leikki-ikäiset - Kiintymysvanhemmuus ry

STOP kiusaamiselle tunnekasvatuksen avulla

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 07 May 2024 08:45:58 +0000

Tässä tekstissä kirjoitan leikki-ikäisen maailmasta. Kiusaaminen pienten lasten parissa ei tule olla vaiettu aihe. Näkemykseni on, että nimenomaan tunnekasvatus on avaintekijä tehokkaaseen kiusaamisen ehkäisyyn nyt ja myöhemmin. Työskentelen varhaiskasvatuksessa 4–5-vuotiaiden lasten parissa varhaiskasvatuksen opettajana ja oma lapseni on 3,5-vuotias. Leikki-ikäisten tunne-elämää tulee siis seurattua erittäin läheltä joka päivä.

Mitä uutta?

Leikki-ikäisen lapsen elämässä korostuu aiempaan verrattuna kaverit ja vertaisryhmä. Lasta kiinnostaa yhä enemmän, mitä mieltä kaverit ovat. Tässä vaiheessa empaattisuus, myötätunto sekä sosiaalisuus (toisen asemaan asettuminen) kehittyy ja niitä on mahdollista harjoitella tarkoituksellisesti lapsen kanssa arjessa.

Pitääkö kaikki ottaa mukaan leikkiin?

Ulkopuolelle jättäminen on ilmiö, jota näkee paljon lasten välisissä leikeissä. Se on myös yksi yleisin kiusaamisen muoto. Köngäs (2019) muistuttaa kuitenkin huomioista, joita aikuisen on tarkasteltava tehdessään tulkintoja lapsen elämästä. Avain aitoon ymmärrykseen lapsen näkökulmaan ja syihin toimia on tekojen merkityksen syväluotaava pohtiminen. Pintapuolinen sääntö “kaikki täytyy ottaa mukaan” ei opeta lapsille sosiaalisia taitoja, tunnetaitoja, joustavuutta tai hyväksyntää. Lapsi ei opi aikuisten sääntöjen kautta tunnetaitoja, empaattisuutta tai myötätuntoa. Näitä taitoja opitaan etenkin yhdessä aidoissa arjen tilanteissa, joissa aikuinen tukee lapsen sisäistä motivaatiota ja ymmärryksen kehittymistä.

Kaveriporukan säännöt ja toiveet alkavat painaa enemmän ja ne kurovat merkitsevyydessään kiinni aikuisten asettamia sääntöjä ja toiveita. Lapsi kohtaa vaikeita ristiriitoja, mikäli nämä kaksi näkökulmaa ovat kaukana toisistaan. Aikuisen on mielestäni tärkeää ymmärtää tämä kasvatuksessa, sillä kukaan lapsi ei halua tulla jätetyksi ulkopuolelle porukasta – saati tulla kiusatuksi. Köngäs (2019) peräänkuuluttaakin juuri tunnekasvatuksen korostamista kiusaamisen ehkäisyssä. Jokaisen lapsen tunnetaitoihin ja sosiaaliseen kyvykkyyteen panostaminen kannattaa ja tämä oppi on saatava juurrutettua lasten omaan toimintakulttuuriin, eli aitoon jokapäiväiseen elämään.

Motivaatiosta oppia tunnetaitoja tai mitä tahansa taitoja tiedetään se, että lapsen on koettava asia oman elämänsä kannalta merkityksellisenä ja arvokkaana. Myös päämäärän ja tavoitteen on oltava sopivat suhteessa lapsen sen hetkisiin taitoihin (Laitinen, 2021). Laitinen (2021) muistuttaa myös minäkuvan merkityksestä lapsen motivaatioon oppia. Hyvä minäkuva vahvistaa halua tarttua tilanteisiin oppimisen kannalta. Heikko minäkuva taas voi näkyä tunnetaitojen harjoittelussa esimerkiksi siinä, että lapsi haluaa äkkiä riitatilanteesta pois ja kuittaa asian nopealla anteeksipyytämisellä, jolloin aitoa ymmärrystä ei synny. Minäkuvaa vahvistaa harjoiteltavan asian arvostus ja lapsen vahva kiinnostus ja suuntautuminen siihen. Kiinnostus vaatii sisäistä motivaatiota.

Se, miksi tunnetaitojen harjoittelussa on herätettävä sisäinen motivaatio, johtuu siitä, että tällöin lapsi itse haluaa toimia tietyllä tavalla ja on aidosti kiinnostunut aiheesta, ei vain koska aikuinen kehottaa tai määrää niin. Laitinen (2021) esittelee myös kolme tekijää, jotka herättävät sisäisen motivaation: lapsen mahdollisuus vaikuttaa tilanteeseen ja tehdä valintoja, muiden antama myönteinen ja rohkaiseva palaute ja positiivinen vahvistus sekä kolmantena hyväksytyksi tuleminen sellaisena kuin on, yhteenkuuluvuuden ilmapiiri.

Väitän rohkeasti kompaten Köngästä (2019), että, mikäli pystymme panostamaan lapsen tunnekasvatukseen suunnitelmallisesti ja vaikuttavasti jo leikki-ikäisenä sekä kotona että varhaiskasvatuksessa, voimme tehokkaasti ehkäistä kiusaamista myöhemmässä vaiheessa.

Julkaistu 5/2024.

Lähteet

Laitinen, S. (2021). Pienten lasten motivaatio. PS-kustannus: Jyväskylä.
Köngäs, M. (2019). Tunneäly varhaiskasvatuksessa. PS-kustannus: Jyväskylä.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistymiskehitys varhaislapsuudesta nuoruuteen

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 01 Nov 2022 08:10:15 +0000

Itsenäistyminen on pitkä kehitysprosessi, joka alkaa vauva-ajoista ja jatkuu aikuisuuteen asti. Jokaisen lapsen kehitys etenee yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa. Matkalla on monta vaihetta ja kehitysprosessit ovat osin ensimmäisten päälle rakentuvia portaita ja osin kehitysharppauksia.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia tärkeitä vaiheita itsenäistymisprosessissa. Kirjoitus ei ole kaikenkattava teksti itsenäistymiskehityksestä, mutta toivon, että se herättää ajattelemaan itsenäistymistä pidempänä prosessina kuin vain lapsen muuttamisena lapsuudenkodistaan. Itsenäistyminen nimittäin alkaa jo aivan vauva-iästä, jolloin erillistymisprosessi alkaa. Erillistymisprosessi on vaikea prosessi, jossa lapsi 4-kuukauden iästä kolmeen vuoteen asti vähitellen ensin havaitsee ja myöhemmin hyväksyy olevansa hoitajasta erillinen olento. Itsestään tietoiseksi tuleminen muista erillisenä olentona vaatii tasapainottelua kahden voiman välillä: toinen voima vetää kohti hoitajaa/kiintymyssuhteen kohdetta (tarvitsevuus) ja toinen voima vie hänestä poispäin (autonomia). Lisäksi itsenäistymiskehitykseen kuuluu, että lapsen ja nuoren tulee oppia käyttäytymistapoja, joiden avulla hän saavuttaa yhteyden tunteen. Vaikka me aikuisuudessa olemme itsenäisiä ihmisiä, emme halua eristäytyä toisista vaan tarvitsemme toisiamme syviin ja vastavuoroisiin yhteyden kokemuksiin.

Jokaisessa kehitysvaiheessa kasvatustyötä helpottaa tieto kehitysvaiheen tehtävistä sekä emotionaalisesti optimaalisen saatavillaolon periaate. Tämä tarkoittaa, että aikuinen ymmärtää lapsen ristiriitaista käyttäytymistä ja vastaa lapsen odotuksiin ja tarpeisiin – ei täydellisesti, vaan riittävällä tavalla. Aikuiselta vaaditaan siis kykyä kuunnella ja tulkita lasta ja nuorta. Eli auttaa silloin, kun lapsi haluaa apua – riippumatta siitä, osaako lapsi itse – ja antaa tämän tehdä itse silloin, kun lapsi on autonomiapyrkimyksen vallassa. Ja tietysti tämä pitää tehdä vielä niin, että lapsi pysyy turvassa.

Seuraavaksi kuvaan lapsen psykologisen syntymän vaiheita vauva-iästä leikki-ikään kuten Rusanen (2011) kuvailee Mahlerin mallia. Leikki-iän jälkeen käsittelen itsenäistymiskehitystä psyykkisen, fyysinen ja aivojen kehityksen kautta.

Vauva-aika

Vastasyntynyt vauva kuvittelee olevansa yhtä hoitajansa kanssa. Vauva hyötyy symbioosikuvitelmasta, sillä se luo hänelle turvaa. Vauva uskoo, että hänen tarpeensa tyydytetään, kun hän niin haluaa. Noin 4-5 kuukauden iästä alkaen lapsi alkaa luopua kuvitelmastaan olla yhtä hoitajan kanssa. Tässä vaiheessa vauva reagoi eri tavalla sisältä (esim. nälkä) ja ulkoapäin (esim. valo) tuleviin ärsykkeisiin. Käsitys on vielä epäselvä ja hoivaajansa vauva kokee osaksi itseään. Minän ja ei-minän sulautuminen vauvan kokemusmaailmassa edistää myöhempää kehitystä. Näitä sulautumiskokemuksia on kutsuttu myös paratiisikokemuksiksi tai vauvan kokemaksi täydelliseksi tyydytykseksi. Vaikka näitä kokemuksia on hetkittäin, ovat ne 2-6 kuukauden ikäisen vauvan kehitykselle merkittäviä. Äidin katsekontakti mm. ruokkiessa, puhuessa tai laulaessa vauvalle edistää symbioottista kokemusta. Näissä hetkissä äiti antaa lapsen oikeasti kohdata hänet olemalla katsekontaktissa vauvaan.

Symbioosi alkaa purkautua vähitellen noin 4-6-kuukauden iässä vauvan siirtyessä eritytymisvaiheeseen. Tässä vaiheessa lapsi tutkii hoitavaa henkilöä ja muita henkilöitä piirre piirteeltä. Tutkimukset osoittavat lapsen alkavaa tietoisuutta – mutta ei vielä hoivaajan hyväksymistä itsestä erillisenä olentona. Tuttu erotetaan tuntemattomasta vertailemalla näitä ensin samaan aikaan. Puolen vuoden kohdalla vauva alkaa muodostaa intensiivisiä kiintymyssuhteita. Samaan aikaan lapsi alkaa erottaa kasvonilmeistä tunneilmaisuja ja alkaa ymmärtää erilaisista vihjeistä, onko joku vaarallista tai vaaratonta. 8-9-kuukauden ikäisenä kyky erottaa tuttu tuntemattomasta näkyy vierastamisena. Tässä iässä kiintymys ensisijaiseen kiintymyskohteeseen on voimakkaimmillaan. Vierastamisessa kyse on siitä, että lapsi oivaltaa, että suhde vanhempaan voi muuttua ja että vanhempi voi myös jättää. Vierastaminen on hyvin yksilöllistä ja sen ajankohta voi vaihdella paljon samoin kun sen voimakkuus ja ilmenemistapa. On tärkeää, että molemmat osapuolet sekä aikuinen että lapsi huolehtivat riittävän läheisyyden ylläpitämisestä: kun etäisyys kasvaa liian suureksi, jompikumpi reagoi läheisyyden palauttamiseksi. Vasta liikkumisen opettelu tuo lapselle kyvyn, mennä vanhemman luo, sitä ennen hän on sen varassa, miten vanhempi tulkitsee hänen viestejään. Lapselle ei voi ensimmäisinä vuosina antaa liikaa läheisyyttä.

Taaperoaika / tahtoikä

Kun lapsi oppii liikkumaan pystyasennossa, se mahdollistaa hänelle nopean erottautumisen vanhemmasta poispäin. Samaan aikaan lapsi yrittää luoda erityisen siteen hoivaajansa kanssa ja harjoitella itsenäisiä toimintoja. Lapsesta vastuun ottanut aikuinen on tässä vaiheessa kiintopiste tai kotipesä, jossa käydään tankkaamassa läheisyyttä ja turvaa, jonka jälkeen jatketaan tutkimusretkiä. Kun lapsi juoksee poispäin, hänellä on illuusio, että vanhempi on mukana. Kun muistikuva yhtäkkiä katoaa, hän palaa vanhemman luo kontaktiin. Aikuisen on hyvä muistaa, että liikkumaan oppinut lapsi on vain näennäisesti itsenäinen, hän kuvittelee aikuisen seuraavan mukana, siksi aikuisen tehtävänä onkin jatkuvasti pitää pöydälle kiipeilevää ja avoimista ovista karkailevaa lasta silmällä. Taaperon läheisyydentarpeen ja orastavien etäisyyden ottamisten vaihtelua on vanhemman välillä vaikea tulkita. Vanhempi voi ylläpitää läheisyyttä etäältä ja puheen avulla rohkaista lasta ottamaan fyysistä etäisyyttä. Itsenäisen liikkumisen avulla lapsi vahvistaa mielikuvaa omasta itsestään autonomisena toimijana. Tätä mielikuvaa lapsi tarvitsee seuraavassa vaiheessa, jossa minuuden syntyminen kriisiytyy ja lapsi haluaa epätoivoisesti ripustautua uudelleen häntä hoitavaan aikuiseen.

Uudelleenlähestymisvaiheessa lapsi on noin kaksivuotias. Aikuisesta voi olla turhauttavaa huomata eräänlainen taantuma lapsessa. Kun aiemmassa vaiheessa lapsi oli huolettoman itsenäinen tämä vaihe näyttäytyy aikuiselle, kun lapsi olisi yhtäkkiä menettänyt taitojaan. Todellisuudessa lapsi yrittää ratkaista erillistymistään vanhempaansa, kun hänestä ei voisi olla hetkeäkään erossa ja kaikki pitäisi jakaa. Jotta lapsi voi onnistua kehitystehtävässään, vanhemman olisi oltava emotionaalisesti lapsien saatavilla. Olisi tärkeää, että aikuinen suhtautuisi rauhallisesti lapsen uudenlaiseen vaativuuteen ja tarvitsevuuden ilmaisuihin. Tämäkin vaihe on ohimenevä ja poistuu, kun aikuinen vastaa lapsen odotuksiin ja on tämän käytettävissä. Tässä vaiheessa lapsi voi lyödä vanhempia leluilla, tehdä jotain kiellettyä tai heittäytyä itse maahan. Tavoitteena on saavuttaa vanhemman huomio. Hyvä menettelytapa on hyväksyä lapsen intensiivinen liittymistarve, jonka ohella vanhempi voi lempeästi rohkaista lasta itsenäistymään tai odottamaan myös vanhemman tarpeen täyttymistä.

Lähestymisvaiheen ripustautumiskäyttäytymiselle on taustalla se, että lapsi alkaa tajuta oman erillisyytensä, pienuutensa ja avuttomuutensa. Tähän mennessä riittävän hyvä hoiva on ylläpitänyt lapsen harhakäsitystä, että lapsi voi omalla tahdollaan saada pahan olon pois. Lapsi alkaa yhä selvemmin tajuta sen, että vanhemmat ovat hänestä erillisiä olentoja ja heillä on omat henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteensa ja että hän itse on pieni ja heistä riippuvainen. On havaittu, että tässä kehitysvaiheessa lapsi hyötyy, mikäli hoivaaja suosii verbaalisessa vuorovaikutuksessa kysymyksiä ja antaa tietoa sekä välttää käskyjä, ohjeita ja kontrollia. Tällainen vuorovaikutus voidaan nähdä asioiden jakamisena ja lapsi kokee, että vanhempi on lähellä, mikä vähentää lapsen vanhemman menettämistä koskevaa pelkoa. Lapsen nopea kielellinen kehitys kahden ja kolmen vuoden iässä antaa vanhemmalle uudenlaisia mahdollisuuksia oppia ymmärtämään lasta. Lapsen vaikeudet hyväksyä maailma sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, näyttäytyvät yhteentörmäyksinä ja riitoina läheisimpien ihmisten kanssa. Vaihe näkyy myös mieluisissa leikeissä, kuten takaa-ajo leikit, jossa pakoon juokseminen ilmentää autonomiaa ja kiinniottaminen ja syliin sulkeminen ilmentää symbioosia.

Leikki-ikä, joka päättyy kuningasikään

Psykologisen syntymän viimeinen vaihe on yksilöllinen lujittuminen. Tässä vaiheessa kehittyy kohdepysyvyys, joka tarkoittaa, että lapsi ymmärtää vanhemman olevan pysyvä, vaikka ei olisikaan paikalla tai on vihainen tai ei täytä lapsen tarpeita. Lapsi pystyy siis palauttamaan hänelle tärkeät henkilöt mieleensä silloinkin kun he ovat poissa ja hän tarvitsisi heitä. Tällainen kyky lohduttautua mielikuvien avulla on mahdollista vasta kolmannen ikävuoden kuluessa. Kyky palauttaa vanhempien kuvat mieleensä on yksilöitymisen perusta. Mieleenpalauttamiskyvyn avulla lapsi kykenee toimimaan aiempaa itsenäisemmin, sillä hän ei tarvitse koko ajan vanhempiaan turvallisuuden tunteen palauttamiseksi. Leikki-iässä lapsen kanssa toimiessa ja häntä tulkitessa syntyy usein tilanteita, jotka ovat ristiriidassa lapsen toiveiden kanssa. Tämä auttaa lasta muodostamaan realistisen kuvan vanhemmistaan ja itsestään. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä järjestämään vaan niitä syntyy kyllä itsestään. Tärkeää lapsen itsenäistymiskehitykselle on tukea häntä ymmärtävällä, turvallisella, lempeällä ja lämpimällä tavalla. Vasta myöhemmin leikki- ja kouluiässä lapsi voi muunnella vuorovaikutusmielikuvia enemmän omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavaksi ja suojautua pettymyksiltä. Tämä malli tukee kiintymyssuhdeteorian oletusta, että aikuisen responsiivisuus lapsen aloitteita kohtaan saa aikaan sen, että lapsi luottaa erilaisissa tilanteissa aikuiseen.

Leikki-iän lopussa lapsi on esikouluiässä. Tätä vaihetta kutsutaan toisinaan kuningasiäksi. Nimitys tulee siitä, että perinteisesti esikoulussa ollaan päiväkodin vanhimpia ja osaavimpia. Tällöin ristiriita tarvitsevuuden ja itsenäisyyden kanssa on suuri. Nykyään on kuitenkin monenlaisia esikouluvaihtoehtoja: osa saattaa mennä koulun esikouluun, joissain kouluissa on yhdistetty alkuopetus esikoulu-2-luokkalaisille, toisissa kunnissa on alkanut kaksivuotinen esikoulukokeilu eli jo viskarit ovat esikoulussa. Nämä eivät kuitenkaan ole poistaneet vanhempien kokemuksia siitä, että viiden-seitsemän vuoden tienoilla lapsi saattaa olla hetken tai pidempään kovin räjähdysaltis, vaatia uudella tavalla itsenäisyyttä, vastuuta ja tutkia omia rajojaan sekä törmäillä vanhempien rajoihin. Kirjallisuuden mukaan tämä kehitysvaihe johtuu aivojen nopeasta kasvusta ja kehityshyppäyksestä, joka mahdollistaa uudenlaisen itsenäistymiskehityksen.

Kouluikä

Koulunaloitus Suomessa vaatii lapsen itsenäistymiskehitykseltä suuren hyppäyksen. Yhtäkkiä koululaisen pitäisi olla itsenäinen: muistaa käydä vessassa ennen ulkoilua ilman muistuttelua, huolehtia vaatteista ja repusta, kulkea ehkä yksin koulumatkat ja olla yksin kotona sekä selviytyä kaverisuhteista ilman jatkuvaa valvontaa. Ensimmäisillä luokilla harjoitellaan onneksi vielä paljon koululaistaitoja, mutta on selvää, että koululaisen vastuut ja vaatimukset nousevat koko ajan. Kotona vanhempi voi olla ihmeissään lapsen tarvitsevuuden ja itsenäisyyden vaihtelusta.

Koko koulu-iän lapsen ns. reviiri kasvaa eli alue, jolla hän saa liikkua yksin. Hän alkaa käydä kavereiden kanssa leikkimässä ensin lähialueella ja harrastuksissa, sitten liikkua julkisilla, käydä kaupassa ja kaupungin keskustassa. Monissa asioissa vanhemmat huomaavat, että on luotettava ja annettava lapsen tehdä omia virheitä, mutta jotenkin estettävä liian suuret virheet. Lapset harjoittelevat kaveritaitoja ja tarvitsevat pitkään apua ja tukea erilaisten tilanteiden selvittelyssä. Vanhemmalta vaaditaan kykyä kuunnella ja keskustella rakentavasti. Hyvää yhteyttä lapseen täytyy välillä rakentaa toden teolla.

Nuoruus

Murrosikä alkaa varhaisimmillaan 9-vuotiaana ja myöhimmillään 14-vuotiaana. Tämän ajan itsenäistymiskehitystä leimaa yksilöllisyys. Murrosiässä aivot kehittyvät valtavalla vauhdilla samalla kun kehossa hormonit hyrräävät. Aivoissa käyttämättömiä hermoyhteyksiä karsiutuu ja solut järjestäytyvät uudelleen.

Synapsiyhteyksien uudelleenjärjestely murrosikäisen aivoissa on niin intensiivistä, että samaan aikaan monet muut taidot taantuvat. Yksi näistä on empatiakyky: itsekeskeinen teini ei ole itsekäs ilkeyttään vaan siksi, että hän ei parempaan pysty.

Nuoruuden kehitystehtävä on itsenäistyminen: vastuut ja velvollisuudet kasvavat monella elämänalueella. Nuoren tulee löytää kiinnostuksen kohteensa, intohimonsa, valita ammattipolkunsa, tutkiskella, kuka minä olen ja rakentaa omaa identiteettiään. Valtavaa ristiriitaa aiheuttaa se, miten olla oma itsensä ja pystyä silti luomaan vahvoja, luottamuksellisia ja vastavuoroisia suhteita. Murrosiässä kaveripiiri saattaa mennä uusiksi useamman kerran. Suomalainen koulujärjestelmä hajottaa kaveripiirin ensin yläkouluun siirtymisen ja sitten toiselle asteelle siirtymisen kohdalla. Ystävyyden ohella murrosiässä harjoitellaan seurustelusuhteita. Tämä on luottamuksen, omien ja toisen rajojen tutkiskelua.

Kouluikä ja nuoruus ovat aikaa, jolloin harjoitellaan käyttäytymistä, jolla saavuttaa yhteyden tunteen, kun ei voi enää vain huutaa: ”syliin”. Nuorenkin ristiriita on itsenäisyyden ja tarvitsevuuden kamppailussa tasapainossa pysyminen. Vanhemman tehtävänä on olla saatavilla, muistuttaa lempeästi käytännön realiteeteista ja rajoituksista, tarjota esimerkkiä rakentavasta keskustelusta ja kuunnella kun nuori haluaa jutella. Vanhemman ristiriitana on luottaa, päästää irti kontrollista ja silti pitää nuori mahdollisimman turvassa.

Lähteet

Rusanen, E. Hoiva, kiintymys ja lapset kehitys. 2011. Finn Lectura.
YouTube: Siegel, D. The Adolescent Brain.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: aikuisen vakava sairaus

Kiintymysvanhemmuus ry — Sat, 03 Sep 2022 14:52:38 +0000

Kiintymysvanhemmuudessa lempeys ja lapsentahtisuus ovat tärkeitä arvoja. Arjessa aikuisella on normaalisti paremmat resurssit joustaa ja sopeutua erilaisiin tilanteisiin kuin lapsella saati pienellä vauvalla. Vanhemman sairastuessa perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu, ja kaikki joutuvat nopeasti sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen.

Sairastuin rintasyöpään 33-vuotiaana maaliskuussa 2022. Perheen vanhin lapsi oli tuolloin ekaluokkalainen, neljäs 8 kk ikäinen vauva ja minä kolmen nuorimman kotiäiti. Aiemmin olin huolehtinut perheen arjen pyörittämisestä pitkälti yksin, kun sukulaiset asuivat kaukana ja puoliso teki pitkiä työpäiviä. Yleensä lapset kulkivat mukanani joka paikassa, enkä ollut ollut vauvasta erossa vielä käytännössä lainkaan. Isommatkaan lapset eivät oikeastaan koskaan olleet käytännön syistä olleet hoidossa. Diagnoosi oli perheen aikuisille valtava järkytys, tilastollisesti ajatellen sairastumiseni oli niin epätodennäköistä. Silti olimme hetkessä päätyneet tilanteeseen, jossa lukemattomat tutkimukset ja hoidot alkoivat kiihtyvällä tahdilla täyttää kalenteriani.

Alkuun olin kauhuissani siitä, kuinka saisimme arjen toimimaan muuttuneessa tilanteessa. En voisi ottaa lapsia mukaan lääkärikäynneille enkä hoitoihin, jotka kohdallani alkoivat noin viiden kuukauden mittaisella sytostaattijaksolla. Meillä ei kuitenkaan ollut valmiina verkostoa, joka auttaisi lastenhoidossa. Erityisen huolissani olin perheen vauvasta. Hoitojärjestelyjen lisäksi olin surullinen ja huolissani siitä, kuinka paljon hänen arkensa tulisi muuttumaan. Tähän asti olimme nukkuneet kylki kyljessä perhepedissä ja olin imettänyt nukkuessani. Nyt en uskaltaisi enää nukkua vauvan vieressä, jotta en vahingossa imettäisi häntä myrkylliseksi lääkityllä maidollani.

Hankalassa tilanteessa saimme kunnan kotipalvelusta pari viikoittaista käyntiä keventämään arkea. Näistä ei kuitenkaan ollut apua lääkärikäynneille tai hoitoihin pääsemistä ajatellen, koska käynnit ajoittuivat aina tiettyihin kellonaikoihin ja viikonpäiviin toisin kuin syöpähoidot. Onneksi monet ystävät ja sukulaiset tarjoutuivat myös auttamaan meitä. Pienten lasten kannalta oli helpottavaa, että isovanhemmat pääsivät vuorotellen vähän pidemmäksi aikaa meille, jolloin lapsilla oli tuttu hoitaja saatavilla, kun kävin itse sairaalassa. Myös puolisoni pitkän kesäloman ajan pääsin käymään ongelmitta hoidoissa.

Olen imettänyt isompia lapsiani useita vuosia ja minulle on ollut tärkeää, että lapset saavat vierottua itse rinnalta (tämä tapahtuu yleensä 2,5 – 7 ikävuoden välillä). Nyt minun oli pakko tauottaa vauvaikäisen imetys täysin. Syöpätautien puolelta yleisohjeena oli lopettaa imetys kokonaan, mutta päätin itse toisin. Vaikka en voisi pitkän sytostaattihoitojakson aikana imettää, voisin ylläpitää maidontuotantoa ja tarjota lypsettyä maitoa vauvalle taas lääkehoitojen loputtua. Ehkä hän jopa palaisi vielä rinnalle. Minusta tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta antaa imetyksen jatkumiselle vielä mahdollisuus, kuin päättää asiasta vauvan puolesta ja lopettaa imetys lääkkein. Siitäkin huolimatta, että se tarkoitti kuukausia jatkuvaa lypsämistä hukkaan.

Koska minulla ei ollut aikaa lopettaa imetystä vähitellen, päätin jatkaa ensimmäisen hoitopäivän aamuun asti entiseen tapaan. Tuon kahden viikon ajan imetin ainoastaan makuuhuoneessa, jotta siitä muodostuisi vauvalle tuttu imetyspaikka. Imeystauon alkaessa taas pysyttelimme poissa makuuhuoneesta, jotta imetyspaikka ei muistuttaisi vauvaa rinnasta. Syliä ja läheisyyttä pystyin onneksi tarjoamaan kantoliinassa, jossa vauva rauhoittui, mutta ei hamuillut pääsyä rinnalle.

Olin etukäteen pelännyt, että yöimetyksiin ja perhepetiin tottunut vauva itkisi lohduttomasti läpi yön rauhoittumatta mihinkään. Hän kuitenkin viihtyi niin hyvin kantoliinassa, että päädyin nukkumaan ensimmäiset päivät sohvalla vauva liinaan sidottuna. Vaikka järjestely onkin kaukana turvallisesta perhepedistä, oli se meidän tilanteessamme erinomaisen toimiva. Vauva sai nukkua edelleen lähelläni, mutta minun oli mahdotonta imettää häntä. Liinasta vauva ei myöskään päässyt putoamaan, joten uskalsin itsekin nukkua. Vauva alkoi nukkua täysin ilman itkuja ja unikouluja todella pitkiä, kahdeksan tunnin mittaisia unia. Oli äärimmäisen helpottavaa huomata, miten nopeasti vauva tottui uudenlaisiin öihin. Epämukavat unet sohvalla puoli-istuvassa asennossa olivat pieni hinta siitä onnesta.

Lasten kanssa puhuimme sairastumisesta avoimesti ja rehellisesti, mutta positiiviseen ja toiveikkaaseen sävyyn. He saivat kysyä ja keskustella asiasta aina silloin, kun itse halusivat. Lapset myös käsittelivät uutta tilannetta kukin tavallaan. Viisivuotias piirsi kuvan pahoista soluista, jotka valtasivat äidin rinnan. Kolmevuotiaan roolihahmojen valikoimaan taas ilmestyi dinosauruksen lisäksi myrkkysaurus, joka myrkyttää muita. Yleisesti ottaen lapset suhtautuivat sairastumiseen arkisen välittömästi ja mutkattomasti. Siitäkin huolimatta, että kalju äiti näytti yhden illan ajan luurangolta.

Sytostaattihoitojen aikana olen ollut väsyneempi ja fyysisesti huonommassa kunnossa kuin normaalisti. Emme siis ole voineet lasten kanssa tehdä kaikkia niitä asioita, joita normaalisti tekisimme. Monilta osin arki on kuitenkin pysynyt melko ennallaan. Äidin kokkaaman päivällisen sijaan olemme syöneet valmisruokia ja retket lähipuistoon on ajoitettu niille päiville, jolloin oma vointini on ollut hyvä. Lapset ovat myös päässeet välillä ulkoilemaan sukulaisten tai kotipalvelun työntekijöiden kanssa. Kiintymysvanhemmuuteen kuuluu lempeys ja armollisuus paitsi lapsia, myös itseään kohtaan. On täysin hyväksyttävää, että arki pyöriikin nyt tavallista enemmän oman kodin seinien sisäpuolella. Ja ehkä lempeälle vuorovaikutukselle on taas löytynyt jopa tavallista enemmän tilaa, kun kiire ja aikataulujen seuraaminen on jäänyt sairaalakäyntejä lukuun ottamatta pois.

Vakava sairaus on erityisesti alkuvaiheessa henkisesti raskas uutinen. Onkin tärkeää, että perheen aikuisilla on mahdollisuus käsitellä tilanteeseen liittyviä tunteita ja huolia lasten kuulematta. Sukulaisten ja ystävien tarjoama tuki on tärkeää, mutta kannattaa myös käyttää hyväkseen mahdollisuutta keskustella ammattilaisten kanssa. Kun aikuinen saa itse käsiteltyä asiaa riittävästi, on hänen helpompaa jutella siitä lasten kanssa lempeästi ja neutraalisti. Luonnollisesti kaikki tunteet saavat näkyä kotona ja myös aikuinen saa olla surullinen. Oma ahdistus ei kuitenkaan sekoita arkea liikaa, kun sitä on saanut turvallisesti purkaa.

Lopulta kaikki on mennyt paljon paremmin kuin uskalsin alussa edes toivoa. Minun ei tarvinnutkaan luopua kaikista itselleni tärkeistä tavoista hoitaa ja kasvattaa lapsiani. Vaikka arki on ollut erilaista, on siinä kuitenkin edelleen samanlaista lapsentahtisuutta, lämpöä ja läheisyyttä kuin aiemminkin. Olen päässyt takaisin perhepetiin ja olen jaksanut viettää aikaa lasten kanssa, kunhan tahti on tarpeeksi rauhallinen. Ehkä saamme vielä joskus jatkaa imetystäkin.

Julkaistu 09/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

“Tämän ikäisen pitää jo osata säännöt” – Myyttejä leikki-ikäisistä

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 28 Apr 2022 09:52:59 +0000

Tämän päivän teksteissä syvennytään leikki-ikään. Leikki-ikäisten käytökseltä odotetaan jo paljon, mutta lasta ei kuitenkaan aina kohdata tasavertaisena ihmisenä, kuten aikuista. Lue tästä tekstistä, miten vastaamme väittämiin, joita leikki-ikäisistä usein kuulee. Julkaisemme tänään myös tekstin, jossa avaamme keinoja, joilla vanhempi voi rakentaa kunnioitukseen ja yhteyteen perustuvan suhteen lapsen kanssa.

“Lapsihan ärsyttää ja kiukuttelee ihan tahallaan!”

Lapsi pyrkii toimimaan parhaalla mahdollisella osaamallaan tavalla. Lapset ovat perusluonteeltaan hyvään pyrkiviä. Lapset haluavat miellyttää vanhempiaan ja saada rakkautta sekä pysyä vanhemman kanssa yhteydessä. Mikäli lapsesta tuntuu, että yhteys vanhempaan ei toimi tai vanhemman huomio on muualla kuin hänessä, lapsi pyrkii takaisin yhteyteen. Valitettavasti lapsen keinot ovat vielä kehittymässä eikä keinovalikoima usein ole kovin iso. Tunteen vallassa lapsi alkaa tehdä sitä, millä hän on oppinut varmimmin saamaan heti vanhemman huomion kääntymään itseensä. Tällöin vanhemmasta voi tuntua, että lapsi ärsyttää tahallaan, jankkaa turhasta tai kiukuttelee. Mikäli vanhempi ajattelee myötätuntoisesti lapsen tarvitsevan apua itsesäätelyyn tässä tilanteessa, pystyy vanhempi helpommin huomaamaan lapsen tunteita ja tarpeita. (Markham. 2012; Siegel & Bryson. 2018.)

Riihosen ja Koskisen (2020, 36) mukaan tunnesäätelyä voidaan kuvata tunneämpärin avulla. Ämpäriä täyttävät kaikki tunnekokemukset (hankalat tai myönteiset), tapahtumat, virikkeet, ärsykkeet, ongelmat, vastoinkäymiset ja liian vähäinen tuki. Kun ämpäri täyttyy, tunteita roiskuu yli laitojen eli tunnesäätelykyvyt pettävät ja se alkaa näkyä käytöksessä. Tällöin lapsi itkee, huutaa, raivostuu tai osoittaa muulla tavoin tuntevansa nyt voimakkaasti. Tunnesäätelyämpäri on jokaisella oman kokoisensa, toisilla pienempi ja toisilla suurempi. Yhtä kaikki jokainen tarvitsee välillä palautumisaikaa, jotta ämpäri tyhjenee.

Katso lisää rakentavasta vuorovaikutuksesta ja yhteyden luomisesta

Haastattelu: LKV2019: Laura Markham

“Älä kiukuttele, sinun pitäisi jo osata hillitä tunteesi paremmin!”

Miten lapsi osaisi hillitä tunteensa, kun vanhemmatkaan eivät aina osaa sammuttaa tunteitaan? Toisinaan tunteet räiskyvät ja tilanteita selvitetään. Tällöin vanhemmat mallintavat lapsille, kuinka ristiriitoja ratkaistaan. Kaikki tunteet ovat sallittuja, mutta kaikki käyttäytyminen ei. Silloin kun vanhemman pinna palaa, eikä pysty pysymään rauhallisena, tulee huudettua tai pelkää toimivansa liian rajusti, vanhemman on syytä pitää tauko. Voi sanoa, että nyt olen niin vihainen, että menen hetkeksi rauhoittumaan. Kun on on ottanut kymmenen hengitystä parin metrin päässä voi palata selvittämään tilannetta ja pyytää anteeksi ylilyöntiä. On hyvä opetella palaamaan tilanteisiin myöhemmin uudelleen ja selittää lapsille, mistä raivostuminen johtui. Kun vanhempi mallintaa itsemyötätuntoisia ajatuksia, lapset oppivat tärkeitä taitoja. (Riihonen & Koskinen. 2020; Markham. 2012.)

Lapsen tunnesäätelykeinot eivät ole kehittyneet samalle tasolle kuin aikuisen. Etuotsalohko kehittyy koko lapsuus- ja nuoruusajan. Etuotsalohkon avulla tunnereaktiota pystytään hillitsemään, jottei ikävä tunne kasva raivokohtaukseksi. Jokainen kiukku kerralla opitaan säätelykeinoja. Aikuisen tärkeä tehtävä on toimia lapsen kanssasäätelijänä. (Huttu & Heikkinen. 2017.) Stressin säätely tarkoittaa käytännössä sitä, että oppii jarruttamaan salamannopeasti syttyviä taistele, pakene tai jähmety ensireaktioitaan. Kun säätely toimii, tunteet eivät ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystila pysyy sopivalla tasolla. Positiivisen ja haitallisen stressin välissä on siedettävän stressin vaihe. Aikuinen voi toimia puskurina kuormittavien ärsykkeiden ja lapsen välillä. Ymmärtävän aikuisen läsnäolo auttaa lasta jarruttamaan stressikokemustaan. Kun aikuisen myötätunto vahvistaa lapsen itsesäätelyä, lapsi alkaa sietämään pientä kuormitusta ja luottamaan omaan selviytymiskykyynsä. Lopulta lapsi ei enää tarvitse aikuista vierelleen vakuuttamaan, että ei ole mitään hätää. (Tommola & Häkkilä, 2017.)

“Eihän lapsen voi antaa päättää, kyllä se on aikuinen joka määrää!”

Totta on, että lapsi ei voi päättää ihan kaikesta, sillä lasta tulee opettaa ottamaan huomioon myös muiden perheenjäsenten tunteet ja tarpeet. Trogenin (2020, 21) mukaan lapsen tarpeet ovat kuitenkin yhtä tärkeitä kuin aikuisen. Vaikka aikuinen usein lopulta päättää ja on vastuussa päätetyistä asioista, lapsella on oikeus kertoa mielipiteensä, ilmaista tunteensa ja tulla kuulluksi. Myös Lasten oikeuksien sopimus artikla 12 kehottaa ottamaan huomioon lasten näkemykset iän ja kehitystason mukaisesti. Lempeä kasvattaja ottaa huomioon lapsen ajatukset ja mielipiteet päätöksenteossa esimerkiksi yhteistoiminnallisen päätöksenteon menetelmän avulla. Tämä pätee myös toisin päin eli aikuisen ei tule jatkuvasti laittaa omia toiveita ja tarpeita toiseksi. Perheen tarpeiden tasapainottamisessa on paljon sovittavaa ja neuvoteltavaa. Jos asiassa ei ole lapsen ja muun perheenjäsenen välistä tarveristiriitaa, on kyse silloin usein lapsen omasta asiasta. Silloin aikuinen voi myös haastaa itseään miettimään, miksi ei voi antaa lapsen päättää, jos lapsella on selkeä ajatus siitä, miten häneen yksin kohdistuva asia pitäisi ratkaista.

Pienten lasten motivaatio -kirjassa (Laitinen, 2021) kerrotaan, että sisäinen motivaatio syntyy kun lapsi saa päättää ikätasoisesti omista asioistaan. Sisäisen motivaation synnyttäminen on tärkeää, sillä silloin lasta ei tarvitse käskyttää, vaan hän ymmärtää, miksi jonkin asian tekeminen tietyllä tavalla kannattaa ja haluaa tehdä asian. Laitisen (2021) mukaan sisäistä motivaatiota voi herätellä seuraavien kolmen tekijän avulla: lapsen valintojen ja vaikutusmahdollisuuksien mahdollistaminen, myönteinen, aito ja rohkaiseva palaute sekä välittämisen ja yhteenkuuluvuuden ilmapiirin luominen. Siegelin ja Brysonin (2018) mukaan haluamme kasvattaa lapsista tasapainoisia, omat rajansa ymmärtäviä ja joustavia aikuisia. Osallistavalla päätöksenteolla lapsi oppii joustamaan ja ottamaan huomioon omat sekä muiden tarpeet.

“Lapsihan vain testaa rajoja tuollaisella huonolla käytöksellä”

Toisinaan lapsi ei pysty käyttäytymään odotusten mukaisesti, sillä hän voi olla kuormittunut, väsynyt, suuren tunteen vallassa, keskittymiskyky tai itsesäätelykeinot uupuvat tai jokin taito on vielä oppimatta. Greene (2006) esittää, että lapsi tekee oikein, jos hän osaa. Lapset raivoavat ja käyttäytyvät sopimattomasti, kun tilanteen asettamat kognitiiviset vaatimukset ylittävät henkilön kyvyn reagoida joustavasti ja sopeutuvasti. Lapsen käytöksen selittäminen vain rajojen testaamisella estää aikuista näkemään lapsen kokonaisena ihmisenä, jolla on omat tarpeet, halut, kokemukset, kyvyt sekä oma tulkinta tilanteesta ja jonka käytös heijastelee näitä.

Se on totta, että kodin rutiinit, tavat, säännöt ja rajat luovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja lapset haluavat tuntea olevansa turvassa. Perinteisesti ajatellaan, että lapsen ympärille luodaan rajat. Lempeässä vanhemmuudessa ajatellaan, että vanhempi luo itsensä ympärille rajat ja lapsi saa luoda omat rajat itsensä ympärille. Nämä rajat kuvaavat sitä, mitä rajan vetänyt sietää ja mitä tarvitsee. Kun lapsi ymmärtää vanhempiensa tunteet ja tarpeet, hän haluaa useimmiten tehdä yhteistyötä vanhemman kanssa. Loogiset tunteisiin ja tarpeisiin liittyvät rajat on myös helpompi muistaa, kun seuraus rajan ylittämisestä on ymmärrettävä.

Lue lisää rajoista

Blogi: Vallattomat rajat
Tietoisku: Eikö lapsi tarvitse jonkinlaiset rajat

“Totta kai lapsen pitää totella aikuista kyseenalaistamatta”

Perinteisen ajattelutavan mukaan vanhempi määrää ja lapsi tottelee. Trogen (2020, 19) kyseenalaistaa tottelemisen, sillä emmekö haluakin lapsen oppivan itse ajattelemaan? Emme tahdo ikuisesti käskyttää ja määrätä lasta – pue kuravaatteet – , vaan haluamme lapsen oppivan valitsemaan säänmukaiset vaatteet. Jotta lapsi oppii ajattelun taitoja, meidän tulisi opettaa ongelmanratkaisutaitoja eikä käskyttää ja komentaa häntä tottelemaan. Kasvatuksen tarkoituksena ei ole saada lasta tottelemaan tai käyttäytymään hyvin, vaan kasvattaa hänestä hyvinvoiva ja itsenäinen aikuinen. Myös Huttu ja Heikkinen (2017) pohtivat, miten kasvattaa lapsesta onnellinen aikuinen.

Lempeässä kasvatuksessa aikuinen yrittää ymmärtää, mikä estää lasta tekemästä yhteistyötä. Puuttuuko lapselta jokin taito, onko hänen perustarpeensa täytetty tai minkälainen lapsen vireystila on? Rauhallisella hetkellä voidaan pohtia lapsen intentioita eli aikeita ja ajatuksia tilanteissa, joissa lapsi ei pystynyt tekemään yhteistyötä. Tilanteita voidaan piirtää tai kuvittaa tikku-ukko sarjakuvin. (Riihonen & Koskinen, 2020.)

Mentalisaatiolla eli pääsemällä selville toisen mielessä liikkuvista asioista vanhempi voi ohjata lasta paremmin toivottuun käytökseen. Tällöin vanhemmat voivat opettaa lapsiaan ajattelemaan eri tavalla ja auttaa lasta pääsemään tasapainoon tunteidensa kanssa. Mattilan ja Rantalan (2019) mukaan päämääränä ei ole tietää, vaan yrittää ymmärtää lapsen tunteita ja intentioita eli aikomuksia käyttäytymisen takana. Vanhemman tulee myös ymmärtää, että hän ei voi tietää, mitä toisen mielessä liikkuu. Vanhempi voi vain arvailla ja ihmetellä, mikä johtaa rakentavaan vuorovaikutukseen. Gopnik (2016) ajattelee, että kasvatus on puutarhan hoitoa ei puunveistoa. Tämä on hyvä vertauskuva sillä vanhemman ei tarvitse osata muovailla lapsesta oikeanlaista vaan hänen tehtävänään on vahvistaa kaikkea kaunista ja hyvää lapsessa sekä seurata kuinka lapsi alkaa kukoistaa.

“Uhkailu, lahjonta ja pelottelu kuuluu kasvatukseen ja ne toimivat hyvin”

Uhkailun, lahjonnan ja pelottelun käyttäminen on kyseenalaista etenkin siksi, että ne aiheuttavat lapsessa häpeän tunnetta. Häpeä on hidas ja vaikea tunne. Hitaudella tarkoitetaan, että tunne nousee varsin hitaasti- yleensä jonkun toisen tunteen tai reaktion vaikutuksesta ja toisaalta se laskee myös hitaasti. Häpeä on vaikea tunne ensinnäkin sen takia, että se on hyvin hidas ja toisaalta sen takia, että itsensä lohduttaminen häpeän hetkellä on hankalaa. Häpeä kohdistuu suoraan minuun itseeni, persoonaani ja olemiseeni toisin kuin vaikkapa viha, joka usein kohdistuu johonkin kohteeseen. Jos häpeää ei pysty tai osaa kannatella ja käsitellä yksin tai yhdessä toisen kanssa, saattaa se jäädä pysyväksi olotilaksi ja vaikuttaa kaikkeen olemiseen myös aikuisena.

Häpeällä kasvattamisella on pitkät juuret ja vielä nykyäänkin taidetaan luulla, että lapsen täytyy silmin nähden hävetä huonoa käytöstään kyetäkseen kasvamaan hyväksi ihmiseksi. Häpeäkasvatus on kuitenkin lapsen itsetunnon kannalta hyvin riskialtista. On myös aikuiselta jokseenkin älytöntä luulla, että tunteet nousevat komentamalla. Näin ollen “Etkös häpeä?” tai “Häpeäisit edes” käskyt ovat täysin turhia. Vaikka lasta ei suoraan käskettäisi häpeämään, niin nöyryytys, lapsesta rumasti puhuminen, torjunta, ilkeily ja näkyvä halveksunta nostavat lapsessa häpeää ja ovat osa häpeäkasvatusta, jolla voi olla ihmiselle vakavia seurauksia.
Häpeällä meitä kasvatetaan myös myötähäpeämällä. Vanhempi saattaa kertoa lapselle, kuinka häpesi tämän käytöstä kaupassa. Signaali häpeäkasvatuksessa on, että sinä olet niin kehno tapaus, että siedätkin hävetä ja kärsiä vaikeista tunteista (yksin). Näin lapsi häpeäkasvatuksen kokee, vaikka aikuisen näennäinen tarkoitus olisi jotain muuta. Lapsen häpäiseminen ja häpeällä kasvattaminen ovat kenties yksi pahimpia tekoja, mitä lapselleen voi tehdä.

Häpeäkasvatus on todella riskialtista, koska aikuisena syvään juurtuneet häpeäkokemukset näyttäytyvät esimerkiksi kehohäpeänä, perfektionismina, voimakkaana epäonnistumisen pelkona, vaativuutena itseään kohtaan sekä masennuksena, ahdistuksena ja syömishäiriöinä.

Häpeään täytyisi pyrkiä suhtautumaan tutkivasti ja myötätunnolla. Ensinnäkin aikuisen on tärkeä tunnistaa oma häpeäkäyttäytymisensä. Mitä häpeä saa minussa aikaan? Ei ole tavatonta, että aikuinenkin hävetessään käyttäytyy aggressiivisesti tai torjuvasti – häpeä kun on vaikea tunne tunnistaa, kokea ja sanoittaa edes itselleen. On siis ymmärrettävä, että myös lapsi voi toimia niin. Toisaalta lapsen pitäisi nähdä, että aikuinen pääsee häpeätilanteiden ohi ja uskaltaa tarkastella tunnetta kaatumatta sen alle. Jos aikuista ei ole lapsuuden häpeäkokemuksissa lohdutettu, voi hänen olla vaikea tarjota tukea lapselle. Lapsi oppii automaattisesti tuntemaan häpeää töppäyksistään, koska meillä on sisäänrakennettu tarve kuulua laumaan ja oppia sen toimintasäännöt. Tilanteissa, jossa lapsi mokaa, pelkkä lohduttaminen ja myötäeläminen riittää. Lasta myös auttaa, jos aikuinen kertoo millä tavoin hän on aikuisena ja lapsena mokannut. Itsensä lohduttamisen taidoissa on tärkeä ymmärtää, ettei ole yksin tunteiden kanssa, eikä ainoa maailmassa joka kokee häpeää tai muita vaikeita tunteita. (Malinen 2011.)

Häpeällä kasvattaminen ei toimi, sillä se alentaa lapsen itsetuntoa. Lapsi tuntee, että hän ei edes voi käyttäytyä hyvin, jos hän on niin huono kuin aikuinen sanoo. Häpeän tunteessa lapsi sulkeutuu, eikä kykene yhteistyöhön tai miettimään ratkaisuja. Aikuisen saarnat ja syyttely menevät hukkaan, kun yhteys lapseen on katkolla: ”Miksi et kuuntele/ miksi et usko? /Häpeäisit edes”. Lasta tulisi ohjata ottamaan vastuu teoistaan, opettaa ongelmanratkaisutaitoja ja saada jo lapsi tuntemaan, että hän kykenee ratkaisemaan tilanteen ja korjaamaan tekemänsä vahingon. (Trogen 2020, 17-18.) Trogen (2020, 18) kirjoittaa: ”Lämmön ja rakkauden osoittaminen lapselle lisää lapsen itsekunnioitusta, ystävällisyyttä, sosiaalisuutta, tunteiden säätelyä ja toisten huomioon ottamista.”

– Pia Kosonen, Petra Masko, Annika Rintamäki –

Julkaistu 5/2022.

Lähteet

Aunola, K. Diaesitys: ”Älä itke, äitiä hävettää” – Psykologinen kontrolli kasvatuksessa. Jyväskylän yliopisto.
Gopnik, A. 2016. The Gardener and the Carpenter: What the New Science of Child Development Tells Us About the Relationship Between Parents and Children.
Greene, R. W. & Tervonen, E. 2006. Tulistuva lapsi: uusi lähestymistapa helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. The explosive child. Finn Lectura.
Huttu, T. & Heikkinen, K. 2017. Pää edellä – Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. WSOY.
Kranowitz, C. 2003. Tahatonta tohellusta: Sensorisen integraation häiriö lapsen arkielämässä. PS-kustannus.
Laitinen, S. 2021. Pienten lasten motivaatio. PS-kustannus.
Lasten oikeuksien sopimus: 12 artikla, kohta 1.
Malinen, B. 2011. Häpeän monet kasvot. Kirjapaja.
Markham, L. 2012. Peaceful Parent, Happy Kids. Penguin Books.
Mattila, L. & Rantala, J. 2019. Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä. Gummerus.
Riihonen, R. & Koskinen, M. 2020. Kuinka kiukku kesytetään. Lasten aggressiokasvatus. PS-kustannus.
Siegel, D. & Bryson, T. P. 2018. Yes Brain Child.
Tommola, A. & Häkkilä, S. 2017. Rauhoita ja rohkaise: Apua lapsen stressitilanteisiin. Otava.
Trogen, T. 2020. Psitiivinen kasvatus. PS-kustannus.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeän kasvatuksen viikko 2022

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 25 Apr 2022 10:09:36 +0000

Tervetuloa Lempeän kasvatuksen viikolle! Tämän vuoden Lempeän kasvatuksen viikolla eli LKV:lla pureudumme myytteihin, joita lasten kasvatukseen liittyy. Olemme jaotelleet päivät seuraavasti:

Joka päivä julkaisemme kuvataulun myyteistä ja niiden purusta, koosteen siitä, miten myytit puramme ja mistä voi halutessaan lukea lisää tietoa. Emme jätä asiaa kuitenkaan tähän, vaan haluamme myös tarjota teille keinoja, joilla voimme toimia toisin, kuin myytit sanovat.

Viikon aikana julkaisemme myös haastatteluja, järjestämme työpajan ja luennon sekä tarjoamme harjoituksia. Julkaisemme joka päivä myös podcastin, jossa keskustelemme vieraan kanssa eri päivien teemoista.

Myytit ovat sanattomia uskomuksia siitä, millainen vanhemman kuuluu olla tai miten kasvattaa. Myytit ovat usein tiedostamattomia ja tunnetasolla ilmeneviä huolia. Ne saavat meidät paheksumaan, ahdistumaan ja syyllistymään, vaikka emme osaa selittää sitä. Myytti ohjaa käyttäytymistä, kunnes sen tiedostaa ja käsittelee.

Kasvatusmyyttejä on monenlaisia samalla tavalla kuin kasvatustapoja ja vanhempia. Myös kulttuuriset käsitykset kasvatuksesta ovat syvällä ja ne voivat vahvistaa tiettyjä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on ihan curlingia” – Myyttejä kiintymysvanhemmuudesta ja lempeästä kasvatuksesta

Kiintymysvanhemmuuden periaatteet käsitetään joskus väärin ja julkisessa keskustelussa toistuvat tietyt virheelliset oletukset. Ajatellaan, että kiintymysvanhempi kasvattaa lasta curling-tyylillä; lapsi kasvaa ilman rajoja, häntä ei koskaan kielletä eikä pettymyksiäkään ikinä aiheuteta. Mutta mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Tässä kirjoituksessa puramme joitakin kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen liittyviä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on samaa kuin curling-kasvatus. Kiintymysvanhemmuudessa silotellaan lapsen tunteet. Aikuinen ei kestä lapsen pettymyksiä.”

Vaikka lempeä kasvattaja ei ehdoin tahdoin keksi lapselleen pettymyksen aiheita, niin elämä kyllä niitä lapselle eteen tuo. Lapsi kokee kiukkua ja pettymyksen tunteita, vaikkei niitä keinotekoisesti hänelle järjestettäisikään. Riittää, että elää normaalia elämää ja on muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Lempeä kasvattaja myös sallii lapselle kaikki tunteet. Lapsen ymmärtäminen ja tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että lapsi ei saisi kokea myös negatiivisia tunteita. Empatialla ja tunteiden hyväksymisellä sen sijaan tuetaan lapsen omaa kykyä kannatella myös niitä. Monen vanhemman on välillä vaikea nähdä lasta oikein surullisena tai pettyneenä, mutta kun aikuinen hallitsee itse tunnetaidot, hän pystyy erottamaan lapsen tunteet omistaan ja kestää ne paremmin. Jos tarkastellaan vanhemmuuden nelikentän erilaisia kasvatustyylejä (ks.kuva), niin curling-vanhemmuus voisi osua sallivan ja laiminlyövän kasvatuksen neliöihin ja vanhempi voi vaihdella myös eri kenttien välillä. Kiintymysvanhemmuus taas on auktoritatiivinen kasvatustyyli, eli se sisältää sekä lämpöä että rajoja.

Lue lisää

“Kiintymysvanhemmuudessa ja lempeässä kasvatuksessa ei ole rajoja.”

Lempeässä kasvatuksessa on kyllä rajat, mutta näkökulmamme rajoihin saattaa poiketa valtavirrasta. Se sijaan, että piirtäisimme lapsen ympärille rajat, joiden sisällä lapsi saa toimia, me piirrämmekin rajat itsemme ympärille. Tämän lisäksi tuemme lasta siinä, että hän oppii tunnistamaan omat rajansa ja pitämään niistä kiinni sekä myös huomaamaan ja kunnioittamaan muiden itsensä ympärille asettamia rajoja.

Lue lisää

Tietoisku: Eikö lapsi tarvitse jonkinlaiset rajat?
Blogi: Vallattomat rajat

“Kiintymysvanhemmuus lapsi ei opi yhteiskunnan sääntöjä, koska häntä ei rangaista.”

On totta, että lempeään kasvatukseen eivät kuulu rangaistukset, uhkailut, kiristäminen tai muu vallankäyttö. Lempeässä kasvatuksessa ajatellaan, että lapsi oppii paremmin, kun vanhempi kertoo ja näyttää esimerkillä, miten toimia erilaisissa tilanteissa. Kun lasta rangaistaan, hän alkaa helpommin valehtelemaan ja salaamaan virheensä. Mutta kun lapsi tietää, että vanhemmalle voi kertoa virheensä ilman rangaistuksen pelkoa, pysyy vanhempi paremmin perillä lapsen ajatuksista ja kokemuksista. Virheistä pystyy oppimaan vain, jos niitä ei joudu salailemaan tai häpeämään.

Lue lisää

Tietoisku: Mikä ero on rangaistuksella ja seuraamuksella?
Tietoisku: Mitä riskejä on rankaisemisen käytössä kasvatusmenetelmänä?

“Kiintymysvanhempi ei koskaan kiellä lasta.”

Kiintymysvanhemmuutta kuvaillaan usein vanhemmuutena, jossa lapselle ei sanota ei. Tästä taas herkästi tehdään päätelmä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja lapsesta kasvaa rajaton. Olettamukset ovat vääriä, sillä kiintymysvanhemmatkin kieltävät lapsiaan ja ohjaavat lasta oikeanlaiseen toimintaan. Tässä piilee koko asian ydin: pelkän kieltämisen sijaan on paljon tehokkaampaa kertoa lapselle, minkälaista toimintaa häneltä odotetaan. Ohjeistuksen sanominen kiellon sijaan myönteisessä muodossa kertoo lapselle paljon enemmän ja hänen aivonsa pystyvät käsittelemään pyynnön paremmin kuin kiellon. Lempeä kasvattaja myös perustelee kiellon lapselle ja joskus käykin niin, että vanhempi ei itsekään tiedä, miksi on kieltämässä jotain lapselta. Ilman perusteltua syytä esitetty kielto saattaa silloin osoittautua turhaksi.

Lue lisää

Tietoisku: Saako lasta kieltää?
Tietoisku: Mikä on kiintymyssuhdeteoria ja miten se liittyy kiintymysvanhemmuuteen?
Tietoisku: Mitä on lempeä kasvatus?

– Annika Rintamäki –

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Vauvasta taaperoksi – mikä kaikki muuttuu?

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 30 Mar 2022 06:38:40 +0000

Kun lapsi täyttää vuoden, hänestä aletaan käyttää nimitystä taapero, ja tätä nimitystä hänestä käytetään aina 3-vuotiaaksi saakka. Vauva ja taapero eroavat toisistaan monin tavoin. Pienestä, sylin suojiin mahtuvasta ja siellä pääsääntöisesti viihtyvästä vauvasta on kasvanut maailmaa innokkaasti tutkiva, uuteen uteliaasti suhtautuva taapero. Taaperon kanssa eläminen asettaa vanhemmuudelle uudenlaisia vaatimuksia ja haasteita, mutta samalla se antaa vanhemmuudelle myös runsaasti uudenlaisia mahdollisuuksia.

Muutokset lapsessa eivät toki tapahdu yhdessä yössä, vaan ne ovat viikkojen ja kuukausien kehityksen tulosta. Lasten kehitystahti on myös kovin yksilöllinen. Tässä tekstissä käsitellyt muutokset ovatkin sellaisia, jotka yhdellä voivat olla ajankohtaisia jo vauvaiässä, kun taas toiselle ne kuulostavat ominaisilta vasta reilusti ensimmäisen syntymäpäivän jälkeen. Isossa kuvassa, siis kun vertaillaan vauvoja ja taaperoita yleisesti, nämä erot kuitenkin näkyvät.

Maailma avartuu, elinpiiri laajenee

Pienelle vauvalle tärkeimpiä asioita ovat oma perhe ja koti. Vauva ei suuresti kaipaa pois oman kodin seinien suojasta, ja vanhemman syli vaikuttaa olevan paikoista paras. Hiljalleen vauvavuoden lopulla ja erityisesti taaperovuosien aikana lapsen elinpiiri alkaa kuitenkin laajentua. Hän kiinnostuu ympäristöstä ja sen ihmeellisyyksistä: männynkävyistä, ohi ajavista autoista ja taivaalla lentävistä linnuista. Vuoden ikäinen lapsi pystyy jo pitämään mielikuvan vanhemmastaan lyhyitä hetkiä, ja hiljalleen hän alkaa harjoitella pientä irtaantumista vanhemmista. Taapero uskaltaa ehkä kulkea ulkona aiempaa kauemmas vanhempien luota, ja sisällä hän saattaa viihtyä hetkittäin aivan omissa touhuissaan.

Taaperon loputon kiinnostus kohdistuu ulkomaailman lisäksi vahvasti myös kodin seinien sisäpuolelle. Hyllyjen ja kaappien tyhjentäminen on puuhaa, johon taapero jaksaa palata kerta toisensa jälkeen, eivätkä esimerkiksi auton avaimet tai WC:n viemärin kannetkaan ole turvassa. Viimeistään taaperon kanssa vanhemman täytyykin katsella kotia aivan uusin silmin. ”Onko kotimme lapsiturvallinen?” on kysymys, joka jokaisen taaperon kanssa elävän kannattaa kysyä itseltään. On tärkeää estää lapsen pääsy pistorasioiden ja terävien tai muuten vaarallisten esineiden luo, varmistaa, ettei lapsen saatavilla ole pikkuesineitä, joihin tämä voisi tukehtua, ja tarkistaa, ettei lapsen päälle voi pudota tai kaatua mitään painavaa.

Samalla vanhemman on kuitenkin hyvä jättää tilaa myös lapsen uteliaisuuden ja tutkailun toteuttamiselle. Esimerkiksi osa alakaapeista kannattaa tietoisesti jättää lukitsematta ja varata kaappeihin vain sellaisia tavaroita, joita lapsi saa rauhassa tutkia ja levitellä. Tällä tavalla lapsi voi omalla tavallaan osallistua perheen yhteisiin touhuihin, esimerkiksi ruoanlaittohetkiin, mikä on jo pienelle taaperolle hyvin tärkeää.

Elinpiirin laajenemisen ja uusien taitojen oppimisen ohella myös lapsen mahdollisuudet omatoimisuuteen ja omatoimisuuden taitojen harjoitteluun lisääntyvät. Pienen taaperon ei vielä suinkaan tarvitse esimerkiksi käydä potalla tai pukea itse, mutta vanhempi voi hiljalleen alkaa tukea näitä taitoja ja antaa lapselle mahdollisuuksia oppia tekemään asioita itse. Jo yllättävänkin pienet lapset voivat oppia monenlaisia aikuisesta kenties haastaviltakin vaikuttavia taitoja. Tärkeää on kuitenkin edetä lapsentahtisesti. Omatoimisuuden harjoittelusta ei myöskään kannata ottaa stressiä. Jos lapsella on kaikki tarvittavat valmiudet vaikkapa pukemaan oppimiseen, hän sen varmasti jossain vaiheessa myös oppii.

Tahto lisääntyy, tunnekirjo laajenee

Taaperoiässä lapsen oma tahto kehittyy selvästi. Hän pystyy jo vähintään non-verbaalisesti eli sanattomasti ilmaisemaan, miten toivoisi asioiden menevän. Tahtomisen harjoitteleminen onkin tärkeä osa lapsen kasvua ja kehitystä. Samalla aikuisen olisi hyvä pohtia sitä, kuinka hän itse suhtautuu lapsen oman tahdon ilmauksiin. Pienen taaperon tahtomiseen suhtaudutaan usein joko melko huvittuneesti tai sitten lapsen tahdonilmauksia pidetään raskaana ja epätoivottavana asiana. Lapsen mielipiteen ilmaisut tulisi kuitenkin ottaa vastaan vakavasti. Syy lapsen tahdon tai esimerkiksi pahan mielen taustalla on aina lapselle todellinen, vaikka se aikuisen silmissä voi näyttää hassulta tai turhauttavalta. Jo pienelle taaperolle kokemus siitä, että vanhemmat kuulevat ja arvostavat hänen mielipiteitään on tärkeä. Vanhempien välittämän viestin olisi hyvä olla seuraavankaltainen: ”Ai näin sinä ajattelet! Kiitos, että kerrot siitä.”

Lapsen tahdon kuuleminen ja arvostaminen ei tarkoita samaa kuin sen toteuttaminen. Vanhempi ei aina voi eikä hänen aina kannatakaan toimia juuri taaperon toivomalla tavalla. Lapsi voi tällöin kuitenkin pettyä suuresti, mikä on varsin ymmärrettävää. Pienen lapsen tunnetaidot ovat vielä kovin heikot, eikä hän kykene hillitsemään tai yksikseen rauhoittamaan tunnereaktioitaan rakentavalla tavalla. Tunnekuohujen hetkellä aikuisen tärkeä tehtävä onkin toimia lapsen aputunnesäätelijänä. Erilaisten tunteiden kokeminen ja niistä selviäminen yhdessä turvallisen aikuisen kanssa on tärkeää juuri tunnetaitojen kehityksen kannalta.

Lapsen näkökulman lisäksi on hyvä tuoda esille sekin seikka, että taaperon vahva tahtominen voi todella olla raskasta vanhemmille. Toisinaan se voi jopa koetella koko perheen jaksamista. Se, että lapsen tahtoon tulisi suhtautua vakavasti, ei tarkoita sitä, etteikö aikuinen saisi joskus myös väsyä siihen. Vanhemman olisikin tärkeää pohtia omia voimavarojaan myös taaperoaikana. Mitkä tekijät tukevat vanhemman jaksamista, ja mikä voisi auttaa vanhempaa jaksamaan myös ne arjen raskaimmat hetket? Pientä lasta ei koskaan voi vastuuttaa vanhemman jaksamisesta. Samalla vanhemmalla on lupa miettiä myös omaa hyvinvointiaan.

Rajojen merkitys nousee esille uudella tavalla

Lapsen kasvu muuttaa myös lapsen suhdetta rajoihin. Vauvaa, joka ei vielä osaa liikkua, ei juuri tarvitse rajoittaa. Sen sijaan kävelevä ja utelias taapero vaatii vanhemmalta jatkuvaa hereillä olemista, mahdollisten vaaranpaikkojen huomaamista ja lapsen suojaamista. Lasta täytyy siis rajoittaa uudella tavalla. Samalla, kun rajat astuvat lapsen elämään, on hyvä pohtia niiden asettamista. Millaisia rajoja ja minkä takia asetan? Ovatko määrittelemäni rajat perusteltuja ja aiheellisia? Millä tavalla teen rajojen asettamisen?

Rajoista puhuessa puhumme usein juuri rajoista, joita lapselle tulee asettaa. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että myös lapsella on rajat, joita hänellä on oikeus puolustaa. Tämä ei tarkoita sitä, että tarpeellisten, mutta lapselle epämiellyttävien asioiden tekemisestä luovuttaisiin kokonaan, vaan ennemmin sitä, että aikuinen pyrkii löytämään tavat, joilla asioiden hoitaminen sujuu lapsellekin mieluisella tavalla. Esimerkiksi hampaita pestessä vanhempi voi jahdata hammaspeikkoja hammasharjalla tai luetella lapsen päivän aikana syömiä ruokia, joita hän harjaa pois hampaiden koloista.

Koska aikuinen on viime kädessä vastuussa lapsen hyvinvoinnista ja arjen pyörittämisestä, voi hän toisinaan myös joutua rikkomaan lapsen rajoja. Tällöinkin asiaa olisi kuitenkin hyvä pohtia, sillä lasten rajojen rikkominen on yhä edelleen varsin tavallista tilanteissa, joissa se ei oikeastaan olisi välttämätöntä. Jos rajoja kuitenkin joutuu rikkomaan, asiasta olisi hyvä keskustella yhdessä lapsen kanssa.

Myös aikuisten rajat nousevat vauvavuoden jälkeen uudenlaiseen rooliin. Vauvan kanssa aikuisen tulee hyvin usein olla se, joka joustaa omista tarpeistaan. Kun lapsi kasvaa, hänen tarpeensa eivät ole enää aivan niin akuutteja – joskin aina tärkeitä – ja lapsen kanssa on hyvä alkaa harjoitella myös muiden rajojen ja tarpeiden tunnistamisen tärkeyttä. Monille vanhemmille tämä on varmasti helpottavaa, mutta se voi tuottaa myös päänvaivaa. Aiemman melko selkeän jaon jälkeen saattaa olla haastavaa erottaa tilanteet, joissa omat tarpeet todella voi hetkellisesti asettaa lapsen tarpeiden edelle. Yhä edelleen on tärkeää muistaa, että isossa kuvassa lapsen tarpeet ovat aikuisen tarpeita tärkeämpiä, joskin myös aikuisen tarpeet ovat ehdottoman tärkeitä ja huomionarvoisia.

Kaikki ei kuitenkaan muutu

Vaikka elämä taaperon kanssa eroaa monin tavoin vauvan kanssa olemisesta ja toimimisesta, eivät ne kaikista tärkeimmät asiat muutu. Maailmaa tutkiva ja kovaa vauhtia uutta oppiva taapero tarvitsee yhä edelleen runsaasti läheisyyttä. Taaperoikäänkin liittyy kehitykseen kuuluvia eroahdistuskausia, ja myös tiheän imun kausia esiintyy vielä vauvavuoden jälkeenkin. Imetystä tai perhepedissä nukkumista ei siis ole tarpeen lopettaa taaperon kanssa. Päinvastoin, touhujen keskelle ajoittuvat imetyshetket ja vanhempien vieressä nukkuminen ovat loistava tapa tankata läheisyyttä ja rakkautta kaiken uuden ja kiinnostavan keskellä. Myös taaperoille tarkoitettu kantoreppu on edelleen oiva väline läheisyyden tankkaamiseen.

Taapero on yhä lähtökohtaisesti yhtä hyväntahtoinen kuin pieni vauvakin. Todennäköisesti useimpien on helppo muistaa, että itkevä vauva ei kiukuttele pahuuttaan tai ole tahallaan hankala. Hänellä vain ei ole muuta keinoa ilmaista tarpeitaan. Helposti unohdamme, että tismalleen sama pätee myös tahtoviin, oman mielipiteensä ilmaiseviin ja jekkuja tekeviin taaperoihin. Myös taapero toimii niin hyvin kuin osaa. Jos lapsi siis käyttäytyy haastavasti, se ei ole merkki hankalasta tai huonosti kasvatetusta lapsesta. Sen sijaan se on merkki siitä, että lapsella ei vielä ole riittäviä sosiaalis-emotionaalisia valmiuksia toimia paremmin. Juuri nämä ovatkin niitä hetkiä, jolloin lapsi kaipaa runsaasti vanhemman tukea ja turvaa.

Lopuksi on hyvä muistaa, että jokainen lapsi on erilainen ja että jokainen lapsi kehittyy omaan, yksilölliseen tahtiinsa. Esimerkiksi temperamenttiin pohjautuvat erot lasten välillä voivat olla suuria jo yhdenkin vuoden iässä. Yksi taapero kulkee innokkaasti etsimässä uutta tutkittavaa vailla huolta vanhemman sijainnista, kun taas toinen tarkkailee tilannetta kaikista mieluiten vanhemman sylin suojassa. Tietynlainen temperamentti ei ole yhtään sen huonompi tai parempi kuin muutkaan – se on vain erilainen. Jokainen lapsi on omanlaisenaan, ihanana itsenään arvokas ja tärkeä.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Julkaistu 3/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lapsen myönteisen kehonkuvan tukeminen

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 20:06:13 +0000

Ulkonäkö on paljon esillä yhteiskunnassamme, eikä siltä voi välttyä juuri missään. Huomattavaa on, että ulkonäköön suhtaudutaan usein vaateliaasti, jopa negatiivisesti. Sosiaalinen media on täynnä ihmisten huolella harkittuja omakuvia, televisiossa pyörii pitkä lista muodonmuutosohjelmia ja iltapäivälehdissä hehkutetaan tai kauhistellaan julkkisten muuttunutta ulkonäköä. Median lisäksi latautunut suhtautuminen kehoon näkyy myös tavallisten kansalaisten keskuudessa, esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä käytyinä dieettikeskusteluina ja oman kehon jatkuvana mittaamisena ja arvioimisena. Haitallisesta keho- ja ruokapuheesta on tullut niin tavallista, ettei sitä aina edes huomaa.

Jatkuva ulkonäköön kohdistuva puhe ei kuitenkaan ole harmitonta. Tietynlaisen ulkonäön ihannointi ja nostaminen muita arvokkaammaksi synnyttää kuvan, jonka mukaan tietyt ulkonäkökriteerit täyttävä olisi ihmisenä onnellisempi, arvokkaampi ja parempi. On kuin yksilön täytyisi näyttää tietynlaiselta tullakseen hyväksytyksi, ja jopa hyväksyäkseen itsensä. Tällainen suhtautuminen altistaa monenlaisille kehonkuvaan liittyville ongelmille, jotka ovat tänä päivänä hyvin yleisiä.

Erityisen alttina jatkuvalle ulkonäköpuheelle ovat lapset ja nuoret. Kehonkuva syntyy ja vahvistuu lapsuuden ja nuoruuden aikana, ja nuoruudessa kielteiseksi muodostunut kehonkuva harvoin muuttuu myönteiseksi ilman aktiivista omaa yritystä. Vanhempien ja muiden lapsille ja nuorille läheisten aikuisten olisikin hyvä pohtia, kuinka he omalla toiminnallaan voivat tukea lapsen myönteisen kehonkuvan kehitystä ja suojata lapsen käsitystä itsestään arvokkaana ihmisenä.

MIKÄ KEHONKUVA ON?

Kehonkuva on ihmisen subjektiivinen käsitys omasta kehostaan. Se on sitä, millaisena ihminen kokee ja näkee kehonsa, eikä se välttämättä ole suoraan yhteydessä siihen, millainen keho oikeasti on.

Sekä positiivinen että negatiivinen kehonkuva ovat laajoja, yksilöllisiä ilmiöitä, mutta yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että ihminen, jolla on myönteinen kehonkuva, on sinut oman ulkomuotonsa kanssa. Hän arvostaa kehoaan ja sen piirteitä, haluaa pitää siitä hyvää huolta ja kuunnella sen tarpeita. Myös myönteistä kehonkuvaa ylläpitävien ihmissuhteiden solmiminen on todennäköisempää silloin, kun ihminen suhtautuu kehoonsa arvostavalla tavalla. Myönteisen kehonkuvan omaava henkilökään ei välttämättä aina ole täysin tyytyväinen ulkonäköönsä, mutta hän pystyy hyväksymään asian ilman, että se määrittäisi häntä liikaa ihmisenä. Positiivinen kehonkuva siis suojaa niin ulkonäkökriiseiltä, oman kehon liialliselta kurittamiselta kuin haitallisilta ihmissuhteiltakin.

Kielteisesti omaan ulkonäköönsä suhtautuva sen sijaan arvostelee, häpeää ja jopa inhoaa omaa ulkomuotoaan. Negatiivinen kehonkuva voi aiheuttaa esimerkiksi ahdistusta, arvottomuuden tunnetta, syrjään vetäytymistä ja ulkopuolisuutta. Pahimmillaan se voi johtaa jopa hengenvaarallisiin mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin.

MYÖNTEINEN SUHTAUTUMINEN OMAAN KEHOON ON LAPSELLE LUONTAISTA

Pieni lapsi suhtautuu kehoonsa luonnostaan myönteisesti. Hän ei etsi itsestään vikoja tai arvostelun paikkoja. Vauva tutkailee sormiaan, ihmettelee varpaitaan ja iloitsee peilikuvansa näkemisestä. Taapero puolestaan esittelee napaansa, taputtelee tyytyväisenä vatsaansa ja jatkaa itsensä ihailua peilistä.

Kun lapsi kasvaa, suhtautuminen omaan kehoon voi kuitenkin muuttua. Yleensä viimeistään esikouluiässä lapset oppivat vertaamaan itseään muihin, ja kouluiässä oman ja toisten kehojen vertailu on hyvin tavallista. Aina vertailu ei ole haitallinen asia vaan se voi olla sävyltään neutraalia: “Anna on pidempi kuin minä, mutta minulla on pidemmät hiukset”. Oman kehon ja sen kelpaavuuden kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole lainkaan harvinaista lasten ja nuorten keskuudessa. Esimerkiksi murrosiän mukanaan tuomat fyysiset muutokset voivat olla nuorelle kova pala. Tuolloin on tärkeää, että hänellä on luotettava aikuinen tukenaan.

Lapsuudessa muovautunut suhtautuminen omaan kehoon seuraa ihmistä tavallisesti läpi elämän ja erilaisten vaiheiden, ellei sitä pyri tietoisesti muuttamaan. Lapsuuden merkitys kehonkuvan kehityksen kannalta on siis hyvin suuri ja tärkeä.

YMPÄRISTÖN MALLI KEHONKUVAN KEHITTYMISESSÄ

Lapsi imee ympäristöstään jatkuvasti informaatiota ja oppii tehokkaasti mallista. Hän havainnoi hämmästyttävän tarkasti sitä, kuinka muut ihmiset suhtautuvat häneen, itseensä ja toisiinsa. Tämä havainnointi tapahtuu paitsi puheen, myös sanattoman viestinnän, kuten eleiden pohjalta. Kun mietitään, kuinka lapsen myönteisen kehonkuvan kehitystä voi tukea, kannattaakin aluksi kääntää katse omaan napaan. Miten minä itse suhtaudun omaan kehooni? Millä tavalla puhun ulkonäöstäni, ja miten kohtelen itseäni? Entä millä tavalla puhun toisista ihmisistä ja heidän vartaloistaan?

Lapsi suhteuttaa omaa ulkonäköään läheisiinsä. Jos oma vanhempi tai muu lapselle läheinen aikuinen suhtautuu kielteisesti omaan tai toisten ulkonäköön, voi lapsen olla vaikea oppia ajattelemaan hän itse on rakastettava juuri sellaisena kuin on. Itsensä hyväksyminen ja omien piirteidensä arvostaminen voi olla vaikea, mikäli siihen ei saa mallia lähipiiristä.

Jos aikuinen tunnistaa oman hankalan kehosuhteensa, kannattaa itselleen olla lempeä. Ongelma on nykypäivänä hyvin yleinen, eikä se tee kenestäkään huonompaa vanhempaa. Asiaa kannattaa kuitenkin pyrkiä työstämään. Kehonkuvan muuttaminen myönteisempään on mahdollista, kun siihen pyrkii tietoisesti ja aktiivisesti. Asian kanssa ei myöskään tarvitse olla yksin, vaan apua on saatavilla. Mikäli avun hakemisen kynnys tuntuu korkealta, voi aluksi aloittaa pienin askelin. Jo pelkkä ongelman tiedostaminen on tärkeä asia, ja esimerkiksi myönteistä kehonkuvaa tukevien some-tilien seuraamisella ja aihetta käsittelevän kirjallisuuden lukemisella voi olla yllättävän suuria vaikutuksia yksilön kehonkuvaan.

KEHONKUVA KEHITTYY VUOROVAIKUTUKSESSA

Aikuisen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja lapsen kasvuympäristön merkitys kehonkuvan kehittymisen kannalta on merkittävä. Lapsen keholliset, psyykkiset ja emotionaaliset kokemukset muotoutuvat hiljalleen hänen kehonkuvakseen. Esimerkiksi se, miten vauvan tarpeisiin vastataan ja kuinka häntä kosketetaan ja lohdutetaan, vaikuttaa vauvan hiljalleen syntyvään kuvaan itsestään. Myönteinen, hyvältä tuntuva kosketus ja läheisyys tukevat positiivisen kehonkuvan kehitystä myös myöhemmin. Lapsen on tärkeää myös kokea Niin ikään sekä hyväksynnän tunne että onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä kehoitsetunnon rakentajia. Niin ikään sekä hyväksynnän tunne että onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä kehoitsetunnon rakentajia. Jokaisen lapsen tulisikin saada kokea olevansa rakastettu, hyväksytty ja arvostettu.

Lapselle kannattaa iästä riippumatta kertoa, että hän ja hänen kehonsa on arvokas juuri sellaisena kuin on, omana ainutlaatuisena, oikeanlaisena kokonaisuutenaan. Samalla ulkonäköä ei kuitenkaan kannata painottaa liikaa. Lapsi, joka saa kehuja muustakin kuin siitä, miltä näyttää, oppii antamaan ulkonäölle vähemmän painoarvoa kuin toistuvasti lähinnä ulkonäköön pohjautuvia kehuja saava lapsi. Ulkonäön ohella lasta kannattaa kehua esimerkiksi hänen luonteenpiirteistään, yrittämisestä, osaamisesta ja uuden oppimisesta.

Lapsen kanssa kannattaa keskustella muutenkin avoimesti kehoon liittyvistä asioista. Keskustelujen myötä lapsi oppii kehosanastoa ja luontevan suhtautumisen kaikkiin kehonsa alueisiin. Esimerkiksi kehon kehitysvaiheet, muutokset ja yksilölliset erot ovat asioita, joita lapsen kanssa voi ikätasoisesti käsitellä. Yhdessä kannattaa myös ihmetellä sitä, miten hienoihin asioihin ihmiskeho pystyy. Jalkojen avulla voimme hiipiä hiljaa tai juosta kovaa, käsillämme pystymme piirtämään, kirjoittamaan ja leikkimään ja silmien avulla saamme ihastella monenlaisia ihmeellisiä asioita. Kun lapsella on avoin keskusteluyhteys vanhempien kanssa, hänen on todennäköisesti helpompi kääntyä vanhemman puoleen myös silloin, kun jokin asia mietityttää.

Myös lapsen itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittaminen on tärkeää. Kun lapsi huomaa, että hänen rajojaan rikotaan vain painavasta syystä, kertoo se lapselle, että hänen kehonsa on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Varhainen omien rajojen tunnistaminen ja puolustamaan oppiminen helpottaa niiden tunnistamista ja puolustamista myöhemminkin.

Samalla, kun aikuinen suhtautuu lapsen kehoon arvostavasti, on lapselle tärkeää opettaa vastaava suhtautuminen myös muita ihmisiä kohtaan. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan, eivätkä ulkoiset piirteet tee ihmisestä toista parempaa, arvokkaampaa tai tärkeämpää, mutteivät myöskään huonompaa tai vähemmän arvokasta. Samalla kannattaa opettaa lapsi kunnioittamaan keho- ja ruokarauhaa; toisten ihmisten kehoja tai ruokavalintoja ei arvostella tai kyseenalaisteta eikä toista ihmistä kosketeta ilman lupaa.

HYVINVOINTIA TUKEVAT ELÄMÄNTAVAT

Katarina Meskanen kirjoittaa kirjassaan Rakas keho, että myönteisen kehonkuvan ja hyvinvointia edistävien elämäntapojen välinen vaikutussuhde kulkee molempiin suuntiin. Terveelliset elämäntavat tukevat myönteistä kehonkuvaa, ja kun ihminen suhtautuu kehoonsa myönteisesti, hän todennäköisesti myös kohtelee sitä paremmin. Näin ollen terveyttä tukevien tapojen opettaminen ja mallintaminen lapselle kannattaa.

Terveellisistä elämäntavoista puhuttaessa on kuitenkin tarpeen tarkentaa, mitä niillä tarkoitetaan. “Terveellisyys” on nykyään paikoin hyvinkin latautunut termi. Sillä saatetaan markkinoida asioita, jotka voivat terveyden edistämisen sijaan jopa heikentää sitä, kuten totaalista herkuista kieltäytymistä, erilaisia lisäravinteita tai uusia dieettejä. Voisikin olla parempi puhua terveellisten elämäntapojen sijaan yksilön hyvinvointia tukevista elämäntavoista. On erittäin tärkeää muistaa, että terveellisyys ei ole ehdottomia, yleispäteviä kieltoja, rajoituksia tai itsensä piiskaamista, päinvastoin. Ruokailu on sallivaa ja joustavaa, liikuntaa pyritään harrastamaan ilon kautta ja itselle annetaan lupa levätä silloin, kun sitä kaipaa.

On tärkeää myös huomata, ettei terveellisiä elämäntapoja tule opettaa lapselle ulkonäköä korostavasti, vaan siksi, että ne tukevat lapsen hyvinvointia ja jaksamista niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Tätä voi havainnoida lapselle konkreettisilla esimerkeillä. Lapsi saattaa itsekin huomata, että hyvin nukutun yön jälkeen on paremmalla mielellä, että nälkäisenä ei jaksa keskittyä ja että ulkona leikityn hippaleikin jälkeen olo tuntuu hyvältä. Terveellisten elämäntapojen tarkoitus onkin siis aidosti tukea yksilön hyvinvointia, ei aiheuttaa ylimääräistä stressiä tai turhia paineita.

Kaiken kaikkiaan kehonkuva ja sen kehittyminen ovat laajoja kokonaisuuksia. Tärkeää on muistaa myös olla armollinen itselleen – tässä ajassa ulkonäköön suhtautuminen luontevasti tai lapsen luontevan suhtautumisen tukeminen eivät ole yksinkertaisia asioita. Emme voi muuttaa ympäristöä yhdessä yössä, mutta me jokainen voimme vaikuttaa siihen, millä tavalla itse puhumme ulkonäköön liittyvistä asioista. Samalla voimme pyrkiä vaikuttamaan siihen, millä tavalla ulkonäöstä puhutaan kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä. Arvostetaan siis itseämme ja toinen toisiamme, ulkonäöstä riippumatta.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Lue lisää

Katarina Meskanen & Heidi Strengell – Rakas keho. Tuuma-kustannus, 2019.
Väestöliitto: Kehotunne ja kehoitsetunto
HyväKysymys.fi: Mikä on kehoitsetunto?

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: päiväkodin aloitus

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 22 Nov 2021 09:10:52 +0000

Hoidon aloitus voi olla jännittävä ja pelottavakin asia sekä lapselle että aikuiselle. Joskus jo pidempään päivähoidossa ollut lapsi alkaa reagoimaan ja vanhempi ei tiedä, miten pitäisi toimia. Tässä tekstissä on esimerkkejä, miten aloittaa päiväkoti lempeästi tai miten reagoida hankalissa tilanteissa.

Tapaus 1) Aikuista jännittää, miten lapsi sopeutuu päiväkotiin

Päiväkotiin tutustumiseen kannattaa varata riittävästi aikaa, esimerkiksi 1-2 viikkoa, jolloin lapsi jää hoitopaikkaan asteittain pidemmäksi aikaa ilman vanhempaa.

Lasta helpottaa, kun hoitajat ja leikkikaverit tulevat tutuiksi.

Itse olen kokenut hyödylliseksi tutustua päiväkodin arkeen ja rutiineihin, jotta pystyn käymään niitä lapsen kanssa kotona läpi. Pidän tärkeänä myös sitä, että tutustun itse päiväkodin henkilökuntaan, jotta olen kartalla, kenestä lapseni milloinkin puhuu. Myös lapsen päiväkotikavereiden nimien muistaminen on ollut hyödyllistä. Omalle lapselleni askartelin ikäväkirjan, jossa on laminoituna lapsen läheisten kuvia ja kuvia kotoa tärkeistä asioista. Omaa oloani on helpottanut, kun sain aluksi päiväkodista tekstiviestillä kuulumisia päivän kulusta.

Tapaus 2) Lapsi alkaa itkeä lähdön hetkellä

Temperamentista riippuen osa lapsista kokee hoitoon jäämisen pelottavana tai ikävänä. Joskus syynä voi olla myös se, ettei lapsi vielä koe päiväkotia tai hoitajia tarpeeksi tutuiksi ja turvallisiksi eli lapsi olisi tarvinnut ehkä pidemmän tutustumisajan. Aina se ei ole mahdollista, mutta tässä muutama asia, jotka voivat helpottaa:

Aamut kannattaa pitää rauhallisina. Kiireisen ja ehkä pahantuulisenkin aamun jälkeen on vaikea erota vanhemmasta. Rauhallisiin aamuihin pääsemistä voi auttaa se, että laittaa illalla kaiken valmiiksi aamua varten. Aikuisen kannattaa herätä tarpeeksi aikaisin ja herättää lapset sopivaan aikaan, jotta kiirettä ei synny.
Tunne lapsesi: tarvitseeko sinun lapsesi hetken rauhallista aikaa kanssasi ennen kuin lähdet päiväkodista? Vai toimiiko teillä paremmin nopeat ja luottavaiset heipat?
Ikävöivää lasta kannattaa kuunnella aktiivisesti: “sinun tulee ikävä minua”, “päiväkotiin jääminen jännittää sinua”. Anna lapsellesi ensin kokemus siitä, että ymmärrät hänen tunteensa ja jätä asian perustelu myöhemmäksi. “Minun on pakko lähteä töihin” tai “ei sinulla ole mitään hätää täällä” eivät auta lasta ymmärtämään tilannetta, jos hänen tunteensa on sivuutettu.
Mikäli sinua pelottaa lapsen ikävän tunne, itku tai et oikein luota päiväkodin hoitajien kykyyn vastata lapsesi tunteeseen, käsittele nämä tunteet ensin itse. Lapset usein aistivat vanhemman epävarmuuden ja huomaavat, että lohduttavat sanat ja huolestuneet eleet ovat ristiriidassa. Tämä voi lisätä lapsen hätää tai tarrautumista vanhempaan.

“Itse koen ennakoinnin tärkeäksi, varaan riittävästi aikaa ja menen usein hetkeksi aloittamaan leikin lasteni kanssa tai katson, että pääsevät leikkiin kiinni. Pidän tärkeänä, että lapsi jää päiväkotiin halauksen ja sylin kautta. Aamuina, kun ei ole aikaa jäädä ihmettelemään, jäävät lapset päiväkodin työntekijän syliin.”

Tapaus 3) Mitä sitten, jos kaikki menee pieleen ja lapsi jää kaikesta huolimatta itkemään?

Aina itku ei vain lopu tai vanhemman aikaa tai kapasiteettia ei ole rajattomasti, jolloin lapsi jää itkien päiväkotiin. Näissä hetkissä on tärkeää osoittaa itselleen myötätuntoa. Lapsi selviää itkusta ja huonosta kokemuksesta, kun lapsi pääsääntöisesti kohdataan lempeästi ja ymmärtävästi. Lapsen kanssa kannattaa myös puhua illalla kotona tilanteesta ja sen aiheuttamista tunteista, sekä miettiä yhdessä keinoja, joilla tilannetta voi helpottaa seuraavalla kerralla.

Tapaus 4) Aikuista mietityttää, miten viestiä ajatuksistaan lapsen kasvatukseen liittyen

Hyvässä kasvatuskumppanuudessa vuorovaikutus on helppoa ja luonnollista. Eriävistä mielipiteistä on kuitenkin hankalaa kertoa. Sinä vanhempana tunnet ja tiedät lapsesi parhaiten, joten sinulla on oikeus ja velvollisuuskin kertoa hoitajalle ajatuksiasi sekä huomioita lapsen kasvatukseen ja kohtaamiseen liittyen. Hoitajalle on helpointa viestiä omiin kokemuksiin perustuen. Voi kertoa, että kotona meillä toimii parhaiten tällainen lähestymistapa tai että lapseni tarvitsee aikaa siirtymätilanteissa, miten sellainen onnistuisi hoidossa.

“Ristiriitatilanteessa itseäni on helpottanut eniten se, että minulla on ollut henkilöitä, joiden kanssa olen voinut reflektoida kokemuksiani ja omia tunteita ja saanut ikään kuin neutraalimman näkökulman, jonka turvin lähestyä hoitajaa seuraavana päivänä asiasta minä-viestin muodossa.“

Tapaus 5) Voiko päiväkodissa imettää? Tai voiko päiväkoti-ikäistä edes enää imettää?

Päiväkodissa ja päiväkoti-ikäistä saa ja voi imettää! Imetys saattaa myös helpottaa siirtymätilanteita eli hoitoon jäämistä sekä hoidosta lähtöä. Se ei saa lasta ikävöimään kovemmin imettävää vanhempaansa, koska ikävöinti liittyy enemmän lapsen temperamenttiin kuin imetykseen. Päiväkodin aloituksen vuoksi ei imetystä siis tarvitse tai edes kannata lopettaa. Päiväkodin aloitus on iso asia pienelle. Iltaisin lapselle onkin tärkeää tankata läheisyyttä sekä korjata ikävän ja muiden tunteiden tuomia kuormituksia, ja imetys sopii tähän erityisen hyvin. Imetyksen jatkaminen suojaa myös lasta infektioilta elämäntilanteessa, jossa hän on niille erityisen altis.

Tapaus 6) Lapsi saa raivarit joka päivä, kun haen hänet päiväkodista

Lapsen ikävä ja päiväkotipäivän aikana kertyneet tunteet sekä väsymys ja nälkäkin purkautuvat, kun vanhempi saapuu paikalle. Tässä hetkessä on tärkeää pysähtyä olemaan täysin läsnä lapselle. Lapsen pitää saada tunne purettua ja lasta voi siinä auttaakin. Yksi tehokas tapa on huumori.

“Meillä lapset ryntäävät piiloon, kun näkevät, että olen tulossa. Ihmettelen ensin kovaan ääneen, mihin lapset ovat kadonneet ja sen jälkeen alan etsiä ja jahdata heitä. Lopuksi nauramme kaikki ja stressitasomme laskevat. Näin lapsi saa purkaa kuormitustaan eikä tunne tule ulos hallitsemattomasti raivona.”

Joskus arjen kuormittavuus näkyy myös aikuisessa. Lapsi on päiväkotipäivän jälkeen kuormittunut ja odottaa vanhemman jaksavan auttaa häntä. Kuormittunut vanhempi taas saattaa kokea hakureissut raskaina. Aikuinen voi tehdä lyhyen, alla olevan, läsnäoloharjoituksen ennen lapsen hakemista päiväkodista.

Tapaus 7) Arki tuntuu takkuavan aamusta iltaan eikä aika riitä

Työn, lapsiperheen arjen pienten (tai isompienkin) lasten kanssa, mahdollisten harrastusten sekä kodinhoidon yhteensovittaminen on usein kuluttavaa. Joskus voi helpottaa jo se, kun myöntää ja hyväksyy arjen olevan nyt kuormittavaa ja samalla sallii itselleen negatiivisetkin tunteet. Tällöin niitä ja omia täyttymättömiä tarpeitaan pääsee käsittelemään. Yhteys omaan itseensä ja sen myötä hyvä yhteys lapseen auttaa arjen haasteissa. Kun itsellä on tasapainoinen ja hyvä olo sekä tunnistaa omat tarpeensa ja tunteensa, on helpompi ymmärtää ja nähdä lapsen tunteet ja tarpeet arjen kiireessäkin. Kun lapsi tulee nähdyksi ja kuulluksi empaattisesti, hän yleensä myös helpommin toimii yhteistyössä ja arki tuntuu sujuvan helpommin. (Lisää yhteydestä: Tietoisku: Miksi lapsen ja aikuisen välisen yhteyden vaaliminen on tärkeää? ja Lempeän kasvatuksen viikko 2019 – lauantai).

Iso apu voi olla myös rutiinien tarkastelu. Mikä teillä toimii ja mitä pitää tehdä, jotta kaikilla olisi hyvä olla. Mitä sinä tarvitset ja mitä muut perheenjäsenet tarvitsevat. Perheenä te voitte itse luoda omat toimivat arjen rutiinit, vaikka ne ensialkuun kuulostaisivatkin epäsovinnaisilta.

“Päiväkotipäivien haasteellisuus alkaa jo heti aamusta. Toinen lapsi haluaa aamuisin paljon aikaa, kun taas toinen lapsista haluaa nukkua pitkään. Paras aamurutiini riippuu lapsen luonteesta. Meillä toinen lapsi herätetään niin aikasin, että hänellä on aikaa heräillä ja valmistautua päivään rauhassa. Toinen lapsi taas herätetään vasta, kun muut ovat lähtövalmiina. Näin jokainen pääsee aloittamaan päivänsä omaan tyyliinsä.”

“Minulla on työ, jossa päivät ovat kiireisiä. Töiden jälkeen minulla on kiire hakea lapsi päiväkodista. Kiire on myös päästä kotiin laittamaan ruoka ja kiire päästä syömään, koska nälkäisinä olemme kaikki kiukkuisia. Meidän arkea helpotti huomattavasti oivallus, että arjen rutiineja voi kiepsauttaa eri järjestykseen. Nykyään varaan pienen välipalan mukaani lapsia hakiessa. Vaihdoimme iltapalan ja päivällisen paikkaa siten, että nyt syömme yhdessä pienen välipalan jo heti päiväkodilta lähtiessä. Saamme pahimman nälän kuriin, ehdimme hengähtää hetken yhdessä ja vaihtaa kuulumiset. Voimme mennä rauhassa kotiin ja valmistaa ruoan yhdessä.”

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: vanhemman selviytymispakkaus

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 19 Nov 2021 09:44:47 +0000

Arjen kiireiden keskellä yhteyden ja rakentavan vuorovaikutuksen ylläpitäminen on haastavaa. Kun lähtee aamuvarhain päiväkoti-, koulu- ja työpäivää viettämään ja illalla saapuu kotiin, koko perhe nälkäisenä ja väsyneenä, niin mihinkään isoon ei rahkeet riitä, mutta onneksi pienilläkin teoilla saa paljon aikaiseksi. Tässä kootut vinkkini, joiden avulla arjen saa sujumaan pääsääntöisesti mukavasti.

Jokapäiväiset pienet teot:

1. Huumori ja rentous

Lasten kanssa kaikenlaisissa tilanteissa pääsee usein helpommalla pienen hassuttelun avulla. Huumori alentaa stressitasoja sekä vahvistaa yhteyttä ihmisten välillä.

Jos on esimerkiksi aamulla tiukka tilanne ja alkaa hermot kiristyä, niin tilanne usein helpottuu, jos onnistun päästämään irti omasta kiireen tunteesta tai turhautumisesta ja tuomaan tilanteeseen jotain hassua. Lapsen isoihin tunteenpurkauksiin huumori ei tietenkään sovi, koska se mitätöi lapsen kokemuksen, mutta sellaisiin tilanteisiin, joissa lapsella on ihan hyvä mieli, mutta itseä alkaa hermostuttaa, on huumori oivallinen tapa rauhoittaa itseään ja saada lapsi toimimaan yhteistyössä. Saatan puhua hassulla äänellä, laulaa itse keksimääni hassua laulua tai juksata, että ymmärrän kaiken päinvastoin tai esittää esimerkiksi hassua tai aavistuksen pelottavaa mörköä, dinosaurusta tai vaikka robottia. Yleensä lapset lähtevät tällaiseen leikkiin innolla mukaan eivätkä edes huomaa, että aamu- tai iltatoimet tulivat suoritetuksi.

2. Rutiinien tarkastelu

Miksi tietyt asiat ovat tärkeitä? Ovatko ne kaikki pakollisia tai edes tarpeellisia tai käytännöllisiä? Voiko järjestystä muuttaa? Mikä toimisi paremmin? Meillä esimerkiksi välillä syödään “iltapala” heti työpäivän jälkeen ja päivällinen vasta illemmalla. Näin saamme heti jotain ruokaa, nälkäkiukku on vältetty ja itse ruoan laittamiseen jää enemmän rauhallista aikaa.

3. Lasten osallistaminen

Lapset yleensä haluavat tehdä yhteistyötä, auttaa perheessä tekemällä asioita ja olla hyödyksi tai ainakin kokea itsensä hyödyllisiksi. Yleensä lapset myös toimivat paremmin yhteistyössä, kun he saavat puuhailla jotain sen sijaan, että pitäisi odottaa tai olla passiivisia. Joskus lasten auttaminen tosin hidastaa asiaa tai jopa sotkee, mutta koen tärkeänä tällaisen pienen sekasorron sietämisen, jotta lapsetkin saavat onnistumisen kokemusta. Meillä esim 5- ja 7-vuotiaat osaavat tyhjentää ja täyttää tiskikoneen, tehdä lihapullia ja leipoa mokkapaloja ja lettuja (avustetusti). Olen siis antanut heidän tehdä näitä ilman pikkuasioihin puuttumista tai lapsen tekemisten korjaamista. Olen myös yrittänyt sietää sitä, että tämä on minulle aluksi vähän työläämpää, mutta toisaalta sitten taas paljon ihanampaa, kun saadaan mukavia yhdessäolon hetkiä ja jossain vaiheessa saan jopa apua, kun lapset osaavat ja haluavat tehdä tiettyjä juttuja.

4. Oma jaksaminen

Kaikenlainen jousto, venyminen, huumori, rentous jne edellyttää, että omat voimavarat ovat kunnossa. Tämä ei aina ole helppoa, mutta yksi tärkeimpiä asioita, joista vanhempien täytyisi pitää huolta on se, että saa itse tehdä sellaisia asioita, jotka lisäävät omia voimavaroja. Itse myös koen, että huumori ja rentous sekä yhteys lasten kanssa kasvattavat omia voimavarojani eli tästä seuraa helposti positiivinen kierre, kun löytää ne pienetkin jutut, jotka itselle toimii.

5. Yhteyden ylläpito

Esimerkiksi blogitekstissä olen avannut niitä juttuja, jotka meillä ovat auttaneet yhteyden ylläpitoon: Kun perheeseemme syntyi sisarus.

Yhdistyksen kotisivuilta löytyy monta muutakin tekstiä ja videota yhteydestä ja sen vaalimisesta (Esim: Tietoisku: Miksi lapsen ja aikuisen välisen yhteyden vaaliminen on tärkeää? ja Lempeän kasvatuksen viikko 2019 – lauantai ).

Tilanteen ollessa päällä:

1. Pysähdy

Konfliktien ratkominen vaatii läsnäoloa eli sitä ei saa kunnolla tehtyä, jos miettii jotain seuraavaa asiaa tai on jo ratkaisussa, ilman että on oikeasti pysähtynyt kuuntelemaan. Arjessa on usein miljoona asiaa meneillään samaan aikaan tai tulossa tehtävälistalle, ja voi tuntua siltä, ettei aikaa tai energiaa oikeasti ole pysähtymiseen ja asioiden selvittämiseen. Mutta jos jyrää läpi oman agendansa, siitä seuraa usein vain se, että kaikki itkevät tai ovat kiukkuisia, ja aikaa ja energiaa meneekin sitten siihen, että rauhoitutaan tai siihen, että kaikki ovat tyytymättömiä tilanteeseen.

Ihan konfliktin ollessa päällä voi soveltaa esimerkiksi STOP-tekniikkaa, ja muuten hetkessä olemista voi harjoitella mindfulnessin avulla. Elina Kauppilan Huomaa hetki perheessä -kirjassa on myös esimerkkejä ja harjoituksia tähän aiheeseen

2. Soinnuta

Soinnutaminen pitää sisällään sekä lapseen että itseen kohdistuvan empatian. Pysähtyminen on helpompaa, kun kuuntelee ja ymmärtää myös itseään. Miksi mulla alkaa tässä tilanteessa keittää? Mikä tunne tai täyttymätön tarve siellä takana on? Ja tärkeää on myös päästä pintaa syvemmälle. Eli ei vain “mua ärsyttää, kun tässä kestää” vaan mietitään myös sitä, miksi ei kestä sitä, etteivät asiat mene just niin kuin on ajatellut. Onko se väsymys tai nälkä vai esimerkiksi hallinnan tarve, ja mistä se hallinnan tarve sitten johtuu? Ensinnäkin, kun tunnistaa itsessään niitä asioita, joita tarvitsee tai joista triggeröityy, niitä on helpompi pyytää muilta (tarvitsen ruokaa, unta, 5 minuutin hiljaisuuden jne) ja toisaalta voi myös päästä käsiksi tunnelukkoihin tai haitallisiin ajatusmalleihin, kun miettii esimerkiksi, että “haluan, että lapset käyttäytyy, miksi, no mua hävettää, miksi, no pelkään että mun vanhemmuutta arvostellaan.” Sitten voi miettiä, oletko mielestäsi hyvä vanhempi? Millainen on hyvä vanhempi? Kuka sen määrittelee ja miten? Voiko siitä tehdä päätelmän jostain 10 minuutin irrotetusta kohtauksesta, joka tapahtui vaikka ostoskeskuksessa? Onko sillä edes väliä, mitä joku ulkopuolinen ajattelee? Näin voi myös oppia armollisuutta itseään kohtaan, koska se on toinen huipputärkeä asia vanhemmuudessa.

Ja aivan yhtä tärkeää on lapsen ymmärtäminen. Jokaisella on tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja kaikilla menee hermo, jos ymmärryksen sijaan aletaan kertoa ratkaisua, perustella toista mielipidettä tai vähätellä tunnetta. Esimerkiksi, jos mä kerron, että mua väsyttää, niin en halua, että mies käskee mua nukkumaan enemmän, tai sanoo, etten voi olla väsynyt, kun olen kerta mennyt aikaisin nukkumaan, tai sanoo, että mitä sitten, hänkin on väsynyt. Mä haluaisin, että hän ymmärtää mun tunteeni ja hyväksyy sen, että musta tuntuu väsyneeltä. Ja antaa mulle tuen ja samalla myös mahdollisuuden selvittää itse, miten pääsen tilanteessa eteenpäin. Aivan sama toimii siis lapsen kanssa. Lapsen ymmärretyksi tulemisen kokemusta voi myös tehostaa sillä, että laskeutuu lapsen tasolle, koskettaa hellästi ja huolehtii siitä, että äänensävy on empaattinen.

3. Selitä

Tilanteen ratkaisu ja lapsen/lapsien osallistaminen

Vasta tässä vaiheessa kannattaa alkaa miettiä ratkaisuja tai vetää rajoja. Se, että lasta ymmärtää ei tarkoita sitä, että lapsi saa jotain, mikä ei vaan sovi. Mutta lapsi ei hyväksy yleensä rajan vetoa ennen kuin hän on kokenut tulevansa kunnolla ymmärretyksi.

Ratkaisujen löytämiseksi aikuinen voi auttaa ensin lasta ehdottelemalla ratkaisuja tai kysymällä sopivia kysymyksiä. Esim. Mitä sinä tarvitsisit, jotta tämä onnistuisi? Miten me voidaan hoitaa tämä niin, että kaikki ovat tyytyväisiä? Tässä kannattaa olla luova ja miettiä, kuinka vakava jokin asia on. Esimerkiksi onko sillä väliä, jos lapsella on kengät väärissä jaloissa, housut väärinpäin tai “vääränlaiset” vaatteet tai kämppään jää pieni sotku odottamaan.

Lopuksi

Tähän kirjoitukseen olen koonnut sellaisen mallin, johon itse pyrin. Aina ei kuitenkaan jaksa/pysty/kykene ja silloin saattaa itse kullakin kilahtaa. Silloin tärkeintä on laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja olla armollinen itselleen. Eli kannattaa pitää mielessä, että tämä on tavoitetilani, mutta ei ihmiset aina saavuta tavoitteitaan ja silloin se onkin oivallinen oppimistilanne. Miksi en päässyt ja mikä auttaisi minua seuraavalla kerralla pääsemään siihen, mihin pyrin. Epäonnistumiset eivät määrittele minua tai vanhemmuuttani, vaan se, mikä on perusvireeni ja ajatukseni, kun toimin lasteni kanssa.

– Annika Rintamäki, Kiintymysvanhemmuus ry:n puheenjohtaja –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry