkiksi siksi, että hän on liian niukan maidonsaannin vuoksi turhan unelias.

Yksi rinnalle nukuttamiseen liitetty haaste on, että se on sidoksissa vain yhteen ihmiseen – imettävään vanhempaan. Lapsen temperamentista riippuu, miten helppoa tai vaikeaa hänen on nukahtaa muilla tavoin, jos hän on tottunut nukahtamaan rinnalle. Tyypillisemmin vauvaikäinen saattaa kaivata rinnan tuomaa turvaa ja on myös taaperoa riippuvaisempi sen tarjoamasta ravinnosta. Samoin erilaiset kehitysvaiheet, kuten eroahdistuksen voimakkaammat aallot 1-2 ikävuoden välillä, hampaiden puhkeamiset tai sairastelut voivat vaikuttaa siihen, miten lapsi hyväksyy muita tapoja nukahtaa. Kuitenkin jo vuoden ikää lähestyvä vauva ymmärtää yleensä hyvin, kuka läheisistä aikuisista tarjoaa rintaa ja oppii rauhoittumaan unille muilla tavoin esimerkiksi ollessaan hoidossa tai ei-imettävän vanhemman kanssa. Tämä tapahtuu usein luonnostaan ja helposti, vaikka temperamenttierot ja kehityskaudet voivat osalla hidastaa prosessia. Rinnalle nukuttaminen ei siis estä lasta oppimasta muita tapoja rauhoittua unille ja tämä oppiminen voi tapahtua myös aivan itsestään sen kummemmin etukäteen asiaa harjoittelematta.

Kulttuurisidonnaisten tekijöiden ohella yksi syy rinnalle nukuttamiseen liittyviin myytteihin voi olla, että keskimäärin aiheesta puhuvilla ihmisillä on melko vähän tietoa imetyksestä. Jos tieto imetyksen lainalaisuuksista ja ihmisen luontaisesta vieroittumisiästä on puutteellista, saatetaan rinnalle nukahtamista virheellisesti pitää jopa epänormaalina käytöksenä tai opittuna tapana.

”En ole koskaan nukkunut niin hyvin kuin vauvavuosien aikana. Ennen lapsia minun oli usein vaikeaa rauhoittua nukkumaan ja saatoin pyöriä sängyssä aamuyöhön asti. On suorastaan taikaa, miten nopeasti nukahdan, kun alan imettää vauvaani perhepedissä.”

Rinnalle nukuttaminen on parhaimmillaan vanhemmuutta helpottava ja ihana konsti, jonka avulla sekä vauva että imettävä vanhempi voivat nukahtaa nopeammin ja sikeämmin. Rinnalle nukuttaminen toimii sekä illalla nukahtaessa että apuna yöherätyksiin, joita pienillä lapsilla tyypillisesti esiintyy ruokintatavasta riippumatta. Sen ei myöskään tarvitse tapahtua pimeässä huoneessa hiljaa maaten tai paikallaan tuolissa istuen. Vauvan voi nukuttaa rinnalle päivällä kantoliinan avulla tai illalla television äärellä. Rinnalle nukuttaminen tarjoaa siis erinomaisen tavan nukuttaa lapsi helposti ajasta ja paikasta riippumatta. Se voi auttaa myös vanhempaa nukkumaan paremmin, kun imetyksen aikana ei tarvitse väkisin pitää itseään hereillä, jotta osaisi irrottaa lapsen rinnalta ennen kuin tämä vaipuu sikeään uneen. Mikäli turvallinen perhepeti on vaihtoehto, voi imettävä vanhempi itse nukkua jopa kokonaisia öitä jo vastasyntyneen kanssa, kun imetys voi tapahtua luonnostaan nukkumisen ohessa. Silloin saa myös hyödynnettyä itse kaikkein tehokkaimmin imetykseen liittyvän hormonitoiminnan rentouttavaa vaikutusta.

”Nukutin ensimmäistä ja toista vauvaani rinnalle. Sitten sain kolmannen lapsen, joka ei koskaan suostunut nukahtamaan rinnalle. Hänen nukuttamisensa oli suorastaan kamalan hankalaa ja työlästä verrattuna kahteen isompaan vauvaan!”

Imetys on ihanaa läheisyyttä lapsen kanssa, ja monet vanhemmat kokevat rinnalle nukuttamisen miellyttävänä ja onnellisena hetkenä. Niin kauan kuin rinnalle nukuttaminen tuntuu hyvältä ja omassa perheessä toimivalta tavalta, sitä saa huoletta jatkaa. Lapsen tarpeisiin vastaamisesta ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaan päinvastoin siitä on lupa nauttia.

”Rinnalle nukuttaminen tuntuu ihanalta ja oikealta – kuinka helppo tapa tarjota lapselle turvaa ja rakkautta.”

Lähteet

Julkaistu 08/2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Miksi vauva viihtyy vain sylissä?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 23 Sep 2021 10:55:59 +0000

On normaalia, että pieni vauva ei halua olla erossa hoitajastaan, sillä hänen hengissäsäilymisvaistonsa on vahva: vauvan näkökulmasta aikuisen läheisyys merkitsee turvaa ja yksin jääminen vaaraa. Ihminen on biologisesti jälkeläisiään kantava laji, ja pienelle vauvalle sylissä ja kannettavana oleminen on geeneihin koodattu oletus. Nykyvauvat ovat edelleen geneettisesti ja biologisesti samanlaisia kuin kivikaudella syntyneet vauvat ja heidän vaistonsa toimivat samalla tavalla. Siksi vauvat tarvitsevat optimaalisesti kehittyäkseen samanlaisia fyysistä ja emotionaalista hoivaa, johon ihmislaji on miljoonia vuosia kestäneen evoluution aikana sopeutunut.

Vastasyntyneen vauvan kolmea ensimmäistä elinkuukautta voidaan kutsua ”neljänneksi raskauskolmannekseksi”, sillä ihmisvauva syntyy muihin nisäkkäisiin verrattuna hyvin kehittymättömänä ja sopeutuu kohdun ulkopuoliseen elämään vähitellen. Aikuisen läheisyys auttaa vastasyntynyttä säätelemään fyysisiä toimintojaan kuten ruumiinlämpöä ja hengitystä. Sylissä pitäminen ja kantaminen vähentävät vauvan kokemaa stressiä ja tukevat turvallisen kiintymyssuhteen muodostumista. Vastasyntynyt rakastaa liikettä ja kannettavana olemista, joihin hän on kohdussa ollessaan tottunut. Tutkimukset vahvistavat, että paljon kannetut vauvat itkevät vähemmän ja että vauvana saadun ihokontaktin ja läheisyyden hyödyt ulottuvat pitkälle lapsuuteen ja jopa aikuisuuteen asti. Erään tutkimuksen mukaan sylissä pitäminen vaikuttaa jopa vauvan geeneihin.

Vauvan tarve olla sylissä voi liittyä väsymykseen, nälkään tai yksinkertaisesti läheisyyden, lohdun ja turvan tarpeeseen. Toki myös vauvan temperamentti ja terveyteen liittyvät asiat voivat vaikuttaa siihen, viihtyykö vauva muualla kuin sylissä. Hieman isommalla vauvalla tarve olla ensisijaisen hoitajan lähellä voi liittyä myös eroahdistukseen, kun vauva ymmärtää olevansa hoitajastaan erillinen ja pelkää tämän katoamista.

Joskus kuulee sanottavan, että jos vauvaa pitää koko ajan sylissä, hän ei koskaan opi viihtymään yksin tai nukkumaan muualla kuin sylissä. Tai että vauvaa ei pidä nostaa syliin heti kun hän itkee, koska muuten vauva oppii manipuloimaan vanhempiaan itkemällä. Nämä ovat kuitenkin kulttuurisia uskomuksia, joita tiede ei tue. Vauva ei osaa manipuloida vaan ilmaisee tarpeitaan niillä keinoilla, joita hänellä on. Pienellä vauvalla ei ole kykyä rauhoittaa itse itseään (eikä valmiuksia sitä oppia) vaan hän tarvitsee rauhoittumiseen ja tunteiden säätelyyn aikuisen apua. Pienenä saatu läheisyys ja turva tukevat myöhempää itsenäistymistä. Tarve olla sylissä ei ole opittu tottumus, josta vauva pitäisi opettaa pois eikä vauvaa voi pilata liiallisella sylissä pitämisellä, vaan lähellä pitäminen on yksinkertaisesti vauvan luontaisiin tarpeisiin vastaamista.

Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan, että mitä pienempi lapsi on, sitä tärkeämpää on, että vanhempi on lähellä ja valmiina huolehtimaan lapsen tarpeista. Jatkuva vauvan tarpeisiin vastaaminen voi kuitenkin väsyttää, ja vanhemman on tärkeää huolehtia myös omasta jaksamisestaan. Kantovälineen käyttämisestä voi olla arjessa suuri apu, kun vanhempi saa kätensä vapaaksi samalla kun vauva saa nauttia läheisyydestä ja kantamisesta. Tukiverkon apua kannattaa hyödyntää. Myös oman vaatimustason alentaminen ja priorisointi voi auttaa: pikkuvauvan kanssa kannattaa huoletta keskittyä pesimiseen ja antaa pyykkivuorien kasvaa. Vauva on pieni ja kannettavassa iässä vain lyhyen aikaa ja kun vauva kasvaa ja oppii liikkumaan, hän todennäköisesti alkaa viihtyy paremmin muuallakin kuin sylissä.

Lue lisää aiheesta

Blogi: Ihokontakti
Blogi: Kantaminen
Kirjaesittely: Luonnollinen lapsuus
Kirjaesittely: The continuum concept – in search of happiness lost

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry