koululaiset - Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäisiä ratkaisuja pelien hallintaan

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 02 Nov 2022 09:28:33 +0000

Monen vanhemman mieltä painaa lapsen ruutuaikojen kanssa kamppailu. Mikä on sopiva määrä ja miten hallita ruutuaikaa? Mitä jos ruutuajoista tulee jatkuvasti riitaa? Entä jos antaa lapsen olla ruudulla mielin määrin, millainen tulevaisuus lapsella sitten on?

Nir Eyal kirjoittaa artikkelissaan hieman erilaisesta lähestymistavasta ruutuaikojen suhteen. Hänen mukaansa on hyvä laittaa lapsi itse vastuuseen peliaikojensa hallinnasta, luonnollisesti niin, että vanhempi tukee ratkaisun teossa. Näin lapsi oppii seuraamaan omaa käytöstään ja sen seurauksena oppii myös hallitsemaan omaa ajankäyttöään sekä mihin huomionsa kiinnittää. Myös epäonnistumiset kuuluvat tähän oppimisprosessiin.

Aloita nuorena ja kerro faktat Lapsen kasvaessa

Ruutuajan hallinnan opettaminen on sitä helpompaa, mitä aiemmin sen aloittaa. Kun lapsi alkaa osoittamaan isompaa kiinnostusta ruutuihin, on aika aloittaa. Vanhempi selittää lapselle mahdollisimman yksinkertaisesti, että liian iso ruutuaika verottaa muusta hauskasta tekemisestä. Lasta voi muistuttaa kaikesta kivasta, josta hän pitää: leikkimisestä, lautapeleistä, kirjojen lukemisesta, puissa kiipeilystä, vanhemman kanssa olemisesta jne. Lapselle voi selittää, että ruutuaika on pois näistä muista kivoista aktiviteeteista.

Lapselle voi myös selittää, että pelit ja ohjelmat on suunniteltu niin, että niihin jää koukkuun ja katsomisesta tulee tapa. On tärkeää, että lapset ymmärtävät, että pelit ja videot on tehty rahan ansainta mielessä ja siksi ne on suunniteltu siihen, että niitä mahdollisimman moni haluaa käyttää pitkiä aikoja.

Kunnioita itsemääräämisoikeutta

Kun lapsi ymmärtää tosiasiat, voi lapselta kysyä, paljonko ruutuaikaa on riittävästi. Lapselle voi demonstroida ajan käsitettä vaikka ohjelman pituudella, esimerkiksi 1 tunti voi olla 3 jaksoa Oktonautteja.

Kun lapsi on saanut itse määritellä riittävän ruutuajan, häntä pitää myös tukea siitä kiinni pitämisestä. Voi esimerkiksi opettaa sovelluksen tai munakellon käyttöä, joka ilmoittaa kuluneen ajan. Jos lapsi ei pysty pitämään sovitusta kiinni, pitää keskustelu käydä uusiksi.

Lapsen kasvaessa

Kun lapsi kasvaa, hän tietenkin ajoittain tarkistaa ruutuaikansa ja määrittelee sen taas sopivaksi. Tärkeä huomio sääntöjen toteutumisessa on se, että säännöt ovat lapsen omia, ei vanhemman sääntöjä, eli lapsi itse vastaa niiden toteutumisesta. Eikä vanhemman tarvitse olla tässä taisteluparina, vaan sovellus tai ajastin on se, joka muistuttaa lasta ruutuajan loppumisesta. Lapsi on myös sitoutuneempi toteuttamaan ikävän siirtymisen ruudulta muuhun aktiviteettiin. Tämähän ei ole aikuisellekaan aina helppoa, mutta tällainen ennakkosopimus voi tehdä siitä helpompaa. Tällainen sopimus voi myös auttaa lasta hallitsemaan oman keskittymisen jakautumisen, eli ruudut eivät häiritse hänen keskittymistään. On tärkeää, että lapsi saa kokemuksen siitä, että hän pystyy itse hallitsemaan, mihin hän aikansa käyttää, vaikka sovellukset ja videot on tehty tavalla, joka koukuttaa.

OMIA HUOMIOITA

Tiedän itse, miten vaikeaa omaa ruutuaikaa on ajoittain hallita. Etenkin väsyneenä aivot saavat somesta ja peleistä juuri oikeanlaista mielihyvähormonia, vaikka tosiasiassa ruudulla olo ei minua rentouta tai tuo lisää energiaa, kuten vaikka ulkoilu tuo. Silti omien lasten kanssa minulla on melko vapaa ruutuaikamalli. Lapset tosiaan hallitsevat itse ruutuaikansa käytön, mutta artikkelin luettuani olen miettinyt, että pitäisi vielä uudestaan käydä läpi ruutuajan koukuttavuutta ja sitä, mitä kaikkea muuta kivaa voisimme tehdä. Ja hieman haastaa lapsia, että voisiko ruutuaikaa sittenkin olla vähemmän. Tässä tuleekin se mutta, jotta tämä toimii, niin myös minun on näytettävä esimerkkiä ja houkutella lapsia enemmän yhteisiin tekemisiin, eikä heti hyväksyä lasten vastustelua siitä, että metsäretki on tylsää tai jokin yhteinen puuha ei enää kiinnostakaan.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: aikuisen vakava sairaus

Kiintymysvanhemmuus ry — Sat, 03 Sep 2022 14:52:38 +0000

Kiintymysvanhemmuudessa lempeys ja lapsentahtisuus ovat tärkeitä arvoja. Arjessa aikuisella on normaalisti paremmat resurssit joustaa ja sopeutua erilaisiin tilanteisiin kuin lapsella saati pienellä vauvalla. Vanhemman sairastuessa perheen dynamiikka kuitenkin muuttuu, ja kaikki joutuvat nopeasti sopeutumaan uudenlaiseen tilanteeseen.

Sairastuin rintasyöpään 33-vuotiaana maaliskuussa 2022. Perheen vanhin lapsi oli tuolloin ekaluokkalainen, neljäs 8 kk ikäinen vauva ja minä kolmen nuorimman kotiäiti. Aiemmin olin huolehtinut perheen arjen pyörittämisestä pitkälti yksin, kun sukulaiset asuivat kaukana ja puoliso teki pitkiä työpäiviä. Yleensä lapset kulkivat mukanani joka paikassa, enkä ollut ollut vauvasta erossa vielä käytännössä lainkaan. Isommatkaan lapset eivät oikeastaan koskaan olleet käytännön syistä olleet hoidossa. Diagnoosi oli perheen aikuisille valtava järkytys, tilastollisesti ajatellen sairastumiseni oli niin epätodennäköistä. Silti olimme hetkessä päätyneet tilanteeseen, jossa lukemattomat tutkimukset ja hoidot alkoivat kiihtyvällä tahdilla täyttää kalenteriani.

Alkuun olin kauhuissani siitä, kuinka saisimme arjen toimimaan muuttuneessa tilanteessa. En voisi ottaa lapsia mukaan lääkärikäynneille enkä hoitoihin, jotka kohdallani alkoivat noin viiden kuukauden mittaisella sytostaattijaksolla. Meillä ei kuitenkaan ollut valmiina verkostoa, joka auttaisi lastenhoidossa. Erityisen huolissani olin perheen vauvasta. Hoitojärjestelyjen lisäksi olin surullinen ja huolissani siitä, kuinka paljon hänen arkensa tulisi muuttumaan. Tähän asti olimme nukkuneet kylki kyljessä perhepedissä ja olin imettänyt nukkuessani. Nyt en uskaltaisi enää nukkua vauvan vieressä, jotta en vahingossa imettäisi häntä myrkylliseksi lääkityllä maidollani.

Hankalassa tilanteessa saimme kunnan kotipalvelusta pari viikoittaista käyntiä keventämään arkea. Näistä ei kuitenkaan ollut apua lääkärikäynneille tai hoitoihin pääsemistä ajatellen, koska käynnit ajoittuivat aina tiettyihin kellonaikoihin ja viikonpäiviin toisin kuin syöpähoidot. Onneksi monet ystävät ja sukulaiset tarjoutuivat myös auttamaan meitä. Pienten lasten kannalta oli helpottavaa, että isovanhemmat pääsivät vuorotellen vähän pidemmäksi aikaa meille, jolloin lapsilla oli tuttu hoitaja saatavilla, kun kävin itse sairaalassa. Myös puolisoni pitkän kesäloman ajan pääsin käymään ongelmitta hoidoissa.

Olen imettänyt isompia lapsiani useita vuosia ja minulle on ollut tärkeää, että lapset saavat vierottua itse rinnalta (tämä tapahtuu yleensä 2,5 – 7 ikävuoden välillä). Nyt minun oli pakko tauottaa vauvaikäisen imetys täysin. Syöpätautien puolelta yleisohjeena oli lopettaa imetys kokonaan, mutta päätin itse toisin. Vaikka en voisi pitkän sytostaattihoitojakson aikana imettää, voisin ylläpitää maidontuotantoa ja tarjota lypsettyä maitoa vauvalle taas lääkehoitojen loputtua. Ehkä hän jopa palaisi vielä rinnalle. Minusta tuntui huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta antaa imetyksen jatkumiselle vielä mahdollisuus, kuin päättää asiasta vauvan puolesta ja lopettaa imetys lääkkein. Siitäkin huolimatta, että se tarkoitti kuukausia jatkuvaa lypsämistä hukkaan.

Koska minulla ei ollut aikaa lopettaa imetystä vähitellen, päätin jatkaa ensimmäisen hoitopäivän aamuun asti entiseen tapaan. Tuon kahden viikon ajan imetin ainoastaan makuuhuoneessa, jotta siitä muodostuisi vauvalle tuttu imetyspaikka. Imeystauon alkaessa taas pysyttelimme poissa makuuhuoneesta, jotta imetyspaikka ei muistuttaisi vauvaa rinnasta. Syliä ja läheisyyttä pystyin onneksi tarjoamaan kantoliinassa, jossa vauva rauhoittui, mutta ei hamuillut pääsyä rinnalle.

Olin etukäteen pelännyt, että yöimetyksiin ja perhepetiin tottunut vauva itkisi lohduttomasti läpi yön rauhoittumatta mihinkään. Hän kuitenkin viihtyi niin hyvin kantoliinassa, että päädyin nukkumaan ensimmäiset päivät sohvalla vauva liinaan sidottuna. Vaikka järjestely onkin kaukana turvallisesta perhepedistä, oli se meidän tilanteessamme erinomaisen toimiva. Vauva sai nukkua edelleen lähelläni, mutta minun oli mahdotonta imettää häntä. Liinasta vauva ei myöskään päässyt putoamaan, joten uskalsin itsekin nukkua. Vauva alkoi nukkua täysin ilman itkuja ja unikouluja todella pitkiä, kahdeksan tunnin mittaisia unia. Oli äärimmäisen helpottavaa huomata, miten nopeasti vauva tottui uudenlaisiin öihin. Epämukavat unet sohvalla puoli-istuvassa asennossa olivat pieni hinta siitä onnesta.

Lasten kanssa puhuimme sairastumisesta avoimesti ja rehellisesti, mutta positiiviseen ja toiveikkaaseen sävyyn. He saivat kysyä ja keskustella asiasta aina silloin, kun itse halusivat. Lapset myös käsittelivät uutta tilannetta kukin tavallaan. Viisivuotias piirsi kuvan pahoista soluista, jotka valtasivat äidin rinnan. Kolmevuotiaan roolihahmojen valikoimaan taas ilmestyi dinosauruksen lisäksi myrkkysaurus, joka myrkyttää muita. Yleisesti ottaen lapset suhtautuivat sairastumiseen arkisen välittömästi ja mutkattomasti. Siitäkin huolimatta, että kalju äiti näytti yhden illan ajan luurangolta.

Sytostaattihoitojen aikana olen ollut väsyneempi ja fyysisesti huonommassa kunnossa kuin normaalisti. Emme siis ole voineet lasten kanssa tehdä kaikkia niitä asioita, joita normaalisti tekisimme. Monilta osin arki on kuitenkin pysynyt melko ennallaan. Äidin kokkaaman päivällisen sijaan olemme syöneet valmisruokia ja retket lähipuistoon on ajoitettu niille päiville, jolloin oma vointini on ollut hyvä. Lapset ovat myös päässeet välillä ulkoilemaan sukulaisten tai kotipalvelun työntekijöiden kanssa. Kiintymysvanhemmuuteen kuuluu lempeys ja armollisuus paitsi lapsia, myös itseään kohtaan. On täysin hyväksyttävää, että arki pyöriikin nyt tavallista enemmän oman kodin seinien sisäpuolella. Ja ehkä lempeälle vuorovaikutukselle on taas löytynyt jopa tavallista enemmän tilaa, kun kiire ja aikataulujen seuraaminen on jäänyt sairaalakäyntejä lukuun ottamatta pois.

Vakava sairaus on erityisesti alkuvaiheessa henkisesti raskas uutinen. Onkin tärkeää, että perheen aikuisilla on mahdollisuus käsitellä tilanteeseen liittyviä tunteita ja huolia lasten kuulematta. Sukulaisten ja ystävien tarjoama tuki on tärkeää, mutta kannattaa myös käyttää hyväkseen mahdollisuutta keskustella ammattilaisten kanssa. Kun aikuinen saa itse käsiteltyä asiaa riittävästi, on hänen helpompaa jutella siitä lasten kanssa lempeästi ja neutraalisti. Luonnollisesti kaikki tunteet saavat näkyä kotona ja myös aikuinen saa olla surullinen. Oma ahdistus ei kuitenkaan sekoita arkea liikaa, kun sitä on saanut turvallisesti purkaa.

Lopulta kaikki on mennyt paljon paremmin kuin uskalsin alussa edes toivoa. Minun ei tarvinnutkaan luopua kaikista itselleni tärkeistä tavoista hoitaa ja kasvattaa lapsiani. Vaikka arki on ollut erilaista, on siinä kuitenkin edelleen samanlaista lapsentahtisuutta, lämpöä ja läheisyyttä kuin aiemminkin. Olen päässyt takaisin perhepetiin ja olen jaksanut viettää aikaa lasten kanssa, kunhan tahti on tarpeeksi rauhallinen. Ehkä saamme vielä joskus jatkaa imetystäkin.

Julkaistu 09/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Miten selvitä vanhemmuudesta lempeästi isomman lapsen kanssa?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 05 May 2022 07:48:32 +0000

Seuraavaksi esittelemme lempeitä keinoja, joilla ratkaista tänään aiemmin esiteltyihin myytteihin liittyviä pulmia tai pohdintoja.

“Lapsi oppii kunnioittamista, jos häntä kohdellaan kunnioittavasti”

Vältä lapsen kanssa keskustellessa kaikkea vähättelevää puhetta. Mitä isompi lapsi, sitä paremmin hän myös ”lukee rivien välistä” ja ymmärtää esimerkiksi kehonkieltä tai puheen ja kehonkielen ristiriitaa. Vanhemman vähättelevä vuorovaikutustyyli hajottaa yhteyttä lapsen kanssa. Kuuntele ja kunnioita myös lapsen mielipiteitä ja näkemyksiä.

Ammenna esimerkin voimasta. Suhtaudu lapsen yksityisyyden-tarpeeseen sensitiivisesti. Puhu kauniisti ja kunnioittaen erilaisista kehoista, älä arvostele omaasikaan. Jos tämä on vierasta, panosta opetteluun! Keskustele lapsen kanssa säännöllisesti omien ja muiden ihmisten rajojen tärkeydestä, käytä konkreettisia esimerkkejä. Myönnä myös oma erehtyväisyytesi tai jos joku asia on sinulle vaikea puhua. Se lisää inhimillisyyttäsi myös lapsen silmissä ja vahvistaa pidemmällä tähtäimellä yhteyttänne.

“Lapsi tarvitsee luotettavan aikuisen, joka kuuntelee ja ymmärtää tuomitsematta”

Nuoruusikäinen etenkään ikävaiheen alussa ei välttämättä avaudu tai puhu yhtään mitään jos aikuinen kyselemällä kyselee. Yhteyden vahvistamiseksi kannattaakin vaalia niitä samankaltaisia asioita jotka toimivat aikanaan silloin, kun lapsi oli pienempi. Tällaisia voivat olla perheen mieltymysten mukaan esimerkiksi yhteinen ruuanlaittotuokio, automatka treeneihin kahdestaan, leffahetki tai mikä tahansa jossa on helppo olla läsnä. Nuoren kanssa voi erityisesti toimia tekeminen, jossa ollaan läsnä vähän vaivihkaa, tekemisen ohessa.

Vanhemman on tärkeää olla aidon kiinnostunut lapsen arjesta, kaverisuhteista ja niiden mutkista, koulunkäynnistä ja vapaa-ajan kiinnostuksen kohteista. Vaikka esimerkiksi tietokonepelaaminen ei vanhempaa kiinnostaisi mutta on lapselle intohimo, olisi vanhemman tärkeää aidon kiinnostuneesti esimerkiksi pyytää lasta kertomaan lempipelistään.

Vanhemman olisi ehdottoman tärkeää omaksua vuorovaikuttamisen tapa, jossa aikuinen ymmärtää, kuuntelee ja on rauhallisesti läsnä. Näin hän viestii hyväksyntää, joka on lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutussuhteen keskiössä.

Säännöllinen itsemyötätuntoharjoittelu tuo myös vanhemman elämään paljon positiivisia vaikutuksia. Ne heijastuvat kaikkiin ihmissuhteisiin ja omaan mielenterveyteen. Vanhemman on ehdottoman tärkeää vaalia omaa jaksamistaan ja mielenterveyttään myös koulu- ja nuoruusikäisten kanssa elettäessä.

“Nuoren käytökselle on aina joku syy, joka on monimutkaisempaa kuin pelkkä kapinointi”

Nuoren, kuten pienemmänkin lapsen käytökselle on aina jokin syy, joka on monimutkaisempaa kuin pelkkä kapinointi. Joskus esimerkiksi koulukiusaaminen, mielenterveyden haasteet, päihteiden käyttö tai seksuaalinen hyväksikäyttö näkyy nuoresta päällepäin poikkeuksellisen vihaisena, surullisena, aggressiivisena tai muuten poikkeavana käytöksenä, jolla nuori viestii hätäänsä.

Toisinaan tuntuu siltä, että kommunikaatio on kokonaan katki koulu- tai nuoruusikäisen kanssa. Tällöin tutustuminen rakentavaan vuorovaikutukseen ehdottomasti kannattaa. Englanniksi löytyy tietoa myös NVC Non Violent Communication termillä. Tästä löydät kaikki Kiintymysvanhemmuus ry:n julkaisut rakentavasta vuorovaikutuksesta.

Katso

Haastettelu: Laura Markham: Kuinka vahvistaa yhteyttä isomman lapsen kanssa UUSI

“Avoin seksuaalikasvatus antaa nuorelle asianmukaista tietoa, jonka perusteella lapsi voi tehdä hyviä itselle sopivia valintoja”

Kun seksuaalisuuteen liittyvistä teemoista jutellaan ikätasoisesti pienestä pitäen, on keskustelua helpompi ylläpitää isompanakin! Avoimeen seksuaalikasvatukseen kuuluu olennaisena osana runsas keskustelu omista ja muiden rajoista ja niistä kiinnipitämisestä, omista valmiuksista, omista haluista ja kieltäytymisestä. Kun nämä aspektit ovat olleet säännöllisessä keskustelussa ja lapsen lapsuus on muuten ollut turvallinen ja tasapainoinen (tai mahdolliset turvattomuudet tai epätasapainot on huolella käsitelty!) , hänestä ei kasva holtiton vaan vastuullinen.

Useille vanhemmille pelkkä seksuaalikasvatukseen suhtautuminenkin edellyttää alkuun pureutumista myös omaan seksuaalisuuteen ja jopa oikeilla nimillä puhumisen taidon opettelemiseen. Omaan seksuaalisuuteen liittyviä asioita kannattaisi alkaa työstämään oikeastaan vähitellen jo viimeistään, kun vasta odottaa perheenlisäystä saapuvaksi. Silti koskaan ei ole onneksi liian myöhäistä ja yksi tuore ja loistavasisältöinen kirjavinkki on esimerkiksi Marja Kihlströmin vuonna 2020 julkaisema teos “Oikeilla nimillä: Seksuaalikasvatusta kaikille”.

Yhdenvertaisuuteen, vähemmistöihin ja sukupuolten moninaisuuteen liittyvät teemat voivat olla vielä monille 80-90-luvunkin lapsille verrattain etäisiä. Vanhempi saa olla nuoren edessä myös tietämätön ja hukassa. Sen ääneen myöntäminen voi avata upeita keskustelusiltoja ja vanhempi voi oppia nuorelta valtavasti itselleen uutta tietoa.

Kuuntele

Podcast: Seksuaalikasvatusmyytit UUSI

“Anna nuoren toteuttaa itseään, ilmaista omia mielipiteitään ja mieltyä asioihin jotka kokee itselleen sopiviksi”

Lapsen tulee saada tehdä omat valintansa ja mieltyä hänelle sopiviin ja tärkeisiin asioihin. Aikuisen tehtävä on taata lapsen turvallisuus ja auttaa oppimaan yhteiskunnan normeihin ja muihin yleisesti hyväksyttyihin tapoihin.

Jos nuori haluaa ilmaista itseään esimerkiksi ulkonäöllisesti kovin vastoin vanhemman mieltymyksiä ja tämä herättää vanhemmassa negatiiviseksi koettuja tunteita, auttaa tässäkin asiassa yhteyden vahvistaminen ja aito kiinnostus nuoren kertomaa kohtaan. Näiden avulla hyväksyntää on helpompi muodostaa ja olemassa oleva ehdoton rakkaus saada kaivettua esille.

Nuoren valintojen herättäessä vanhemmassa vastarintaa, pelkoa tai ahdistusta, on vanhemman aiheellista syventyä pohtimaan tarpeita ja ajatuksia omien tunteidensa takana. Omat käsittelemättömät kokemukset on tärkeä työstää. Näin autamme katkaisemaan sukupolvien ketjuja.

“Kaikkien mielenterveys vaatii erityishuomiota”

Mielenterveyden edistämisestä kannattaa ehdottomasti lukemalla ottaa selvää, jos aihepiiri tuntuu vieraalta. Vanhemman on tärkeää fokusoida ajatustaan myös omaan mielenterveyteensä ja vointiinsa. Itselle on yhtä tärkeä hakea tarvittaessa apua kuin nuorelle. Tabujen murtaminen murtaa myös muuria, joka yhä mielenterveysasioiden ympärillä seisoo vahvana. Kotona on tärkeää puhua mahdollisista mielenterveyden haasteista ikätasoisesti, salailematta ja avoimesti. Jos puhuminen on vaikeaa, tulee etsiä muut itselle sopivat keinot tuoda teemaa esille. Jos nuori ei omista mahdollisista haasteistaan halua puhua vanhemmalleen (tämä on erittäin normaalia), on suurinta rakkautta ja kunnioitusta, jos vanhempi rauhassa ja loukkaantumatta auttaa löytämään tahon, joka nuorta auttaa. Yleensä tällainen keskeinen taho on esimerkiksi koulun oppilashuoltohenkilöstö tai perheneuvola.

Suorittamiskeskeisessä yhteiskunnassa voi tuntua hankalalta mallintaa rentoutta ja rauhallisuutta. Näille olisi kuitenkin löydettävä sijansa. Rentouden keskellä on helpompi kohdistaa lempeitä ja myötätuntoisia ajatuksia itselleen ja perheelleen. Rentoutuminen ja pysähtyminen auttaa myös priorisoimaan ja ehkä sitä kautta karsimaan turhia kuormitustekijöitä perheensä arjesta. Yksi helppo tapa opetella rauhoittumista on säännöllinen mindfulness- harjoittelu.

Meitä suomalaisia on vuosikymmenten aikana kasvatettu pärjäämään yksin. Tilastot kuitenkin osoittavat karulla kielellään että se ei ole tapa, jolla terveyttämme tuetaan. Loppukaneettina haastankin jokaisen lukijan miettimään ja toteuttamaan yhden keinon, jolla edistää yhteisöllisyyttä elämässään. Pienenä vinkkinä annettakoon, että yksi helppo ja todella toimiva keino on vertaistuki, jota Kiintymysvanhemmuus ry tarjoaa livenä ja verkossa.

– Lotta Parkkonen –

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

“Tiukat rajat tai holtittomuus” Myyttejä kouluikäisistä ja nuorista

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 05 May 2022 06:36:22 +0000

Tänään teemaviikkomme on edennyt kouluikäisiin ja nuoriin, painottuen murrosikään sen merkityksellisyyden ja ainutlaatuisuuden takia. Murramme sellaisia myyttejä, joihin monissa perheissä törmätään ja jotka asettavat haasteita arkeen.

Nuoruusiän kasvu ja kehitys on pitkä ja monimutkainen prosessi, joka asettaa myös vanhemmuuden hyvin uudenlaisen vaiheen ja haasteenkin eteen. Nuoruusikäisen aivotoiminnot järjestäytyvät osin uudelleen ja aivojen kehitys jatkuu aina noin 25-vuotiaaksi saakka. Nuoruusikä on uudelleenjärjestäytymisen aikaa myös siinä mielessä, että silloin on mahdollista korjata mahdollisia lapsuuden traumaattisia kokemuksia ja kehityksellisiä ongelmia. Nuoruusiän lisäksi vain varhaislapsuus on yhtä mullistava vaihe ihmisen elämänkaaressa.

Murrosiän alussa eli varhaisnuoruudessa (noin ikävuodet 11-14) nuori alkaa etsiä itseään, omana erillisenä yksilönään, joka ei ole riippuvainen vanhemmistaan. Tällöin lapsen suurena kehitystehtävänä on vähitellen irtautua vanhemmistaan. Kehon fyysiset muutokset ajoittuvat myös enimmäkseen varhaisnuoruuteen. Keskinuoruus (noin ikävuodet 15-18) on persoonallisuuden ja tunne-elämän voimakkaan kehityksen aikaa. Myöhäisnuoruudessa (noin ikävuodet 19-25) aivot jatkavat kehittymistään ja esimerkiksi tunnesäätely kypsyy edelleen.

“Lapsen pitää kunnioittaa aikuisia”

Kunnioitus on molemminpuolinen prosessi. Ei voi olettaa, että lapsi yksin kunnioittaa aikuista, jos lasta kohtaan ei olla kunnioittavia. Yksi hyvinvoinnin tärkeä osa-alue onkin lasta kunnioittavat aikuiset. Kunnioittaminen on moniulotteista ja kasvatuksessa sen voidaan ajatella tarkoittavan paitsi henkistä, myös fyysistä ja kasvua tukevaa kunnioitusta. Lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on tärkeä kuulla ja kunnioittaa. Lasta kunnioittaa myös, kun opettaa lapselle oman esimerkin avulla omista rajoista kiinni pitämistä, tunne- ja vuorovaikutustaitoja sekä muita elämässä tarvittavia taitoja. Jos lasta jollain elämän osa-alueella kohdellaan kaltoin tai väheksyvästi, ei hänkään koe aitoa kunnioitusta vastapuolta kohtaan.

Alakouluikäinen lapsi tarvitsee ennen kaikkea perheensä ja muiden läheistensä tukea, lämmintä vuorovaikutusta ja ymmärrystä. Varhaisnuoruusikäisen tarpeina vuorottelevat vapaus ja lähimmäisten emotionaalinen tuki ja kannattelu. Nuorelle on usein tärkeää saada olla ja ajatella jotain muuta kuin mitä hänen vanhempansa ovat. Tämä ei viesti kunnioituksen puutteesta, vaan oman itsensä etsimisestä sekä vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä, jotka ovat tärkeitä normaalin kehityksen virstanpylväitä.

“Rajat ja tiukka linja on välttämättömiä tässä ikävaiheessa”

Vanhemmalla on varmasti hyvät tarkoitusperät, kun hän asettaa tiukat rajat lapselle. Vanhempi saattaa pelätä, että lapsi tekee vääriä valintoja. Osa vanhemmista saattaa ajatella, että mahdollisimman tiukoilla rajoilla hän suojelee lastaan holtittomalta elämältä. Yksipuolisella sanelulla ei välttämättä saavuta kuitenkaan tavoitetta. Lasta kunnioittavalla vuorovaikutuksella pääsee usein pidemmälle. Toimivan vuorovaikutuksen merkitys perheen sisällä on suuri myös lapsen kasvun ja kehityksen näkökulmasta. Lisäksi se suojaa ja edistää mielenterveyttä.

Jos rajat ovat keinotekoisia ja/tai tarpeettomankin tiukkoja ja perusteettomia, niillä ei siis saavuteta sitä hyötyä mitä niillä haetaan. Etenkin nuoruusiässä voi käydä niin, että vanhempi kokee kadottaneensa yhteyden nuoreen. Nuori ei puhu tai tunnu edes kuuntelevan, eikä vanhempi ole enää perillä siitä, mitä tämän elämässä ja ajatuksissa tapahtuu. Tiukoilla rajoilla yritetään siis korjata mahdollisia seurauksia tai helpottaa vanhemman pelkoa. Nuori kuitenkin tulkitsee tiukat rajat epäluottamuksena omaan arviointikykyyn. Perusteettomat tai tarpeettoman tiukat rajat vain luovat kitkaa vanhemman ja nuoren välille, haurastuttavat yhteyttä ja etäännyttävät. Näin nuori jakaa vielä vähemmän asioitaan vanhemman kanssa.

Joskus lapselle pitää kuitenkin asettaa rajoja tai muistuttaa pelisäännöistä. Rajoja asettaessa on tärkeää käydä vuoropuhelua lapsen kanssa. Rajojen asettamisen olisi hyvä perustua molemminpuoliseen kunnioituksen ja luottamukseen. On myös tärkeää miettiä, onko jokin raja todella tarpeen ja mihin se oikeastaan perustuu.

“Teinin huono käytös on vain kapinointia, mikä kuuluu teini-ikään”

Vanhempi toimii parhaimmillaan tunnepuskurina nuorelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että vanhempi vastaanottaa nuoren tunnekuohun ja palauttaa sen hänelle entistä siedettävämpänä ja turvallisempana sekä selkeänä. Nuoren saadessa harjoitella ja ilmaista tunteitaan kotona, tarve haastaa aikuisia kodin ulkopuolella on usein pienempi. Aikuisen on reagoinnin lisäksi erityisesti tarpeen kestää nuoren kuohuntaa.

Moittiva, opettava tai lohduttava lähestymistapa myrskyävän nuoren kohtaamisessa on aikuiselta hyvin tyypillistä. Lue päivän keinokoosteesta siitä, millainen lempeä kohtaamistapa olisi toimivampi vaihtoehto nuoren kanssa.

Yksi nuorten yleisimmistä mielenterveyden häiriöistä ovat vaikeudet tunnesäätelyssä. Tunnesäätelyn vaikeudet voivat ilmetä esimerkiksi ihmissuhderistiriitoina (esimerkiksi voimakkaat jatkuvat riidat kotona tai muissa läheisissä ihmissuhteissa) tai itsetuhoisena käytöksenä (oman hyvinvoinnin laiminlyönti, ylenpalttinen riskinotto, itsensä satuttaminen), koska nuoren keinot päästä eroon hankalaksi koetuista tunteista ovat kehittymättömiä.

Aikuinen on lapsen ja nuoren malli myös itsesäätelyssä eli on todella tärkeää, että aikuisella itsellään on tunnesäätelytaitoja ja mentalisaatiokykyä. Valtaosan suomalaisista aikuisista omat tunne-ja vuorovaikutustaidot vaatisivatkin säännöllistä ja systemaattista harjoittelua. Näiden lisäksi itsemyötätunto on teema, jota vanhempien olisi erittäin tärkeää omaksua paitsi kasvatuksen myös oman hyvinvointinsa tueksi. Itsemyötätunnon vaikutuksesta aikuisten hyvinvoinnille on tehty satoja tutkimuksia. Sen hyötyjä ovat esimerkiksi vähäisempi ahdistuneisuus, masentuneisuus ja stressi, suurempi onnellisuus ja yleinen tyytyväisyys elämään, sekä paremmat yhteistyö- ja ihmissuhdetaidot. Itsemyötätunto myös kasvattaa motivaatiota tavoitella korkealle arvotettuja tavoitteita.

Nuorille tehdyt itsemyötätuntotutkimukset osoittavat itsemyötätuntoisten nuorten voivan paremmin. He ovat vähemmän ahdistuneita, stressaantuneita ja masentuneita sekä tyytyväisempiä elämäänsä kuin itselleen ankarat nuoret. Itsemyötätunto on onneksi opittavissa oleva taito, joten ikinä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Jonkinasteinen kapinointi ja rajojen koettelu kuuluu normaaliin murrosikään. Sen sijaan ylenpalttinen vihamielisyys tai holtiton käytös ei ole normaalia murrosiän käytöstä vaan taustalla on kyse jostain muusta, joka on tärkeä selvittää.

“Avoin seksuaalikasvatus lisää holtitonta seksuaalista käytöstä” ja “seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista voi myös vaieta”

Vanhemman vastuu ja velvollisuus ulottuu kasvatuksessa keskeisesti myös seksuaalikasvatukseen, halusi hän sitä tai ei, koki hän sitä omakseen tai ei. Jotta vanhempi pystyy kasvattamaan lasta seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa, tulee hänen ensin syventyä teemaan oman itsensä kautta. Jos omaan seksuaalisuuteen liittyy epävarmuuksia, ahdistusta, sanojen löytämisen vaikeutta tai traumoja, on tätä tärkeää työstää.

Tunnetaidot ovat yksi keskeinen osa-alue myös seksuaalikasvatuksessa. Nykyvanhemmat ovatkin ymmärrettävästi usein ison haasteen edessä: valtaosan oma aikanaan saatu seksuaali- ja tunnekasvatus on ollut olematonta ja koko aihe on voinut olla vaiettu tai jopa kielletty.

Seksuaalikasvatuksesta on monenlaisia tärkeitä hyötyjä ja siksi seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista ei kannata vaieta. Sen avulla lapsi oppii paremmin tuntemaan omat rajansa ja ilmaisemaan, jos kokee rajojaan rikottavan tai uhattavan. Yhtä tärkeänä seksuaalikasvatuksessa otetaan huomioon myös toisen ihmisen rajat ja niiden kunnioittaminen. Onnistunut seksuaalikasvatus myös tukee lapsen itsetuntemusta ja opettaa hänelle oikeita asioita luotettavasta lähteestä.

Koko seksuaalisuuden kenttä on tietyllä tapaa muuttunut ja vapautunut viime vuosina nopeasti. Valtaväestölle perinteinen monoamorinen parisuhdekäsitys voikin olla nuoren mielestä täysin muuta, kuin mitä hän haluaa. Myös erilaiset seksuaalivähemmistöt ovat valtaosalle nuorista arkipäivää, kun taas vanhemmalle jo alati kehittyvä termistö voi olla vierasta.

“Nuoren pitää ymmärtää, että aikuiset tietävät asiat paremmin”

Tämän hetkisten lasten ja nuorten maailma on hyvin erilainen kuin nykyisten vanhempien, saati isovanhempien maailma on ollut. Yksilöä korostavat arvot ovat lisääntyneet ja nuorten riippuvuus vanhempien sukupolvesta vähentynyt.

Korostunut riskinottohalu ja tietty kuolemattomuuden ajatus kuuluvat nuoruusikään ja ne voivat tuntua aikuisen näkökulmasta hyvin pelottavilta. Niinpä aikuinen usein päätyy neuvomaan nuorta, kieltämään häneltä ehkä tarpeettomastikin eri asioita ja kuittaamaan nuoren mahdollisia mokia sanomalla “mitäs minä sanoin!”.

Jos vanhempi pelkää nuoren tekevän pahoja virheitä, on järkevää lähteä pohtimaan, mistä pelko johtuu ja onko pelolle oikeasti tarvetta. Onko nuori temperamentiltaan sellainen, joka joutuu helposti vaikeuksiin? Onko vanhempi itse elänyt nuoruuden, joka on jättänyt häneen pelkoja tai ahdistusta? Lempeä vanhempi voi myös avoimesti myöntää nuorelleen, että pelkää asioita X tapahtuvan, koska Y. Myöntäminen ja avoin keskustelu vähentävät kitkaa nuoren ja vanhemman välisessä yhteydessä ja lisäävät myös nuoren empatiaa vanhempaansa kohtaan.

Lapset ovat meillä vain lainassa, on sanonta joka kuvaa hyvin myös elämää nuoren kanssa. Lapsi ei ole vanhempansa unelmien ja mieltymysten jatke, vaan oma erillinen yksilönsä persoonineen ja kiinnostuksen kohteineen. Etenkin tietyssä nuoruusiän kehitysvaiheessa on täysin normaalia ja yleistä, että nuori haluaa tarkoituksellakin olla hyvin erilainen kuin vanhempansa.

“Nuorten mielenterveysongelmat ovat muoti-ilmiö”

Tämä on valitettavasti edelleen ihan todellinen myytti ja uskomus, enemmän vanhemman polven tai teeman itselleen vieraaksi koskevien keskuudessa. Tämä on myös hyvin vähättelevä, totuudenvastainen ja epäempaattinen toteamus.

Nuorten mielenterveys on ollut viime aikoina valtavasti esillä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Etenkin nuorten tyttöoletettujen ahdistuneisuus on lisääntynyt. Samoin nuorten tekemien rajujen väkivaltarikosten määrä.

Nuorten mielenterveysongelmien määrän kasvu on osin merkki avoimemmasta keskustelukulttuurista ja varhaisemmasta puuttumisesta, mutta myös hätähuuto yhteiskunnallisesta muutoksesta. Mielenterveysongelmat usein valitettavasti kasaantuvat niille, joille kertyy muutakin huono-osaisuutta ja moniulotteisia terveysongelmia. Ongelmat ovat usein sukupolvesta toiseen jatkunut ketju, ja kaikkihan me tiedämme, miten vaikeaa yksinkertaistenkin asioiden sukupolviketju voi olla katkaista. Saati jos ongelmaa on monella osa-alueella ja mahdollinen tukiverkosto on samassa, tai jopa vaikeammassa tilanteessa.

Osin yhteiskunnan raamit, osin pelkkä aikuisten arkinen viesti asettavat nykynuorille valtavasti paineita. Pitäisi jaksaa opiskella ja tietää jo hyvin nuorena, mille alalle haluaa suuntautua. Pitäisi olla itseohjautuva ilmiöoppija, pienenä lapsena jo mahdollisimman itsenäinen ja yksin pärjäävä. Samaan aikaan voi katsoa somesta ihmisten filtteröityä elämää, josta on hankala erottaa todellisuus ja valhe, oli katsojana sitten lapsi tai aikuinen. Kotona vanhemmat uupuvat omien töittensä ja muiden vaatimustensa alle, usein kaukana läheisverkostoistaan (koska ei ehdi edes pitää yhteyttä kehenkään) ja usein hankalaksi koetut tunteensa alkoholiin tai puhumattomuuteen hukuttaen, koska näin on omassa lapsuudessaankin oppinut.

Kuulostaa kieltämättä raadolliselta ja surulliselta. Yksi arkinen ja yhteiskunnan miljardeja vaatimaton ratkaisu ongelmaan on niinkin yksinkertainen kuin lempeys. Lempeys sekä itseään vanhempana kohtaan, myös lasta ja nuorta kohtaan. Lue lisää päivän myytinpurkujulkaisusta.

– Lotta Parkkonen –

Lähteet

Bildjuschkin, K. 2019. Lasten ja nuorten seksuaalikasvatus vanhemmuuden näkökulmasta. Lääkärikirja Duodecim.
Bluth, K & Neff, K. 2018. The self-compassion workbook for teens. New Harbinger Publications.
Grandell. R. 2015. Itsemyötätunto. Tammi.
Karila-Hietala & Lassander. 2018. Nuoren mielen ensiapu – mielenterveysosaamista lasten ja nuorten kohtaamiseen. Suomen mielenterveysseura.
Kristeri, I. 2018. Näe minut. Books on Demand.
J. Lönnqvist, M. Henriksson, M. Marttunen & T. Partonen (toim.). 2014. Psykiatria. Duodecim.
Mielenterveystalo. Nuoret.
MLL. Vanhempainnetti. Lapsen kasvu ja kehitys.
Moisala, S., Parkkila, M. & Rämet, V. 2022. Opas nuorten tunnesäätelyvaikeuksista. Opinnäytetyö, Oulun ammattikorkeakoulu.
Trogen, T. 2020. Positiivinen kasvatus. PS-kustannus.
Väestöliitto. Seksuaalikasvatus.

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Keinoja katkenneen kommunikaation korjaukseen

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 04 May 2022 07:08:54 +0000

Toisinaan tuntuu siltä, että kommunikaatio on katki koululaisen tai teinin kanssa. Vanhemman oman kommunikaation parantamiseen tarvitaan lukematon määrä toistoja ja uusia keinoja. Tällöin tutustuminen rakentavaan vuorovaikutukseen kannattaa. Englanniksi löytyy tietoa myös NVC Non Violent Communication termillä. Tässä tekstissä avaan NVC-prosessin vaiheet luettuani 2019 ilmestyneen Marshall Rosenbergin kirjan: “Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus”.

NVC-prosessin vaiheet ovat: 1) Havainto, 2) Tunteet, 3) Tarpeet ja 4) Pyyntö. NVC-prosessin ensimmäisen vaiheen tarkoitus on kuvailla tilanne juuri niin kuin sen on havainnut ilman, että tulkitsee. Mikäli havaintoon sekoittuu tulkintaa tai mielipiteitä, kuulija kuulee kommentin kritiikkinä. Havaintojen tulee perustua tilanteeseen, aikaan ja asiayhteyteen. Yleistykset ovat tulkintoja. Ne saavat kuulijan puolustuskannalle, suuttumaan tai kieltämään koko asian.

Toisen vaiheen tehtävänä on ilmaista, mitä meistä tuntuu. Tässä vaiheessa on tärkeä erottaa tunteet siitä, mitä ajattelee toisen käyttäytymisestä. Se, mitä ajattelee toisen käyttäytymisestä on tulkintaa ja mielipiteitä. Tunteiden nimeäminen ja sanoittaminen auttaa kuulijaa luomaan yhteyden puhujan kanssa. Tunteita ilmaistessa näytämme haavoittuvuutemme, joka auttaa ristiriitatilanteita käsiteltäessä.

Kolmannessa vaiheessa kerromme tarpeistamme eli siitä, mikä synnyttää tunteemme. Mikäli ilmaisemme tarkasti tarpeemme, on todennäköisempää saada ne täytetyksi. Kun ihmiset lakkaavat puhumasta toistensa vioista ja puhuvat tarpeistaan, mahdollisuudet kaikkien osapuolten tarpeiden tyydyttämiseen kasvavat. Kun kuulemme kielteisen viestin meillä on neljä tapaa ottaa viesti vastaan: 1) syytämme itseämme 2) syytämme toisia 3) aistimme omat tunteemme ja tarpeemme 4) aistimme toisen ihmisen kielteisen viestin taustalla vaikuttavat tunteet ja tarpeet. Toisten syyttäminen, arvostelu ja tulkinnat ovat epäsuoria tapoja ilmaista omia tarpeitamme ja arvojamme. Mutta tämä aiheuttaa sen, että kuulija kuulee asian kritiikkinä, jolloin alkaa puolustella tai vastahyökkää. Mitä tarkemmin osaamme yhdistää tunteet tarpeisiimme, sitä helpompaa toisten on vastata myötäeläen ja auttaa toteuttamaan toisen tarpeet.

Neljännessä vaiheessa ilmaisemme pyynnön. Kun olemme kertoneet havaintomme, tunteemme ja tarpeemme, meidän tulee muodostaa tarkka pyyntö eli tekoja, jotka täyttäisivät tarpeemme. Pyynnöt tulee esittää myönteisessä muodossa, sillä kiellot eivät kerro kuulijalle, mitä sanoja haluaa, mutta saavat aikaan vastustusta. Pyynnön esittäjän tulee miettiä tarkkaan, mitä hän haluaa, jotta hänen tarpeensa tulevat täytettyä. Lisäksi kannattaa pyytää selkeitä, toteutettavissa olevia tekoja, eikä abstrakteja ja monitulkintaisia asioita. Pyyntöjä ei tule sekoittaa vaatimuksiin. Pyynnöstä voi kieltäytyä ja kieltäytyjän tarpeisiin suhtaudutaan myötätunnolla. Mikäli pyynnön esittäjä syyllistää, arvostelee tai tuomitsee kieltäytymisestä, pyyntö on ollut vaatimus. Takaisin heijastaminen tarkoittaa, että voit kommenttisi jälkeen pyytää kuuntelijaa toistamaan se, minkä sanoit. Jos heijastettu viesti poikkeaa lähettämästämme viestistä, saamme mahdollisuuden korjata kommenttiamme.

NVC-prosessin kaksi puolta:

Rehellinen itseilmaisu
Empaattinen kuunteleminen

Rehellinen itseilmaisu tarkoittaa sitä, että ilmaisemme itseämme rehellisesti ja haavoittuvasti. Tavoitteena on luoda rehellinen ja empaattinen suhde, jossa päätöksentekoprosessi hyödyttää molempien osapuolten tarpeita. Empaattinen kuunteleminen tarkoittaa ymmärtävää ja kunnioittavaa suhtautumista toisten kokemuksiin.

Lue lisää

Blogi: Miten koin Hanna Savannan haastattelun?
Haastattelu: LKV2019: Hanna Savanna

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeän kasvatuksen viikko 2022

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 25 Apr 2022 10:09:36 +0000

Tervetuloa Lempeän kasvatuksen viikolle! Tämän vuoden Lempeän kasvatuksen viikolla eli LKV:lla pureudumme myytteihin, joita lasten kasvatukseen liittyy. Olemme jaotelleet päivät seuraavasti:

Joka päivä julkaisemme kuvataulun myyteistä ja niiden purusta, koosteen siitä, miten myytit puramme ja mistä voi halutessaan lukea lisää tietoa. Emme jätä asiaa kuitenkaan tähän, vaan haluamme myös tarjota teille keinoja, joilla voimme toimia toisin, kuin myytit sanovat.

Viikon aikana julkaisemme myös haastatteluja, järjestämme työpajan ja luennon sekä tarjoamme harjoituksia. Julkaisemme joka päivä myös podcastin, jossa keskustelemme vieraan kanssa eri päivien teemoista.

Myytit ovat sanattomia uskomuksia siitä, millainen vanhemman kuuluu olla tai miten kasvattaa. Myytit ovat usein tiedostamattomia ja tunnetasolla ilmeneviä huolia. Ne saavat meidät paheksumaan, ahdistumaan ja syyllistymään, vaikka emme osaa selittää sitä. Myytti ohjaa käyttäytymistä, kunnes sen tiedostaa ja käsittelee.

Kasvatusmyyttejä on monenlaisia samalla tavalla kuin kasvatustapoja ja vanhempia. Myös kulttuuriset käsitykset kasvatuksesta ovat syvällä ja ne voivat vahvistaa tiettyjä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on ihan curlingia” – Myyttejä kiintymysvanhemmuudesta ja lempeästä kasvatuksesta

Kiintymysvanhemmuuden periaatteet käsitetään joskus väärin ja julkisessa keskustelussa toistuvat tietyt virheelliset oletukset. Ajatellaan, että kiintymysvanhempi kasvattaa lasta curling-tyylillä; lapsi kasvaa ilman rajoja, häntä ei koskaan kielletä eikä pettymyksiäkään ikinä aiheuteta. Mutta mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Tässä kirjoituksessa puramme joitakin kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen liittyviä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on samaa kuin curling-kasvatus. Kiintymysvanhemmuudessa silotellaan lapsen tunteet. Aikuinen ei kestä lapsen pettymyksiä.”

Vaikka lempeä kasvattaja ei ehdoin tahdoin keksi lapselleen pettymyksen aiheita, niin elämä kyllä niitä lapselle eteen tuo. Lapsi kokee kiukkua ja pettymyksen tunteita, vaikkei niitä keinotekoisesti hänelle järjestettäisikään. Riittää, että elää normaalia elämää ja on muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Lempeä kasvattaja myös sallii lapselle kaikki tunteet. Lapsen ymmärtäminen ja tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että lapsi ei saisi kokea myös negatiivisia tunteita. Empatialla ja tunteiden hyväksymisellä sen sijaan tuetaan lapsen omaa kykyä kannatella myös niitä. Monen vanhemman on välillä vaikea nähdä lasta oikein surullisena tai pettyneenä, mutta kun aikuinen hallitsee itse tunnetaidot, hän pystyy erottamaan lapsen tunteet omistaan ja kestää ne paremmin. Jos tarkastellaan vanhemmuuden nelikentän erilaisia kasvatustyylejä (ks.kuva), niin curling-vanhemmuus voisi osua sallivan ja laiminlyövän kasvatuksen neliöihin ja vanhempi voi vaihdella myös eri kenttien välillä. Kiintymysvanhemmuus taas on auktoritatiivinen kasvatustyyli, eli se sisältää sekä lämpöä että rajoja.

Lue lisää

“Kiintymysvanhemmuudessa ja lempeässä kasvatuksessa ei ole rajoja.”

Lempeässä kasvatuksessa on kyllä rajat, mutta näkökulmamme rajoihin saattaa poiketa valtavirrasta. Se sijaan, että piirtäisimme lapsen ympärille rajat, joiden sisällä lapsi saa toimia, me piirrämmekin rajat itsemme ympärille. Tämän lisäksi tuemme lasta siinä, että hän oppii tunnistamaan omat rajansa ja pitämään niistä kiinni sekä myös huomaamaan ja kunnioittamaan muiden itsensä ympärille asettamia rajoja.

Lue lisää

Tietoisku: Eikö lapsi tarvitse jonkinlaiset rajat?
Blogi: Vallattomat rajat

“Kiintymysvanhemmuus lapsi ei opi yhteiskunnan sääntöjä, koska häntä ei rangaista.”

On totta, että lempeään kasvatukseen eivät kuulu rangaistukset, uhkailut, kiristäminen tai muu vallankäyttö. Lempeässä kasvatuksessa ajatellaan, että lapsi oppii paremmin, kun vanhempi kertoo ja näyttää esimerkillä, miten toimia erilaisissa tilanteissa. Kun lasta rangaistaan, hän alkaa helpommin valehtelemaan ja salaamaan virheensä. Mutta kun lapsi tietää, että vanhemmalle voi kertoa virheensä ilman rangaistuksen pelkoa, pysyy vanhempi paremmin perillä lapsen ajatuksista ja kokemuksista. Virheistä pystyy oppimaan vain, jos niitä ei joudu salailemaan tai häpeämään.

Lue lisää

Tietoisku: Mikä ero on rangaistuksella ja seuraamuksella?
Tietoisku: Mitä riskejä on rankaisemisen käytössä kasvatusmenetelmänä?

“Kiintymysvanhempi ei koskaan kiellä lasta.”

Kiintymysvanhemmuutta kuvaillaan usein vanhemmuutena, jossa lapselle ei sanota ei. Tästä taas herkästi tehdään päätelmä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja lapsesta kasvaa rajaton. Olettamukset ovat vääriä, sillä kiintymysvanhemmatkin kieltävät lapsiaan ja ohjaavat lasta oikeanlaiseen toimintaan. Tässä piilee koko asian ydin: pelkän kieltämisen sijaan on paljon tehokkaampaa kertoa lapselle, minkälaista toimintaa häneltä odotetaan. Ohjeistuksen sanominen kiellon sijaan myönteisessä muodossa kertoo lapselle paljon enemmän ja hänen aivonsa pystyvät käsittelemään pyynnön paremmin kuin kiellon. Lempeä kasvattaja myös perustelee kiellon lapselle ja joskus käykin niin, että vanhempi ei itsekään tiedä, miksi on kieltämässä jotain lapselta. Ilman perusteltua syytä esitetty kielto saattaa silloin osoittautua turhaksi.

Lue lisää

Tietoisku: Saako lasta kieltää?
Tietoisku: Mikä on kiintymyssuhdeteoria ja miten se liittyy kiintymysvanhemmuuteen?
Tietoisku: Mitä on lempeä kasvatus?

– Annika Rintamäki –

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lapsen myönteisen kehonkuvan tukeminen

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 20:06:13 +0000

Ulkonäkö on paljon esillä yhteiskunnassamme, eikä siltä voi välttyä juuri missään. Huomattavaa on, että ulkonäköön suhtaudutaan usein vaateliaasti, jopa negatiivisesti. Sosiaalinen media on täynnä ihmisten huolella harkittuja omakuvia, televisiossa pyörii pitkä lista muodonmuutosohjelmia ja iltapäivälehdissä hehkutetaan tai kauhistellaan julkkisten muuttunutta ulkonäköä. Median lisäksi latautunut suhtautuminen kehoon näkyy myös tavallisten kansalaisten keskuudessa, esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä käytyinä dieettikeskusteluina ja oman kehon jatkuvana mittaamisena ja arvioimisena. Haitallisesta keho- ja ruokapuheesta on tullut niin tavallista, ettei sitä aina edes huomaa.

Jatkuva ulkonäköön kohdistuva puhe ei kuitenkaan ole harmitonta. Tietynlaisen ulkonäön ihannointi ja nostaminen muita arvokkaammaksi synnyttää kuvan, jonka mukaan tietyt ulkonäkökriteerit täyttävä olisi ihmisenä onnellisempi, arvokkaampi ja parempi. On kuin yksilön täytyisi näyttää tietynlaiselta tullakseen hyväksytyksi, ja jopa hyväksyäkseen itsensä. Tällainen suhtautuminen altistaa monenlaisille kehonkuvaan liittyville ongelmille, jotka ovat tänä päivänä hyvin yleisiä.

Erityisen alttina jatkuvalle ulkonäköpuheelle ovat lapset ja nuoret. Kehonkuva syntyy ja vahvistuu lapsuuden ja nuoruuden aikana, ja nuoruudessa kielteiseksi muodostunut kehonkuva harvoin muuttuu myönteiseksi ilman aktiivista omaa yritystä. Vanhempien ja muiden lapsille ja nuorille läheisten aikuisten olisikin hyvä pohtia, kuinka he omalla toiminnallaan voivat tukea lapsen myönteisen kehonkuvan kehitystä ja suojata lapsen käsitystä itsestään arvokkaana ihmisenä.

MIKÄ KEHONKUVA ON?

Kehonkuva on ihmisen subjektiivinen käsitys omasta kehostaan. Se on sitä, millaisena ihminen kokee ja näkee kehonsa, eikä se välttämättä ole suoraan yhteydessä siihen, millainen keho oikeasti on.

Sekä positiivinen että negatiivinen kehonkuva ovat laajoja, yksilöllisiä ilmiöitä, mutta yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että ihminen, jolla on myönteinen kehonkuva, on sinut oman ulkomuotonsa kanssa. Hän arvostaa kehoaan ja sen piirteitä, haluaa pitää siitä hyvää huolta ja kuunnella sen tarpeita. Myös myönteistä kehonkuvaa ylläpitävien ihmissuhteiden solmiminen on todennäköisempää silloin, kun ihminen suhtautuu kehoonsa arvostavalla tavalla. Myönteisen kehonkuvan omaava henkilökään ei välttämättä aina ole täysin tyytyväinen ulkonäköönsä, mutta hän pystyy hyväksymään asian ilman, että se määrittäisi häntä liikaa ihmisenä. Positiivinen kehonkuva siis suojaa niin ulkonäkökriiseiltä, oman kehon liialliselta kurittamiselta kuin haitallisilta ihmissuhteiltakin.

Kielteisesti omaan ulkonäköönsä suhtautuva sen sijaan arvostelee, häpeää ja jopa inhoaa omaa ulkomuotoaan. Negatiivinen kehonkuva voi aiheuttaa esimerkiksi ahdistusta, arvottomuuden tunnetta, syrjään vetäytymistä ja ulkopuolisuutta. Pahimmillaan se voi johtaa jopa hengenvaarallisiin mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin.

MYÖNTEINEN SUHTAUTUMINEN OMAAN KEHOON ON LAPSELLE LUONTAISTA

Pieni lapsi suhtautuu kehoonsa luonnostaan myönteisesti. Hän ei etsi itsestään vikoja tai arvostelun paikkoja. Vauva tutkailee sormiaan, ihmettelee varpaitaan ja iloitsee peilikuvansa näkemisestä. Taapero puolestaan esittelee napaansa, taputtelee tyytyväisenä vatsaansa ja jatkaa itsensä ihailua peilistä.

Kun lapsi kasvaa, suhtautuminen omaan kehoon voi kuitenkin muuttua. Yleensä viimeistään esikouluiässä lapset oppivat vertaamaan itseään muihin, ja kouluiässä oman ja toisten kehojen vertailu on hyvin tavallista. Aina vertailu ei ole haitallinen asia vaan se voi olla sävyltään neutraalia: “Anna on pidempi kuin minä, mutta minulla on pidemmät hiukset”. Oman kehon ja sen kelpaavuuden kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole lainkaan harvinaista lasten ja nuorten keskuudessa. Esimerkiksi murrosiän mukanaan tuomat fyysiset muutokset voivat olla nuorelle kova pala. Tuolloin on tärkeää, että hänellä on luotettava aikuinen tukenaan.

Lapsuudessa muovautunut suhtautuminen omaan kehoon seuraa ihmistä tavallisesti läpi elämän ja erilaisten vaiheiden, ellei sitä pyri tietoisesti muuttamaan. Lapsuuden merkitys kehonkuvan kehityksen kannalta on siis hyvin suuri ja tärkeä.

YMPÄRISTÖN MALLI KEHONKUVAN KEHITTYMISESSÄ

Lapsi imee ympäristöstään jatkuvasti informaatiota ja oppii tehokkaasti mallista. Hän havainnoi hämmästyttävän tarkasti sitä, kuinka muut ihmiset suhtautuvat häneen, itseensä ja toisiinsa. Tämä havainnointi tapahtuu paitsi puheen, myös sanattoman viestinnän, kuten eleiden pohjalta. Kun mietitään, kuinka lapsen myönteisen kehonkuvan kehitystä voi tukea, kannattaakin aluksi kääntää katse omaan napaan. Miten minä itse suhtaudun omaan kehooni? Millä tavalla puhun ulkonäöstäni, ja miten kohtelen itseäni? Entä millä tavalla puhun toisista ihmisistä ja heidän vartaloistaan?

Lapsi suhteuttaa omaa ulkonäköään läheisiinsä. Jos oma vanhempi tai muu lapselle läheinen aikuinen suhtautuu kielteisesti omaan tai toisten ulkonäköön, voi lapsen olla vaikea oppia ajattelemaan hän itse on rakastettava juuri sellaisena kuin on. Itsensä hyväksyminen ja omien piirteidensä arvostaminen voi olla vaikea, mikäli siihen ei saa mallia lähipiiristä.

Jos aikuinen tunnistaa oman hankalan kehosuhteensa, kannattaa itselleen olla lempeä. Ongelma on nykypäivänä hyvin yleinen, eikä se tee kenestäkään huonompaa vanhempaa. Asiaa kannattaa kuitenkin pyrkiä työstämään. Kehonkuvan muuttaminen myönteisempään on mahdollista, kun siihen pyrkii tietoisesti ja aktiivisesti. Asian kanssa ei myöskään tarvitse olla yksin, vaan apua on saatavilla. Mikäli avun hakemisen kynnys tuntuu korkealta, voi aluksi aloittaa pienin askelin. Jo pelkkä ongelman tiedostaminen on tärkeä asia, ja esimerkiksi myönteistä kehonkuvaa tukevien some-tilien seuraamisella ja aihetta käsittelevän kirjallisuuden lukemisella voi olla yllättävän suuria vaikutuksia yksilön kehonkuvaan.

KEHONKUVA KEHITTYY VUOROVAIKUTUKSESSA

Aikuisen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja lapsen kasvuympäristön merkitys kehonkuvan kehittymisen kannalta on merkittävä. Lapsen keholliset, psyykkiset ja emotionaaliset kokemukset muotoutuvat hiljalleen hänen kehonkuvakseen. Esimerkiksi se, miten vauvan tarpeisiin vastataan ja kuinka häntä kosketetaan ja lohdutetaan, vaikuttaa vauvan hiljalleen syntyvään kuvaan itsestään. Myönteinen, hyvältä tuntuva kosketus ja läheisyys tukevat positiivisen kehonkuvan kehitystä myös myöhemmin. Lapsen on tärkeää myös kokea Niin ikään sekä hyväksynnän tunne että onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä kehoitsetunnon rakentajia. Niin ikään sekä hyväksynnän tunne että onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä kehoitsetunnon rakentajia. Jokaisen lapsen tulisikin saada kokea olevansa rakastettu, hyväksytty ja arvostettu.

Lapselle kannattaa iästä riippumatta kertoa, että hän ja hänen kehonsa on arvokas juuri sellaisena kuin on, omana ainutlaatuisena, oikeanlaisena kokonaisuutenaan. Samalla ulkonäköä ei kuitenkaan kannata painottaa liikaa. Lapsi, joka saa kehuja muustakin kuin siitä, miltä näyttää, oppii antamaan ulkonäölle vähemmän painoarvoa kuin toistuvasti lähinnä ulkonäköön pohjautuvia kehuja saava lapsi. Ulkonäön ohella lasta kannattaa kehua esimerkiksi hänen luonteenpiirteistään, yrittämisestä, osaamisesta ja uuden oppimisesta.

Lapsen kanssa kannattaa keskustella muutenkin avoimesti kehoon liittyvistä asioista. Keskustelujen myötä lapsi oppii kehosanastoa ja luontevan suhtautumisen kaikkiin kehonsa alueisiin. Esimerkiksi kehon kehitysvaiheet, muutokset ja yksilölliset erot ovat asioita, joita lapsen kanssa voi ikätasoisesti käsitellä. Yhdessä kannattaa myös ihmetellä sitä, miten hienoihin asioihin ihmiskeho pystyy. Jalkojen avulla voimme hiipiä hiljaa tai juosta kovaa, käsillämme pystymme piirtämään, kirjoittamaan ja leikkimään ja silmien avulla saamme ihastella monenlaisia ihmeellisiä asioita. Kun lapsella on avoin keskusteluyhteys vanhempien kanssa, hänen on todennäköisesti helpompi kääntyä vanhemman puoleen myös silloin, kun jokin asia mietityttää.

Myös lapsen itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittaminen on tärkeää. Kun lapsi huomaa, että hänen rajojaan rikotaan vain painavasta syystä, kertoo se lapselle, että hänen kehonsa on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Varhainen omien rajojen tunnistaminen ja puolustamaan oppiminen helpottaa niiden tunnistamista ja puolustamista myöhemminkin.

Samalla, kun aikuinen suhtautuu lapsen kehoon arvostavasti, on lapselle tärkeää opettaa vastaava suhtautuminen myös muita ihmisiä kohtaan. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan, eivätkä ulkoiset piirteet tee ihmisestä toista parempaa, arvokkaampaa tai tärkeämpää, mutteivät myöskään huonompaa tai vähemmän arvokasta. Samalla kannattaa opettaa lapsi kunnioittamaan keho- ja ruokarauhaa; toisten ihmisten kehoja tai ruokavalintoja ei arvostella tai kyseenalaisteta eikä toista ihmistä kosketeta ilman lupaa.

HYVINVOINTIA TUKEVAT ELÄMÄNTAVAT

Katarina Meskanen kirjoittaa kirjassaan Rakas keho, että myönteisen kehonkuvan ja hyvinvointia edistävien elämäntapojen välinen vaikutussuhde kulkee molempiin suuntiin. Terveelliset elämäntavat tukevat myönteistä kehonkuvaa, ja kun ihminen suhtautuu kehoonsa myönteisesti, hän todennäköisesti myös kohtelee sitä paremmin. Näin ollen terveyttä tukevien tapojen opettaminen ja mallintaminen lapselle kannattaa.

Terveellisistä elämäntavoista puhuttaessa on kuitenkin tarpeen tarkentaa, mitä niillä tarkoitetaan. “Terveellisyys” on nykyään paikoin hyvinkin latautunut termi. Sillä saatetaan markkinoida asioita, jotka voivat terveyden edistämisen sijaan jopa heikentää sitä, kuten totaalista herkuista kieltäytymistä, erilaisia lisäravinteita tai uusia dieettejä. Voisikin olla parempi puhua terveellisten elämäntapojen sijaan yksilön hyvinvointia tukevista elämäntavoista. On erittäin tärkeää muistaa, että terveellisyys ei ole ehdottomia, yleispäteviä kieltoja, rajoituksia tai itsensä piiskaamista, päinvastoin. Ruokailu on sallivaa ja joustavaa, liikuntaa pyritään harrastamaan ilon kautta ja itselle annetaan lupa levätä silloin, kun sitä kaipaa.

On tärkeää myös huomata, ettei terveellisiä elämäntapoja tule opettaa lapselle ulkonäköä korostavasti, vaan siksi, että ne tukevat lapsen hyvinvointia ja jaksamista niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Tätä voi havainnoida lapselle konkreettisilla esimerkeillä. Lapsi saattaa itsekin huomata, että hyvin nukutun yön jälkeen on paremmalla mielellä, että nälkäisenä ei jaksa keskittyä ja että ulkona leikityn hippaleikin jälkeen olo tuntuu hyvältä. Terveellisten elämäntapojen tarkoitus onkin siis aidosti tukea yksilön hyvinvointia, ei aiheuttaa ylimääräistä stressiä tai turhia paineita.

Kaiken kaikkiaan kehonkuva ja sen kehittyminen ovat laajoja kokonaisuuksia. Tärkeää on muistaa myös olla armollinen itselleen – tässä ajassa ulkonäköön suhtautuminen luontevasti tai lapsen luontevan suhtautumisen tukeminen eivät ole yksinkertaisia asioita. Emme voi muuttaa ympäristöä yhdessä yössä, mutta me jokainen voimme vaikuttaa siihen, millä tavalla itse puhumme ulkonäköön liittyvistä asioista. Samalla voimme pyrkiä vaikuttamaan siihen, millä tavalla ulkonäöstä puhutaan kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä. Arvostetaan siis itseämme ja toinen toisiamme, ulkonäöstä riippumatta.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Lue lisää

Katarina Meskanen & Heidi Strengell – Rakas keho. Tuuma-kustannus, 2019.
Väestöliitto: Kehotunne ja kehoitsetunto
HyväKysymys.fi: Mikä on kehoitsetunto?

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Erityislapsen vanhemman tunteet ja itsemyötätunnon merkitys

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 22 Nov 2021 07:23:09 +0000

Erityislapsen kasvattaminen herättää monia vahvoja tunteita. Itselläni päällimmäisenä tunteena oli vuosikausia syyllisyyden tunne. Lapsen diagnosoinnin vaihe oli raskainta. Etenkin tuolloin syyllistin itseäni muun muassa siitä, olinko itse aiheuttanut lapseni hankaluudet – varsinkin kun käsittelin samanaikaisesti omia traumojani ja huomasin etenevissä määrin myös itsessäni samoja piirteitä kuin lapsessa. Diagnosoinnin edetessä koin syyllisyyttä myös siitä, kun jouduin toistuvasti puhumaan ja kirjoittamaan lapsen “oudoista” piirteistä, monesti myös lapsen itsensä kuullen. Jälkikäteen tajusin, että olisin voinut kieltäytyä lapsen läsnäolosta osassa hoitotapaamisia – taas uusi syy syyllistää itseään omasta tyhmyydestä!

Riittämättömyyden tunne oli huipussaan opittuani, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa lapsen vireystilaan ja sitä kautta lapsen oireiluun. Aloin vaatia itseltäni mahdottomia. Koin esimerkiksi, että minun olisi täytynyt olla jatkuvasti kykenevä muokkaamaan ympäristöä lapselle sopivammaksi ja tarjoamaan lapselle sopivia aistimuksia. Olin tähän tietysti riittämätön, kun samalla pyrin riittämään myös toiselle lapselle, puolisolle, ystäville, sukulaisille, kotitöille saatika itselleni.

Ajan myötä riittämättömyys alkoi kehittyä katkeruudeksi. Miksi mies, sukulaiset ja muut lapsen kanssa toimivat eivät kiinnittäneet lapsen vireystilan säätelyyn samalla tapaa huomiota tai miksei yhteiskunnalla muka ollut resursseja auttaa lasta enempää? Tilannetta hankaloitti lapsen taipumus piilottaa hankala olonsa muilta ja purkaa kaikki kasautunut myöhemmin minulle.

Jos jätin lapsen jollekin muulle hoitoon, tuntui, että sain purkaa lapselle lyhyessä ajassa syntynyttä ylivireystilaa päiviä, vaikka toiset aikuiset vakuuttivat, että lapsella oli mennyt kaikki todella hyvin. Tuntui, että muut pääsivät helpolla, ja minun hoidettavakseni jäi kaikki “raskas”. Katkerana en osannut ilmaista toisille, millaista apua heiltä olisin toivonut, sillä huomioni keskittyi siihen, mitä en olisi halunnut. Tämä edesauttoi sitä, että jäin ilman apua.

Väsyin omien tarpeideni täyttymättömyyteen, ja lapsen auttaminen alkoi tuntua pakolta. “En jaksaisi, mutta kun on pakko.” Tämä johti inhottavaan kierteeseen. Kun toimii “pakosta”, uhrautuen ja vastoin omaa tahtoaan, se väsyttää entisestään. Toisaalta myös omia arvojaan vastaan toimiminen väsyttää ja jopa vihastuttaa. Koska pidin lapsen hyvinvointia suuressa arvossa, väsyin ja tulin vihaiseksi itselleni nähdessäni “oman aikani” vaikutuksen lapseen. Aloin kokea ahdistusta, kun en löytänyt keinoa auttaa samanaikaisesti sekä lasta että itseäni.

Viha, katkeruus, ahdistus, syyllisyys ja riittämättömyys olivat kaikki voimakkaita tunteita, jotka ohjasivat energiaa muutoksen hakemiseen. Näiden tunteiden voimalla jaksoin esimerkiksi vääntää lukuisia hakemuksia ja vaatia lapselleni apua. Minussa kyti toivo siitä, että elämä muuttuu vielä taistelujen myötä paremmaksi.

Lapsen diagnoosien ja kuntoutusten saamisen jälkeen aloin tuntea suurta voimattomuutta. Nyt oli kaikki mahdolliset oljenkorret käytetty. Vuosien stressihormonit vaativat veronsa. Myös voimakkaan surun kokeminen oli ensi kertaa mahdollista. Suru nousi pintaan kaikissa pienissäkin tilanteissa, kun vertasin perhe-elämäämme muiden vastaavaan tai omiin odotuksiin. Tajusin, että tämäkin asia voisi mennä helpommin, tai että tätäkään aiempaa odotustani en tule toteuttamaan.

Vasta näiden hauraampien tunteiden tuntemisen jälkeen pystyin vähitellen hyväksymään tilanteen. Ymmärsin, etten ollut täysin voimaton – vaikka en voinut muuttaa lastani, muita ihmisiä tai yhteiskuntaa, oli minulla voimaa vaikuttaa sisäisiin tiloihini. Surun tilalle alkoi nousta muita tunteita, kuten ilo. Aloin iloita suuresti kaikista pienistäkin edistysaskelista, jotka näyttäytyisivät jossain toisessa perheessä itsestäänselvyyksinä, mutta jotka meidän tilanteessamme helpottivat lapsen ja perheen eloa huomattavasti.

Rakkaus lasta kohtaan muotoutui aiempaa pyyteettömämmäksi. Alkuun koin tarvetta varmistella omaa hyvyyttäni lasten kautta ja tunsin häpeää erilaisissa tilanteissa lasten käytöksen vuoksi, mutta ajan myötä opin, ettei oma “hyvyyteni” tai arvoni ole lasten käytöksestä kiinni – eikä muuten ole lastenkaan arvo. Tarve laittaa lapsi johonkin “muottiin” on hävinnyt. Koen suurta onnen tunnetta tilanteissa, joissa lapsi saa olla oma itsensä – esimerkiksi järjestelemässä lelujaan jonoon ilman kiirettä tai painetta sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Olen myös kiitollinen kaikesta lapselta oppimastani. Jouduttuani karsimaan kaikkea turhaa elämästäni, on kirkastunut se, mikä on oikeasti tärkeintä. Lapsi on auttanut minua kyseenalaistamaan vääristyneitä uskomuksiani ja odotuksiani; ohjautumaan jostain aidommasta käsin.

Ymmärrys erilaisia näkökulmia kohtaan on lisääntynyt, hyväksyntä omia ja toisten heikkouksia kohtaan kasvanut ja tunne-, vuorovaikutus- ja konfliktinratkaisutaidot yleensäkin ovat parantuneet.

Uskon, että ilman suuritarpeista lasta en olisi koskaan oppinut tätä kaikkea.

Mukavissakin tunteissa on kuitenkin piillyt vaaransa; olen ajautunut aika ajoin selittämään niillä hankalampia tunteita pois. “Turha tästä on tuntea surua tai katkeruutta, voisin olla vain kiitollinen siitä, että asiat eivät ole tämän pahemmin.” “Pitäisi tuntea iloa tästäkin edistymisestä, sen sijaan että tuntisin riittämättömyyttä siitä, mitä ei olla vielä saavutettu.” Hankalien tunteiden tullessa olen siis syyllistänyt itseäni, etten saisi tuntea noita tunteita, jolloin olen kehittänyt itselleni vain lisää hankalia tunteita!

Tärkein asia, jonka erityislapsen vanhempana olen oppinut, onkin itsemyötätunto. Siis se, että kaikki tunteet ja ajatukset ovat sallittuja, silloinkin kun ne ovat toistensa kanssa ristiriidassa. Voin olla samaan aikaan sekä iloinen lapsen piirteistä että surullinen kaikesta, mitä koen hänen menettävän. Ajatusteni ei edes tarvitse olla objektiivinen totuus, ja silti ne ovat hyväksyttäviä. Surun tuntemiseksi riittää, että koen lapsen menettävän jotain, vaikka lapsi ei näin edes itse kokisi.

Oleellista on ollut myös oivaltaa, että tunteiden hyväksyminen ei tarkoita sitä, että jäisin rypemään hankalissa ajatuksissani ja siten lisäisin hankalia tunteitani entisestään. En kuitenkaan torju tunteitani, vaan tiedostan, etten ole tunteeni ja ajatukseni, vaan ainoastaan tarkkailen niitä ja hyväksyn ne tämän hetkisinä sisäisinä tiloinani, jotka ovat alttiita muutoksille. Ymmärrän, että kaikki toimivat kussakin hetkessä parhaimpansa mukaan sen hetkisten tietojensa, taitojensa ja voimavarojensa rajoissa. Voimavarojen ehtyessä jo moneen kertaan käsitellyt hankalat tunteet ja ajatukset saattavat palata yhä uudestaan.

Itsemyötätunnossa on omien ajatusten ja tunteiden tiedostamisen ja hyväksymisen lisäksi oleellista tunnustaa niiden inhimillisyys. Myös muut tuntevat samanlaisia tunteita. Vertaistuki onkin ollut ehdottoman tärkeää. Toivon myös tämän tekstin tarjoavan sinulle vertaistukea tunteiden vuoristorataasi, erityislapsen vanhempi.

– Sonja Häkkinen, Kiintymysvanhemmuusperheet aktiivi –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeää arkea: vanhemman selviytymispakkaus

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 19 Nov 2021 09:44:47 +0000

Arjen kiireiden keskellä yhteyden ja rakentavan vuorovaikutuksen ylläpitäminen on haastavaa. Kun lähtee aamuvarhain päiväkoti-, koulu- ja työpäivää viettämään ja illalla saapuu kotiin, koko perhe nälkäisenä ja väsyneenä, niin mihinkään isoon ei rahkeet riitä, mutta onneksi pienilläkin teoilla saa paljon aikaiseksi. Tässä kootut vinkkini, joiden avulla arjen saa sujumaan pääsääntöisesti mukavasti.

Jokapäiväiset pienet teot:

1. Huumori ja rentous

Lasten kanssa kaikenlaisissa tilanteissa pääsee usein helpommalla pienen hassuttelun avulla. Huumori alentaa stressitasoja sekä vahvistaa yhteyttä ihmisten välillä.

Jos on esimerkiksi aamulla tiukka tilanne ja alkaa hermot kiristyä, niin tilanne usein helpottuu, jos onnistun päästämään irti omasta kiireen tunteesta tai turhautumisesta ja tuomaan tilanteeseen jotain hassua. Lapsen isoihin tunteenpurkauksiin huumori ei tietenkään sovi, koska se mitätöi lapsen kokemuksen, mutta sellaisiin tilanteisiin, joissa lapsella on ihan hyvä mieli, mutta itseä alkaa hermostuttaa, on huumori oivallinen tapa rauhoittaa itseään ja saada lapsi toimimaan yhteistyössä. Saatan puhua hassulla äänellä, laulaa itse keksimääni hassua laulua tai juksata, että ymmärrän kaiken päinvastoin tai esittää esimerkiksi hassua tai aavistuksen pelottavaa mörköä, dinosaurusta tai vaikka robottia. Yleensä lapset lähtevät tällaiseen leikkiin innolla mukaan eivätkä edes huomaa, että aamu- tai iltatoimet tulivat suoritetuksi.

2. Rutiinien tarkastelu

Miksi tietyt asiat ovat tärkeitä? Ovatko ne kaikki pakollisia tai edes tarpeellisia tai käytännöllisiä? Voiko järjestystä muuttaa? Mikä toimisi paremmin? Meillä esimerkiksi välillä syödään “iltapala” heti työpäivän jälkeen ja päivällinen vasta illemmalla. Näin saamme heti jotain ruokaa, nälkäkiukku on vältetty ja itse ruoan laittamiseen jää enemmän rauhallista aikaa.

3. Lasten osallistaminen

Lapset yleensä haluavat tehdä yhteistyötä, auttaa perheessä tekemällä asioita ja olla hyödyksi tai ainakin kokea itsensä hyödyllisiksi. Yleensä lapset myös toimivat paremmin yhteistyössä, kun he saavat puuhailla jotain sen sijaan, että pitäisi odottaa tai olla passiivisia. Joskus lasten auttaminen tosin hidastaa asiaa tai jopa sotkee, mutta koen tärkeänä tällaisen pienen sekasorron sietämisen, jotta lapsetkin saavat onnistumisen kokemusta. Meillä esim 5- ja 7-vuotiaat osaavat tyhjentää ja täyttää tiskikoneen, tehdä lihapullia ja leipoa mokkapaloja ja lettuja (avustetusti). Olen siis antanut heidän tehdä näitä ilman pikkuasioihin puuttumista tai lapsen tekemisten korjaamista. Olen myös yrittänyt sietää sitä, että tämä on minulle aluksi vähän työläämpää, mutta toisaalta sitten taas paljon ihanampaa, kun saadaan mukavia yhdessäolon hetkiä ja jossain vaiheessa saan jopa apua, kun lapset osaavat ja haluavat tehdä tiettyjä juttuja.

4. Oma jaksaminen

Kaikenlainen jousto, venyminen, huumori, rentous jne edellyttää, että omat voimavarat ovat kunnossa. Tämä ei aina ole helppoa, mutta yksi tärkeimpiä asioita, joista vanhempien täytyisi pitää huolta on se, että saa itse tehdä sellaisia asioita, jotka lisäävät omia voimavaroja. Itse myös koen, että huumori ja rentous sekä yhteys lasten kanssa kasvattavat omia voimavarojani eli tästä seuraa helposti positiivinen kierre, kun löytää ne pienetkin jutut, jotka itselle toimii.

5. Yhteyden ylläpito

Esimerkiksi blogitekstissä olen avannut niitä juttuja, jotka meillä ovat auttaneet yhteyden ylläpitoon: Kun perheeseemme syntyi sisarus.

Yhdistyksen kotisivuilta löytyy monta muutakin tekstiä ja videota yhteydestä ja sen vaalimisesta (Esim: Tietoisku: Miksi lapsen ja aikuisen välisen yhteyden vaaliminen on tärkeää? ja Lempeän kasvatuksen viikko 2019 – lauantai ).

Tilanteen ollessa päällä:

1. Pysähdy

Konfliktien ratkominen vaatii läsnäoloa eli sitä ei saa kunnolla tehtyä, jos miettii jotain seuraavaa asiaa tai on jo ratkaisussa, ilman että on oikeasti pysähtynyt kuuntelemaan. Arjessa on usein miljoona asiaa meneillään samaan aikaan tai tulossa tehtävälistalle, ja voi tuntua siltä, ettei aikaa tai energiaa oikeasti ole pysähtymiseen ja asioiden selvittämiseen. Mutta jos jyrää läpi oman agendansa, siitä seuraa usein vain se, että kaikki itkevät tai ovat kiukkuisia, ja aikaa ja energiaa meneekin sitten siihen, että rauhoitutaan tai siihen, että kaikki ovat tyytymättömiä tilanteeseen.

Ihan konfliktin ollessa päällä voi soveltaa esimerkiksi STOP-tekniikkaa, ja muuten hetkessä olemista voi harjoitella mindfulnessin avulla. Elina Kauppilan Huomaa hetki perheessä -kirjassa on myös esimerkkejä ja harjoituksia tähän aiheeseen

2. Soinnuta

Soinnutaminen pitää sisällään sekä lapseen että itseen kohdistuvan empatian. Pysähtyminen on helpompaa, kun kuuntelee ja ymmärtää myös itseään. Miksi mulla alkaa tässä tilanteessa keittää? Mikä tunne tai täyttymätön tarve siellä takana on? Ja tärkeää on myös päästä pintaa syvemmälle. Eli ei vain “mua ärsyttää, kun tässä kestää” vaan mietitään myös sitä, miksi ei kestä sitä, etteivät asiat mene just niin kuin on ajatellut. Onko se väsymys tai nälkä vai esimerkiksi hallinnan tarve, ja mistä se hallinnan tarve sitten johtuu? Ensinnäkin, kun tunnistaa itsessään niitä asioita, joita tarvitsee tai joista triggeröityy, niitä on helpompi pyytää muilta (tarvitsen ruokaa, unta, 5 minuutin hiljaisuuden jne) ja toisaalta voi myös päästä käsiksi tunnelukkoihin tai haitallisiin ajatusmalleihin, kun miettii esimerkiksi, että “haluan, että lapset käyttäytyy, miksi, no mua hävettää, miksi, no pelkään että mun vanhemmuutta arvostellaan.” Sitten voi miettiä, oletko mielestäsi hyvä vanhempi? Millainen on hyvä vanhempi? Kuka sen määrittelee ja miten? Voiko siitä tehdä päätelmän jostain 10 minuutin irrotetusta kohtauksesta, joka tapahtui vaikka ostoskeskuksessa? Onko sillä edes väliä, mitä joku ulkopuolinen ajattelee? Näin voi myös oppia armollisuutta itseään kohtaan, koska se on toinen huipputärkeä asia vanhemmuudessa.

Ja aivan yhtä tärkeää on lapsen ymmärtäminen. Jokaisella on tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja kaikilla menee hermo, jos ymmärryksen sijaan aletaan kertoa ratkaisua, perustella toista mielipidettä tai vähätellä tunnetta. Esimerkiksi, jos mä kerron, että mua väsyttää, niin en halua, että mies käskee mua nukkumaan enemmän, tai sanoo, etten voi olla väsynyt, kun olen kerta mennyt aikaisin nukkumaan, tai sanoo, että mitä sitten, hänkin on väsynyt. Mä haluaisin, että hän ymmärtää mun tunteeni ja hyväksyy sen, että musta tuntuu väsyneeltä. Ja antaa mulle tuen ja samalla myös mahdollisuuden selvittää itse, miten pääsen tilanteessa eteenpäin. Aivan sama toimii siis lapsen kanssa. Lapsen ymmärretyksi tulemisen kokemusta voi myös tehostaa sillä, että laskeutuu lapsen tasolle, koskettaa hellästi ja huolehtii siitä, että äänensävy on empaattinen.

3. Selitä

Tilanteen ratkaisu ja lapsen/lapsien osallistaminen

Vasta tässä vaiheessa kannattaa alkaa miettiä ratkaisuja tai vetää rajoja. Se, että lasta ymmärtää ei tarkoita sitä, että lapsi saa jotain, mikä ei vaan sovi. Mutta lapsi ei hyväksy yleensä rajan vetoa ennen kuin hän on kokenut tulevansa kunnolla ymmärretyksi.

Ratkaisujen löytämiseksi aikuinen voi auttaa ensin lasta ehdottelemalla ratkaisuja tai kysymällä sopivia kysymyksiä. Esim. Mitä sinä tarvitsisit, jotta tämä onnistuisi? Miten me voidaan hoitaa tämä niin, että kaikki ovat tyytyväisiä? Tässä kannattaa olla luova ja miettiä, kuinka vakava jokin asia on. Esimerkiksi onko sillä väliä, jos lapsella on kengät väärissä jaloissa, housut väärinpäin tai “vääränlaiset” vaatteet tai kämppään jää pieni sotku odottamaan.

Lopuksi

Tähän kirjoitukseen olen koonnut sellaisen mallin, johon itse pyrin. Aina ei kuitenkaan jaksa/pysty/kykene ja silloin saattaa itse kullakin kilahtaa. Silloin tärkeintä on laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja olla armollinen itselleen. Eli kannattaa pitää mielessä, että tämä on tavoitetilani, mutta ei ihmiset aina saavuta tavoitteitaan ja silloin se onkin oivallinen oppimistilanne. Miksi en päässyt ja mikä auttaisi minua seuraavalla kerralla pääsemään siihen, mihin pyrin. Epäonnistumiset eivät määrittele minua tai vanhemmuuttani, vaan se, mikä on perusvireeni ja ajatukseni, kun toimin lasteni kanssa.

– Annika Rintamäki, Kiintymysvanhemmuus ry:n puheenjohtaja –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2020.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry