Monien elämä menee ylösalaisin, kun perheeseen syntyy ensimmäinen vauva. Seuraavien sisarusten syntymä ei välttämättä aiheuta niin isoa mullistusta aikuiselle, mutta isomman sisaruksen elämän se voi laittaa päälaelleen. Isompi sisarus joutuu kohtaamaan musertavia tunteita:Mikä on hänen asemansa perheessä? Vieläkö rakkautta riittää hänellekin? Huolehditaanko hänestä, vaikka vauva vie niin paljon vanhempien aikaa? Samaan aikaan lapsi varmasti myös kokee suurta rakkautta vauvaa kohtaan, mutta ei välttämättä osaa näyttää sitä oikein.
Vanhemman silmissä isompi lapsi saattaa vauvan rinnalla vaikuttaa isommalta kuin onkaan. Häneltä tulee vaadittua enemmän ja nopeammin, mitä hänen kykynsä ovat. Hän saattaa myös tuntua ärsyttävältä ja hankalalta ja vanhemmalla voi olla hyvinkin negatiivisia tunteita isompaa lasta kohtaan, etenkin jos tämä reagoi vauvaan voimakkaasti ja esimerkiksi vahingoittaa vauvaa jollain tavalla.
Esikoiseni oli melkein kaksivuotias, kun vauva syntyi. Ensimmäinen vuosi oli aika kamala, kauniisti sanottuna. Vauvan allergia ja itkut ja imetysdieetti yhdistettynä esikoisen voimakkaaseen reaktioon pienemmästä sisaruksesta. Esikoinen raapi vauvan naamaa usein ja yllättäen ilman mitään aikuiselle näkyvää logiikkaa. Kaiken lisäksi olin joka toinen kuukausi yksin lasten kanssa ja lähestulkoon ilman tukiverkkoa, kun mies oli reissutöissä.
Vauvan ensimmäiseen vuoteen mahtui kyllä ihaniakin hetkiä; kävelyretket vauva kantoliinassa katsomaan naapurin eläimiä, kesäpäivät omalla pihalla, rauhalliset illat kotona ja ihan se, kun esikoinen nauratti vauvaa ja näki, miten lapset ihailivat ja rakastivat toisiaan. Mutta sen verran onnettomia olimme esikoisen kanssa tunteiden käsittelyssä, että olin oikeastaan helpottunut, kun pääsin töihin kuopuksen ollessa 1,5-vuotias; kokonainen työpäivä, kun minun ei tarvinnut erottaa tappelevia lapsia toisistaan. Minulla ei ollut oikein ketään sellaista, joka olisi halunnut kysymättä olla lasten kanssa, jotta olisin voinut vähän kasailla omia voimavaroja, mutta työmatkoista tuli itselle sitä omaa aikaa. Aika surullisen kuuloista.
Tiesin kyllä miksi esikoinen käyttäytyi miten käyttäytyi. En vain osannut suhtautua häneen tarpeeksi empaattisesti, enkä osannut antaa hänelle oikeita työkaluja tunteiden käsittelyyn. Enkä aina itse edes näyttänyt hyvää esimerkkiä siitä, miten olla ja toimia isojen tunteiden hyökyessä yli. Keskityin ohjeistamaan oikeaa käytöstä tunteiden sanoittamisen lisäksi, mutta pikkusisaruksen syntymä oli niin iso möykky, että esikoinen ei oikeastikaan pystynyt käsittämään mitään muuta kuin sen oman pahan olonsa, ja ennen kuin sitä pääsi avaamaan, niin kaikki puheet siitä, miltä aikuisesta tai vauvasta tuntuu kaikuivat kuuroille korville. Ja meidän tapauksessa kieltäminen, toruminen ja seurauksien selittäminen teki tunnemöykystä vielä isomman. Lapsi kyllä tiesi, että teki jotain, mitä ei olisi saanut tehdä, mutta hänellä ei ollut taitoa reagoida rakentavammin ja saarnaaminen sai hänet tuntemaan itsensä arvottomaksi aikuisen silmissä; hänhän oli epäonnistunut, kun ei pystynyt hillitsemään itseään. Ja tämä vain vahvisti sitä huonoa kierrettä, kun lapsella oli entisestään kurjempi olla ja hän reagoi vielä voimakkaammin ja tämä vaikutti tietenkin omiin tunteisiini lasta kohtaan.
Tähän soppaan voisi vielä lisätä ulkoisen paineen. Lähipiiri kummasteli, miksen saa lasta kuriin ja millaisen kamalan kakaran olen luomassa, kun en kurita lasta, joka vahingoittaa pienempää sisarusta. Oma sydän ja kokemus sanoi, että tämä on pitkäjänteistä työtä, pikavoittoja ei jaella ja tiesin, että mitä huonommin itse reagoin lapseen, niin sitä enemmän tämä purkaa pahaa mieltään pienempään sisarukseen. Hän oli tällaisen selviämiskeinon itselleen kehittänyt ja minun tehtäväni vanhempana oli antaa lapselle parempia keinoja ilmaista ja käsitellä näitä tunteita. Minun piti myös hyväksyä, että ympärilläni olevat ihmiset eivät välttämättä tue tai kannata näkemyksiäni. Tähän auttoi se, että järkeilin asian niin, että he eivät näe kaikkia niitä hyviä hetkiä, mitä minulla on lasteni kanssa, vaan he todistavat usein vain niitä hetkiä, kun minulla tai lapsilla on jokin stressitilanne käynnissä ja tilanne voi senkin takia näyttäytyä omituisena tai kaoottisena toisen silmin. Eivätkä ulkopuoliset tunne lapsiani niin hyvin. He eivät näe sitä, mitä seuraavina päivinä tapahtuu, kun saan lapsen kanssa onnistuneen kokemuksen tunteiden käsittelystä. Eivätkä he näe sitä, mitä seuraa, kun en onnistunutkaan olemaan lapsen kanssa rakentavasti.
Onneksi minulla on ystäviä, joiden kanssa hankalia tilanteita pystyy purkamaan ja saamaan vähän perspektiiviä asioihin. Ja Kiintymysvanhemmat ry:n kotisivuilta, sekä someryhmistä saan hyviä ajatuksia ja uusia näkökulmia asioihin ja tietenkin tukea sekä varmistusta vaikeina hetkinä siihen, että olen oikealla tiellä, vaikka välillä olisikin vaikeampaa.
Raskaasta alusta huolimatta lapset leikkivät tällä hetkellä enimmäkseen sovussa. Tämä lohduttaa minua paljon, eli aina voi tehdä korjausliikkeitä, vaikka aluksi menisikin asiat hiukan pieleen. Vauvavuotena harvalla on muutenkaan sellaista sisäistä zen-tilaa, jonka avulla pystyisi aina suhtautumaan rakentavasti ja oikealla tavalla, jos esikoinen reagoi voimakkaasti. Se, että pystyy olemaan yhteydessä lapseen ja olemaan empaattinen ja tukemaan tunnetaidoissa, vaatii kuitenkin myös sitä, että itsellä on hyvä olla ja se oma yhteys itseensä on kunnossa ja omiakin tunnetaitoja on tullut harjoiteltua. Ja tietenkin sen, että myös omat tarpeet on jotakuinkin täytetty, ettei joudu jatkuvasti pyristelemään oman sietokyvyn rajoilla. Onneksi lapsen kanssa voi kasvaa yhdessä, ja löytää itsekin rakentavia keinoja kohdata ristiriitatilanteita, sitten kun aika on oikea. Ennen sitä riittää, että aikuisella on lasta kunnioittava asenne ja tahtoa toimia oikein. Sitten, kun on taitoa ja kykyä, pystyy tukemaan paremmin lasta.
Minulta siis puuttui taitoja, jotta sain tilanteen rauhoitettua esikoisen mustasukkaisuuden suhteen. Ensimmäinen taito oli yhteyden korjaaminen esikoisen kanssa. Paljon riippuu lapsen luonteesta tai temperamentista, mutta oma lapseni koki erittäin raskaana sen, että hän joutui jakamaan vanhemmat vauvan kanssa. Yksi käännekohta lasten kanssa tuli siinä vaiheessa, kun aloin osoittaa hellyyttä sekä rakkautta ihan koko ajan lapsille. Eli kerroin monta kertaa päivässä, kuinka ihana lapsi on, miten nautin hänen seurastaan, miten onnellinen olen, kun minulla on juuri tuollainen lapsi. Sen lisäksi halasin, hipaisin, silitin ja kosketin lasta aina kun menin ohi tai olin lähellä lasta. Yritin myös jatkuvasti muistuttaa itseänikin siitä, miten ihana ja rakastettava lapsi on ja katselin tietoisesti lasta ihastuneesti. Kaikki tämä vahvisti lapsen yhteyttä minuun, mutta samalla myös omaa yhteyttäni lapseen ja minun oli helpompi olla empaattinen ja nähdä syyt lapsen teon taustalla, myös silloin, kun lapsi teki jotain epätoivottua. Tein toki kaikkea edellä mainittua aiemminkin, mutta jossain vaiheessa tajusin, ettei se riittänyt lapselle, vaan hän tarvitsi varmistusta ja rakkaudenosoituksia ihan koko ajan. Mustasukkaisuus vauvasta oli niin voimakasta ja vauvan tulo oli ikään kuin rikkonut perheemme symbioosin.
Toinen taito (jonka opin vasta tänä vuonna!) on se, että minun pitää näyttää omalla esimerkilläni, miten ristiriitatilanteita ratkotaan. Kun lapset alkavat riitelemään, menen puuttumaan tilanteeseen rauhallisesti. Jos itse olen tunteiden vietävänä ja stressitilassa, selvittäessäni lasten riitoja, niin sama tunnetila tarttuu lapsiinkin. Ensin siis puutuin riitoihin neutraalisti esim. rauhallisella äänellä selostaen: “Näen että H itkee, sinulla K näyttää olevan kaikki traktorit. Voitko kertoa mitä tapahtui?” Sitten annoin lasten itse kertoa, mitä on tapahtunut ja miltä toisen tekemät asiat tuntuivat. Aluksi tietenkin enemmän johdattelua ja sanoittamista. Myöhemmin aloin kannustamaan lapsiani kertomaan itse toiselle, miltä jokin tietty asia tuntuu, tai että mitä he haluavat sillä hetkellä. Pian minun ei enää tarvinnutkaan juuri puuttua tilanteisiin, joskus saattoi riittää ihan se, että kauempaa ohjeistin, että kertokaa se sanoin ja lapset alkoivat kertomaan, mitä ovat vailla. Nyt lapsilla on useimmiten kyky hallita tunteitaan ja he osaavat yleensä selvittää erimielisyytensä puhumalla. Välillä tietenkin itse kullakin läikkyy yli ja tunteet kuohuvat, mutta siinä on sitten tilaisuus oppia itse ja opettaa lasta tunnistamaan täyttymättömiä tarpeita, jotka usein vaikuttavat siihen, että ei pysty suhtautumaan ymmärtäväisesti muihin. Lempeässä kasvatuksessa on ihanaa se, että saa ja pitää olla lempeä myös itselleen; kukaan ei osaa kaikkea heti ja täydellisesti, mutta kaikki voivat oppia ja kasvaa, jos pitää mielen avoinna.
– Annika –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2018.