vanhemmuudessa kasvaminen - Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeän kasvatuksen viikko 2022

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 25 Apr 2022 10:09:36 +0000

Tervetuloa Lempeän kasvatuksen viikolle! Tämän vuoden Lempeän kasvatuksen viikolla eli LKV:lla pureudumme myytteihin, joita lasten kasvatukseen liittyy. Olemme jaotelleet päivät seuraavasti:

Joka päivä julkaisemme kuvataulun myyteistä ja niiden purusta, koosteen siitä, miten myytit puramme ja mistä voi halutessaan lukea lisää tietoa. Emme jätä asiaa kuitenkaan tähän, vaan haluamme myös tarjota teille keinoja, joilla voimme toimia toisin, kuin myytit sanovat.

Viikon aikana julkaisemme myös haastatteluja, järjestämme työpajan ja luennon sekä tarjoamme harjoituksia. Julkaisemme joka päivä myös podcastin, jossa keskustelemme vieraan kanssa eri päivien teemoista.

Myytit ovat sanattomia uskomuksia siitä, millainen vanhemman kuuluu olla tai miten kasvattaa. Myytit ovat usein tiedostamattomia ja tunnetasolla ilmeneviä huolia. Ne saavat meidät paheksumaan, ahdistumaan ja syyllistymään, vaikka emme osaa selittää sitä. Myytti ohjaa käyttäytymistä, kunnes sen tiedostaa ja käsittelee.

Kasvatusmyyttejä on monenlaisia samalla tavalla kuin kasvatustapoja ja vanhempia. Myös kulttuuriset käsitykset kasvatuksesta ovat syvällä ja ne voivat vahvistaa tiettyjä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on ihan curlingia” – Myyttejä kiintymysvanhemmuudesta ja lempeästä kasvatuksesta

Kiintymysvanhemmuuden periaatteet käsitetään joskus väärin ja julkisessa keskustelussa toistuvat tietyt virheelliset oletukset. Ajatellaan, että kiintymysvanhempi kasvattaa lasta curling-tyylillä; lapsi kasvaa ilman rajoja, häntä ei koskaan kielletä eikä pettymyksiäkään ikinä aiheuteta. Mutta mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Tässä kirjoituksessa puramme joitakin kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen liittyviä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on samaa kuin curling-kasvatus. Kiintymysvanhemmuudessa silotellaan lapsen tunteet. Aikuinen ei kestä lapsen pettymyksiä.”

Vaikka lempeä kasvattaja ei ehdoin tahdoin keksi lapselleen pettymyksen aiheita, niin elämä kyllä niitä lapselle eteen tuo. Lapsi kokee kiukkua ja pettymyksen tunteita, vaikkei niitä keinotekoisesti hänelle järjestettäisikään. Riittää, että elää normaalia elämää ja on muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Lempeä kasvattaja myös sallii lapselle kaikki tunteet. Lapsen ymmärtäminen ja tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että lapsi ei saisi kokea myös negatiivisia tunteita. Empatialla ja tunteiden hyväksymisellä sen sijaan tuetaan lapsen omaa kykyä kannatella myös niitä. Monen vanhemman on välillä vaikea nähdä lasta oikein surullisena tai pettyneenä, mutta kun aikuinen hallitsee itse tunnetaidot, hän pystyy erottamaan lapsen tunteet omistaan ja kestää ne paremmin. Jos tarkastellaan vanhemmuuden nelikentän erilaisia kasvatustyylejä (ks.kuva), niin curling-vanhemmuus voisi osua sallivan ja laiminlyövän kasvatuksen neliöihin ja vanhempi voi vaihdella myös eri kenttien välillä. Kiintymysvanhemmuus taas on auktoritatiivinen kasvatustyyli, eli se sisältää sekä lämpöä että rajoja.

Lue lisää

“Kiintymysvanhemmuudessa ja lempeässä kasvatuksessa ei ole rajoja.”

Lempeässä kasvatuksessa on kyllä rajat, mutta näkökulmamme rajoihin saattaa poiketa valtavirrasta. Se sijaan, että piirtäisimme lapsen ympärille rajat, joiden sisällä lapsi saa toimia, me piirrämmekin rajat itsemme ympärille. Tämän lisäksi tuemme lasta siinä, että hän oppii tunnistamaan omat rajansa ja pitämään niistä kiinni sekä myös huomaamaan ja kunnioittamaan muiden itsensä ympärille asettamia rajoja.

Lue lisää

Tietoisku: Eikö lapsi tarvitse jonkinlaiset rajat?
Blogi: Vallattomat rajat

“Kiintymysvanhemmuus lapsi ei opi yhteiskunnan sääntöjä, koska häntä ei rangaista.”

On totta, että lempeään kasvatukseen eivät kuulu rangaistukset, uhkailut, kiristäminen tai muu vallankäyttö. Lempeässä kasvatuksessa ajatellaan, että lapsi oppii paremmin, kun vanhempi kertoo ja näyttää esimerkillä, miten toimia erilaisissa tilanteissa. Kun lasta rangaistaan, hän alkaa helpommin valehtelemaan ja salaamaan virheensä. Mutta kun lapsi tietää, että vanhemmalle voi kertoa virheensä ilman rangaistuksen pelkoa, pysyy vanhempi paremmin perillä lapsen ajatuksista ja kokemuksista. Virheistä pystyy oppimaan vain, jos niitä ei joudu salailemaan tai häpeämään.

Lue lisää

Tietoisku: Mikä ero on rangaistuksella ja seuraamuksella?
Tietoisku: Mitä riskejä on rankaisemisen käytössä kasvatusmenetelmänä?

“Kiintymysvanhempi ei koskaan kiellä lasta.”

Kiintymysvanhemmuutta kuvaillaan usein vanhemmuutena, jossa lapselle ei sanota ei. Tästä taas herkästi tehdään päätelmä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja lapsesta kasvaa rajaton. Olettamukset ovat vääriä, sillä kiintymysvanhemmatkin kieltävät lapsiaan ja ohjaavat lasta oikeanlaiseen toimintaan. Tässä piilee koko asian ydin: pelkän kieltämisen sijaan on paljon tehokkaampaa kertoa lapselle, minkälaista toimintaa häneltä odotetaan. Ohjeistuksen sanominen kiellon sijaan myönteisessä muodossa kertoo lapselle paljon enemmän ja hänen aivonsa pystyvät käsittelemään pyynnön paremmin kuin kiellon. Lempeä kasvattaja myös perustelee kiellon lapselle ja joskus käykin niin, että vanhempi ei itsekään tiedä, miksi on kieltämässä jotain lapselta. Ilman perusteltua syytä esitetty kielto saattaa silloin osoittautua turhaksi.

Lue lisää

Tietoisku: Saako lasta kieltää?
Tietoisku: Mikä on kiintymyssuhdeteoria ja miten se liittyy kiintymysvanhemmuuteen?
Tietoisku: Mitä on lempeä kasvatus?

– Annika Rintamäki –

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Kiintymysvanhempana omalle sisäiselle lapselleni

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 12:23:12 +0000

Vanhemmaksi tuleminen aktivoi usein omia lapsuusmuistoja. Lapsuuden kokemukset ja muistot heräävät uudella tavalla elettäväksi, kun vanhempi pääsee seuraamaan oman lapsensa kasvamista ja kehittymistä. Vanhempi tulee herkästi kasvokkain sellaisen minuuden osan kanssa, jota kutsutaan usein sisäiseksi lapseksi.

Jokainen meistä kantaa mielessään omaa sisäistä lastaan: sen pienen ääntä, joka omassa lapsuudessa on joko tullut kohdatuksi ja hyväksytyksi, tai jota kukaan ei ole aikaisemmin huomioinut. Sisäinen lapsi voi kokemuksista ja kokijasta riippuen olla esimerkiksi pelokas ja epävarma tai luottavainen ja rohkea. Joskus sisäisen lapsen kokemusmaailma on täynnä haavoja ja arpia, jotka heijastuvat elämään myös aikuisena.

Kun minä olin lapsi, minun oli alistuttava muiden tahtoon. Minulla ei ollut itsemääräämisoikeutta, ei lupaa ilmaista omia mielipiteitäni tai tunteitani. Sain osakseni positiivista hyväksyntää vain, kun tein jotain äärimmäisen hyvin – sain esimerkiksi kokeesta parhaimman mahdollisen arvosanan. Lopulta opin määrittämään itseni suoritusten ja täydellisten onnistumisten kautta. Olin olemassa vain, jos tein jotain täydellisen oikein. Sain osakseni rakkautta vain, jos en epäonnistunut tavoitteissani.

Kukaan ei kuitenkaan kykene täydellisyyteen. Olin siis jo lapsena tuomittu epäonnistumaan täydellisyyden tavoitteluissani. Myös sisäisestä lapsestani muodostui ennen pitkää ahdistunut, onneton ja itseensä pettynyt. Minun matkani kiintymysvanhemmuuteen alkoikin jo muutama vuosi ennen oman lapseni syntymää. Sisäinen lapseni kaipasi huomiotani ja hyväksyntääni – sellaista kohtaamista, joka olisi kokonaisvaltaisesti ymmärtävää, kunnioittavaa ja empaattisesti suhtautuvaa. Ennen kaikkea sisäinen lapseni tarvitsi turvallisen vanhemman läsnäoloa ja kuulluksi tulemista. Ymmärsin, että kiintymysvanhemmuus pystyisi tarjoamaan näitä asioita sisäiselle lapselleni.

Kiintymysvanhemmuudessa lapsen ajatellaan olevan arvokas ja rakastettava omana itsenään. Lapsen ei tarvitse suorittaa elämää tai tuoda kotiin hyvin arvosanoin varustettuja koepapereita saadakseen huomiota tai hyväksyntää osakseen. Hän kelpaa vanhemmalleen myös silloin, kun epäonnistuu tai tarvitsee tukea jossain asiassa. Lapsi on epätäydellisenäkin vanhemman rakkauden arvoinen.

Sisäiselle lapselleni tällainen ajattelutapa oli hämmentävää. Lapsuuden tunnekokemukset olivat kasvattaneet pitkät juuret sisälleni, eikä peloista tai vääristyneistä ajatusmalleista ollut helppo päästää irti. Oman lapseni syntymä ja hänen kanssaan jaetut kokemukset auttoivat minua eteenpäin. Kun hyväksyin ja huomioin lapseni, tulin samalla hyväksyneeksi ja huomioineeksi oman sisäisen lapseni. Kun pidin lastani lähelläni tämän tuntiessa itsensä turvattomaksi, myös sisäinen lapseni sai kokemuksen turvallisesta läsnäolosta. Kun annoin arvon lapseni tunteille ja ajatuksille, myös sisäinen lapseni sai kokea tunteensa ja ajatuksensa hyväksytyiksi.

Sisäinen lapseni alkoi kehittyä ja kasvaa yhdessä oman lapseni kanssa. Monien kiintymysvanhemmuudessa arvokkaiden asioiden avulla autoin myös sisäistä lastani saamaan osakseen niitä asioita, joita ilman olin aiemmin jäänyt. Minä en lapsuudessani tiennyt, mitä itsemääräämisoikeus, fyysinen koskemattomuus tai oikeus omiin rajoihin tarkoittivat, ja vaikka olin aikuiseksi kasvettuani ymmärtänyt näiden koskettavan myös minua, vasta kiintymysvanhemmuuden avulla aloin sisäistää näiden merkityksen omalla kohdallani. Oman lapseni tunneskaalojen myötä aloin hyväksyä ja ottaa vastaan myös omat tunteeni aitoina ja ymmärrettävinä. Hitaasti ja epäröiden sisäinen lapseni alkoi jälleen luottaa ja vahvistua.

Omien haavojen ja lapsuudessa omaksuttujen toimintamallien kohtaaminen ei ole helppoa. Vaatii uskallusta nähdä omat, joissain tilanteissa jopa aiemmin torjunnan kohteina olleet kokemukset rehellisesti ja hyväksyen – sellaisena kuin ne omassa mielessä ilmentyvät. Hyvin arkiset tilanteet voivat tuoda mieleen omia lapsuusmuistoja elävinä ja aitoina. Joskus voi olla hyvä antaa näille muistoille enemmän aikaa ja tarpeen vaatiessa jakaa niitä ulkopuolisen ihmisen kanssa. Haavat tulevat parannettaviksi tullessaan näkyviksi ja jaetuiksi.

Kiintymysvanhemmuuden eri osa-alueita voi luontevasti soveltaa muuhunkin kuin vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen ja vuorovaikutukseen. Erityisen hyvin ne sopivat vanhemman omien haavojen eheyttämiseen ja oman sisäisen lapsen kohtaamiseen. Vanhempi tarvitsee myös itseltään empaattista ja kunnioittavaa suhtautumista sekä turvallista ja hyväksyvää läsnäoloa omia tunteitaan, tarpeitaan ja ajatuksiaan kohtaan. Sisäisen lapsen tunteiden ja ajattelutapojen ymmärtäminen voi auttaa myös jo aikuiseksi kasvanutta vanhempaa.

Minun sisäinen lapseni voi nykyään hyvin. Esikoiseni haastaa minut tarkastelemaan sisäistä lastani päivittäin, ja kuopukseni valaisee hymyllään myös sisäisen lapseni elämää. Lapsuuteni kokemukset nousevat mieleeni ajoittain seuratessani oman lapseni kasvua. Voin kuitenkin jo suhtautua näihin kokemuksiin ymmärtäen ja anteeksi antaen. Kun esikoiseni esimerkiksi juoksee luokseni iloiten ja nauraen kaadettuaan juustoraastetta itse leivälle (ja puolet pöydälle), katson häntä hymyillen. Sisäinen lapseni iloitsee yhdessä lapseni kanssa ja hymyilee onnellisena: joku näkee, joku hyväksyy, joku kohtaa ymmärtäen. Minutkin.

– Miia –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Ehdoton rakkaus ja vanhemmuuden ihanne

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 12:17:47 +0000

Vanhemmuus on rankkaa. Siihen liittyy paljon odotuksia, mutta myös pettymyksiä itseä kohtaan. Pettymyksiä siitä, ettei olekaan osannut toimia omien ihanteidensa mukaisesti ja pettymyksiä siitä, että lapsi ei toimikaan toivotulla tavalla. Näiden odotusten ja pettymysten ristiaallokossa on vaikea elää ja toisinaan se purkautuu ulos pettymyksenä ympäristöä ja siitä tulkittuja vaatimuksia kohtaan.

Kiintymysvanhemmuuden pohjana ja ihanteena on ehdoton rakkaus lasta kohtaan. Ehdoton rakkaus perustuu jokaisen ihmisen itseisarvoon, siihen, että jokainen ihminen on ehdottoman rakkauden arvoinen. On kuitenkin selvää, että tämänkaltaista ehdotonta rakkautta ei voi aina ja kaikissa olosuhteissa toteuttaa. Se on ihanne, joka määräytyy ihmisarvon pohjalta. Myös kiintymysvanhemmuuden voi ajatella olevan ihanne, jota ei koskaan täysin voi toteuttaa.

Ehdotonta rakkautta pyritään kiintymysvanhemmuuteen liittyvillä tavoilla osoittamaan lapselle täyttämällä hänen tarpeitaan ja kohtaamalla hänet yksilöllisyyttä kunnioittaen, keskustellen ja tunteita ymmärtäen. Lapsen tarpeiden täyttämisellä viestitään lapselle hänen olevan niin arvokas, että vanhempi tahtoo täyttää tämän tarpeet. Lapselle pyritään näin osoittamaan tämän itseisarvo. Kiintymysvanhemmuuden tarkoitus on vaikuttaa kiintymyssuhteen laatuun, joka taas vaikuttaa ratkaisevasti lapsen tunne-elämän kehittymiseen.

Ehdoton rakkaus on sitä, että lapsen ei tarvitse ansaita vanhemman rakkautta, vaan hän on itsessään niin arvokas, että vanhempi on valmis vastaamaan hänen psyykkisiin ja fyysisiin tarpeisiinsa, toisinaan omien tarpeidensa kustannuksella. Tämänkaltainen ehdoton rakkaus on myös parisuhteessa yksi tärkeä, pariskuntaa yhteen liittävä rakkauden muoto. Ehdottomassa rakkaudessa ihminen voi luottaa siihen, että hän voi vapaasti ilmaista tunteitaan, että hän on rakastettu kaikkine tunteineen.

Ehdoton rakkaus voidaan jakaa neljään piirteeseen:

Se ei toimi ansaitsemisperiaatteella, vaan on spontaania. Lapsen ei tarvitse kamppailla voittaakseen vanhemman rakkauden, hänen ei tarvitse ansaita vanhemman rakkautta. Kiintymysvanhemmuudessa tätä pyritään osoittamaan mm. välttämällä lapsen suorituksen kehumista. Lapsen itsetuntoa ja kokemusta itsestä arvokkaana olentona pyritään tuomaan esiin ennemmin olemalla kiinnostuneita lapsen piirustuksen yksityiskohdista, kuin kuittaamalla se automaattisesti hienoksi.
Rakkaus ei perustu siihen, mitä hyötyä, iloa tai turvaa vanhempi voi ajatella saavansa lapsen kautta. Vanhempi ei tarjoa rakkauttaan ehdoilla. Kiintymysvanhemmuudessa pyritään ymmärtämään, että mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän lapsen turvallinen kehitys vaatii vanhemmalta kompromisseja omien tarpeidensa suhteen.
Rakkaus luo pohjan myönteiselle kehitykselle, se tarjoaa perustan, johon lapsen tunne-elämän ja koko persoonallisuuden kehitys mahdollistuu. Kiintymysvanhemmuuteen liittyvien tapojen avulla viestitään lapselle, että hän on niin arvokas ja ihana, että hänen vuokseen ollaan valmiita näkemään vaivaa.
Rakkaus luo perustan vanhemman ja lapsen väliselle yhteydelle, jota ei voi rikkoa. Kiintymysvanhemmuudessa ajatellaan, että tämä varhainen kompromissien tekeminen kantaa pitkälle. Tarpeisiinsa vastinetta saaneesta vauvasta kasvaa vanhempiinsa luottavainen lapsi, joka myös itse osaa ja pystyy huomaamaan muiden ihmisten tarpeita.

Jokaisella ihmisellä, jokaisella lapsella, on oikeus saada osakseen ehdotonta rakkautta ja kunnioittavaa, lempeää kasvatusta. On elintärkeää tietää olevansa arvokas olento, huolimatta siitä mitä tekee ja kuinka suoriutuu. On elintärkeää tietää tarpeidensa olevan niin arvokkaita, että niihin vastataan. Jos lasta ei kohdata ehdottoman rakkauden periaattein, jos häntä ei kunnioiteta ja arvosteta valmiina, itseisarvoisena ihmisenä, hän tulee loukatuksi ja pettyy. Lapsen eettisesti vääränä pidetty käytös on aina osittain reaktiota siihen, ettei häntä ole kohdattu hänen ihmisarvonsa edellyttämällä tavalla.

Kasvattajana on hyvin kipeää tiedostaa, että ihannetta ei voi koskaan täysin saavuttaa ja että tulee väistämättä tekemään tekoja, jotka loukkaavat lasta ja toimivat vastoin tämän itseisarvoisena olentona ansaitsemaansa ehdotonta rakkautta. Kasvattajana joudumme jatkuvasti tilanteisiin, joissa oma rajallisuutemme tulee vastaan esimerkiksi väsymyksen muodossa. Myös kasvattajilla itsellään on tarpeita, joita voi olla hyvin vaikea toisinaan laittaa lapsen tarpeiden taakse. Se saa helposti aikaan puolustusreaktion, sen, että hylkää ihanteen, pitää sitä totaalisen saavuttamattomana. Kritisoi sitä.

Ihanteen hylkääminen olisi houkutteleva, joskin huono vaihtoehto. Olisi helppoa ajatella, että vähempikin riittää. Että on ihan suotavaa olla välittämättä siitä kuinka viestisi lapselle ehdotonta rakkautta. Ihanne kuitenkin saa aikaan itsekriittistä pohdiskelua, jota vasten omaa toimintaa arvioidaan. Kasvattaja tiedostaa omat puutteensa, ja se auttaa häntä kehittymään sekä kasvattajana että ihmisenä ylipäänsä.

Ihannetta kohti pyrkivää toimintaa helpottaa se, että muistaa ehdottoman rakkauden yltävän myös kasvattajaan itseensä. Että hän, aivan kuten kasvattamansa lapsi, ansaitsee ehdottomaan rakkauteen perustuvan armahduksen virheistään. Että tekemänsä, itsemäärittelemänsä virheet eivät määrittele häntä persoonana niin, ettei hän voisi vaikuttaa niihin. Pettymykset itseensä kasvattajana ovat hallittavissa, niihin voi itse vaikuttaa ilman, että ne tuntuvat tulevan ulkopäin, ympäristöstä tulevina odotuksina. Vanhat tavat ja uskomukset ovat tiukassa, mutta tiedostamalla kasvatuksen takana olevia omia arvojaan, voi saada voimaa toimia kohti omia ihanteita. Arvojen mukaan toimiminen on yksi tärkeimmistä ihmisen hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä; arvot ja niiden mukaan toimiminen tarjoaa pysyvimmän tunteen elämän mielekkyydelle.

Realistinen tietoisuus siitä, mikä on oma ihanne ja kuinka oma toiminta suhteutuu siihen, on edellytys sille, että ihminen pystyy tämän ihanteen valossa korjaamaan puutteitaan ja kehittymään ihmisenä. Ehdoton rakkaus on ennen kaikkea voimaa, ja jokainen siitä nouseva teko itsessään palkitseva. On voimaannuttavaa huomata, että huolimatta pettymyksestä omaa toimintaansa kohtaan, voi silti toimia arvojensa mukaan, kulkea kohti omaa ihannetta, kun on itselleen armollinen ja sallii itselleen ja muille virheet sekä keskeneräisyyden.

– Annu Göös –

Lähteenä käytetty Tapio Puolimatkan teosta Kasvatus, arvot ja tunteet (Tapio Puolimatka ja Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2004)

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2017.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Yhteyden ylläpito

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 08:39:46 +0000

Yhteyden ylläpito lapsen kasvatuksessa on yksi tärkeimpiä asioita. Yhteyden rakentaminen, ylläpito ja korjaaminen lähtevät aina aikuisesta. Aikuinen kokee yhteyden rikkonaisuuden siten, että lapsen käytös rasittaa ja ärsyttää, pinna ei kestä ja on vaikea nähdä hyviä puolia lapsessa. Lapsi puolestaan kokee rakkauden puutetta ja hakee huomiota eli yhteyttä helposti keinolla millä tahansa.

Yhteyttä voi korjata ja parantaa monilla eri tavoilla, ja kullakin perheellä on omat ainutlaatuiset tapansa yhteyden ylläpitoon. Alla oleva esimerkki on toimihenkilömme ihana keksintö konkreettisesta tavasta korjata yhteyttä.

Kamppailin tässä taannoin useamman päivän ajan jatkuvissa haastavissa tilanteissa 7-vuotiaan tyttäreni kanssa. Raivostuin hänelle monta kertaa näiden päivien aikana, ääneen tai oman pääni sisällä, oltiin surullisessa negatiivisuuden kehässä. Käytökseni häntä kohtaan heijastui mm. tavaroiden heittelynä, huutokohtauksina tai ilkeytenä pikkuveljiä kohtaan, mikä sai omat tunteeni vielä enemmän kiehumaan. Yhtenä iltana hetki ennen nukkumaanmenoa vielä vannoin, etten todellakaan astu hänen sotkuiseen huoneeseen enkä aio tänään lukea iltasatua… Olin äärirajoilla, jatkuvassa stressitilassa, kunnes siinä hetkessä tajusin, että nyt täytyy vetää syvään henkeä. Päätin, että tämä on nyt pakko yrittää katkaista. Olin koko päivän tiedostanut, että lapsi kaipaa seuraani ja huomiotani, joten yhdessä oleminen ja tekeminen voisi parantaa tilannetta, mutta olosuhteet kotona eivät antaneet myöden. Hän oli aiemmin päivällä rakentanut hienon heppaleikin huoneeseensa, joten putsasin ajatusteni pöydän, ja kun pikkusisarukset menivät isänsä kanssa nukkumaan, sanoin lapselle, että siivotaan ihan pikkuisen yhdessä huonetta, ja voidaan sitten vartti leikkiä hepoilla ennen nukkumaanmenoa. Oli todella kiva vartti!

Sitten päätinkin toteuttaa kauan suunnittelemani ”rakkauslanka”-demonstraation hänelle.

Otin narua, annoin lapselle toisen pään ja tein narusta sydämen väliimme lattialle. Sanoin, että tämä on meidän välinen rakkaus, sinä toisessa päässä ja minä toisessa. Ei kukaan muu, vain me kaksi, meidän suhde. Selostin ja näytin, että lanka elää suhteemme mukaisesti. Kun toinen vaikkapa pyytää toiselta jotain, voi vetää omaa päätään langasta. Jos toinen haluaa tehdä yhteistyötä, niin lanka seuraa perässä, jolloin sydän liikkuu yhtenäisenä mukana. Jos ei syystä tai toisesta tahdo tehdä yhteistyötä, tulee sydämeen rako, silloin vain toinen pää narusta liikkuu. Silloin on kuin ei olisi kiinnostunutkaan toisen asiasta. Jos toinen alkaakin vetämään vastaan eli on eri mieltä, niin sydän häviää hetkellisesti pois, lanka suoristuu. Mutta kun molemmat alkaa palauttaa lankaa toisen suuntaan, sydän palaa paikalleen ja kaikki on hyvin. Silloin on tehty yhteistyötä.

Välillä käy kuitenkin niin, että sydän ei palaakaan vaan nauha menee ihan sykkyrälle. Jos vain toinen koittaa vetää sitä suoraksi eli selvittää ristiriitaa, niin sykkyrä vähän liikkuu itseen päin, mutta sitä ei saa itse kokonaan suoraksi, voimat ei riitä (demonstroidessa käsi ei riittänyt edes vetämään lankaa suoraksi). Jos kuitenkin toinenkin alkaa vetämään, niin lanka suoristuu ja se voidaan helpommin palauttaa sydämen muotoon, yhdessä. Mutta jos molemmat alkaakin kiskomaan sitä sykkyrää suuntaan ja toiseen rivakasti ja vauhdilla, vihaisena, voi käydä niin, että vihdoin suoristuessaan lankaan jääkin solmu (asetin sykkyrän niin, että se varmasti menisi solmuun). Silloin voikin olla niin, että asiaa on koitettu selvittää yhdessä, mutta jokin jää painamaan mieltä. Silloin kerroin, että sinne solmuun täytyy mennä ihan käsin sisälle tutkimaan, mistä on kyse ja mikä on solmun aiheuttanut, jotta se saataisiin auki. Kysyinkin tuossa kohtaa, mitä silloin hänen mielestä tapahtuu? Hän hyökkäsi kaulaani ja sanoi, että silloin halataan! Tuli kyyneleet silmiini… Silloin siis selkeästi sovitellaan! Asetimme taas langan sydämen muotoon. Yhtäkkiä hän heittikin oman päänsä langasta pois syliin ja kysyi, mitä nyt käy? Mietin hetken ja sanoin, että olemme kadottaneet yhteyden toisiimme kokonaan, meidän välinen rakkaus on hukassa. Se on todella surullista.

Siinä hetkessä sovittiin, että pidetään aina lujasti omasta langan päästä kiinni ja muistetaan, mitä pitää tehdä, jos lanka pääsee suoristumaan tai joutuu ihan sykkyrälle. Yhteistyötä, kuunnella ja kunnioittaa toisiamme. Ja muistutetaan toisiamme langasta, jos toinen meinaa sen unohtaa. Ja niin me ollaan muistuteltukin! Viimeksi vielä eilen iltasatua lukiessa, kun kirjassa puhuttiin ystävien välisestä suhteesta ja niiden välillä kulkevasta näkymättömästä langasta. Lapseni totesi, että vähän niinkuin meidän välinen rakkauslanka!

Tämä kokemus voimaannutti kovasti, ja vihdoin päivä päättyi kevyemmin mielin. Sain myös syventyä edes hetkeksi leikkimään lapsen kanssa kaksin, mikä on todella harvinaista, surullinen totuus! Tästä alkoikin meidän uusi tapa, pelata tai leikkiä, rakentaa vaikkapa legoja hetki ennen nukkumaanmenoa, ihan kahdestaan. Uskon, että tämä voiton tunne kannattelee ja auttaa minua muistamaan mitä voi käydä, kun negatiivinen kierre katkaisee yhteyden. Ja mistä voi aloittaa, kun yhteys on katkeamassa eli kun huomaan, että lapseni käytös aiheuttaa minussa ikäviä tunteita.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Opintiellä nyt ja aina

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 08:13:37 +0000

Eräänä iltana, lasten nukahdettua nousin sängystä mennäkseni jatkamaan keskeneräistä valokuvaprojektia tietokoneella.

Kuvien sijaan ajatukseni ottivat harha-askeleen ja löysin itseni katsomasta videoita, aikaa ennen älypuhelimia.

Esikoisen synnyttyä äitini osti meille videokameran, jotta voisin filmata arkeamme uuden perheenjäsenen kanssa. Tästä lahjasta olenkin ikuisesti kiitollinen; on ollut sydäntä lämmittävää kurkistaa aikojen taakse.

Aikojen, jotka liikuttavat, naurattavat ja ihan tosissaan itkettävätkin.

Olin kuvailuissani todellinen; juhlissa keskityttiin juhlimaan, mutta arkeamme kuvasin jopa raadollisesti, kuten eräs pätkä minulle todisti.

Videolla 2,5-vuotias lapsi seisoi eteisessä itkuisena ja päivähoidosta väsyneenä.

Vaadin häntä riisumaan ulkovaatteet itse, mutta istun kuitenkin hänen edessään rauhallisesti höpötellen ja neuvoa antaen.

Hetken itkun ja muutaman ein jälkeen käsken jo selvästi kovempaan ääneen pistämään töpinäksi, johon lapsi sanoo itkun seasta, ettei saa huutaa ja seuraavaksi ilmoittaa, että häntä pissattaa.

Tuhahtaen ajattelen sen olevan lapsen “ilmaislippu” pois tilanteesta ja pikkuisen riuhtaisten madallan hänen housujaan, jotta pissaaminen onnistuu.

Pissaa on ehtinyt lirahtaa jo housunkin, mutta vetäisen ne hänelle takaisin jalkaan ja käsken riisuutua itse. Tässä vaiheessa filmiä itken niin että sydämeen sattuu ja tuntuu hankalalta jatkaa katsomista.

Kaksi ei:tä lapselta lisää ja painelen mielenosoituksellisesti olohuoneeseen, jossa kuopus jokeltelee itsekseen.

Kamera rullaa edelleen ja näen, kuinka pikkuinen ähertää vaivalloisesti märkää lahjetta jalastaan ja sopertaa itsekseen, että hän kyllä onnistuu tässä. Pian ilmoittaa myös minulle, että sai yhden jalan jo irti ja minä, hieman jo itseäni keränneenä, vastaan ystävällisen tsemppaavasti ja kannustan jatkamaan.

Lopuksi tulen kaveriksi ja autan viimeisetkin vaatteet pois hänen päältään. Emme keskustele tilanteesta juurikaan, vain että mopopikkuhousutkin pitää riisua, mutta onneksi niitä samanlaisia on kaapissa lisää.

Saan kuulla, miten iso ikävä lapsella on ollut ja että hän on syönyt päiväkodissa keittoa, leipää ja makkaraa. Ja minua kaduttaa suuttumukseni.

Sylitellessämme alkaa kuulua vaativia ääniä olohuoneen suunnasta ja sanonkin, että nyt taitaa pikkusiskolla olla jo ikävä meitä. Lapsi pyrähtää iloiseen juoksuun siskonsa luokse ja minä kuvaan vielä hetken, kun isompi halittelee pienempää pehmeällä matolla.

Melkein kuusi vuotta myöhemmin, aamuhalittelun lomassa kerron tästä videosta kyseiselle lapselle ja hän lohduttaa minua sanomalla, ettei syytä minua.

“Sinähän vasta harjoittelit”.

Niin. Niinhän minä tein, rakas lapseni.

Olen päässyt tutustumaan kiintymysvanhemmuuteen vasta, kun kuopuksemme oli melkein kolmevuotias. Tuolloin sisälläni myllersi suuri harmitus, etten ollut voinut tarjota lapsilleni “parempaa” versiota itsestäni äitinä jo paljon aikaisemmin.

Nyttemmin ymmärrän, että kaikki mitä teemme ja tunnemme, teemme ja tunnemme sen valossa, missä olemme nyt. Itsensä soimaaminen on paitsi turhaa, myös äärimmäisen kuluttavaa. Sen sijaan on hyvä suunnata energiansa vanhojen, sidettä heikentävien ydinreaktioiden korvaamiseen uusilla, rakentavammilla tavoilla.

Yksi tärkeimmistä sanomista, jonka haluan tällä tarinalla kertoa on anteeksianto. Itselleen ja muille. Lasten kaltaisesti haluan antaa ihmisille anteeksi, täysin pyyteettömästi. Uskon, ettei kukaan tee asioita pahuuttaan ja tämän uskon myötä on helpompi päästää irti katkerista ja pahansuovista ajatuksista, jotka estävät minua itseäni elämästä täydemmin. Videolla en pyytänyt anteeksi lapseltani, mikä suorastaan pöyristytti minua tässä hetkessä, mutta havahduttaa minut huomaamaan, miten olen oppinut.

Toinen tärkeä sanoma lienee se, että huoltajan huono omatunto on lapsen oma asianajaja. Sitä pitää ehdottomasti kuunnella, jotta voi tarkastella omaa toimintaansa tunteiden tasaannuttua ja mietiskellä, voisiko vastaavanlaisen tilanteen hoitaa seuraavan kerran vähemmän huonolla mielellä. Sekä huoltajan että lapsen.

Asianajajasta huolimatta, on muistettava anteeksianto itsellensä. Käämien palamisessa on aina kyse rajojen ylityksestä. Kenties väsymykselläkin on oma lusikkansa sopassa ja mites on omien tarpeiden laita, ovatko toteutuneet?

Silittäkäämme siis omaa selkäämme samoin kuin silitämme ystävämme selkää, joka on painunut ja ymmärryksen tarpeessa.

Totuus on, että jokainen meistä tekee parhaansa juuri siinä tiedossa, jonka olemme saaneet ja siinä energiassa, joka sillä hetkellä meissä vallitsee.

Lempeyttä elämääsi toivotellen,
Miia Hyypiö

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Miten ja mitä puhun lapselle Pridesta?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 07:55:37 +0000

Kiintymysvanhemmuus ry on kirjannut arvoihinsa, että kaikkia perheitä ja perhemuotoja on kunnioitettava. Siksi on luonnollista, että lempeään kasvatukseen kuuluvassa puheessa ja keskusteluissa nostetaan myös ihmisoikeus- ja arvokysymyksiä esille.

Milloin tahansa kannattaa puhua lapsille, mitä seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus tarkoittavat. Kesäkuu on kuitenkin erityinen kuukausi aloittaa keskustelu, koska silloin vietetään Pride-kuukautta ympäri maailman. Tällä viikolla Pridea vietetään monissa paikoin Suomea ja erityisen näkyvästi Helsingissä. Lapset saattavat nähdä lippuja, kulkueita tai virtuaalitapahtumia ja siksi olla uteliaita aihepiiristä. Keskustelua on tärkeä käydä, vaikka lapsi ei varsinaisesti mitään kysyisikään, tai vaikka lapsen elinpiirissä Pride ei juuri nyt millään tavoin näkyisikään. Vaikka vanhempana ei tietäisi kysymyksiin vastauksia, tai miten keskustelua voi avata, on avoin keskustelu silti tärkeää. Kaikkea ei tarvitse tietää ja lapsen kanssa voi yhdessä selvittää asioita. Verkosta ja somesta löytyy paljon materiaali aihepiiristä puhumiseen ja myös eri kielillä videopätkiä, jossa Priden tausta on tiiviisti selitetty. Me jaamme niiden pohjalta nyt omat vinkkimme, jotta lapsetkin voivat ymmärtää, että meillä kaikilla on tärkeä rooli yhdenvertaisten oikeuksien toteutumisessa.

TARKISTA FAKTAT JA OSOITA TUKESI

Aikuisen on ensinnäkin itse tärkeä tuntea ja tietää paitsi käytetty termistö, mutta myös Priden tausta. Siispä:

Pride-liike puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhtäläisten oikeuksien ja etujen puolesta tehtyä työtä. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia on ajettu ainakin toisesta maailmansodasta alkaen, mutta 1969 Stonewallin mellakat käynnistivät liikkeen, jonka pohjalta homoseksuaalien oikeuksia tukevia järjestöjä perustettiin ympäri maailman. Tuohon aikaan myös Suomessa homoseksuaalisuus oli rikos ja ihmisten täytyi tavata toisiaan salaa. Stonewallin mellakoiden kunniaksi on siitä lähtien järjestetty paraateja ympäri maailman ja ne ajoittuvat useimmiten kesäkuun loppuun.

Suomessa Pride-tapahtumia on järjestetty vuodesta 1975 lähtien ja pikkuhiljaa ne ovat laajentuneet ympäri maata. Useat kunnat Suomessa liputtavat priden kunniaksi myös tänä vuonna ja tapahtumia järjestetään sekä virtuaalisesti, että livenä.

Priden ohella lapselle on tärkeä ympäri vuoden puhua ja kertoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja tuoda ilmi tukensa ihmis- ja lasten oikeuksiin liittyvissä kysymyksissä silloinkin, kun ei itse vähemmistöihin kuulu. Omaa tietotaitoa voi kartuttaa esimerkiksi sivustoilla Sateenkaariperheet tai Setan Sateenkaaritieto. Lisäksi lastenkirjoista, joissa käsitellään erilaisia perheitä löytyy kirjastosta jo paljon. Katso esim. Sukupuolenosaamiskeskuksen sadut ja tarinat ja Maailmankoulu kuvakirjoja ja kirjavinkkejä varhaiskasvatukseen ja 1-2-luokkalaisille.

AVAA KESKUSTELU

Aikuisesta saattaa tuntua, että lapsella ei ole kysyttävää asiaan liittyen, eikä siksi ole tarpeen avata keskustelua. Voi olla, että lapsi haluaakin kysyä ja on utelias, mutta ei osaa kysyä tai tiedä mitä voisi kysyä. Vanhempana voi siis rohkeasti avata keskustelun, kysymällä esimerkiksi onko lapsi huomannut sateenkaarilippuja jossain tai ihan vaan sanomalla, että haluaisin puhua sinulle tärkeästä asiasta.

Lapsille voi ja saa puhua siitä, ettei kaikkia ihmisiä edelleenkään kohdella yhteiskunnassamme samoin, ja samalla muistuttaa, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Lapsen on hyvä kuulla, että kasvattaja, vanhempi haluaa tukea sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja pitää niitä tärkeinä. Lapsi imee tärkeitä arvoja vanhemmiltaan, eikä lasta ole tarpeen suojata yhteiskunnassa näkyviltä ongelmilta. Pride on myös ilon juhla, mistä sen nimikin kertoo. Meistä jokaisen tulee saada olla ylpeitä itsestämme!

KERRO ASIOISTA LAPSEN KEHITYSTASO HUOMIOIDEN

Faktojen tietäminen taustalle on tärkeää, mutta se ei tarkoita, että kaikkea pitäisi lapsille juurta jaksaen selittää. Lapsille tarvitsee oikeastaan kertoa asioista lapsentasoisesti niin, että lapsi ymmärtää asian, mutta myös niin, että hän voi jollain tavoin reagoida ja empatisoida. Asiat kannattaa siis pyrkiä sitomaan lapsen kehitystasoon ja arkiseen elämänpiiriin. On hyvä, jos voidaan käyttää tuttavia tai sukulaisia esimerkkinä, mutta myös satukirjojen avulla voi lapselle asioita avata. “Ajattele, että tämän kirjan äidit eivät saaneet olla yhdessä ennen” ja siitä edelleen, että ihmiset ovat tehneet työtä ja vaatineet oikeuksia, että kaikkia kunnioitetaan sellaisina kuin he ovat ja että kaikilla olisi samat ihmisoikeudet. Ihan pienelle voi kertoa selkeää, helppoa faktaa. Kuka vaan saa rakastaa ketä tahansa, eikä ihmisen sukupuolta voi kukaan muu päättää kuin henkilö itse.

HYVÄKSY IHMETTELY

Kun kerrot lapselle Pridesta, lapsi saattaa ihmetellä joko sitä, miksi vähemmistöjä on sorrettu tai toisaalta sitä, miksi jossain perheessä on kaksi äitiä tai miten mies voisi synnyttää. Nämä ovat spontaaneja, myös aikuisia pohdituttavia kysymyksiä, joihin on tärkeä uskaltaa vastata rehellisesti. Omat kokemukset voi jättää syrjään, varsinkin mikäli ne ovat kovin tunnepitoisia. Lapselle asioiden ihmettely avoimesti on luontaista, eikä tarkoita aina sitä, että lapsi olisi syrjivä. Mikäli lapsi ei ihmettele ääneen, hän saattaa tehdä omia johtopäätöksiä, jotka eivät välttämättä ole totuudenmukaisia. Siksi voitte ihmetellä asioita yhdessä. Lapsi, jolle on asioista kerrottu avoimesti saattaa myös järkyttyä tiedosta, että ihmisoikeuksissa on paljon korjattavaa edelleen.

OLE POSITIIVINEN

On tärkeä pysyä positiivisella tavalla realistina.

Lapselle on tärkeä kertoa faktoja, mutta ei ole tarpeen kauhistella tai olla inhorealistinen. Historiassamme on tapahtunut karmeita asioita, mutta ihan kaikkea ei tarvitse kertoa kerralla. On totta, että ihmisiä kohdellaan väärin ja on luonnollista, että se ihmetyttää. On silti tärkeä tiedostaa, että asiat voivat mennä parempaan suuntaan. Me ihmiset voimme vaikuttaa ja tehdä työtä asioiden eteen. Koko ajan Suomessa moni yhdistys, yhteisö sekä edustajat päättävissä elimissä tekevät töitä asioiden eteen. Heidän ansiostaan asioihin voidaan saada muutoksia ja on onneksi jo saatu. Suomessa suunta on hyvä.

Lapselle voi kertoa, että arjessa me voimme päättää, että kohtelemme kaikkia tasa-arvoisesti, puolustamme heikommassa asemassa olevia ja puutumme syrjintään jos sitä näemme. Ja kun aikuinen näyttää tässä esimerkkiä, on lapsen helppo ottaa mallia.

ÄLÄ JÄTÄ KESKUSTELUA YHTEEN KERTAAN, VAAN JATKA SITÄ AKTIIVISESTI PITKIN VUOTTA

Pride-kuukausi on tärkeää aikaa, mutta nämä asiat on muistettava joka ikinen päivä. Keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvistä asioista tulisi perheissä olla jatkuvaa ja täysin normaali, arkinen aihealue, josta jaetaan tietoa lapsille. Aikuisen olisi luotava kotiin ilmapiiri, jossa normalisoidaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaoloa. Sen voi tehdä kirjallisuuden avulla, tai nostamalla asioita esiin ohjelmia katsoessa. Kun keskustelua käydään arjessa, tulevat arvot luonnollisesti osaksi lapsen arkea, eikä joka kerta erikseen täydy painottaa, että nyt puhumme erityisen vakavasta asiasta. Lapsen näkökulmasta monimuotoisuuden normalisointi on kaikkein helpointa ja informatiivisinta työtä. Keskustelun täytyy siis jatkua myös avaamisen jälkeen.

Näillä vinkeillä Kiintymysvanhemmuus ry toivottaa mitä parhainta Pride-viikkoa ja haastaa kaikki vanhemmat keskustelemaan lasten kanssa ihmisoikeuksista. Ei vain tällä viikolla, vaan pitkin vuotta.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Kiintymysvanhemmuuden merkitys minulle

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 09:57:36 +0000

Kun pohdin kiintymysvanhemmuuden merkitystä minulle, tulee mieleeni keskustelu ystäväni kanssa muutaman vuoden takaa. ”Tiedätkö sellaisesta Kiintymysvanhemmuusperheet-ryhmästä?” kysyi ystäväni, kun lapseni oli ihan pieni vauva. Olimme tutustuneet kun odotimme lapsia, jotka syntyivät parin kuukauden ikäerolla. Tästä kysymyksestä ja ystävyydestä olen äärettömän kiitollinen! Yhtäkkiä löytyi kokonainen ryhmä vanhempia, joiden kanssa pystyi pallottelemaan ajatuksia ja joilta sai tukea omaan vanhemmuuteen. Samalla kun olin mukana keskusteluissa vahvistui ajatus siitä, millä periaatteilla haluan lapseni kanssa toimia. Kantaviksi arvoiksi muodostuivat lempeys ja rakentava vuorovaikutus. Sain ryhmän kautta rohkeutta seisoa omien valintojeni takana ja kyvyn halutessani perustella, miksi meillä tehdään näin.

Tilanteita, joissa lempeällä läsnäololla ja rakentavalla vuorovaikutuksella on selvitty haasteista ja onnistuttu vahvistamaan yhteyttä perheen sisällä on lukemattomia. Samalla koen, että olen myös vahvistanut yhteyttä itseeni, millä on ollut suuri vaikutus kaikkeen vuorovaikutukseen, myös perheen ulkopuolella. Suurimmat oivallukset liittyvät lapsen rajojen kunnioittamiseen ja omista rajoista kiinnipitämiseen selkeästi ja lempeästi. Ja se, että kaikki lähtee itsestä ja omista tunnetaidoista. Omien haasteiden kohtaaminen auttaa suhtautumaan sekä itseen, että lapseen myötätunnolla. Valmista tuskin tulee tunnetaitojen saralla, mutta ainakin tilanteita, joissa pääsee harjoittelemaan tulee jatkuvalla syötöllä. Ja eikö sitä sanota, että harjoitus tekee mestarin.

Kaikista sykähdyttävimmät hetket olen kuitenkin kokenut Kiintymysvanhemmuus-leireillä. Toisten samoilla periaatteilla toimivien perheiden kohtaaminen, kokemusten jakaminen ja yhdessä lapsista huolehtiminen ovat sellaisia asioita, jotka antavat voimaa omaan vanhemmuuteen ja saavat palaamaan leireille yhä uudestaan. Ne lukuisat leireiltä löytyneet ystävät ja ihanat häröilyt lasten kanssa saavat nytkin hymyn huulille.

– Mia –

Lue myös yhdistyksen varapuheenjohtaja Petra Maskon blogaus Mitä Kiintymysvanhemmuus on?

Tervetuloa Kiintymysvanhemmuus ry:n ylläpitämään Facebook-vertaistukiryhmään. Muistathan liittyessä vastata ryhmän kysymyksiin.

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Harjoitus kirjasta: Elina Kauppila – Minä tunnen tunteeni

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 09:51:51 +0000

Tämä harjoitus on pariharjoitus, jossa toinen silittää, halaa ja piirtää kosketuksellaan kehon rajat.

Tee harjoitus läheisen kanssa lempeästi. Sopikaa ensin, kumpi piirtää ensin ja kumpi on piirrettävänä. Huomatkaa, että piirtämiseen käytetään vain käsiä ja kosketusta eikä esimerkiksi kynää.

Käykää vuorotellen selinmakuulle niin, että piirrettävä asettuu rentoon ja mukavaan selinmakuuasentoon ja piirtäjä istuu hänen viereensä tukevasti. Piirrettävä kertoo piirtäjälle, miten haluaa tämän piirtävän kehonsa rajat: kevyesti silittämällä vai vahvemmin painamalla.

Piirtäjä aloittaa päälaelta ja piirtää makaavan rajat päälaelta varpaisiin hellästi kämmenellään sivellen. Kosketuksen on hyvä olla vakaa ja jatkuva. Kehon väleihin eli sormenväleihin, kainaloihin tai haaraväliin ei piirretä vaan näiden alueiden yli hypätään ja lopetetaan jalkapohjiin ja aloitetaan toiselta puolelta taas päälaelta. Lopuksi piirrettävä voi vielä toivoa hellyyttä johonkin kohtaan: esimerkiksi päälaen tai jalkojen sivelyä tai hierontaa.

Vaihtakaa vuoroa ja keskustelkaa siitä, miltä harjoitus tuntui. Miltä oma keho tuntuu? Miltä toisen kosketus tuntui?

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vanhemmuusmatka minuuteen

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 08:11:35 +0000

Tämä on blogipohdinta siitä, miten vanhemmuus on syventänyt matkaa minuuteeni, itseeni ja jotakin siitä, mitä se on tuonut tullessaan.

Muistan elävästi, kun saunoimme puolisoni kanssa tunnelmallisessa puusaunassamme kahdestaan muutamaa päivää ennen lapseni syntymää, ja pohdin ääneen, kuinka elämämme tulisi pian muuttumaan toisenlaiseksi. Tunsin sisälläni innostavan, uuden ja peruuttamattoman lupauksen uudesta ajanjaksosta. En tiennyt paljoakaan siitä, mitä tämä siirtymä toisi tullessaaan, mutta tunsin olevani siihen valmis. Osasin aavistaa väsymystä, suurta onnea ja täyttymystä, jotka kävivätkin toteen. Sisäisestä matkasta, jota vanhemmuus varmalla ja vahvalla kädellä työntäisi minut kokemaan, en tiennyt vielä mitään.

Jo raskausaikana olin tuntenut, että aivan kuin näkymätön kupla olisi ympäröinyt minut ja vauvani suojiinsa. Tähän tunteeseen liittyi vahva yhteydentuntu lapseni kanssa, joka näkyi muun muassa haluna jutella, laulella ja antaa silityksiä vatsalleni. Vaaleanpunainen kimaltava vanhemmuuden kupla, joka oli täynnä rakkautta, lämpöä ja ihmetystä, oli oiva suoja myös väsymyksen, epävarmuuden ja neuvottomuuden hetkiin lapsen jo synnyttyä. Tunsin, kuinka tämä kupla kannatteli minua, antoi uskoa ja voimaa toimia oman vaistoni mukaisesti, piti minua turvassa ja mahdollisti sen, että sain tuntea myös vaikeita tunteita turvallisen suojan ympäröimänä. Löysin varsin helposti tuen äärelle, kun sitä tarvitsin, ja sain keskittyä tutustumaan ihmeelliseen lapseeni.

Vietimme paljon aikaa yhdessä ihmetellen toisiamme ja maailmaa, ja aloimme vuorovaikuttaa omalla tavallamme. Hämmästyin vaistoa, joka kertoi vauvan tarpeesta usein jo ennen kuin hän sen ilmaisi tai hyvin varhaisessa vaiheessa, ja tiesin, että olisi tärkeää kuunnella vauvaa häneen liittyvissä asioissa. Aivan kuin hän olisi kertonut minulle sanattomasti: “Ole vain hetkessä, vastaat tarpeisiini niiden ilmaantuessa ja olet saatavilla, niin kaikki on yksinkertaista”. Tähän totuuteen palasin yhä uudestaan, ja sain palautettua itseni monimutkaisuuden sokkeloista takaisin yhteyteen.

Oma tunteeni ei tokikaan ollut aina vain ilon ja onnen täyttämää, vaan tiedostin itsessäni toisinaan myös aaltoilevaa epämukavuutta: vihaa, surua, neuvottomuutta ja monia muita tunteita. Onnekseni olin jo aiemmin oppinut tavan olla yhteydessä itseeni, ja minulla oli halua alkaa kohdata itseäni kuunnellen ja läsnäollen. Olin lukenut paljon innostavaa kiintymysvanhemmuuden materiaalia tunteiden sanoittamisesta ja aktiivisesta kuuntelusta, ja totesin, että voisin käyttää näitä keinoja myös itseni kanssa. Alkoi todellinen opettelu sen suhteen, kuinka kuulla itseäni niin, että kokisin tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi. Alussa tunnistin, kuinka sisäinen lapseni aiheutti minussa heräävät tunteet: ”Kukas minusta sitten pitää huolta ja vastaa minun tarpeisiini, jos sinä keskityt vain vauvaan?” Ymmärsin, että minun olisi pidettävä huolta yhden sijaan kahdesta lapsesta, ja vaikka kuinka olisin halunnut työntää vastuuta itseni ulkopuolelle, tiesin, että tehtävä kuului minulle. Minun olisi vahvistettava vastuullista aikuisuutta minussa, jotta oma sisäinen lapseni kokisi tulevansa kannatelluksi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kaikki tämä muutos voi tapahtua tiedostamisen lisäksi vain itsemyötätunnon kautta. Ja että vaikka työ on tehtävä itse, ei kuitenkaan yksin. Avun pyytämisen taito on yksi osa vastuullista aikuisuutta.

Näitä kasvukipujenkin kautta tapahtuneita oivalluksia seurasi lukuisat keskustelut ja läsnäolon hetket itseni kanssa ja uudenlainen herääminen omille tarpeilleni, joista osan koin olleen unohduksissa jo vuosia, ehkäpä kymmeniä. Aloin tunnistaa itsessäni tarpeen yhteyteen, erillisyyteen, läheisyyteen, lepoon, rauhaan ja etenkin merkityksellisyyteen, muutamia mainitakseni.

Tutustuminen omaan itseeni tunteideni ja tarpeideni tunnistamisen kautta alkoi nopeasti näkyä myös konkreettisissa elämänmuutoksissa. Tuntui, kuin pieni syntynyt lapseni olisi ollut indikaattori siitä, mikä elämässäni oli toimimatonta ja mihin tarvitsin vielä muutosta. Näin selvemmin, mikä palveli ja mikä ei palvellut minua, ja tunsin kipeänä ristiriitana kaiken toimimattoman. Olin lujasti usutettu toimimaan oman itseni parhaaksi, ja tiesin, että sitä halusin myös lapselleni mallintaa.

Nyt, kun on kulunut jo 2 v ja 7 kk lapseni syntymästä ja itseni uudelleensyntymästä, huomaan olevani kohdassa, joka tuntui aiemmin kaukaiselta. Tiedän, että olen sekä vanhemmuuden että itseni kanssa alkutaipaleella, mutta sekin tieto lisää innostusta myös tulevaa matkaa kohtaan. Tähän kasvuun on sisältynyt myös uupumisen jakso, jota pystyn jo nyt tarkastelemaan lempein silmin. Koetin niin kovasti kuunnella itseäni, mutta samaan aikaan saada hyväksyntää omille tarpeilleni ja sisäistetyille arvoilleni ulkopuoleltani. Koetin löytää tasapainoa näiden kahden välille, olla rehellinen sekä itselleni että toisille, ja saada ymmärrystä. Nyt tiedän, että ensisijaisesti minun tulee ymmärtää itseäni. Olla itseni puolella ja arvostaa minuuttani, sitä osaa, joka on muista erillinen siitä huolimatta, että pyrkii yhteyteen muiden kanssa. Yhteys toisiin ei ole kuitenkaan lähtökohta vaan seuraus siitä, että olen yhteydessä itseeni. Silloin voin aidolla ja rehellisellä tavalla yhdistyä myös toisiin. Silloin voin olla myös lapselleni malli itseään arvostavasta aikuisesta, joka seisoo tunteidensa takana.

Tämänhetkinen tilanne ei kuitenkaan ole päätepysäkki, vaan välietappi upealla elämäni matkalla. Kohta, jossa aurinko nousee, värjää taivaan taianomaisilla liukuvärimaalauksillaan ja luo hetkeen voimaa, uuden alun tuntua ja elämän taikaa. Odotan innolla tulevaa, mutta samalla minut täyttää lämmin läsnäolon tunne. Tunne siitä, ettei ole kiire mihinkään, että voin olla ja nauttia juuri tästä hetkestä, vanhempana, työntekijänä, vaimona, mutta etenkin minuna. Kokonaisempana, eheämpänä ja ainutlaatuisena minuna.

– kirjoittaja on Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry