kasvatusmyytit - Kiintymysvanhemmuus ry https://kiintymysvanhemmuus.fi Kiintymysvanhemmuus ry - lempeää kasvatusta ja vertaistukea Tue, 13 Oct 2026 15:05:32 +0000 fi hourly 1 https://kiintymysvanhemmuus.fi/wp-content/uploads/2025/12/cropped-UUSITTU-logo-32x32.png kasvatusmyytit - Kiintymysvanhemmuus ry https://kiintymysvanhemmuus.fi 32 32 Erehtymätön ja täydellinen vanhempi” – Myyttejä vanhemmuudesta: https://kiintymysvanhemmuus.fi/erehtymaton-ja-taydellinen-vanhempi/ Thu, 05 May 2022 09:22:52 +0000 https://kiintymysvanhemmuus.fi/?p=13018 Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>

Tänään pureudumme vanhemmuuteen liittyviin myytteihin. Vanhemmuusmyytit aiheuttavat vanhemmissa riittämättömyyden tunnetta sekä syyllisyyttä.Tässä tekstissä haluamme valoittaa sitä, mikä valituissa myyteissä on pielessä ja tuoda tilaa vanhemmille toteuttaa omannäköistä ja omien arvojen mukaista vanhemmuutta.

“Vanhemman tulee olla täydellinen esimerkki. Vanhempi ei voi näyttää lapselle omia virheitään”

Vanhempi voi ajatella, että ollakseen hyvä vanhempi, pitää myös näyttää lapselleen täydellistä esimerkkiä. Mahdolliset virheet pitäisi piilottaa lapselta, jotta lapsi näkee aikuisen kaikkivoipana. Joillekin myös omien virheiden myöntäminen voi olla ylivoimaista.  

Jokainen tekee virheitä tai on joskus väärässä. Jos virheet piilotetaan, niistä ei voi oppia tai niitä pyytää anteeksi. Kummassakin tapauksessa lähipiirille aiheutuu surua tai pettymystä. Virheen tekeminen ja väärässä oleminen aiheuttaa meille häpeän tunnetta. Ilman itsemyötätuntoa, tämä häpeä on liian iso tunne, jotta voisi myöntää edes itselleen, että on tehnyt virheen.

Lapsen on hyvä nähdä, miten aikuinen selvittää omat virheensä ja pääsee häpeän tunteestaan yli. Vaikka häpeä on iso tunne, jota mielellään väistelisi, itsemyötätunnon ja yhteisön, perheen tai ystävien hyväksynnällä siitä pääsee yli. Lapsen on hyvä nähdä, että jokainen epäonnistuu ja että se on aivan luonnollista. Myös suuret tunteet, jotka epäonnistumisista seuraavat, ovat aivan luonnollisia, myös aikuisille.

Kun aikuinen myöntää virheensä ja epätäydellisyytensä ja kohtelee itseään itsemyötätuntoisesti ja lempeästi, hän näyttää lapselleen, että ihminen on rakastettava myös epätäydellisenä. Kun aikuinen pyytää anteeksi ja yrittää hyvittää virheensä, hän mallintaa lapselle vastuunottoa ja sovittelua.

Vanhemmuus on hyvin herkkä ja henkilökohtainen aihe, eikä kukaan halua tahallaan tehdä virheitä vanhemmuudessa. Mutta aivan varmasti jokainen meistä virheitä tekee ja aikuistuttuaan lapsillamme on varmasti toiveita ja ajatuksia siitä, mikä olisi voinut mennä paremmin. Vanhemmuus on kuitenkin myös mahdollisuus oppia ja kasvaa ja kohdata myös lapsuusiän minä uudelleen. 

häpeä

“Vanhempi ei saa näyttää lapselle negatiivisia tunteitaan.”

Tämä myytti lähtee varmasti siitä ajatuksesta, että kun aikuinen näyttää negatiivisia tunteitaan lapselleen, niin lapsi joutuu kantamaan aikuisen tunteita. Surullinen, pettynyt, masentunut tai vihainen vanhempi on toki pelottava ja ahdistavakin lapselle, mutta peittelemällä tunteitaan vanhempi saa aikaan vain enemmän huolta ja epäilystä lapselle. Ihanteellisessa maailmassa kaikki vanhemmat olisivat aina onnellisia, mutta oikeasti vanhemmillakin on kaikenlaisia tunteita ja ongelmia, jotka ei välttämättä liity edes perhe-elämään. Vanhempi saattaa yrittää peitellä lapseltaan näitä tunteita, mutta lapset näkevät ja aistivat, ettei kaikki ole kunnossa. Jos aikuinen piilottelee tunteitaan eikä käsittele asioita lapsen kanssa, lapsi saattaa alkaa kuvittelemaan, että tunteet johtuvat hänestä. Silloin lapsi alkaakin kannatella vanhemman tunteita ja voi esimerkiksi muuttaa omaa käytöstään, jotta vanhemmalla olisi ehkä helpompaa. 

Lapsen on siis hyvä nähdä, että aikuisellakin on isoja negatiivisia tunteita, mutta aikuinen kestää ne ja kannattelee itse tunteensa. Aikuinen voi kertoa lapselle, miksi hän on surullinen tai vihainen ja näin tuoda läpinäkyvyyttä siihen, miksi aikuinen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Aikuisen on myös hyvä näyttää lapselle, miten kannatella isoa tunnetta, miltä se tuntuu kehossa ja miten päästää tunteesta irti. 

“Vanhempi ei saa kokea negatiivisia tunteita vanhemmuudesta. Ole kiitollinen lapsista, he ovat vain hetken pieniä”
“ Miksi kukaan edes haluaa lapsia, kun lapsiperhearki on niin negatiivista.”

Vanhemmuus saattaa olla ajoittain raskasta, yksinäistä tai uuvuttavaa. Vanhemmuuteen liittyy paljon odotuksia. Odotuksia liittyy myös työelämään, omaan henkiseen kasvuun sekä yhteiskunnalliseen statukseen. Harva vanhempi saa olla vain vanhempi vaan samaan aikaan pitää suoriutua täysillä myös muista elämän osa-alueista. Näiden odotusten lisäksi vanhemmat ovat yksinäisempiä kuin ikinä ennen. Useimmilla ei ole lähellä perhettä tai yhteisöä, joka kannattelisi ja tukisi vanhemmuudessa. Eli kaikkiin näihin odotuksiin pitää vastata yksin ja olla vahvana yksin. Näistä lähtökohdista vanhemmuus voi todella tuntua negatiiviselta.

Kun vanhempi kertoo, että hänellä on negatiivisia tunteita vanhemmuudesta, hän ei välttämättä saa sellaista tukea, mitä tarvitsisi. Neuvonantajat varmasti tarkoittavat hyvää, mutta saattavatkin vain aiheuttaa vanhemmalle syyllisyyttä. Pitäisi olla kiitollinen lapsista, eikä saa valittaa “turhasta”, vaikka nämä kaksi eivät ole toistensa vastakohtia. Vanhempi voi tuntea kiitollisuutta lapsistaan, vaikka olisikin kuormittunut arjessaan. Lähipiirin tai ammattilaisen pitäisi nähdä, mitä uupunut vanhempi on vailla. Tarvitseeko hän ymmärrystä ja myötätuntoa, kuuntelevaa korvaa, joka ei tuomitse ja syyllistä. Vai onko vanhempi vailla konkreettista apua ja tukea? Vai ehkä molempia?

Vanhempien uupumuksesta puhutaan nykyään onneksi jo enemmän (esim. 40 maan vertailututkimuksen yllättävä tulos: äidit ovat uupuneempia maissa, joissa on vahva sukupuolten välinen tasa-arvo). Kukaan ei uuvu vain yhdestä asiasta vaan takana on aina monta tekijää. Yhteiskunnallisesti vanhemmuus mielikuvat ja myytit ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Yhä edelleen nähdään äiti päähuoltajana ja isä osallistuu. Äitimyytin mukaan pitäisi olla pullantuoksuinen leikkijä ja hoitaa lapset pitkään kotona, mutta yhteiskunnallisesti perhevapaauudistus tukee vanhempia jakamaan vanhempainvapaat tasaisemmin. Olisi tärkeä päivittää vanhemmuusmyyttejä sekä keksiä keinoja, miten saada tasa-asrvo ja jaettu vanhemmuus todella toimimaan kodeissa. Monen äidin masennuksen takana on myytti, että äidin tulee jaksaa. Ei kukaan jaksa yksin hoitaa vaativaa täysipäiväistä työtä, hoitaa kaikkia metatöitä ja kotitöitä sekä valvoa lasten kanssa öitä. Nykypäivän äitimyytissä näkyy yhä menneiden sukupolvien taakka siitä, että pitää vain pärjätä eikä saa sanoa, että on rankkaa sillä vanhemmuus on lahja. Nykypäivän yhteiskunnassa saa kuitenkin jo työstää tunteitaan eikä niitä tarvitse enää piilottaa. Myös isät kipuilevat uudenlaisissa tasa-arvoisemmissa rooleissaan. Miten olla mies, mutta äidin kaltainen?

“Huonosti käyttäytyvä lapsi on huonon kasvatuksen tulos”

Lastenkasvatus ja vanhemmuus ovat Suomessa kokeneet valtavan muutoksen verrattain lyhyessä ajassa. Sodan läpikäynyt sukupolvi vaati lapsiaan kieltämään tunteensa ja lapset oppivat olemaan kunnolla, hiljaa ja kiltisti. Suurten ikäluokkien tultua vanhemmiksi koettiin pitkään häpeää siitä, jos lapsia ei saatu ”pidettyä kurissa”. 

Kun lapsi saa julkisen kiukkukohtauksen, kiroilee tai tekee jotain kiellettyä, ulkopuoliset ovat äkkiä tuomitsemassa vanhemman: “Lapsilla ei ole enää mitään rajoja”, “Pitäisi olla kunnon kuria ja rangaistuksia” tai “Tällaisia lapsia tulee vapaan kasvatuksen tuloksena”. On totta, että vanhemman tekemillä asioilla on merkitystä lapsen kasvuun, mutta ihan kaikkeen ei voi kasvatuksellakaan vaikuttaa. Esimerkiksi kaupassa itkevä taapero on aivan normaali asia, sillä sen ikäisellä ei ole vielä taitoja ja kykyjä hillitä isoja tunteitaan ja lapsi tarvitsee aikuisen apua selvitäkseen.

Asioita, joihin vanhempi voi suoraan vaikuttaa:

  • Oma asenne lasta kohtaan
  • Omat tunnetaidot
  • Itsemyötätunto ja myötätunto
  • Omat vuorovaikutustaidot

Asioita, joihin vanhempi voi myötävaikuttaa, mutta joiden oppiminen riippuu lapsen kyvyistä

  • Lapsen tunnetaidot
  • Lapsen resilienssi
  • Lapsen vuorovaikutustaidot
  • Lapsen sosiaaliset taidot

Asioita, joihin vanhempi ei voi vaikuttaa

  • Lapsen temperamentti
  • Lapsen luonnollinen kehitys ja kasvu
  • Lapsen neuropsykologiset ominaisuudet

“Kunnon äiti tekee kaikkensa lapsen puolesta”

Äitimyytti elää edelleen vahvana. Odotukset etenkin äitejä kohtaan ovat isot ja isän rooli nähdään pienempänä. Monessa perheessä vanhemmat toimivat jo tasavertaisesti, isät hoitavat lasten asioita samalla tavalla kuin äidit. Isät käyvät lapsen kanssa neuvolassa ja hoitavat lapsen vaatetuksen, ruoat ja kasvatuksen siinä missä äitikin. Isät jäävät pidemmille vanhempainvapaille tai lapsen sairastuessa töistä kotiin. Perheen ulkopuolella nämä asenteet ovat kuitenkin lujassa. Neuvolassa ihmetellään, missä äiti on, jos isä tuo lapsen. Lapsen sairastuessa työnantaja saattaa vaatia isältä töihin tuloa, vaikka molemmilla vanhemmilla on yhtäläinen oikeus huolehtia sairaasta lapsesta. Isä, joka osallistuu kodin- tai lastenhoitoon, nähdään sankarina, mutta äidille näiden töiden tekeminen on oletusarvo, josta kiitosta on turha odottaa. Työnhaussa pienet lapset nähdään taakkana, kun työnhakijana on nainen, mutta miehen kohdalla asialla ei ole merkitystä.

Pahimmillaan nämä asenteet kulminoituvat ajatukseen, että hyvä äiti tekee kaikkensa lasten puolesta. Kääntöpuolena tässä ajatuksessa on se, että äiti, joka ei aina olekaan lapsen saatavilla, nähdään huonona tai itsekkäänä äitinä. Samalla isä jää helposti syrjään, eikä pysty ottamaan vanhemmuudesta niin isoa roolia, mikä isälle kuuluisi.



– Annika Rintamäki ja Lotta Parkkonen – 




Julkaistu 5/2022. 

lkv logo

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]> “Tiukat rajat tai holtittomuus” Myyttejä kouluikäisistä ja nuorista https://kiintymysvanhemmuus.fi/tiukat-rajat-tai-holtittomuus/ Thu, 05 May 2022 06:36:22 +0000 https://kiintymysvanhemmuus.fi/?p=12913 Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>

Tänään teemaviikkomme on edennyt kouluikäisiin ja nuoriin, painottuen murrosikään sen merkityksellisyyden ja ainutlaatuisuuden takia. Murramme sellaisia myyttejä, joihin monissa perheissä törmätään ja jotka asettavat haasteita arkeen. 

Nuoruusiän kasvu ja kehitys on pitkä ja monimutkainen prosessi, joka asettaa myös vanhemmuuden hyvin uudenlaisen vaiheen ja haasteenkin eteen.  Nuoruusikäisen aivotoiminnot järjestäytyvät osin uudelleen ja aivojen kehitys jatkuu aina noin 25-vuotiaaksi saakka. Nuoruusikä on uudelleenjärjestäytymisen aikaa myös siinä mielessä, että silloin on mahdollista korjata mahdollisia lapsuuden traumaattisia kokemuksia ja kehityksellisiä ongelmia. Nuoruusiän lisäksi vain varhaislapsuus on yhtä mullistava vaihe ihmisen elämänkaaressa.

Murrosiän alussa eli varhaisnuoruudessa (noin ikävuodet 11-14) nuori alkaa etsiä itseään, omana erillisenä yksilönään, joka ei ole riippuvainen vanhemmistaan. Tällöin lapsen suurena kehitystehtävänä on vähitellen irtautua vanhemmistaan.  Kehon fyysiset muutokset ajoittuvat myös enimmäkseen varhaisnuoruuteen. Keskinuoruus (noin ikävuodet 15-18) on persoonallisuuden ja tunne-elämän voimakkaan kehityksen aikaa. Myöhäisnuoruudessa (noin ikävuodet 19-25) aivot jatkavat kehittymistään ja esimerkiksi tunnesäätely kypsyy edelleen. 

“Lapsen pitää kunnioittaa aikuisia”

Kunnioitus on molemminpuolinen prosessi. Ei voi olettaa, että lapsi yksin kunnioittaa aikuista, jos lasta kohtaan ei olla kunnioittavia. Yksi hyvinvoinnin tärkeä osa-alue onkin lasta kunnioittavat aikuiset. Kunnioittaminen on moniulotteista ja kasvatuksessa sen voidaan ajatella tarkoittavan paitsi henkistä, myös fyysistä ja kasvua tukevaa kunnioitusta. Lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on tärkeä kuulla ja kunnioittaa. Lasta kunnioittaa myös, kun opettaa lapselle oman esimerkin avulla omista rajoista kiinni pitämistä, tunne- ja vuorovaikutustaitoja sekä muita elämässä tarvittavia taitoja. Jos lasta jollain elämän osa-alueella kohdellaan kaltoin tai väheksyvästi, ei hänkään koe aitoa kunnioitusta vastapuolta kohtaan. 

Alakouluikäinen lapsi tarvitsee ennen kaikkea perheensä ja muiden läheistensä tukea, lämmintä vuorovaikutusta ja ymmärrystä. Varhaisnuoruusikäisen tarpeina vuorottelevat vapaus ja lähimmäisten emotionaalinen tuki ja kannattelu. Nuorelle on usein tärkeää saada olla ja ajatella jotain muuta kuin mitä hänen vanhempansa ovat. Tämä ei viesti kunnioituksen puutteesta, vaan oman itsensä etsimisestä sekä vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä, jotka ovat tärkeitä normaalin kehityksen virstanpylväitä. 

“Rajat ja tiukka linja on välttämättömiä tässä ikävaiheessa”

Vanhemmalla on varmasti hyvät tarkoitusperät, kun hän asettaa tiukat rajat lapselle. Vanhempi saattaa pelätä, että lapsi tekee vääriä valintoja. Osa vanhemmista saattaa ajatella, että mahdollisimman tiukoilla rajoilla hän suojelee lastaan holtittomalta elämältä. Yksipuolisella sanelulla ei välttämättä saavuta kuitenkaan tavoitetta. Lasta kunnioittavalla vuorovaikutuksella pääsee usein pidemmälle. Toimivan vuorovaikutuksen merkitys perheen sisällä on suuri myös lapsen kasvun ja kehityksen näkökulmasta. Lisäksi se suojaa ja edistää mielenterveyttä. 

Jos rajat ovat keinotekoisia ja/tai tarpeettomankin tiukkoja ja perusteettomia, niillä ei siis saavuteta sitä hyötyä mitä niillä haetaan. Etenkin nuoruusiässä voi käydä niin, että vanhempi kokee kadottaneensa yhteyden nuoreen. Nuori ei puhu tai tunnu edes kuuntelevan, eikä vanhempi ole enää perillä siitä, mitä tämän elämässä ja ajatuksissa tapahtuu. Tiukoilla rajoilla yritetään siis korjata mahdollisia seurauksia tai helpottaa vanhemman pelkoa. Nuori kuitenkin tulkitsee tiukat rajat epäluottamuksena omaan arviointikykyyn. Perusteettomat tai tarpeettoman tiukat rajat vain luovat kitkaa vanhemman ja nuoren välille, haurastuttavat yhteyttä ja etäännyttävät. Näin nuori jakaa vielä vähemmän asioitaan vanhemman kanssa.

Joskus lapselle pitää kuitenkin asettaa rajoja tai muistuttaa pelisäännöistä. Rajoja asettaessa on tärkeää käydä vuoropuhelua lapsen kanssa. Rajojen asettamisen olisi hyvä perustua molemminpuoliseen kunnioituksen ja luottamukseen. On myös tärkeää miettiä, onko jokin raja todella tarpeen ja mihin se oikeastaan perustuu. 

“Teinin huono käytös on vain kapinointia, mikä kuuluu teini-ikään”

Vanhempi toimii parhaimmillaan tunnepuskurina nuorelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että vanhempi vastaanottaa nuoren tunnekuohun ja palauttaa sen hänelle entistä siedettävämpänä ja turvallisempana sekä selkeänä. Nuoren saadessa harjoitella ja ilmaista tunteitaan kotona, tarve haastaa aikuisia kodin ulkopuolella on usein pienempi. Aikuisen on reagoinnin lisäksi erityisesti tarpeen kestää nuoren kuohuntaa. 

Moittiva, opettava tai lohduttava lähestymistapa myrskyävän nuoren kohtaamisessa on aikuiselta hyvin tyypillistä. Lue päivän keinokoosteesta siitä, millainen lempeä kohtaamistapa olisi toimivampi vaihtoehto nuoren kanssa. 

Yksi nuorten yleisimmistä mielenterveyden häiriöistä ovat vaikeudet tunnesäätelyssä. Tunnesäätelyn vaikeudet voivat ilmetä esimerkiksi ihmissuhderistiriitoina (esimerkiksi voimakkaat jatkuvat riidat kotona tai muissa läheisissä ihmissuhteissa) tai itsetuhoisena käytöksenä (oman hyvinvoinnin laiminlyönti, ylenpalttinen riskinotto, itsensä satuttaminen), koska nuoren keinot päästä eroon hankalaksi koetuista tunteista ovat kehittymättömiä. 

Aikuinen on lapsen ja nuoren malli myös itsesäätelyssä eli on todella tärkeää, että aikuisella itsellään on tunnesäätelytaitoja ja mentalisaatiokykyä. Valtaosan suomalaisista aikuisista omat tunne-ja vuorovaikutustaidot vaatisivatkin säännöllistä ja systemaattista harjoittelua. Näiden lisäksi itsemyötätunto on teema, jota vanhempien olisi erittäin tärkeää omaksua paitsi kasvatuksen myös oman hyvinvointinsa tueksi. Itsemyötätunnon vaikutuksesta aikuisten hyvinvoinnille on tehty satoja tutkimuksia. Sen hyötyjä ovat esimerkiksi vähäisempi ahdistuneisuus, masentuneisuus ja stressi, suurempi onnellisuus ja yleinen tyytyväisyys elämään, sekä paremmat yhteistyö- ja ihmissuhdetaidot. Itsemyötätunto myös kasvattaa motivaatiota tavoitella korkealle arvotettuja tavoitteita.

Nuorille tehdyt itsemyötätuntotutkimukset osoittavat itsemyötätuntoisten nuorten voivan paremmin. He ovat vähemmän ahdistuneita, stressaantuneita ja masentuneita sekä tyytyväisempiä elämäänsä kuin itselleen ankarat nuoret. Itsemyötätunto on onneksi opittavissa oleva taito, joten ikinä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Jonkinasteinen kapinointi ja rajojen koettelu kuuluu normaaliin murrosikään. Sen sijaan ylenpalttinen vihamielisyys tai holtiton käytös ei ole normaalia murrosiän käytöstä vaan taustalla on kyse jostain muusta, joka on tärkeä selvittää. 

“Avoin seksuaalikasvatus lisää holtitonta seksuaalista käytöstä” ja “seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista voi myös vaieta” 

Vanhemman vastuu ja velvollisuus ulottuu kasvatuksessa keskeisesti myös seksuaalikasvatukseen, halusi hän sitä tai ei, koki hän sitä omakseen tai ei. Jotta vanhempi pystyy kasvattamaan lasta seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa, tulee hänen ensin syventyä teemaan oman itsensä kautta. Jos omaan seksuaalisuuteen liittyy epävarmuuksia, ahdistusta, sanojen löytämisen vaikeutta tai traumoja, on tätä tärkeää työstää. 

Tunnetaidot ovat yksi keskeinen osa-alue myös seksuaalikasvatuksessa. Nykyvanhemmat ovatkin ymmärrettävästi usein ison haasteen edessä: valtaosan oma aikanaan saatu  seksuaali- ja tunnekasvatus on ollut olematonta ja koko aihe on voinut olla vaiettu tai jopa kielletty. 

Seksuaalikasvatuksesta on monenlaisia tärkeitä hyötyjä ja siksi seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista ei kannata vaieta. Sen avulla lapsi oppii paremmin tuntemaan omat rajansa ja ilmaisemaan, jos kokee rajojaan rikottavan tai uhattavan. Yhtä tärkeänä seksuaalikasvatuksessa otetaan huomioon myös toisen ihmisen rajat ja niiden kunnioittaminen. Onnistunut seksuaalikasvatus myös tukee lapsen itsetuntemusta ja opettaa hänelle oikeita asioita luotettavasta lähteestä. 

Koko seksuaalisuuden kenttä on tietyllä tapaa muuttunut ja vapautunut viime vuosina nopeasti. Valtaväestölle perinteinen monoamorinen parisuhdekäsitys voikin olla nuoren mielestä täysin muuta, kuin mitä hän haluaa. Myös erilaiset seksuaalivähemmistöt ovat valtaosalle nuorista arkipäivää, kun taas vanhemmalle jo alati kehittyvä termistö voi olla vierasta. 

“Nuoren pitää ymmärtää, että aikuiset tietävät asiat paremmin”

Tämän hetkisten lasten ja nuorten maailma on hyvin erilainen kuin nykyisten vanhempien, saati isovanhempien maailma on ollut. Yksilöä korostavat arvot ovat lisääntyneet ja nuorten riippuvuus vanhempien sukupolvesta vähentynyt. 

Korostunut riskinottohalu ja tietty kuolemattomuuden ajatus kuuluvat nuoruusikään ja ne voivat tuntua aikuisen näkökulmasta hyvin pelottavilta. Niinpä aikuinen usein päätyy neuvomaan nuorta, kieltämään häneltä ehkä tarpeettomastikin eri asioita ja kuittaamaan nuoren mahdollisia mokia sanomalla “mitäs minä sanoin!”.

Jos vanhempi pelkää nuoren tekevän pahoja virheitä, on järkevää lähteä pohtimaan, mistä pelko johtuu ja onko pelolle oikeasti tarvetta. Onko nuori temperamentiltaan sellainen, joka joutuu helposti vaikeuksiin? Onko vanhempi itse elänyt nuoruuden, joka on jättänyt häneen pelkoja tai ahdistusta? Lempeä vanhempi voi myös avoimesti myöntää nuorelleen, että pelkää asioita X tapahtuvan, koska Y. Myöntäminen ja avoin keskustelu vähentävät kitkaa nuoren ja vanhemman välisessä yhteydessä ja lisäävät myös nuoren empatiaa vanhempaansa kohtaan. 

Lapset ovat meillä vain lainassa, on sanonta joka kuvaa hyvin myös elämää nuoren kanssa. Lapsi ei ole vanhempansa unelmien ja mieltymysten jatke, vaan oma erillinen yksilönsä persoonineen ja kiinnostuksen kohteineen. Etenkin tietyssä nuoruusiän kehitysvaiheessa on täysin normaalia ja yleistä, että nuori haluaa tarkoituksellakin olla hyvin erilainen kuin vanhempansa. 

“Nuorten mielenterveysongelmat ovat muoti-ilmiö”

Tämä on valitettavasti edelleen ihan todellinen myytti ja uskomus, enemmän vanhemman polven tai teeman itselleen vieraaksi koskevien keskuudessa. Tämä on myös hyvin vähättelevä, totuudenvastainen ja epäempaattinen toteamus.

Nuorten mielenterveys on ollut viime aikoina valtavasti esillä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Etenkin nuorten tyttöoletettujen ahdistuneisuus on lisääntynyt. Samoin nuorten tekemien rajujen väkivaltarikosten määrä. 

Nuorten mielenterveysongelmien määrän kasvu on osin merkki avoimemmasta keskustelukulttuurista ja varhaisemmasta puuttumisesta, mutta myös hätähuuto yhteiskunnallisesta muutoksesta. Mielenterveysongelmat usein valitettavasti kasaantuvat niille, joille kertyy muutakin huono-osaisuutta ja moniulotteisia terveysongelmia. Ongelmat ovat usein sukupolvesta toiseen jatkunut ketju, ja kaikkihan me tiedämme, miten vaikeaa yksinkertaistenkin asioiden sukupolviketju voi olla katkaista. Saati jos ongelmaa on monella osa-alueella ja mahdollinen tukiverkosto on samassa, tai jopa vaikeammassa tilanteessa. 

Osin yhteiskunnan raamit, osin pelkkä aikuisten arkinen viesti asettavat nykynuorille valtavasti paineita. Pitäisi jaksaa opiskella ja tietää jo hyvin nuorena, mille alalle haluaa suuntautua. Pitäisi olla itseohjautuva ilmiöoppija, pienenä lapsena jo mahdollisimman itsenäinen ja yksin pärjäävä. Samaan aikaan voi katsoa somesta ihmisten filtteröityä elämää, josta on hankala erottaa todellisuus ja valhe, oli katsojana sitten lapsi tai aikuinen. Kotona vanhemmat uupuvat omien töittensä ja muiden vaatimustensa alle, usein kaukana läheisverkostoistaan (koska ei ehdi edes pitää yhteyttä kehenkään) ja usein hankalaksi koetut tunteensa alkoholiin tai puhumattomuuteen hukuttaen, koska näin on omassa lapsuudessaankin oppinut.

Kuulostaa kieltämättä raadolliselta ja surulliselta. Yksi arkinen ja yhteiskunnan miljardeja vaatimaton ratkaisu ongelmaan on niinkin yksinkertainen kuin lempeys. Lempeys sekä itseään vanhempana kohtaan, myös lasta ja nuorta kohtaan. Lue lisää päivän myytinpurkujulkaisusta.





– Lotta Parkkonen –

  • Bildjuschkin, K. 2019. Lasten ja nuorten seksuaalikasvatus vanhemmuuden näkökulmasta. Lääkärikirja Duodecim. 
  • Bluth, K & Neff, K. 2018. The self-compassion workbook for teens. New Harbinger Publications.
  • Grandell. R. 2015. Itsemyötätunto. Tammi. 
  • Karila-Hietala & Lassander. 2018. Nuoren mielen ensiapu – mielenterveysosaamista lasten ja nuorten kohtaamiseen. Suomen mielenterveysseura.
  • Kristeri, I. 2018. Näe minut. Books on Demand. 
  • J. Lönnqvist, M. Henriksson, M. Marttunen & T. Partonen (toim.). 2014. Psykiatria. Duodecim. 
  •  Mielenterveystalo. Nuoret. 
  • MLL. Vanhempainnetti. Lapsen kasvu ja kehitys.
  • Moisala, S., Parkkila, M. & Rämet, V. 2022. Opas nuorten tunnesäätelyvaikeuksista. Opinnäytetyö, Oulun ammattikorkeakoulu.
  • Trogen, T. 2020. Positiivinen kasvatus. PS-kustannus. 
  • Väestöliitto. Seksuaalikasvatus. 




Julkaistu 5/2022. 

lkv logo

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]> “Tämän ikäisen pitää jo osata säännöt” – Myyttejä leikki-ikäisistä https://kiintymysvanhemmuus.fi/taman-ikaisen-pitaa-jo-osata-saannot/ Thu, 28 Apr 2022 09:52:59 +0000 https://kiintymysvanhemmuus.fi/?p=12525 Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>

Tämän päivän teksteissä syvennytään leikki-ikään. Leikki-ikäisten käytökseltä odotetaan jo paljon, mutta lasta ei kuitenkaan aina kohdata tasavertaisena ihmisenä, kuten aikuista. Lue tästä tekstistä, miten vastaamme väittämiin, joita leikki-ikäisistä usein kuulee. Julkaisemme tänään myös tekstin, jossa avaamme keinoja, joilla vanhempi voi rakentaa kunnioitukseen ja yhteyteen perustuvan suhteen lapsen kanssa.

“Lapsihan ärsyttää ja kiukuttelee ihan tahallaan!”

Lapsi pyrkii toimimaan parhaalla mahdollisella osaamallaan tavalla. Lapset ovat perusluonteeltaan hyvään pyrkiviä. Lapset haluavat miellyttää vanhempiaan ja saada rakkautta sekä pysyä vanhemman kanssa yhteydessä. Mikäli lapsesta tuntuu, että yhteys vanhempaan ei toimi tai vanhemman huomio on muualla kuin hänessä, lapsi pyrkii takaisin yhteyteen. Valitettavasti lapsen keinot ovat vielä kehittymässä eikä keinovalikoima usein ole kovin iso. Tunteen vallassa lapsi alkaa tehdä sitä, millä hän on oppinut varmimmin saamaan heti vanhemman huomion kääntymään itseensä. Tällöin vanhemmasta voi tuntua, että lapsi ärsyttää tahallaan, jankkaa turhasta tai kiukuttelee. Mikäli vanhempi ajattelee myötätuntoisesti lapsen tarvitsevan apua itsesäätelyyn tässä tilanteessa, pystyy vanhempi helpommin huomaamaan lapsen tunteita ja tarpeita. (Markham. 2012; Siegel & Bryson. 2018.)

Riihosen ja Koskisen (2020, 36) mukaan tunnesäätelyä voidaan kuvata tunneämpärin avulla. Ämpäriä täyttävät kaikki tunnekokemukset (hankalat tai myönteiset), tapahtumat, virikkeet, ärsykkeet, ongelmat, vastoinkäymiset ja liian vähäinen tuki. Kun ämpäri täyttyy, tunteita roiskuu yli laitojen eli tunnesäätelykyvyt pettävät ja se alkaa näkyä käytöksessä. Tällöin lapsi itkee, huutaa, raivostuu tai osoittaa muulla tavoin tuntevansa nyt voimakkaasti. Tunnesäätelyämpäri on jokaisella oman kokoisensa, toisilla pienempi ja toisilla suurempi. Yhtä kaikki jokainen tarvitsee välillä palautumisaikaa, jotta ämpäri tyhjenee. 

“Älä kiukuttele, sinun pitäisi jo osata hillitä tunteesi paremmin!”

Miten lapsi osaisi hillitä tunteensa, kun vanhemmatkaan eivät aina osaa sammuttaa tunteitaan? Toisinaan tunteet räiskyvät ja tilanteita selvitetään. Tällöin vanhemmat mallintavat lapsille, kuinka ristiriitoja ratkaistaan. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki käyttäytyminen ei. Silloin kun vanhemman pinna palaa, eikä pysty pysymään rauhallisena, tulee huudettua tai pelkää toimivansa liian rajusti, vanhemman on syytä pitää tauko. Voi sanoa, että nyt olen niin vihainen, että menen hetkeksi rauhoittumaan. Kun on on ottanut kymmenen hengitystä parin metrin päässä voi palata selvittämään tilannetta ja pyytää anteeksi ylilyöntiä. On hyvä opetella palaamaan tilanteisiin myöhemmin uudelleen ja selittää lapsille, mistä raivostuminen johtui. Kun vanhempi mallintaa itsemyötätuntoisia ajatuksia, lapset oppivat tärkeitä taitoja. (Riihonen & Koskinen. 2020; Markham. 2012.)

Lapsen tunnesäätelykeinot eivät ole kehittyneet samalle tasolle kuin aikuisen. Etuotsalohko kehittyy koko lapsuus- ja nuoruusajan. Etuotsalohkon avulla tunnereaktiota pystytään hillitsemään, jottei ikävä tunne kasva raivokohtaukseksi. Jokainen kiukku kerralla opitaan säätelykeinoja. Aikuisen tärkeä tehtävä on toimia lapsen kanssasäätelijänä. (Huttu & Heikkinen. 2017.) Stressin säätely tarkoittaa käytännössä sitä, että oppii jarruttamaan salamannopeasti syttyviä taistele, pakene tai jähmety ensireaktioitaan. Kun säätely toimii, tunteet eivät ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystila pysyy sopivalla tasolla. Positiivisen ja haitallisen stressin välissä on siedettävän stressin vaihe. Aikuinen voi toimia puskurina kuormittavien ärsykkeiden ja lapsen välillä. Ymmärtävän aikuisen läsnäolo auttaa lasta jarruttamaan stressikokemustaan. Kun aikuisen myötätunto vahvistaa lapsen itsesäätelyä, lapsi alkaa sietämään pientä kuormitusta ja luottamaan omaan selviytymiskykyynsä. Lopulta lapsi ei enää tarvitse aikuista vierelleen vakuuttamaan, että ei ole mitään hätää. (Tommola & Häkkilä, 2017.)

“Eihän lapsen voi antaa päättää, kyllä se on aikuinen joka määrää!” 

Totta on, että lapsi ei voi päättää ihan kaikesta, sillä lasta tulee opettaa ottamaan huomioon myös muiden perheenjäsenten tunteet ja tarpeet. Trogenin (2020, 21) mukaan lapsen tarpeet ovat kuitenkin yhtä tärkeitä kuin aikuisen. Vaikka aikuinen usein lopulta päättää ja on vastuussa päätetyistä asioista, lapsella on oikeus kertoa mielipiteensä, ilmaista tunteensa ja tulla kuulluksi. Myös Lasten oikeuksien sopimus artikla 12 kehottaa ottamaan huomioon lasten näkemykset iän ja kehitystason mukaisesti. Lempeä kasvattaja ottaa huomioon lapsen ajatukset ja mielipiteet päätöksenteossa esimerkiksi yhteistoiminnallisen päätöksenteon menetelmän avulla. Tämä pätee myös toisin päin eli aikuisen ei tule jatkuvasti laittaa omia toiveita ja tarpeita toiseksi. Perheen tarpeiden tasapainottamisessa on paljon sovittavaa ja neuvoteltavaa. Jos asiassa ei ole lapsen ja muun perheenjäsenen välistä tarveristiriitaa, on kyse silloin usein lapsen omasta asiasta. Silloin aikuinen voi myös haastaa itseään miettimään, miksi ei voi antaa lapsen päättää, jos lapsella on selkeä ajatus siitä, miten häneen yksin kohdistuva asia pitäisi ratkaista.

Pienten lasten motivaatio -kirjassa (Laitinen, 2021) kerrotaan, että sisäinen motivaatio syntyy kun lapsi saa päättää ikätasoisesti omista asioistaan. Sisäisen motivaation synnyttäminen on tärkeää, sillä silloin lasta ei tarvitse käskyttää, vaan hän ymmärtää, miksi jonkin asian tekeminen tietyllä tavalla kannattaa ja haluaa tehdä asian. Laitisen (2021) mukaan sisäistä motivaatiota voi herätellä seuraavien kolmen tekijän avulla: lapsen valintojen ja vaikutusmahdollisuuksien mahdollistaminen, myönteinen, aito ja rohkaiseva palaute sekä välittämisen ja yhteenkuuluvuuden ilmapiirin luominen. Siegelin ja Brysonin (2018) mukaan haluamme kasvattaa lapsista tasapainoisia, omat rajansa ymmärtäviä ja joustavia aikuisia. Osallistavalla päätöksenteolla lapsi oppii joustamaan ja ottamaan huomioon omat sekä muiden tarpeet.

“Lapsihan vain testaa rajoja tuollaisella huonolla käytöksellä”

Toisinaan lapsi ei pysty käyttäytymään odotusten mukaisesti, sillä hän voi olla kuormittunut, väsynyt, suuren tunteen vallassa, keskittymiskyky tai itsesäätelykeinot uupuvat tai jokin taito on vielä oppimatta. Greene (2006) esittää, että lapsi tekee oikein, jos hän osaa. Lapset raivoavat ja käyttäytyvät sopimattomasti, kun tilanteen asettamat kognitiiviset vaatimukset ylittävät henkilön kyvyn reagoida joustavasti ja sopeutuvasti. Lapsen käytöksen selittäminen vain rajojen testaamisella estää aikuista näkemään lapsen kokonaisena ihmisenä, jolla on omat tarpeet, halut, kokemukset, kyvyt sekä oma tulkinta tilanteesta ja jonka käytös heijastelee näitä.

Se on totta, että kodin rutiinit, tavat, säännöt ja rajat luovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja lapset haluavat tuntea olevansa turvassa. Perinteisesti ajatellaan, että lapsen ympärille luodaan rajat. Lempeässä vanhemmuudessa ajatellaan, että vanhempi luo itsensä ympärille rajat ja lapsi saa luoda omat rajat itsensä ympärille. Nämä rajat kuvaavat sitä, mitä rajan vetänyt sietää ja mitä tarvitsee. Kun lapsi ymmärtää vanhempiensa tunteet ja tarpeet, hän haluaa useimmiten tehdä yhteistyötä vanhemman kanssa. Loogiset tunteisiin ja tarpeisiin liittyvät rajat on myös helpompi muistaa, kun seuraus rajan ylittämisestä on ymmärrettävä.

“Totta kai lapsen pitää totella aikuista kyseenalaistamatta”

Perinteisen ajattelutavan mukaan vanhempi määrää ja lapsi tottelee. Trogen (2020, 19) kyseenalaistaa tottelemisen, sillä emmekö haluakin lapsen oppivan itse ajattelemaan? Emme tahdo ikuisesti käskyttää ja määrätä lasta – pue kuravaatteet – , vaan haluamme lapsen oppivan valitsemaan säänmukaiset vaatteet. Jotta lapsi oppii ajattelun taitoja, meidän tulisi opettaa ongelmanratkaisutaitoja eikä käskyttää ja komentaa häntä tottelemaan. Kasvatuksen tarkoituksena ei ole saada lasta tottelemaan tai käyttäytymään hyvin, vaan kasvattaa hänestä hyvinvoiva ja itsenäinen aikuinen. Myös Huttu ja Heikkinen (2017) pohtivat, miten kasvattaa lapsesta onnellinen aikuinen. 

Lempeässä kasvatuksessa aikuinen yrittää ymmärtää, mikä estää lasta tekemästä yhteistyötä. Puuttuuko lapselta jokin taito, onko hänen perustarpeensa täytetty tai minkälainen lapsen vireystila on? Rauhallisella hetkellä voidaan pohtia lapsen intentioita eli aikeita ja ajatuksia tilanteissa, joissa lapsi ei pystynyt tekemään yhteistyötä. Tilanteita voidaan piirtää tai kuvittaa tikku-ukko sarjakuvin. (Riihonen & Koskinen, 2020.) 

Mentalisaatiolla eli pääsemällä selville toisen mielessä liikkuvista asioista vanhempi voi ohjata lasta paremmin toivottuun käytökseen. Tällöin vanhemmat voivat opettaa lapsiaan ajattelemaan eri tavalla ja auttaa lasta pääsemään tasapainoon tunteidensa kanssa. Mattilan ja Rantalan (2019) mukaan päämääränä ei ole tietää, vaan yrittää ymmärtää lapsen tunteita ja intentioita eli aikomuksia käyttäytymisen takana. Vanhemman tulee myös ymmärtää, että hän ei voi tietää, mitä toisen mielessä liikkuu. Vanhempi voi vain arvailla ja ihmetellä, mikä johtaa rakentavaan vuorovaikutukseen. Gopnik (2016) ajattelee, että kasvatus on puutarhan hoitoa ei puunveistoa. Tämä on hyvä vertauskuva sillä vanhemman ei tarvitse osata muovailla lapsesta oikeanlaista vaan hänen tehtävänään on vahvistaa kaikkea kaunista ja hyvää lapsessa sekä seurata kuinka lapsi alkaa kukoistaa. 

“Uhkailu, lahjonta ja pelottelu kuuluu kasvatukseen ja ne toimivat hyvin”

Uhkailun, lahjonnan ja pelottelun käyttäminen on kyseenalaista etenkin siksi, että ne aiheuttavat lapsessa häpeän tunnetta. Häpeä on hidas ja vaikea tunne. Hitaudella tarkoitetaan, että tunne nousee varsin hitaasti- yleensä jonkun toisen tunteen tai reaktion vaikutuksesta ja toisaalta se laskee myös hitaasti. Häpeä on vaikea tunne ensinnäkin sen takia, että se on hyvin hidas ja toisaalta sen takia, että itsensä lohduttaminen häpeän hetkellä on hankalaa. Häpeä kohdistuu suoraan minuun itseeni, persoonaani ja olemiseeni toisin kuin vaikkapa viha, joka usein kohdistuu johonkin kohteeseen. Jos häpeää ei pysty tai osaa  kannatella ja käsitellä yksin tai yhdessä toisen kanssa, saattaa se jäädä pysyväksi olotilaksi ja vaikuttaa kaikkeen olemiseen myös aikuisena.

Häpeällä kasvattamisella on pitkät juuret ja vielä nykyäänkin taidetaan luulla, että lapsen täytyy silmin nähden hävetä huonoa käytöstään kyetäkseen kasvamaan hyväksi ihmiseksi. Häpeäkasvatus on kuitenkin lapsen itsetunnon kannalta hyvin riskialtista. On myös aikuiselta jokseenkin älytöntä luulla, että tunteet nousevat komentamalla. Näin ollen “Etkös häpeä?” tai “Häpeäisit edes” käskyt ovat täysin turhia. Vaikka lasta ei suoraan käskettäisi häpeämään, niin nöyryytys, lapsesta rumasti puhuminen, torjunta, ilkeily ja näkyvä halveksunta nostavat lapsessa häpeää ja ovat osa häpeäkasvatusta, jolla voi olla ihmiselle vakavia seurauksia.
Häpeällä meitä kasvatetaan myös myötähäpeämällä. Vanhempi saattaa kertoa lapselle, kuinka häpesi tämän käytöstä kaupassa. Signaali häpeäkasvatuksessa on, että sinä olet niin kehno tapaus, että siedätkin hävetä ja kärsiä vaikeista tunteista (yksin). Näin lapsi häpeäkasvatuksen kokee, vaikka aikuisen näennäinen tarkoitus olisi jotain muuta. Lapsen häpäiseminen ja häpeällä kasvattaminen ovat kenties yksi pahimpia tekoja, mitä lapselleen voi tehdä.

Häpeäkasvatus on todella riskialtista, koska aikuisena syvään juurtuneet häpeäkokemukset näyttäytyvät esimerkiksi kehohäpeänä, perfektionismina, voimakkaana epäonnistumisen pelkona, vaativuutena itseään kohtaan sekä masennuksena, ahdistuksena ja syömishäiriöinä.

Häpeään täytyisi pyrkiä suhtautumaan tutkivasti ja myötätunnolla. Ensinnäkin aikuisen on tärkeä tunnistaa oma häpeäkäyttäytymisensä. Mitä häpeä saa minussa aikaan? Ei ole tavatonta, että aikuinenkin hävetessään käyttäytyy aggressiivisesti tai torjuvasti – häpeä kun on vaikea tunne tunnistaa, kokea ja sanoittaa edes itselleen. On siis ymmärrettävä, että myös lapsi voi toimia niin. Toisaalta lapsen pitäisi nähdä, että aikuinen pääsee häpeätilanteiden ohi ja uskaltaa tarkastella tunnetta kaatumatta sen alle. Jos aikuista ei ole lapsuuden häpeäkokemuksissa lohdutettu, voi hänen olla vaikea tarjota tukea lapselle. Lapsi oppii automaattisesti tuntemaan häpeää töppäyksistään, koska meillä on sisäänrakennettu tarve kuulua laumaan ja oppia sen toimintasäännöt. Tilanteissa, jossa lapsi mokaa, pelkkä lohduttaminen ja myötäeläminen riittää. Lasta myös auttaa, jos aikuinen kertoo millä tavoin hän on aikuisena ja lapsena mokannut. Itsensä lohduttamisen taidoissa on tärkeä ymmärtää, ettei ole yksin tunteiden kanssa, eikä ainoa maailmassa joka kokee häpeää tai muita vaikeita tunteita. (Malinen 2011.)

Häpeällä kasvattaminen ei toimi, sillä se alentaa lapsen itsetuntoa. Lapsi tuntee, että hän ei edes voi käyttäytyä hyvin, jos hän on niin huono kuin aikuinen sanoo. Häpeän tunteessa lapsi sulkeutuu, eikä kykene yhteistyöhön tai miettimään ratkaisuja. Aikuisen saarnat ja syyttely menevät hukkaan, kun yhteys lapseen on katkolla: ”Miksi et kuuntele/ miksi et usko? /Häpeäisit edes”. Lasta tulisi ohjata ottamaan vastuu teoistaan, opettaa ongelmanratkaisutaitoja ja saada jo lapsi tuntemaan, että hän kykenee ratkaisemaan tilanteen ja korjaamaan tekemänsä vahingon. (Trogen 2020, 17-18.) Trogen (2020, 18) kirjoittaa: ”Lämmön ja rakkauden osoittaminen lapselle lisää lapsen itsekunnioitusta, ystävällisyyttä, sosiaalisuutta, tunteiden säätelyä ja toisten huomioon ottamista.”



– Pia Kosonen, Petra Masko, Annika Rintamäki – 



Julkaistu 5/2022.

  • Aunola, K. Diaesitys: ”Älä itke, äitiä hävettää” – Psykologinen kontrolli kasvatuksessa. Jyväskylän yliopisto. 
  • Gopnik, A. 2016. The Gardener and the Carpenter: What the New Science of Child Development Tells Us About the Relationship Between Parents and Children. 
  • Greene, R. W. & Tervonen, E. 2006. Tulistuva lapsi: uusi lähestymistapa helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. The explosive child. Finn Lectura. 
  • Huttu, T. & Heikkinen, K. 2017. Pää edellä – Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. WSOY.
  • Kranowitz, C. 2003. Tahatonta tohellusta: Sensorisen integraation häiriö lapsen arkielämässä. PS-kustannus.
  • Laitinen, S. 2021. Pienten lasten motivaatio. PS-kustannus. 
  • Lasten oikeuksien sopimus: 12 artikla, kohta 1. 
  • Malinen, B. 2011. Häpeän monet kasvot. Kirjapaja.
  • Markham, L. 2012. Peaceful Parent, Happy Kids. Penguin Books. 
  • Mattila, L. & Rantala, J. 2019. Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä. Gummerus. 
  • Riihonen, R. & Koskinen, M. 2020. Kuinka kiukku kesytetään. Lasten aggressiokasvatus. PS-kustannus.
  • Siegel, D. & Bryson, T. P. 2018. Yes Brain Child. 
  • Tommola, A. & Häkkilä, S. 2017. Rauhoita ja rohkaise: Apua lapsen stressitilanteisiin. Otava.
  • Trogen, T. 2020. Psitiivinen kasvatus. PS-kustannus. 
lkv logo

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]> ”Valtaa tavoittelevat taaperot!” – myyttejä taaperoista https://kiintymysvanhemmuus.fi/valtaa-tavoittelevat-taaperot/ Wed, 27 Apr 2022 19:11:15 +0000 https://kiintymysvanhemmuus.fi/?p=12408 Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>

Tänään puramme taaperoihin liittyviä myyttejä. Tässä tekstissä vastaamme erilaisiin lausahduksiin, joita taaperon vanhemmat usein kuulevat. Nämä lausahdukset usein saavat vanhemman kokemaan riittämättömyyttä omassa vanhemmuudessa vaikka lapsi käyttäytyisi ja kehittyisi aivan kuten taaperot käyttäytyvät. Julkaisemme tänään myös tekstin, jossa avaamme lempeän kasvatuksen keinoja taaperoikäisten vanhemmille.

”Lapsi tavoittelee vain valtaa kiukuttelemalla ja tahtomalla. Tuollaisen käytöksen voi hyvin jättää huomioimatta”

Lapsella on tarve kokea yhteyttä vanhempaan ja tuntea rakkautta, olla turvassa ja fyysiset tarpeet täytettynä. Taaperon fyysisiä tarpeita ei ole aina helppoa täyttää esimerkiksi kun pieni väsyy, mutta ei malta nukkua. Taaperon keinot ilmaista tarpeitaan on vielä rajalliset sillä puhetaito on vasta kehittymässä. Vaikka lapsi osaisi puhua paljon rauhallisessa mielentilassa, suuren tunteen ollessa päällä tiputaan aivojen alatielle, jolloin puhekyky muuttuu huutamiseksi ja itkemiseksi (Siegel & Bryson, 2018). Lapsilla stressijärjestelmä aktivoituu monta kertaa päivän aikana, kun he törmäävät tilanteisiin, joissa omat taidot eivät vielä riitä (Tommola & Hällilä, 2017). Lapsen keskeneräiset aivot eivät osaa säädellä ärsyketulvaa ja käyttäytymistä vielä hyvin, eivätkä taaperot osaa sanoittaa taustalla piileviä tuntemuksiaan. 

Jokaisella lapsella ja aikuisella on tarve vaikuttaa omiin asioihin, tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Maslow kutsui tätä tarvehierarkiassaan itsensä toteuttamisen tarpeeksi. Juulin (1998) mukaan myös lapsella on yhtälailla tarve päättää omista asioistaan. Lapsi haluaa vallan päättää omista asioistaan itse. Jos arjen tilanteet näkee valtataisteluna vanhemman ja lapsen välillä, yhteentörmäyksiä tulee varmasti. Kun ajattelee tilanteessa olevan tarveristiriita, on helpompi mentalisoida eli asettua lapsen asemaan ja arvata, mitä tarpeita lapsen halujen takana on. Mentalisoinnista tulee lisää puhetta lauantain luennolla.

Maslowin Tarvehierarkia
Marslow´n tarvehierarkia

”Kyllä sen pitäisi riittää opettamaan sääntöjä, kun lapselle vain sanoo napakasti EI”

Vanhemmat opettavat sääntöjä ennen kaikkea mallioppimisella eli näyttämällä lapsilleen esimerkkiä, miten eri tilanteissa toimitaan ja käyttäydytään. Mallioppiminen on tehokkain keino sillä lapset imevät vanhemmiltaan äänenpainot, sanat, sisäisen puheen sävyn sekä tiedostamattomat tunteet. Kannattaa siis miettiä, miten itse käyttäytyy. Juuri puhumaan opettelevat taaperot ovat tässä oiva peili: yhtäkkiä lapsi käskyttääkin vanhempiaan kuten lasta käskytetään.

Ei:n huutaminen pysäyttää lapsen, mutta säikähtäneenä aivot eivät ota vastaan oppimista, siksi ei:n jatkuva toistaminen ei kannata (Siegel & Bryson, 2018). ”Älä juokse” kehotukset kaikuvat kuuroille korville, koska usein meiltä jää ensimmäinen sana kuulematta, kun rekisteröimme, että meille puhutaan. Näin ollen onkin järkevämpää ohjata lasta toimimaan haluamallaan tavalla. Tämä tarkoittaa esimerkiksi taaperon kanssa, että näyttää taaperoille, jotakin muuta mielenkiintoista, kun hän yrittää repiä huonekasvia. Vanhempi voi esimerkiksi sanoa: ”Xxx (lapsen nimi), tule tänne katsomaan näitä leluja, annetaan kasvin kasvaa rauhassa.”

”Ihan selkeää uhmaa tuo, kun tekee kaikkea kiellettyä!”

Usein lapsen tunneilmaisu voimistuu 1,5-vuoden iästä eteenpäin. Lapsen älyllinen ja puheen kehitys mahdollistaa oman tahdon ja tunteiden ilmaisun aiempaa selkeämmin. Toisaalta lapsen ihmetellessä ympäristöään uusilla motorisilla taidoillaan, taaperon rajaamisen tarve kasvaa. Aikuisten on ohjattava, neuvottava, rajattava ja estettävä lasta pitääkseen hänet turvassa huolimatta siitä, mitä lapsi toivoo. Tämä herättää lapsessa uudenlaisia tunteita kuten ärtymystä, pettymystä, kiukkua ja häpeää. Lapsi ei tahallaan uhmaa tai tee kiellettyjä asioita, vaan lapsi tutkii, yrittää ja kokeilee ja näyttää harmistuksensa osaamillaan keinoilla.

Taapero tarvitsee aikuisen säätelemään tunteitaan, sillä hän ei pysty vielä oma-aloitteiseen tunteiden hallintaan. Taapero hyötyy aikuisen rauhoittelusta esimerkiksi vanhemman rauhoittavasta puheesta, sylistä, heijaamisesta tai muusta rauhoittelusta. Tahtoikäisen tehtävä on oppia oman tahdon ilmaisua, hänen tuleekin sanoa “ei” monissa tilanteissa. Raivokohtaukset ovat usein tämän ikäiselle normaalia elämää. Vanhemmalta tämä vaihe vaatii itsesäätelytaitoja ja myötätuntoa. (Riihonen & Koskinen, 2020. s. 40-41.) Vanhemman oma kasvu on keskeistä. Tästä ja itsemyötätunnosta kuulet lisää lauantain luennolla. Lue lisää luennosta.

”Onpa huonokäytöksinen lapsi, kun tuolla tavalla uhmaa”

Lapsen käytöksen takana on aina syy. Nämä syyt voivat olla niin pieniä, ettei aikuinen tule edes ajatelleeksi. Riisipuuro voi maistua inhottavalle tai se ei ole suutuntumalta sileää. Pienen lapsen aistisäätelyjärjestelmä ei ole vielä kehittynyt, joten hänen on välillä vaikea ottaa vastaan arjen aistikuormaa. Aistit määrittelevät kaikkea olemista (Kranowitz, 2003).  Lapset tarvitsevat aikuisen apua ja järjestystä aistimusten kaaokseen. Herkästi reagoiva lapsi tarvitsee tavallista enemmän aikuista vierelleen säätelemään sitä, millaisella syötöllä hän kohtaa uusia ärsykkeitä ja kokemuksia. Päivittäiset monet itku ja raivokohtaukset turhauttavat vanhempia, mutta lapsi ei koskaan kiukuttele huvikseen tai ole tahallaan hankala. On aikuisen tehtävä löytää keinot, jotka auttavat lasta. Aikuisen kyky ennakoida ja välttää hankalia tilanteita vähentää turhaa kuormitusta. (Tommola & Häkkilä, 2017.)

Lapsi pyrkii yhteyteen vanhempiensa kanssa ja saamaan hyväksyntää heiltä niillä keinoilla ja taidoilla, joita hänellä on. Toisinaan lapselta uupuu keinoja tulla kontaktiin toisen kanssa, jolloin käyttäytyminen ei ole vanhempien odotusten mukaista. Mattilan ja Rantalan (2019) mukaan pienen lapsen raivarit johtuvat yksinkertaisesti siitä, ettei lapsi osaa ilmaista intentiotaan eli aikeitaan niin, että aikuinen ymmärtäisi. 

Myötätuntoisilla sanoilla on suuri merkitys siihen, kuinka vanhempi pystyy kohtaamaan lapsen tarpeet ja halut. Mikäli lapsen käytös näyttäytyy vanhemmalle uhmaamisena, kiukuttelua tai huonona käyttäytymisensä, on vanhemman vaikeampi suhtautua lapseen myötätuntoisesti. Lapsi voi olla vihainen, turhautunut, kuormittunut, ylivirittynyt, nälkäinen, tylsistynyt, malttamaton tai epävarma jne. ja tämä tunne ja tarve näkyy hänen käytöksessään. Näin ajatellessaan vanhempi pystyy itse pysymään rauhallisempana ja tukemaan lasta säätelemään itseään takaisin tasapainoon. (Markham 2012.) Kranowitz (2003) kirjoittaa, että vanhempien tehtävänä on olla reagoimatta lapsen käytökseen samanlaisella turhautumisella ja epäonnistumisen tunteella, joita lapsi kokee. Vanhempien tehtävänä on ymmärtää lapsen käytöstä ja syitä niiden takana, sillä ymmärtämällä voimme oppia, miten juuri tätä lasta voi auttaa. 

”Et voi antaa lapsen pompottaa sinua tuolla tavalla!”

Lapsen ei voi tietenkään antaa päättää kaikesta. Taapero ei voi juoksennella miten sattuu parkkipaikalla, jättää aina pesemättä hampaita tai jäädä yksin uima-altaalle. Aikuisen tulee pitää huolta lapsen turvallisuudesta ja terveydestä. Mutta lapsi voi päättää ikätasoisesti monia asioita. Esimerkiksi pukeeko lapsi punaisen vai sinisen paidan tai lapaset vai sormikkaat tai syökö taapero puuroa kiisselillä vai ilman. Lapsi oppii joustamaan ja ottamaan toisen mielipiteen huomioon, kun vanhempi mallintaa esimerkillään joustamista. Aikuisen kannattaa miettiä, miksi jokin asia pitää tehdä tietyllä tavalla. Löytyykö tavan taustalta oikeaa perustetta. Kuuntelemalla lasta voi ymmärtää, mikä tarve haluamisen takana on. Näin aikuinen voi kohdata lapsen empaattisesti, vaikka jostakin asiasta ei voisikaan joustaa. 

Usein lapsen toiveisiin suhtaudutaan vähätellen tai aikuisen pompotteluna, mutta ketä se haittaa, että perunat ja kastike asetellaan lautaselle lapsen haluamalla tavalla, kysyvät Tommola ja Häkkilä (2017). Usein rajoitukset ovat aikuisen päässä. Yhteisiä pelisääntöjä pitää tietenkin olla, mutta yksilöllistä joustoa saa olla. Vanhemman väkivaltaisesta rajojen asettamisesta ei ole lapsen kannalta mitään hyötyä. Se ei opeta lasta suojaamaan omia rajojaan ja oikeuksiaan.

– Pia Kosonen – 

  • Greene, R. W. & Tervonen, E. 2006. Tulistuva lapsi: uusi lähestymistapa helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. The explosive child. Finn Lectura. 
  • Huttu, T. & Heikkinen, K. 2017. Pää edellä – Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. WSOY. 
  • Juul, J. 1998. Viisas lapsesi: Kohti perheen uutta arvopohjaa. Otava. 
  • Kranowitz, C. 2003. Tahatonta tohellusta.Sensorisen integraation häiriö lapsen arkielämässä. PS-kustannus.
  • Laitinen, S. 2021. Pienten lasten motivaatio. PS-kustannus. 
  • Markham, L. 2012. Peaceful Parent, Happy Kids. Penguin Books. 
  • Mattila, L & Rantala, J. 2019. Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä. Gummerus kustannus. 
  • Riihonen, R. & Koskinen, M. 2020. Kuinka kiukku kesytetään. Lasten aggressiokasvatus. PS-kustannus.Siegel, D. & Bryson, T. P. 2018. Yes Brain Child. 
  • Tommola, A. & Häkkilä, S. 2017. Rauhoita ja rohkaise: Apua lapsen stressitilanteisiin. Otava.
  • Trogen, T. 2020. Positiivinen kasvatus. PS-kustannus. 




Julkaistu 5/2022. 

lkv logo

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]> ”Vauvat pitää unikouluttaa” – myyttejä vauvoista https://kiintymysvanhemmuus.fi/vauvat-pitaa-unikouluttaa/ Wed, 27 Apr 2022 15:29:14 +0000 https://kiintymysvanhemmuus.fi/?p=12370 Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>

Lyhyesti

  • Heräily on vauvalle biologisesti normaalia, ja unirytmi kypsyy vähitellen, voimakkaimmin ensimmäisen elinvuoden aikana.
  • Itkettämiseen perustuva unikoulu viestii vauvalle, ettei hänen hätäänsä vastata. Jokainen lapsi oppii nukahtamaan itse ajallaan ilman unikouluakin.
  • Vauva ei manipuloi. Hän ei vielä pysty säätelemään tunteitaan itse, vaan tarvitsee siihen aikuista.
  • Pienen vauvan kanssa arki mukautetaan vauvan tahtiin. Vauvan kasvaessa elämää voi vähitellen mukauttaa perheen tahtiin.

Tänään tiistaina pureudumme vauvaikäisiä koskeviin kasvatusmyytteihin. Vauva mullistaa aina jollain tapaa perheensä elämän, syntyi hän sitten perheensä esikoiseksi tai jo olemassa olevan sisarussarjan jatkoksi. Etenkin vauvan uni on asia joka puhututtaa, kaikkia ja kaikkialla. Vanhempien jaksaminen ja voimavarat ovat asioita, joita on äärimmäisen tärkeää tukea ja kannatella. Haluamme tänään pureutua ehkä yleisimpiin vauvaikäisiin liittyviin myytteihin niin, että tuomme niissä esille lempeää, vauvan tarpeita ja normaalia biologista kehitystä tukevaa linjaa, vanhempien jaksamista ja voimavaroja unohtamatta!

“Vauva täytyy unikouluttaa”

Vauvan unirytmin kypsyminen on vaiheikas ja usein mutkikaskin prosessi. Rytmi kypsyy voimakkaimmin vauvan ensimmäisen elinvuoden aikana. Paitsi ravinnon, myös evoluutiobiologian näkökulmasta heräily on vauvalle täysin normaalia. Yksin jääminen on nimittäin tuhansien vuosien ajan ollut avuttomalle vauvalle jopa hengenvaarallista. 

Vauvaperheessä elämä pyörii pitkälti unen ympärillä. Kaikki vauvojen vanhemmat saavat jatkuvasti kysymyksiä siitä, kuinka vauva nukkuu. Usein, jos vanhempien vastaus on jotain muuta kuin ”heräämättä 12 tuntia putkeen!”, saavat he pyytämättäkin runsain määrin neuvoja ja kokemuksia siitä, mikä kysyjällä tai hänen tuttavallaan auttoi öihin ja toi vauvalle katkeamattoman kellon ympäri kestäneen unen.

Nyky-yhteiskunnassa etenkin vauvojen biologisesti täysin normaalistakin unesta tehdään herkästi ongelma. Historiasta tiedetään, että ennen vauvat nukkuivat kun olivat väsyneitä, heidät useimmiten imetettiin uneen ja he nukkuivat imettäjiensä vieressä. Itse asiassa, aikuistenkin läpi yön nukkuminen on verrattain uusi asia historiaan peilaten. 

Lapsen heräilyn ollessa tiheää, haetaan usein ratkaisua erilaisista unikouluista. Unikoulu ei ole ainoa tapa vaikuttaa pienen lapsen uneen, vaan lempeämpiäkin vaihtoehtoja on. Laajasti onneksi jo tiedetään, että etenkin sellaiset unikoulut, joissa lasta itketetään, ovat kokonaisvaltaisesti huono vaihtoehto. Kuitenkin edelleen länsimaissa tällaisiakin unikouluja käytetään laajasti. Lapsen itkettäminen yksin etenkin yöaikaan aiheuttaa hänelle sen kokemuksen, ettei hänen hätäänsä, pelkoonsa tai tarpeisiinsa vastata. Lapselle viestii myös suurta ristiriitaa se, jos vanhempi tarjoaa hänelle lohtua, läheisyyttä ja muuta tarpeisiin vastaamista päiväsaikaan, mutta ei öisin. Myös unikoulut, joissa vanhempi on lapsen huoneessa “paikalla, mutta ei läsnä”, siis esimerkiksi istuu tuolilla jota siirtää aina kauemmas lapsesta, viestii lapselle suurta ristiriitaa. Tätähän emme oikeasti halua, vaan haluamme lastemme saavan ehdotonta rakkautta ja mahdollisimman välitöntä reagointia vanhemmaltaan etenkin hädän tai muun pahan mielen ollessa päällä.

Vauvan unikoulun tarpeellisuutta saatetaan perustella myös sillä, että olisi vauvan kehityksen kannalta oleellista osata nukahtaa itsenäisesti ja myös osata lohduttaa itseänsä itsenäisesti yöaikaan. Aikuisen kannalta nämä taidot ovat toki arkea helpottavia, mutta lapsen kehitykseen ei voi vedota. Jokainen lapsi oppii nukahtamaan itsenäisesti ennemmin tai myöhemmin, siihen ei tarvita unikoulua. Ja niin kuin sanottu, on luonnollista, että vauva ja isompikin lapsi haluaa läheisyyttä ja turvaa hoitajaltaan ennen yöunille eroamista ja jopa yöaikaan. Sellaista aikuista ei minkään pätevän lähteen perusteella kuitenkaan ole, joka sanoisi, ettei osaa nukahtaa itsenäisesti sen vuoksi, että lapsena aikuinen oli läsnä nukahtamishetkellä. 

Lapsen kehitykseen tietenkin kuuluu myös se, että lapsen pitää oppia kannattelemaan omia tunteitaan ja rauhoittamaan itseään, mutta vauvana näitä taitoja ei tarvitse vielä osata eikä vauva tällaiseen vielä pystykään. Tätä oppimispolkua voi ja kannattaa alkaa jo tukea vauvana, esimerkiksi sanoittamalla vauvan tunteita, vastaamalla vauvan tarpeisiin ja lohduttamalla vauvaa. Varhaislapsuuden tunnesäätely tapahtuu siis pääosin vanhemman toiminnan avulla, ei jättämällä vauvaa yksin selviämään tunteistaan.  

“Vauva oppii että kiukuttelulla saa palvelua” 
 “Vauva manipuloi”

Vielä ihan muutama vuosikymmen taaksepäin ajateltiin Suomessakin yleisesti että vauvoja tulee karaista, antaa itkeä tai olla ylipäätään liikaa kuuntelematta mitä vauva tai isompi lapsi yrittää ilmaista. 

Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan lasten olevan syntyjään hyväntahtoisia, sosiaalisia ja halukkaita yhteistyöhön. Vauva ei osaa manipuloida vaan hänellä on syntyjään upeat valmiudet varhaiseen vuorovaikutukseen, mitä vauva ilmentää erilaisin elein, tavoin ja ilmein. Vauvojen tarpeet ja aikuisen vastaaminen niihin mahdollisimman pienellä viiveellä tukee vauvojen kokonaisvaltaista kehitystä. Vanhemman tehtävä on mukautua vauvan tarpeisiin eikä toisin päin. Vauvaa ei tarvitse kouluttaa, vaan hän oppii kyllä ajallaan mukautumaan arkeen. 

“Rinta uniassosiaationa on paha”

Uneen imettäminen nähdään usein uneen liittyvässä keskustelussa pahana tapana, josta tulisi pyrkiä eroon mahdollisimman varhain. Nykyään onneksi valtaosin ymmärretään vauvantahtisuus pikkuvauvan kanssa, mutta todellisuudessa myös yli kolmen kuukauden ikäinen vauva on hyvin pieni ja tarvitseva ja nykyisessä uniohjaus- ja unikoulutrendissä valitettavasti korostuvat kaikenlaiset jonkinlaista vauvan “itseohjautuvuutta” ja itsesäätelyä tukevat menetelmät jo hyvin pienestä vauvasta alkaen. Tutkimusten mukaan vauva ei kuitenkaan voi edes kyetä itsesäätelyyn, sillä se ei ole kognitiivisesti mahdollista. 

Jokaisella meillä on uniassosiaatioita, niin lapsilla kuin aikuisillakin. Ne eivät lähtökohtaisesti ole huono asia, vaan ihmisen normaali biologinen ominaisuus. Mikään uniassosiaatio itsessään ei ole paha, jos se on perheelle ok. Joku kaipaa nukahtaessaan tietyn peiton asennon, joku musiikin, suurin osa toisen ihmisen vierelleen. 

Jos rinta uniassosiaationa alkaa pikkuvauva-aikojen jälkeen tuntua aikuisesta raskaalta ja siltä että asiaan haluaa muutosta, on se tunne täysin sallittu! Rinnalle nukahtaminen ei yksistään ole mikään onnistuneen kiintymyssuhteen mittari, mutta usein se on imettäjän kokemana helppo ja vaivaton tapa nukahtaa. Joskus voi huolettaa, miten lapsi oppii ikinä nukkumaan ilman rintaa, jos on siihen tottunut. Lapsi kyllä oppii aikanaan ymmärtämään, ettei esimerkiksi imettämättömän vanhemman nukuttamana voi nukahtaa rinnalle. Lapsi myös suurella varmuudella luopuu rinta-uniassosiaatiostaan kun on siihen valmis. Aikuisentahdistusta on tottakai täysin sallittua asialle tehdä myös, sitä enemmän mitä isompi lapsi on kyseessä. Vauvaa voi myös lempeästi totuttaa erilaisiin nukahtamistapoihin esimerkiksi vaunuihin, kantovälineeseen, toisen vanhemman kainaloon, tai mitkä omalle vauvalle ja perheelle ovatkaan sopivia nukahtamistapoja. 

“Äidin pitäisi nukkua silloin, kun vauva nukkuu”

Tämä lause on varmasti alun perin hyvää tarkoittava, mutta ei välttämättä toimi käytännössä. Etenkin jos perheessä on useampi kuin yksi lapsi tai vanhemman oma yöuni kärsii mahdollisista päiväunista, voi olla valju lohtu saada kyseinen neuvo. 

Historiaan peilaten melko uusi ilmiö on jatkuvasta univajeesta kärsivät aikuiset. 24h yhteiskunnat ovat nimensä mukaisesti käynnissä koko ajan ja esimerkiksi sosiaalinen media mahdollistaa kommunikoinnin missä vain, mihin vain ja mihin aikaan vain. Tämä voi joskus helpottaa, mutta myös ylivirittää ja paineistaa.

Liki kaikki aikuiset tarvitsevat 7-9 tuntia yöunta. Siispä jutut 5 tunnin yöunilla hyvin pärjäävistä ihmisistä ovat useimmiten totuudenvastaisia. Monien aikuisten yöunen määrä voi olla juurikin tuo 5 tuntia, mutta se ei ole heidän terveydelleen optimaalinen määrä eikä vastaa todellista tarvetta. 

Univaje aiheuttaa tutkitusti paitsi väsymystä myös heikentää keskittymistä, huonontaa tarkkaavuutta, haurastuttaa muistitoimintoja ja hidastaa reaktioita. Univaje haittaa aktivoitumista laajalti aivokuorella. Univaje myös lisää ärtymystä. Jotkut terveyshaitat tulevat esille vasta pidemmällä tähtäimellä. Tällaisia ovat muun muassa sydän- ja verisuonisairaudet sekä esimerkiksi insuliinin ja kilpirauhashormonin säätelyn vaikeudet. 

Unen lisäksi jaksamisen keskiössä ovat muut elämän peruspalikat eli riittävän monipuolinen ja ravinnerikas ruokavalio, itselle mieluisa säännöllinen liikunta sekä ehkä jopa kaikkein tärkeimpänä: henkinen hyvinvointi. 

Vauvan syntymä ja pikkulapsiaika ovat elämänvaiheita, jolloin oman yöunen määrään ja laatuun ei välttämättä voi aina vaikuttaa. Tilannetta pystyy kuitenkin monin keinoin helpottamaan. Tästä kerromme lisää tämän päivän myytinpurkuosiossa. 

“Vauvan tulee mukautua aikuisten elämään”

Ennemmin täysin päinvastoin: Aikuisen tulee mukauttaa elämänsä vauvantahtiseksi. Vauva ei syntyessään tiedä syntyneensä 2020-luvulle, vaan vauvan aivojen rakenteet ovat edelleen pitkälti samat kuin esimerkiksi kivikaudella. Vauva ei siis pysty täysin mukautumaan aikuisen elämään, vaan hänellä on oma kehittyvä ruoka- ja unirytminsä. Vauva ei malta odottaa, että hänen tarpeisiinsa vastataan, sillä pienellä vauvalla ei ole kehittynyt aikakäsitystä tai itsesäätelykykyä. Epämiellyttävät tunteet aiheuttavat hädän tunteen vauvalle ja lisäävät stressiä. Siksi vauvaa hoivaavan aikuisen on mukautettava elämänsä vauvantahtiseksi. Vauvan kehittyessä ja kasvaessa hän alkaa automaattisesti ymmärtää olevansa vanhemmistaan erillinen henkilö ja hän alkaa ymmärtää aikaa. Tällöin vanhempi voi alkaa hiljalleen mukauttaa vauvan elämää perheentahtiseksi. Hyvä sanonta kuuluukin, että lapsen on tärkeää olla elämän keskipisteessä, mutta ei keskipisteenä. 

Vauvantahtisuus ei kuitenkaan tarkoita, että vanhemman pitäisi olla vain kotona vauvakuplassa. Jos vanhempi haluaa ja jaksaa olla aktiivinen ja jatkaa esimerkiksi samoja harrastuksia kuin ennen lapsen saamista, on tämä ihana mahdollisuus vauvalle olla elämän keskipisteessä vanhemman mukana. Tai se voi olla toiselle vanhemmalle mahdollisuus luoda omanlainen suhde vauvaan toteuttamalla omaa tapaansa olla ja hoitaa vauvaa. Toisaalta vauva-aikana on todellakin sallittua käpertyä omaan kuplaan ja pesiä kotona vauvan kanssa, jos se on sitä, mitä vanhemmat haluavat. 



– kirjoittaja on yhdistyksen aktiivi –



 

Julkaistu 5/2022.

lkv logo

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]> Lempeän kasvatuksen viikko 2022 https://kiintymysvanhemmuus.fi/lempean-kasvatuksen-viikko-2022/ Mon, 25 Apr 2022 10:09:36 +0000 https://kiintymysvanhemmuus.fi/?p=11796 Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>

Tervetuloa Lempeän kasvatuksen viikolle! Tämän vuoden Lempeän kasvatuksen viikolla eli LKV:lla pureudumme myytteihin, joita lasten kasvatukseen liittyy. Olemme jaotelleet päivät seuraavasti:

Paivien Teemat 1024x1024

Joka päivä julkaisemme kuvataulun myyteistä ja niiden purusta, koosteen siitä, miten myytit puramme ja mistä voi halutessaan lukea lisää tietoa. Emme jätä asiaa kuitenkaan tähän, vaan haluamme myös tarjota teille keinoja, joilla voimme toimia toisin, kuin myytit sanovat.

Viikon aikana julkaisemme myös haastatteluja, järjestämme työpajan ja luennon sekä tarjoamme harjoituksia. Julkaisemme joka päivä myös podcastin, jossa keskustelemme vieraan kanssa eri päivien teemoista.

Myytit ovat sanattomia uskomuksia siitä, millainen vanhemman kuuluu olla tai miten kasvattaa. Myytit ovat usein tiedostamattomia ja tunnetasolla ilmeneviä huolia. Ne saavat meidät paheksumaan, ahdistumaan ja syyllistymään, vaikka emme osaa selittää sitä. Myytti ohjaa käyttäytymistä, kunnes sen tiedostaa ja käsittelee.

Kasvatusmyyttejä on monenlaisia samalla tavalla kuin kasvatustapoja ja vanhempia. Myös kulttuuriset käsitykset kasvatuksesta ovat syvällä ja ne voivat vahvistaa tiettyjä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on ihan curlingia” – Myyttejä kiintymysvanhemmuudesta ja lempeästä kasvatuksesta

Kiintymysvanhemmuuden periaatteet käsitetään joskus väärin ja julkisessa keskustelussa toistuvat tietyt virheelliset oletukset. Ajatellaan, että kiintymysvanhempi kasvattaa lasta curling-tyylillä; lapsi kasvaa ilman rajoja, häntä ei koskaan kielletä eikä pettymyksiäkään ikinä aiheuteta. Mutta mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Tässä kirjoituksessa puramme joitakin kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen liittyviä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on samaa kuin curling-kasvatus. Kiintymysvanhemmuudessa silotellaan lapsen tunteet. Aikuinen ei kestä lapsen pettymyksiä.”

Vaikka lempeä kasvattaja ei ehdoin tahdoin keksi lapselleen pettymyksen aiheita, niin elämä kyllä niitä lapselle eteen tuo. Lapsi kokee kiukkua ja pettymyksen tunteita, vaikkei niitä keinotekoisesti hänelle järjestettäisikään. Riittää, että elää normaalia elämää ja on muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Lempeä kasvattaja myös sallii lapselle kaikki tunteet. Lapsen ymmärtäminen ja tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että lapsi ei saisi kokea myös negatiivisia tunteita. Empatialla ja tunteiden hyväksymisellä sen sijaan tuetaan lapsen omaa kykyä kannatella myös niitä. Monen vanhemman on välillä vaikea nähdä lasta oikein surullisena tai pettyneenä, mutta kun aikuinen hallitsee itse tunnetaidot, hän pystyy erottamaan lapsen tunteet omistaan ja kestää ne paremmin. Jos tarkastellaan vanhemmuuden nelikentän erilaisia kasvatustyylejä (ks.kuva), niin curling-vanhemmuus voisi osua sallivan ja laiminlyövän kasvatuksen neliöihin ja vanhempi voi vaihdella myös eri kenttien välillä. Kiintymysvanhemmuus taas on auktoritatiivinen kasvatustyyli, eli se sisältää sekä lämpöä että rajoja.

LKV Kasvatustyylit 1024x1024

“Kiintymysvanhemmuudessa ja lempeässä kasvatuksessa ei ole rajoja.”

Lempeässä kasvatuksessa on kyllä rajat, mutta näkökulmamme rajoihin saattaa poiketa valtavirrasta. Se sijaan, että piirtäisimme lapsen ympärille rajat, joiden sisällä lapsi saa toimia, me piirrämmekin rajat itsemme ympärille. Tämän lisäksi tuemme lasta siinä, että hän oppii tunnistamaan omat rajansa ja pitämään niistä kiinni sekä myös huomaamaan ja kunnioittamaan muiden itsensä ympärille asettamia rajoja. 

“Kiintymysvanhemmuus lapsi ei opi yhteiskunnan sääntöjä, koska häntä ei rangaista.” 

On totta, että lempeään kasvatukseen eivät kuulu rangaistukset, uhkailut, kiristäminen tai muu vallankäyttö. Lempeässä kasvatuksessa ajatellaan, että lapsi oppii paremmin, kun vanhempi kertoo ja näyttää esimerkillä, miten toimia erilaisissa tilanteissa. Kun lasta rangaistaan, hän alkaa helpommin valehtelemaan ja salaamaan virheensä. Mutta kun lapsi tietää, että vanhemmalle voi kertoa virheensä ilman rangaistuksen pelkoa, pysyy vanhempi paremmin perillä lapsen ajatuksista ja kokemuksista. Virheistä pystyy oppimaan vain, jos niitä ei joudu salailemaan tai häpeämään.

“Kiintymysvanhempi ei koskaan kiellä lasta.”

Kiintymysvanhemmuutta kuvaillaan usein vanhemmuutena, jossa lapselle ei sanota ei. Tästä taas herkästi tehdään päätelmä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja lapsesta kasvaa rajaton. Olettamukset ovat vääriä, sillä kiintymysvanhemmatkin kieltävät lapsiaan ja ohjaavat lasta oikeanlaiseen toimintaan. Tässä piilee koko asian ydin: pelkän kieltämisen sijaan on paljon tehokkaampaa kertoa lapselle, minkälaista toimintaa häneltä odotetaan. Ohjeistuksen sanominen kiellon sijaan myönteisessä muodossa kertoo lapselle paljon enemmän ja hänen aivonsa pystyvät käsittelemään pyynnön paremmin kuin kiellon. Lempeä kasvattaja myös perustelee kiellon lapselle ja joskus käykin niin, että vanhempi ei itsekään tiedä, miksi on kieltämässä jotain lapselta. Ilman perusteltua syytä esitetty kielto saattaa silloin osoittautua turhaksi.

– Annika Rintamäki –





Julkaistu 5/2022.

lkv logo

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

]]>