nuoret - Kiintymysvanhemmuus ry

Miten rakentaa luottamusta nuoren valintoihin?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 17 Nov 2022 15:16:56 +0000

Moni vanhempi saattaa jännittää jo etukäteen lapsen teini-ikää. Muut vanhemmat kertovat kauhutarinoita ja uutisissa mässäillään nuorisorikollisuuden kasvulla sekä holtittomilla nuorilla. Miten vanhempana voi varautua teini-ikään, vai pitääkö se vain ottaa vastaan sellaisena kuin tulee? Millä tavalla vanhempi voi rakentaa luottamusta nuoren valintoihin ja antaa lapsen toimia itsenäisesti? Tämän tekstin pohjalla on käytetty Helsingin sanomien artikkelia, Nuori kapinaton, sekä Kiintymysvanhemmuus ry:n materiaaleja.

Tunnetaidot auttavat nuorta tekemään oikeita valintoja

Teini-ikä on fyysisesti, myös aivojen näkökulmasta, mullistuksen aikaa nuorelle. Tämän vuoksi tunnetaidot tulevat tarpeen, sekä nuorelle että vanhemmalle. Teini-iässä tunteet ovat intensiivisiä. Jos lapsi ei ole saanut harjoitella tunteiden säätelyä aiemmin, voi tässä iässä tunteet kuohua yli, koska taitoja tunteiden säätelyyn ei ole. Tunnetaitojen opettelua kannattaa alkaa tukea ihan vauvaiästä lähtien, mutta harjoittelun voi aloittaa myöhemminkin. Tässä usein vanhempikin oppii paljon. Nuoremmalle lapselle tunnetaitoja voi harjoitella sanoittamalla, yrittämällä ymmärtää lapsen tunteita ja tarpeita ja tietenkin hyväksymällä lapsen tunteet (vaikka tekoja ei hyväksyisikään). Vanhemman lapsen kanssa sanoittaminen saa varmasti aikaan vain ärsyyntymistä, mutta vanhempi voi aina sanoittaa omia tunteitaan ja tarpeitaan. Vanhempi voi myös kysyä nuorelta, miten hän tulkitsi vanhemman toimintaa tai minkälaista tunnetta vanhempi viesti omalla toiminnallaan. Näin nuori oppii havainnoimaan tarpeiden ja tunteiden ja tekojen välistä yhteyttä, mutta ilman että huomio on hänen herkissä tunteissaan.

Tunteiden säätelyssä on tärkeää, että nuori osaa aktivoida “järkiaivot” ettei liskoaivot saa määräysvaltaa lapsen reaktioihin. Vanhempi voi tukea tätä taitoa, esimerkiksi kertomalla omista havainnoistaan. Miltä vanhemmasta tuntuu kiukustuessaan? Minkälaisia fyysisiä tuntemuksia hänessä herää ja miten hän itse pystyy keskeyttämään tunteiden ylikuohumisen? Vanhemman kannattaa myös kertoa epäonnistumisistaan, miten joskus hermostuu ja tekee asioita, joita ei haluaisi. Miten silloin voi yrittää korjata tilanteen pyytämällä anteeksi ja ottamalla itse vastuu omista tunteistaan ja reaktioistaan.

Tunnetaidot auttavat myös vanhempaa toimimaan oikein

Nuoren tunteiden lyödessä yli, vanhemman ei kannata antaa ohjeita tai alkaa moralisoimaan. Nuori ei kaipaa ohjeita tai moralisointeja silloinkaan, kun hän kertoo innoissaan omista ideoistaan tai ajatuksistaan. Tässä kohtaa vanhemman omat tunnetaidot auttavat. Vanhemman ei tarvitse lähteä nuoren tunteisiin mukaan tai ottaa nuoren purkausta tai itsenäistä valintaa henkilökohtaisesti. Jos vanhemmassa herää jokin tunne, esimerkiksi pelko lapsen kehittymisestä yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi, tai pelko siitä, että lapsi ei luota tai että lapsi hylkää vanhemman tai että lapsi tekee virheen, niin vanhemman on hyvä tunnistaa nämä tunteet ja käsitellä ne itse eikä toimia tunteiden pohjalta. Tunnekuohussa nuori tarvitsee yhteyttä vanhempaan tai luotettavaan aikuiseen. Nuoren pitää saada kokea, että hän ei jää tunteiden kanssa yksin tai että hänen tunteensa olisivat liikaa tai että hän on epäonnistunut, koska tuntee näin. Nuoren pitää saada myös kokemus siitä, että hänellä on taito hallita omat tunteensa ja tehdä fiksuja ratkaisuja. Lisää yhteydestä ja aikuisen tavoista tukea nuorta saa Laura Markhamin haastattelusta.

Vanhemman on hyvä myös osata ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa nuorelle omaa tilaa ja kunnioittaa nuoren yksityisyyttä. Vanhempi voi kokea hylätyksi tulemisen tunnetta, jos nuori alkaakin toimia ihan omalla tavallaan ja haluaa erottua vanhempien valinnoista.

Nuoren on kuitenkin tärkeää saada tehdä ratkaisuja omien kiinnostusten pohjalta. Aikuisen tehtävä on olla kiinnostunut, kunnioittaa lapsen rajoja ja kannustaa lasta luottamaan itseensä. Jos lapsen valinnoista herää huolta, voi vanhempi ensin miettiä, kuinka realistisia huolet ovat. Tekeekö nuori jotain pahaa itselleen tai muille? Vai hakeeko nuori omaa paikkaansa, mutta tekee sen eri tavalla, mitä vanhempi olisi toivonut? Molemmissa tapauksissa tehokkain tapa on osoittaa kiinnostusta ja halua ymmärtää nuoren valintoja. Mitä nuori tavoittelee? Voiko nuori valita toimia toisin? Tarvitseeko nuoren edes valita toista tapaa? Minkälaista apua tai tukea nuori aikuiselta toivoo? Usein riittää se, että vanhempi on turvallinen henkilö, jolle nuori voi kertoa kipeimmätkin asiat ilman tuomituksi tulemisen pelkoa. Aikuinen voi myös aktivoida nuorta miettimään tekojen seurauksia ennalta. Mitä nuori ajattelee, että tapahtuu, jos hän valitsee tietyn toimintatavan? Minkälaisia seurauksia asialla voisi olla? Onko nuori ottanut nämä huomioon ja onko lopputulos nuoren kannalta toivottu? Kun nuori pohtii näitä itse, hänen on helpompi arvioida ja tarvittaessa muuttaa valintaansa. Jos aikuinen kertoo nuorelle “oikeat” vastaukset, herättää se varmasti vastareaktion nuoressa: “Eikö vanhempi luota minuun ja arviointikykyyni? En varmasti tee, niin kuin vanhempi toivoo!”

Kaikki nämä tietenkin vaatii sitä, että aikuisen ja nuoren välit ovat kunnioittavat ja että puheyhteys on kunnossa. Joskus saattaa olla vaikeampia hetkiä, mutta aikuisen tehtävä on ylläpitää ja olla kärsivällinen ja yrittää ymmärtää haasteita, jotka nuoren käytökseen vaikuttaa. Jos aikuinen luovuttaa nuoren suhteen, ei voi olettaa, että nuorella olisi kykyä tai kapasiteettia rakentaa yhteyttä uudelleen.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäisiä ratkaisuja pelien hallintaan

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 02 Nov 2022 09:28:33 +0000

Monen vanhemman mieltä painaa lapsen ruutuaikojen kanssa kamppailu. Mikä on sopiva määrä ja miten hallita ruutuaikaa? Mitä jos ruutuajoista tulee jatkuvasti riitaa? Entä jos antaa lapsen olla ruudulla mielin määrin, millainen tulevaisuus lapsella sitten on?

Nir Eyal kirjoittaa artikkelissaan hieman erilaisesta lähestymistavasta ruutuaikojen suhteen. Hänen mukaansa on hyvä laittaa lapsi itse vastuuseen peliaikojensa hallinnasta, luonnollisesti niin, että vanhempi tukee ratkaisun teossa. Näin lapsi oppii seuraamaan omaa käytöstään ja sen seurauksena oppii myös hallitsemaan omaa ajankäyttöään sekä mihin huomionsa kiinnittää. Myös epäonnistumiset kuuluvat tähän oppimisprosessiin.

Aloita nuorena ja kerro faktat Lapsen kasvaessa

Ruutuajan hallinnan opettaminen on sitä helpompaa, mitä aiemmin sen aloittaa. Kun lapsi alkaa osoittamaan isompaa kiinnostusta ruutuihin, on aika aloittaa. Vanhempi selittää lapselle mahdollisimman yksinkertaisesti, että liian iso ruutuaika verottaa muusta hauskasta tekemisestä. Lasta voi muistuttaa kaikesta kivasta, josta hän pitää: leikkimisestä, lautapeleistä, kirjojen lukemisesta, puissa kiipeilystä, vanhemman kanssa olemisesta jne. Lapselle voi selittää, että ruutuaika on pois näistä muista kivoista aktiviteeteista.

Lapselle voi myös selittää, että pelit ja ohjelmat on suunniteltu niin, että niihin jää koukkuun ja katsomisesta tulee tapa. On tärkeää, että lapset ymmärtävät, että pelit ja videot on tehty rahan ansainta mielessä ja siksi ne on suunniteltu siihen, että niitä mahdollisimman moni haluaa käyttää pitkiä aikoja.

Kunnioita itsemääräämisoikeutta

Kun lapsi ymmärtää tosiasiat, voi lapselta kysyä, paljonko ruutuaikaa on riittävästi. Lapselle voi demonstroida ajan käsitettä vaikka ohjelman pituudella, esimerkiksi 1 tunti voi olla 3 jaksoa Oktonautteja.

Kun lapsi on saanut itse määritellä riittävän ruutuajan, häntä pitää myös tukea siitä kiinni pitämisestä. Voi esimerkiksi opettaa sovelluksen tai munakellon käyttöä, joka ilmoittaa kuluneen ajan. Jos lapsi ei pysty pitämään sovitusta kiinni, pitää keskustelu käydä uusiksi.

Lapsen kasvaessa

Kun lapsi kasvaa, hän tietenkin ajoittain tarkistaa ruutuaikansa ja määrittelee sen taas sopivaksi. Tärkeä huomio sääntöjen toteutumisessa on se, että säännöt ovat lapsen omia, ei vanhemman sääntöjä, eli lapsi itse vastaa niiden toteutumisesta. Eikä vanhemman tarvitse olla tässä taisteluparina, vaan sovellus tai ajastin on se, joka muistuttaa lasta ruutuajan loppumisesta. Lapsi on myös sitoutuneempi toteuttamaan ikävän siirtymisen ruudulta muuhun aktiviteettiin. Tämähän ei ole aikuisellekaan aina helppoa, mutta tällainen ennakkosopimus voi tehdä siitä helpompaa. Tällainen sopimus voi myös auttaa lasta hallitsemaan oman keskittymisen jakautumisen, eli ruudut eivät häiritse hänen keskittymistään. On tärkeää, että lapsi saa kokemuksen siitä, että hän pystyy itse hallitsemaan, mihin hän aikansa käyttää, vaikka sovellukset ja videot on tehty tavalla, joka koukuttaa.

OMIA HUOMIOITA

Tiedän itse, miten vaikeaa omaa ruutuaikaa on ajoittain hallita. Etenkin väsyneenä aivot saavat somesta ja peleistä juuri oikeanlaista mielihyvähormonia, vaikka tosiasiassa ruudulla olo ei minua rentouta tai tuo lisää energiaa, kuten vaikka ulkoilu tuo. Silti omien lasten kanssa minulla on melko vapaa ruutuaikamalli. Lapset tosiaan hallitsevat itse ruutuaikansa käytön, mutta artikkelin luettuani olen miettinyt, että pitäisi vielä uudestaan käydä läpi ruutuajan koukuttavuutta ja sitä, mitä kaikkea muuta kivaa voisimme tehdä. Ja hieman haastaa lapsia, että voisiko ruutuaikaa sittenkin olla vähemmän. Tässä tuleekin se mutta, jotta tämä toimii, niin myös minun on näytettävä esimerkkiä ja houkutella lapsia enemmän yhteisiin tekemisiin, eikä heti hyväksyä lasten vastustelua siitä, että metsäretki on tylsää tai jokin yhteinen puuha ei enää kiinnostakaan.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Itsenäistymiskehitys varhaislapsuudesta nuoruuteen

Kiintymysvanhemmuus ry — Tue, 01 Nov 2022 08:10:15 +0000

Itsenäistyminen on pitkä kehitysprosessi, joka alkaa vauva-ajoista ja jatkuu aikuisuuteen asti. Jokaisen lapsen kehitys etenee yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa. Matkalla on monta vaihetta ja kehitysprosessit ovat osin ensimmäisten päälle rakentuvia portaita ja osin kehitysharppauksia.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi muutamia tärkeitä vaiheita itsenäistymisprosessissa. Kirjoitus ei ole kaikenkattava teksti itsenäistymiskehityksestä, mutta toivon, että se herättää ajattelemaan itsenäistymistä pidempänä prosessina kuin vain lapsen muuttamisena lapsuudenkodistaan. Itsenäistyminen nimittäin alkaa jo aivan vauva-iästä, jolloin erillistymisprosessi alkaa. Erillistymisprosessi on vaikea prosessi, jossa lapsi 4-kuukauden iästä kolmeen vuoteen asti vähitellen ensin havaitsee ja myöhemmin hyväksyy olevansa hoitajasta erillinen olento. Itsestään tietoiseksi tuleminen muista erillisenä olentona vaatii tasapainottelua kahden voiman välillä: toinen voima vetää kohti hoitajaa/kiintymyssuhteen kohdetta (tarvitsevuus) ja toinen voima vie hänestä poispäin (autonomia). Lisäksi itsenäistymiskehitykseen kuuluu, että lapsen ja nuoren tulee oppia käyttäytymistapoja, joiden avulla hän saavuttaa yhteyden tunteen. Vaikka me aikuisuudessa olemme itsenäisiä ihmisiä, emme halua eristäytyä toisista vaan tarvitsemme toisiamme syviin ja vastavuoroisiin yhteyden kokemuksiin.

Jokaisessa kehitysvaiheessa kasvatustyötä helpottaa tieto kehitysvaiheen tehtävistä sekä emotionaalisesti optimaalisen saatavillaolon periaate. Tämä tarkoittaa, että aikuinen ymmärtää lapsen ristiriitaista käyttäytymistä ja vastaa lapsen odotuksiin ja tarpeisiin – ei täydellisesti, vaan riittävällä tavalla. Aikuiselta vaaditaan siis kykyä kuunnella ja tulkita lasta ja nuorta. Eli auttaa silloin, kun lapsi haluaa apua – riippumatta siitä, osaako lapsi itse – ja antaa tämän tehdä itse silloin, kun lapsi on autonomiapyrkimyksen vallassa. Ja tietysti tämä pitää tehdä vielä niin, että lapsi pysyy turvassa.

Seuraavaksi kuvaan lapsen psykologisen syntymän vaiheita vauva-iästä leikki-ikään kuten Rusanen (2011) kuvailee Mahlerin mallia. Leikki-iän jälkeen käsittelen itsenäistymiskehitystä psyykkisen, fyysinen ja aivojen kehityksen kautta.

Vauva-aika

Vastasyntynyt vauva kuvittelee olevansa yhtä hoitajansa kanssa. Vauva hyötyy symbioosikuvitelmasta, sillä se luo hänelle turvaa. Vauva uskoo, että hänen tarpeensa tyydytetään, kun hän niin haluaa. Noin 4-5 kuukauden iästä alkaen lapsi alkaa luopua kuvitelmastaan olla yhtä hoitajan kanssa. Tässä vaiheessa vauva reagoi eri tavalla sisältä (esim. nälkä) ja ulkoapäin (esim. valo) tuleviin ärsykkeisiin. Käsitys on vielä epäselvä ja hoivaajansa vauva kokee osaksi itseään. Minän ja ei-minän sulautuminen vauvan kokemusmaailmassa edistää myöhempää kehitystä. Näitä sulautumiskokemuksia on kutsuttu myös paratiisikokemuksiksi tai vauvan kokemaksi täydelliseksi tyydytykseksi. Vaikka näitä kokemuksia on hetkittäin, ovat ne 2-6 kuukauden ikäisen vauvan kehitykselle merkittäviä. Äidin katsekontakti mm. ruokkiessa, puhuessa tai laulaessa vauvalle edistää symbioottista kokemusta. Näissä hetkissä äiti antaa lapsen oikeasti kohdata hänet olemalla katsekontaktissa vauvaan.

Symbioosi alkaa purkautua vähitellen noin 4-6-kuukauden iässä vauvan siirtyessä eritytymisvaiheeseen. Tässä vaiheessa lapsi tutkii hoitavaa henkilöä ja muita henkilöitä piirre piirteeltä. Tutkimukset osoittavat lapsen alkavaa tietoisuutta – mutta ei vielä hoivaajan hyväksymistä itsestä erillisenä olentona. Tuttu erotetaan tuntemattomasta vertailemalla näitä ensin samaan aikaan. Puolen vuoden kohdalla vauva alkaa muodostaa intensiivisiä kiintymyssuhteita. Samaan aikaan lapsi alkaa erottaa kasvonilmeistä tunneilmaisuja ja alkaa ymmärtää erilaisista vihjeistä, onko joku vaarallista tai vaaratonta. 8-9-kuukauden ikäisenä kyky erottaa tuttu tuntemattomasta näkyy vierastamisena. Tässä iässä kiintymys ensisijaiseen kiintymyskohteeseen on voimakkaimmillaan. Vierastamisessa kyse on siitä, että lapsi oivaltaa, että suhde vanhempaan voi muuttua ja että vanhempi voi myös jättää. Vierastaminen on hyvin yksilöllistä ja sen ajankohta voi vaihdella paljon samoin kun sen voimakkuus ja ilmenemistapa. On tärkeää, että molemmat osapuolet sekä aikuinen että lapsi huolehtivat riittävän läheisyyden ylläpitämisestä: kun etäisyys kasvaa liian suureksi, jompikumpi reagoi läheisyyden palauttamiseksi. Vasta liikkumisen opettelu tuo lapselle kyvyn, mennä vanhemman luo, sitä ennen hän on sen varassa, miten vanhempi tulkitsee hänen viestejään. Lapselle ei voi ensimmäisinä vuosina antaa liikaa läheisyyttä.

Taaperoaika / tahtoikä

Kun lapsi oppii liikkumaan pystyasennossa, se mahdollistaa hänelle nopean erottautumisen vanhemmasta poispäin. Samaan aikaan lapsi yrittää luoda erityisen siteen hoivaajansa kanssa ja harjoitella itsenäisiä toimintoja. Lapsesta vastuun ottanut aikuinen on tässä vaiheessa kiintopiste tai kotipesä, jossa käydään tankkaamassa läheisyyttä ja turvaa, jonka jälkeen jatketaan tutkimusretkiä. Kun lapsi juoksee poispäin, hänellä on illuusio, että vanhempi on mukana. Kun muistikuva yhtäkkiä katoaa, hän palaa vanhemman luo kontaktiin. Aikuisen on hyvä muistaa, että liikkumaan oppinut lapsi on vain näennäisesti itsenäinen, hän kuvittelee aikuisen seuraavan mukana, siksi aikuisen tehtävänä onkin jatkuvasti pitää pöydälle kiipeilevää ja avoimista ovista karkailevaa lasta silmällä. Taaperon läheisyydentarpeen ja orastavien etäisyyden ottamisten vaihtelua on vanhemman välillä vaikea tulkita. Vanhempi voi ylläpitää läheisyyttä etäältä ja puheen avulla rohkaista lasta ottamaan fyysistä etäisyyttä. Itsenäisen liikkumisen avulla lapsi vahvistaa mielikuvaa omasta itsestään autonomisena toimijana. Tätä mielikuvaa lapsi tarvitsee seuraavassa vaiheessa, jossa minuuden syntyminen kriisiytyy ja lapsi haluaa epätoivoisesti ripustautua uudelleen häntä hoitavaan aikuiseen.

Uudelleenlähestymisvaiheessa lapsi on noin kaksivuotias. Aikuisesta voi olla turhauttavaa huomata eräänlainen taantuma lapsessa. Kun aiemmassa vaiheessa lapsi oli huolettoman itsenäinen tämä vaihe näyttäytyy aikuiselle, kun lapsi olisi yhtäkkiä menettänyt taitojaan. Todellisuudessa lapsi yrittää ratkaista erillistymistään vanhempaansa, kun hänestä ei voisi olla hetkeäkään erossa ja kaikki pitäisi jakaa. Jotta lapsi voi onnistua kehitystehtävässään, vanhemman olisi oltava emotionaalisesti lapsien saatavilla. Olisi tärkeää, että aikuinen suhtautuisi rauhallisesti lapsen uudenlaiseen vaativuuteen ja tarvitsevuuden ilmaisuihin. Tämäkin vaihe on ohimenevä ja poistuu, kun aikuinen vastaa lapsen odotuksiin ja on tämän käytettävissä. Tässä vaiheessa lapsi voi lyödä vanhempia leluilla, tehdä jotain kiellettyä tai heittäytyä itse maahan. Tavoitteena on saavuttaa vanhemman huomio. Hyvä menettelytapa on hyväksyä lapsen intensiivinen liittymistarve, jonka ohella vanhempi voi lempeästi rohkaista lasta itsenäistymään tai odottamaan myös vanhemman tarpeen täyttymistä.

Lähestymisvaiheen ripustautumiskäyttäytymiselle on taustalla se, että lapsi alkaa tajuta oman erillisyytensä, pienuutensa ja avuttomuutensa. Tähän mennessä riittävän hyvä hoiva on ylläpitänyt lapsen harhakäsitystä, että lapsi voi omalla tahdollaan saada pahan olon pois. Lapsi alkaa yhä selvemmin tajuta sen, että vanhemmat ovat hänestä erillisiä olentoja ja heillä on omat henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteensa ja että hän itse on pieni ja heistä riippuvainen. On havaittu, että tässä kehitysvaiheessa lapsi hyötyy, mikäli hoivaaja suosii verbaalisessa vuorovaikutuksessa kysymyksiä ja antaa tietoa sekä välttää käskyjä, ohjeita ja kontrollia. Tällainen vuorovaikutus voidaan nähdä asioiden jakamisena ja lapsi kokee, että vanhempi on lähellä, mikä vähentää lapsen vanhemman menettämistä koskevaa pelkoa. Lapsen nopea kielellinen kehitys kahden ja kolmen vuoden iässä antaa vanhemmalle uudenlaisia mahdollisuuksia oppia ymmärtämään lasta. Lapsen vaikeudet hyväksyä maailma sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, näyttäytyvät yhteentörmäyksinä ja riitoina läheisimpien ihmisten kanssa. Vaihe näkyy myös mieluisissa leikeissä, kuten takaa-ajo leikit, jossa pakoon juokseminen ilmentää autonomiaa ja kiinniottaminen ja syliin sulkeminen ilmentää symbioosia.

Leikki-ikä, joka päättyy kuningasikään

Psykologisen syntymän viimeinen vaihe on yksilöllinen lujittuminen. Tässä vaiheessa kehittyy kohdepysyvyys, joka tarkoittaa, että lapsi ymmärtää vanhemman olevan pysyvä, vaikka ei olisikaan paikalla tai on vihainen tai ei täytä lapsen tarpeita. Lapsi pystyy siis palauttamaan hänelle tärkeät henkilöt mieleensä silloinkin kun he ovat poissa ja hän tarvitsisi heitä. Tällainen kyky lohduttautua mielikuvien avulla on mahdollista vasta kolmannen ikävuoden kuluessa. Kyky palauttaa vanhempien kuvat mieleensä on yksilöitymisen perusta. Mieleenpalauttamiskyvyn avulla lapsi kykenee toimimaan aiempaa itsenäisemmin, sillä hän ei tarvitse koko ajan vanhempiaan turvallisuuden tunteen palauttamiseksi. Leikki-iässä lapsen kanssa toimiessa ja häntä tulkitessa syntyy usein tilanteita, jotka ovat ristiriidassa lapsen toiveiden kanssa. Tämä auttaa lasta muodostamaan realistisen kuvan vanhemmistaan ja itsestään. Pettymyksiä ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä järjestämään vaan niitä syntyy kyllä itsestään. Tärkeää lapsen itsenäistymiskehitykselle on tukea häntä ymmärtävällä, turvallisella, lempeällä ja lämpimällä tavalla. Vasta myöhemmin leikki- ja kouluiässä lapsi voi muunnella vuorovaikutusmielikuvia enemmän omia tarpeitaan ja toiveitaan vastaavaksi ja suojautua pettymyksiltä. Tämä malli tukee kiintymyssuhdeteorian oletusta, että aikuisen responsiivisuus lapsen aloitteita kohtaan saa aikaan sen, että lapsi luottaa erilaisissa tilanteissa aikuiseen.

Leikki-iän lopussa lapsi on esikouluiässä. Tätä vaihetta kutsutaan toisinaan kuningasiäksi. Nimitys tulee siitä, että perinteisesti esikoulussa ollaan päiväkodin vanhimpia ja osaavimpia. Tällöin ristiriita tarvitsevuuden ja itsenäisyyden kanssa on suuri. Nykyään on kuitenkin monenlaisia esikouluvaihtoehtoja: osa saattaa mennä koulun esikouluun, joissain kouluissa on yhdistetty alkuopetus esikoulu-2-luokkalaisille, toisissa kunnissa on alkanut kaksivuotinen esikoulukokeilu eli jo viskarit ovat esikoulussa. Nämä eivät kuitenkaan ole poistaneet vanhempien kokemuksia siitä, että viiden-seitsemän vuoden tienoilla lapsi saattaa olla hetken tai pidempään kovin räjähdysaltis, vaatia uudella tavalla itsenäisyyttä, vastuuta ja tutkia omia rajojaan sekä törmäillä vanhempien rajoihin. Kirjallisuuden mukaan tämä kehitysvaihe johtuu aivojen nopeasta kasvusta ja kehityshyppäyksestä, joka mahdollistaa uudenlaisen itsenäistymiskehityksen.

Kouluikä

Koulunaloitus Suomessa vaatii lapsen itsenäistymiskehitykseltä suuren hyppäyksen. Yhtäkkiä koululaisen pitäisi olla itsenäinen: muistaa käydä vessassa ennen ulkoilua ilman muistuttelua, huolehtia vaatteista ja repusta, kulkea ehkä yksin koulumatkat ja olla yksin kotona sekä selviytyä kaverisuhteista ilman jatkuvaa valvontaa. Ensimmäisillä luokilla harjoitellaan onneksi vielä paljon koululaistaitoja, mutta on selvää, että koululaisen vastuut ja vaatimukset nousevat koko ajan. Kotona vanhempi voi olla ihmeissään lapsen tarvitsevuuden ja itsenäisyyden vaihtelusta.

Koko koulu-iän lapsen ns. reviiri kasvaa eli alue, jolla hän saa liikkua yksin. Hän alkaa käydä kavereiden kanssa leikkimässä ensin lähialueella ja harrastuksissa, sitten liikkua julkisilla, käydä kaupassa ja kaupungin keskustassa. Monissa asioissa vanhemmat huomaavat, että on luotettava ja annettava lapsen tehdä omia virheitä, mutta jotenkin estettävä liian suuret virheet. Lapset harjoittelevat kaveritaitoja ja tarvitsevat pitkään apua ja tukea erilaisten tilanteiden selvittelyssä. Vanhemmalta vaaditaan kykyä kuunnella ja keskustella rakentavasti. Hyvää yhteyttä lapseen täytyy välillä rakentaa toden teolla.

Nuoruus

Murrosikä alkaa varhaisimmillaan 9-vuotiaana ja myöhimmillään 14-vuotiaana. Tämän ajan itsenäistymiskehitystä leimaa yksilöllisyys. Murrosiässä aivot kehittyvät valtavalla vauhdilla samalla kun kehossa hormonit hyrräävät. Aivoissa käyttämättömiä hermoyhteyksiä karsiutuu ja solut järjestäytyvät uudelleen.

Synapsiyhteyksien uudelleenjärjestely murrosikäisen aivoissa on niin intensiivistä, että samaan aikaan monet muut taidot taantuvat. Yksi näistä on empatiakyky: itsekeskeinen teini ei ole itsekäs ilkeyttään vaan siksi, että hän ei parempaan pysty.

Nuoruuden kehitystehtävä on itsenäistyminen: vastuut ja velvollisuudet kasvavat monella elämänalueella. Nuoren tulee löytää kiinnostuksen kohteensa, intohimonsa, valita ammattipolkunsa, tutkiskella, kuka minä olen ja rakentaa omaa identiteettiään. Valtavaa ristiriitaa aiheuttaa se, miten olla oma itsensä ja pystyä silti luomaan vahvoja, luottamuksellisia ja vastavuoroisia suhteita. Murrosiässä kaveripiiri saattaa mennä uusiksi useamman kerran. Suomalainen koulujärjestelmä hajottaa kaveripiirin ensin yläkouluun siirtymisen ja sitten toiselle asteelle siirtymisen kohdalla. Ystävyyden ohella murrosiässä harjoitellaan seurustelusuhteita. Tämä on luottamuksen, omien ja toisen rajojen tutkiskelua.

Kouluikä ja nuoruus ovat aikaa, jolloin harjoitellaan käyttäytymistä, jolla saavuttaa yhteyden tunteen, kun ei voi enää vain huutaa: ”syliin”. Nuorenkin ristiriita on itsenäisyyden ja tarvitsevuuden kamppailussa tasapainossa pysyminen. Vanhemman tehtävänä on olla saatavilla, muistuttaa lempeästi käytännön realiteeteista ja rajoituksista, tarjota esimerkkiä rakentavasta keskustelusta ja kuunnella kun nuori haluaa jutella. Vanhemman ristiriitana on luottaa, päästää irti kontrollista ja silti pitää nuori mahdollisimman turvassa.

Lähteet

Rusanen, E. Hoiva, kiintymys ja lapset kehitys. 2011. Finn Lectura.
YouTube: Siegel, D. The Adolescent Brain.

Julkaistu 11/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Miten selvitä vanhemmuudesta lempeästi isomman lapsen kanssa?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 05 May 2022 07:48:32 +0000

Seuraavaksi esittelemme lempeitä keinoja, joilla ratkaista tänään aiemmin esiteltyihin myytteihin liittyviä pulmia tai pohdintoja.

“Lapsi oppii kunnioittamista, jos häntä kohdellaan kunnioittavasti”

Vältä lapsen kanssa keskustellessa kaikkea vähättelevää puhetta. Mitä isompi lapsi, sitä paremmin hän myös ”lukee rivien välistä” ja ymmärtää esimerkiksi kehonkieltä tai puheen ja kehonkielen ristiriitaa. Vanhemman vähättelevä vuorovaikutustyyli hajottaa yhteyttä lapsen kanssa. Kuuntele ja kunnioita myös lapsen mielipiteitä ja näkemyksiä.

Ammenna esimerkin voimasta. Suhtaudu lapsen yksityisyyden-tarpeeseen sensitiivisesti. Puhu kauniisti ja kunnioittaen erilaisista kehoista, älä arvostele omaasikaan. Jos tämä on vierasta, panosta opetteluun! Keskustele lapsen kanssa säännöllisesti omien ja muiden ihmisten rajojen tärkeydestä, käytä konkreettisia esimerkkejä. Myönnä myös oma erehtyväisyytesi tai jos joku asia on sinulle vaikea puhua. Se lisää inhimillisyyttäsi myös lapsen silmissä ja vahvistaa pidemmällä tähtäimellä yhteyttänne.

“Lapsi tarvitsee luotettavan aikuisen, joka kuuntelee ja ymmärtää tuomitsematta”

Nuoruusikäinen etenkään ikävaiheen alussa ei välttämättä avaudu tai puhu yhtään mitään jos aikuinen kyselemällä kyselee. Yhteyden vahvistamiseksi kannattaakin vaalia niitä samankaltaisia asioita jotka toimivat aikanaan silloin, kun lapsi oli pienempi. Tällaisia voivat olla perheen mieltymysten mukaan esimerkiksi yhteinen ruuanlaittotuokio, automatka treeneihin kahdestaan, leffahetki tai mikä tahansa jossa on helppo olla läsnä. Nuoren kanssa voi erityisesti toimia tekeminen, jossa ollaan läsnä vähän vaivihkaa, tekemisen ohessa.

Vanhemman on tärkeää olla aidon kiinnostunut lapsen arjesta, kaverisuhteista ja niiden mutkista, koulunkäynnistä ja vapaa-ajan kiinnostuksen kohteista. Vaikka esimerkiksi tietokonepelaaminen ei vanhempaa kiinnostaisi mutta on lapselle intohimo, olisi vanhemman tärkeää aidon kiinnostuneesti esimerkiksi pyytää lasta kertomaan lempipelistään.

Vanhemman olisi ehdottoman tärkeää omaksua vuorovaikuttamisen tapa, jossa aikuinen ymmärtää, kuuntelee ja on rauhallisesti läsnä. Näin hän viestii hyväksyntää, joka on lapsen ja aikuisen välisen vuorovaikutussuhteen keskiössä.

Säännöllinen itsemyötätuntoharjoittelu tuo myös vanhemman elämään paljon positiivisia vaikutuksia. Ne heijastuvat kaikkiin ihmissuhteisiin ja omaan mielenterveyteen. Vanhemman on ehdottoman tärkeää vaalia omaa jaksamistaan ja mielenterveyttään myös koulu- ja nuoruusikäisten kanssa elettäessä.

“Nuoren käytökselle on aina joku syy, joka on monimutkaisempaa kuin pelkkä kapinointi”

Nuoren, kuten pienemmänkin lapsen käytökselle on aina jokin syy, joka on monimutkaisempaa kuin pelkkä kapinointi. Joskus esimerkiksi koulukiusaaminen, mielenterveyden haasteet, päihteiden käyttö tai seksuaalinen hyväksikäyttö näkyy nuoresta päällepäin poikkeuksellisen vihaisena, surullisena, aggressiivisena tai muuten poikkeavana käytöksenä, jolla nuori viestii hätäänsä.

Toisinaan tuntuu siltä, että kommunikaatio on kokonaan katki koulu- tai nuoruusikäisen kanssa. Tällöin tutustuminen rakentavaan vuorovaikutukseen ehdottomasti kannattaa. Englanniksi löytyy tietoa myös NVC Non Violent Communication termillä. Tästä löydät kaikki Kiintymysvanhemmuus ry:n julkaisut rakentavasta vuorovaikutuksesta.

Katso

Haastettelu: Laura Markham: Kuinka vahvistaa yhteyttä isomman lapsen kanssa UUSI

“Avoin seksuaalikasvatus antaa nuorelle asianmukaista tietoa, jonka perusteella lapsi voi tehdä hyviä itselle sopivia valintoja”

Kun seksuaalisuuteen liittyvistä teemoista jutellaan ikätasoisesti pienestä pitäen, on keskustelua helpompi ylläpitää isompanakin! Avoimeen seksuaalikasvatukseen kuuluu olennaisena osana runsas keskustelu omista ja muiden rajoista ja niistä kiinnipitämisestä, omista valmiuksista, omista haluista ja kieltäytymisestä. Kun nämä aspektit ovat olleet säännöllisessä keskustelussa ja lapsen lapsuus on muuten ollut turvallinen ja tasapainoinen (tai mahdolliset turvattomuudet tai epätasapainot on huolella käsitelty!) , hänestä ei kasva holtiton vaan vastuullinen.

Useille vanhemmille pelkkä seksuaalikasvatukseen suhtautuminenkin edellyttää alkuun pureutumista myös omaan seksuaalisuuteen ja jopa oikeilla nimillä puhumisen taidon opettelemiseen. Omaan seksuaalisuuteen liittyviä asioita kannattaisi alkaa työstämään oikeastaan vähitellen jo viimeistään, kun vasta odottaa perheenlisäystä saapuvaksi. Silti koskaan ei ole onneksi liian myöhäistä ja yksi tuore ja loistavasisältöinen kirjavinkki on esimerkiksi Marja Kihlströmin vuonna 2020 julkaisema teos “Oikeilla nimillä: Seksuaalikasvatusta kaikille”.

Yhdenvertaisuuteen, vähemmistöihin ja sukupuolten moninaisuuteen liittyvät teemat voivat olla vielä monille 80-90-luvunkin lapsille verrattain etäisiä. Vanhempi saa olla nuoren edessä myös tietämätön ja hukassa. Sen ääneen myöntäminen voi avata upeita keskustelusiltoja ja vanhempi voi oppia nuorelta valtavasti itselleen uutta tietoa.

Kuuntele

Podcast: Seksuaalikasvatusmyytit UUSI

“Anna nuoren toteuttaa itseään, ilmaista omia mielipiteitään ja mieltyä asioihin jotka kokee itselleen sopiviksi”

Lapsen tulee saada tehdä omat valintansa ja mieltyä hänelle sopiviin ja tärkeisiin asioihin. Aikuisen tehtävä on taata lapsen turvallisuus ja auttaa oppimaan yhteiskunnan normeihin ja muihin yleisesti hyväksyttyihin tapoihin.

Jos nuori haluaa ilmaista itseään esimerkiksi ulkonäöllisesti kovin vastoin vanhemman mieltymyksiä ja tämä herättää vanhemmassa negatiiviseksi koettuja tunteita, auttaa tässäkin asiassa yhteyden vahvistaminen ja aito kiinnostus nuoren kertomaa kohtaan. Näiden avulla hyväksyntää on helpompi muodostaa ja olemassa oleva ehdoton rakkaus saada kaivettua esille.

Nuoren valintojen herättäessä vanhemmassa vastarintaa, pelkoa tai ahdistusta, on vanhemman aiheellista syventyä pohtimaan tarpeita ja ajatuksia omien tunteidensa takana. Omat käsittelemättömät kokemukset on tärkeä työstää. Näin autamme katkaisemaan sukupolvien ketjuja.

“Kaikkien mielenterveys vaatii erityishuomiota”

Mielenterveyden edistämisestä kannattaa ehdottomasti lukemalla ottaa selvää, jos aihepiiri tuntuu vieraalta. Vanhemman on tärkeää fokusoida ajatustaan myös omaan mielenterveyteensä ja vointiinsa. Itselle on yhtä tärkeä hakea tarvittaessa apua kuin nuorelle. Tabujen murtaminen murtaa myös muuria, joka yhä mielenterveysasioiden ympärillä seisoo vahvana. Kotona on tärkeää puhua mahdollisista mielenterveyden haasteista ikätasoisesti, salailematta ja avoimesti. Jos puhuminen on vaikeaa, tulee etsiä muut itselle sopivat keinot tuoda teemaa esille. Jos nuori ei omista mahdollisista haasteistaan halua puhua vanhemmalleen (tämä on erittäin normaalia), on suurinta rakkautta ja kunnioitusta, jos vanhempi rauhassa ja loukkaantumatta auttaa löytämään tahon, joka nuorta auttaa. Yleensä tällainen keskeinen taho on esimerkiksi koulun oppilashuoltohenkilöstö tai perheneuvola.

Suorittamiskeskeisessä yhteiskunnassa voi tuntua hankalalta mallintaa rentoutta ja rauhallisuutta. Näille olisi kuitenkin löydettävä sijansa. Rentouden keskellä on helpompi kohdistaa lempeitä ja myötätuntoisia ajatuksia itselleen ja perheelleen. Rentoutuminen ja pysähtyminen auttaa myös priorisoimaan ja ehkä sitä kautta karsimaan turhia kuormitustekijöitä perheensä arjesta. Yksi helppo tapa opetella rauhoittumista on säännöllinen mindfulness- harjoittelu.

Meitä suomalaisia on vuosikymmenten aikana kasvatettu pärjäämään yksin. Tilastot kuitenkin osoittavat karulla kielellään että se ei ole tapa, jolla terveyttämme tuetaan. Loppukaneettina haastankin jokaisen lukijan miettimään ja toteuttamaan yhden keinon, jolla edistää yhteisöllisyyttä elämässään. Pienenä vinkkinä annettakoon, että yksi helppo ja todella toimiva keino on vertaistuki, jota Kiintymysvanhemmuus ry tarjoaa livenä ja verkossa.

– Lotta Parkkonen –

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

“Tiukat rajat tai holtittomuus” Myyttejä kouluikäisistä ja nuorista

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 05 May 2022 06:36:22 +0000

Tänään teemaviikkomme on edennyt kouluikäisiin ja nuoriin, painottuen murrosikään sen merkityksellisyyden ja ainutlaatuisuuden takia. Murramme sellaisia myyttejä, joihin monissa perheissä törmätään ja jotka asettavat haasteita arkeen.

Nuoruusiän kasvu ja kehitys on pitkä ja monimutkainen prosessi, joka asettaa myös vanhemmuuden hyvin uudenlaisen vaiheen ja haasteenkin eteen. Nuoruusikäisen aivotoiminnot järjestäytyvät osin uudelleen ja aivojen kehitys jatkuu aina noin 25-vuotiaaksi saakka. Nuoruusikä on uudelleenjärjestäytymisen aikaa myös siinä mielessä, että silloin on mahdollista korjata mahdollisia lapsuuden traumaattisia kokemuksia ja kehityksellisiä ongelmia. Nuoruusiän lisäksi vain varhaislapsuus on yhtä mullistava vaihe ihmisen elämänkaaressa.

Murrosiän alussa eli varhaisnuoruudessa (noin ikävuodet 11-14) nuori alkaa etsiä itseään, omana erillisenä yksilönään, joka ei ole riippuvainen vanhemmistaan. Tällöin lapsen suurena kehitystehtävänä on vähitellen irtautua vanhemmistaan. Kehon fyysiset muutokset ajoittuvat myös enimmäkseen varhaisnuoruuteen. Keskinuoruus (noin ikävuodet 15-18) on persoonallisuuden ja tunne-elämän voimakkaan kehityksen aikaa. Myöhäisnuoruudessa (noin ikävuodet 19-25) aivot jatkavat kehittymistään ja esimerkiksi tunnesäätely kypsyy edelleen.

“Lapsen pitää kunnioittaa aikuisia”

Kunnioitus on molemminpuolinen prosessi. Ei voi olettaa, että lapsi yksin kunnioittaa aikuista, jos lasta kohtaan ei olla kunnioittavia. Yksi hyvinvoinnin tärkeä osa-alue onkin lasta kunnioittavat aikuiset. Kunnioittaminen on moniulotteista ja kasvatuksessa sen voidaan ajatella tarkoittavan paitsi henkistä, myös fyysistä ja kasvua tukevaa kunnioitusta. Lapsen ajatuksia ja mielipiteitä on tärkeä kuulla ja kunnioittaa. Lasta kunnioittaa myös, kun opettaa lapselle oman esimerkin avulla omista rajoista kiinni pitämistä, tunne- ja vuorovaikutustaitoja sekä muita elämässä tarvittavia taitoja. Jos lasta jollain elämän osa-alueella kohdellaan kaltoin tai väheksyvästi, ei hänkään koe aitoa kunnioitusta vastapuolta kohtaan.

Alakouluikäinen lapsi tarvitsee ennen kaikkea perheensä ja muiden läheistensä tukea, lämmintä vuorovaikutusta ja ymmärrystä. Varhaisnuoruusikäisen tarpeina vuorottelevat vapaus ja lähimmäisten emotionaalinen tuki ja kannattelu. Nuorelle on usein tärkeää saada olla ja ajatella jotain muuta kuin mitä hänen vanhempansa ovat. Tämä ei viesti kunnioituksen puutteesta, vaan oman itsensä etsimisestä sekä vähitellen tapahtuvasta itsenäistymisestä, jotka ovat tärkeitä normaalin kehityksen virstanpylväitä.

“Rajat ja tiukka linja on välttämättömiä tässä ikävaiheessa”

Vanhemmalla on varmasti hyvät tarkoitusperät, kun hän asettaa tiukat rajat lapselle. Vanhempi saattaa pelätä, että lapsi tekee vääriä valintoja. Osa vanhemmista saattaa ajatella, että mahdollisimman tiukoilla rajoilla hän suojelee lastaan holtittomalta elämältä. Yksipuolisella sanelulla ei välttämättä saavuta kuitenkaan tavoitetta. Lasta kunnioittavalla vuorovaikutuksella pääsee usein pidemmälle. Toimivan vuorovaikutuksen merkitys perheen sisällä on suuri myös lapsen kasvun ja kehityksen näkökulmasta. Lisäksi se suojaa ja edistää mielenterveyttä.

Jos rajat ovat keinotekoisia ja/tai tarpeettomankin tiukkoja ja perusteettomia, niillä ei siis saavuteta sitä hyötyä mitä niillä haetaan. Etenkin nuoruusiässä voi käydä niin, että vanhempi kokee kadottaneensa yhteyden nuoreen. Nuori ei puhu tai tunnu edes kuuntelevan, eikä vanhempi ole enää perillä siitä, mitä tämän elämässä ja ajatuksissa tapahtuu. Tiukoilla rajoilla yritetään siis korjata mahdollisia seurauksia tai helpottaa vanhemman pelkoa. Nuori kuitenkin tulkitsee tiukat rajat epäluottamuksena omaan arviointikykyyn. Perusteettomat tai tarpeettoman tiukat rajat vain luovat kitkaa vanhemman ja nuoren välille, haurastuttavat yhteyttä ja etäännyttävät. Näin nuori jakaa vielä vähemmän asioitaan vanhemman kanssa.

Joskus lapselle pitää kuitenkin asettaa rajoja tai muistuttaa pelisäännöistä. Rajoja asettaessa on tärkeää käydä vuoropuhelua lapsen kanssa. Rajojen asettamisen olisi hyvä perustua molemminpuoliseen kunnioituksen ja luottamukseen. On myös tärkeää miettiä, onko jokin raja todella tarpeen ja mihin se oikeastaan perustuu.

“Teinin huono käytös on vain kapinointia, mikä kuuluu teini-ikään”

Vanhempi toimii parhaimmillaan tunnepuskurina nuorelle. Tällä tarkoitetaan sitä, että vanhempi vastaanottaa nuoren tunnekuohun ja palauttaa sen hänelle entistä siedettävämpänä ja turvallisempana sekä selkeänä. Nuoren saadessa harjoitella ja ilmaista tunteitaan kotona, tarve haastaa aikuisia kodin ulkopuolella on usein pienempi. Aikuisen on reagoinnin lisäksi erityisesti tarpeen kestää nuoren kuohuntaa.

Moittiva, opettava tai lohduttava lähestymistapa myrskyävän nuoren kohtaamisessa on aikuiselta hyvin tyypillistä. Lue päivän keinokoosteesta siitä, millainen lempeä kohtaamistapa olisi toimivampi vaihtoehto nuoren kanssa.

Yksi nuorten yleisimmistä mielenterveyden häiriöistä ovat vaikeudet tunnesäätelyssä. Tunnesäätelyn vaikeudet voivat ilmetä esimerkiksi ihmissuhderistiriitoina (esimerkiksi voimakkaat jatkuvat riidat kotona tai muissa läheisissä ihmissuhteissa) tai itsetuhoisena käytöksenä (oman hyvinvoinnin laiminlyönti, ylenpalttinen riskinotto, itsensä satuttaminen), koska nuoren keinot päästä eroon hankalaksi koetuista tunteista ovat kehittymättömiä.

Aikuinen on lapsen ja nuoren malli myös itsesäätelyssä eli on todella tärkeää, että aikuisella itsellään on tunnesäätelytaitoja ja mentalisaatiokykyä. Valtaosan suomalaisista aikuisista omat tunne-ja vuorovaikutustaidot vaatisivatkin säännöllistä ja systemaattista harjoittelua. Näiden lisäksi itsemyötätunto on teema, jota vanhempien olisi erittäin tärkeää omaksua paitsi kasvatuksen myös oman hyvinvointinsa tueksi. Itsemyötätunnon vaikutuksesta aikuisten hyvinvoinnille on tehty satoja tutkimuksia. Sen hyötyjä ovat esimerkiksi vähäisempi ahdistuneisuus, masentuneisuus ja stressi, suurempi onnellisuus ja yleinen tyytyväisyys elämään, sekä paremmat yhteistyö- ja ihmissuhdetaidot. Itsemyötätunto myös kasvattaa motivaatiota tavoitella korkealle arvotettuja tavoitteita.

Nuorille tehdyt itsemyötätuntotutkimukset osoittavat itsemyötätuntoisten nuorten voivan paremmin. He ovat vähemmän ahdistuneita, stressaantuneita ja masentuneita sekä tyytyväisempiä elämäänsä kuin itselleen ankarat nuoret. Itsemyötätunto on onneksi opittavissa oleva taito, joten ikinä ei ole liian myöhäistä aloittaa.

Jonkinasteinen kapinointi ja rajojen koettelu kuuluu normaaliin murrosikään. Sen sijaan ylenpalttinen vihamielisyys tai holtiton käytös ei ole normaalia murrosiän käytöstä vaan taustalla on kyse jostain muusta, joka on tärkeä selvittää.

“Avoin seksuaalikasvatus lisää holtitonta seksuaalista käytöstä” ja “seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista voi myös vaieta”

Vanhemman vastuu ja velvollisuus ulottuu kasvatuksessa keskeisesti myös seksuaalikasvatukseen, halusi hän sitä tai ei, koki hän sitä omakseen tai ei. Jotta vanhempi pystyy kasvattamaan lasta seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa, tulee hänen ensin syventyä teemaan oman itsensä kautta. Jos omaan seksuaalisuuteen liittyy epävarmuuksia, ahdistusta, sanojen löytämisen vaikeutta tai traumoja, on tätä tärkeää työstää.

Tunnetaidot ovat yksi keskeinen osa-alue myös seksuaalikasvatuksessa. Nykyvanhemmat ovatkin ymmärrettävästi usein ison haasteen edessä: valtaosan oma aikanaan saatu seksuaali- ja tunnekasvatus on ollut olematonta ja koko aihe on voinut olla vaiettu tai jopa kielletty.

Seksuaalikasvatuksesta on monenlaisia tärkeitä hyötyjä ja siksi seksuaalisuuteen liittyvistä aiheista ei kannata vaieta. Sen avulla lapsi oppii paremmin tuntemaan omat rajansa ja ilmaisemaan, jos kokee rajojaan rikottavan tai uhattavan. Yhtä tärkeänä seksuaalikasvatuksessa otetaan huomioon myös toisen ihmisen rajat ja niiden kunnioittaminen. Onnistunut seksuaalikasvatus myös tukee lapsen itsetuntemusta ja opettaa hänelle oikeita asioita luotettavasta lähteestä.

Koko seksuaalisuuden kenttä on tietyllä tapaa muuttunut ja vapautunut viime vuosina nopeasti. Valtaväestölle perinteinen monoamorinen parisuhdekäsitys voikin olla nuoren mielestä täysin muuta, kuin mitä hän haluaa. Myös erilaiset seksuaalivähemmistöt ovat valtaosalle nuorista arkipäivää, kun taas vanhemmalle jo alati kehittyvä termistö voi olla vierasta.

“Nuoren pitää ymmärtää, että aikuiset tietävät asiat paremmin”

Tämän hetkisten lasten ja nuorten maailma on hyvin erilainen kuin nykyisten vanhempien, saati isovanhempien maailma on ollut. Yksilöä korostavat arvot ovat lisääntyneet ja nuorten riippuvuus vanhempien sukupolvesta vähentynyt.

Korostunut riskinottohalu ja tietty kuolemattomuuden ajatus kuuluvat nuoruusikään ja ne voivat tuntua aikuisen näkökulmasta hyvin pelottavilta. Niinpä aikuinen usein päätyy neuvomaan nuorta, kieltämään häneltä ehkä tarpeettomastikin eri asioita ja kuittaamaan nuoren mahdollisia mokia sanomalla “mitäs minä sanoin!”.

Jos vanhempi pelkää nuoren tekevän pahoja virheitä, on järkevää lähteä pohtimaan, mistä pelko johtuu ja onko pelolle oikeasti tarvetta. Onko nuori temperamentiltaan sellainen, joka joutuu helposti vaikeuksiin? Onko vanhempi itse elänyt nuoruuden, joka on jättänyt häneen pelkoja tai ahdistusta? Lempeä vanhempi voi myös avoimesti myöntää nuorelleen, että pelkää asioita X tapahtuvan, koska Y. Myöntäminen ja avoin keskustelu vähentävät kitkaa nuoren ja vanhemman välisessä yhteydessä ja lisäävät myös nuoren empatiaa vanhempaansa kohtaan.

Lapset ovat meillä vain lainassa, on sanonta joka kuvaa hyvin myös elämää nuoren kanssa. Lapsi ei ole vanhempansa unelmien ja mieltymysten jatke, vaan oma erillinen yksilönsä persoonineen ja kiinnostuksen kohteineen. Etenkin tietyssä nuoruusiän kehitysvaiheessa on täysin normaalia ja yleistä, että nuori haluaa tarkoituksellakin olla hyvin erilainen kuin vanhempansa.

“Nuorten mielenterveysongelmat ovat muoti-ilmiö”

Tämä on valitettavasti edelleen ihan todellinen myytti ja uskomus, enemmän vanhemman polven tai teeman itselleen vieraaksi koskevien keskuudessa. Tämä on myös hyvin vähättelevä, totuudenvastainen ja epäempaattinen toteamus.

Nuorten mielenterveys on ollut viime aikoina valtavasti esillä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa. Etenkin nuorten tyttöoletettujen ahdistuneisuus on lisääntynyt. Samoin nuorten tekemien rajujen väkivaltarikosten määrä.

Nuorten mielenterveysongelmien määrän kasvu on osin merkki avoimemmasta keskustelukulttuurista ja varhaisemmasta puuttumisesta, mutta myös hätähuuto yhteiskunnallisesta muutoksesta. Mielenterveysongelmat usein valitettavasti kasaantuvat niille, joille kertyy muutakin huono-osaisuutta ja moniulotteisia terveysongelmia. Ongelmat ovat usein sukupolvesta toiseen jatkunut ketju, ja kaikkihan me tiedämme, miten vaikeaa yksinkertaistenkin asioiden sukupolviketju voi olla katkaista. Saati jos ongelmaa on monella osa-alueella ja mahdollinen tukiverkosto on samassa, tai jopa vaikeammassa tilanteessa.

Osin yhteiskunnan raamit, osin pelkkä aikuisten arkinen viesti asettavat nykynuorille valtavasti paineita. Pitäisi jaksaa opiskella ja tietää jo hyvin nuorena, mille alalle haluaa suuntautua. Pitäisi olla itseohjautuva ilmiöoppija, pienenä lapsena jo mahdollisimman itsenäinen ja yksin pärjäävä. Samaan aikaan voi katsoa somesta ihmisten filtteröityä elämää, josta on hankala erottaa todellisuus ja valhe, oli katsojana sitten lapsi tai aikuinen. Kotona vanhemmat uupuvat omien töittensä ja muiden vaatimustensa alle, usein kaukana läheisverkostoistaan (koska ei ehdi edes pitää yhteyttä kehenkään) ja usein hankalaksi koetut tunteensa alkoholiin tai puhumattomuuteen hukuttaen, koska näin on omassa lapsuudessaankin oppinut.

Kuulostaa kieltämättä raadolliselta ja surulliselta. Yksi arkinen ja yhteiskunnan miljardeja vaatimaton ratkaisu ongelmaan on niinkin yksinkertainen kuin lempeys. Lempeys sekä itseään vanhempana kohtaan, myös lasta ja nuorta kohtaan. Lue lisää päivän myytinpurkujulkaisusta.

– Lotta Parkkonen –

Lähteet

Bildjuschkin, K. 2019. Lasten ja nuorten seksuaalikasvatus vanhemmuuden näkökulmasta. Lääkärikirja Duodecim.
Bluth, K & Neff, K. 2018. The self-compassion workbook for teens. New Harbinger Publications.
Grandell. R. 2015. Itsemyötätunto. Tammi.
Karila-Hietala & Lassander. 2018. Nuoren mielen ensiapu – mielenterveysosaamista lasten ja nuorten kohtaamiseen. Suomen mielenterveysseura.
Kristeri, I. 2018. Näe minut. Books on Demand.
J. Lönnqvist, M. Henriksson, M. Marttunen & T. Partonen (toim.). 2014. Psykiatria. Duodecim.
Mielenterveystalo. Nuoret.
MLL. Vanhempainnetti. Lapsen kasvu ja kehitys.
Moisala, S., Parkkila, M. & Rämet, V. 2022. Opas nuorten tunnesäätelyvaikeuksista. Opinnäytetyö, Oulun ammattikorkeakoulu.
Trogen, T. 2020. Positiivinen kasvatus. PS-kustannus.
Väestöliitto. Seksuaalikasvatus.

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Keinoja katkenneen kommunikaation korjaukseen

Kiintymysvanhemmuus ry — Wed, 04 May 2022 07:08:54 +0000

Toisinaan tuntuu siltä, että kommunikaatio on katki koululaisen tai teinin kanssa. Vanhemman oman kommunikaation parantamiseen tarvitaan lukematon määrä toistoja ja uusia keinoja. Tällöin tutustuminen rakentavaan vuorovaikutukseen kannattaa. Englanniksi löytyy tietoa myös NVC Non Violent Communication termillä. Tässä tekstissä avaan NVC-prosessin vaiheet luettuani 2019 ilmestyneen Marshall Rosenbergin kirjan: “Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus”.

NVC-prosessin vaiheet ovat: 1) Havainto, 2) Tunteet, 3) Tarpeet ja 4) Pyyntö. NVC-prosessin ensimmäisen vaiheen tarkoitus on kuvailla tilanne juuri niin kuin sen on havainnut ilman, että tulkitsee. Mikäli havaintoon sekoittuu tulkintaa tai mielipiteitä, kuulija kuulee kommentin kritiikkinä. Havaintojen tulee perustua tilanteeseen, aikaan ja asiayhteyteen. Yleistykset ovat tulkintoja. Ne saavat kuulijan puolustuskannalle, suuttumaan tai kieltämään koko asian.

Toisen vaiheen tehtävänä on ilmaista, mitä meistä tuntuu. Tässä vaiheessa on tärkeä erottaa tunteet siitä, mitä ajattelee toisen käyttäytymisestä. Se, mitä ajattelee toisen käyttäytymisestä on tulkintaa ja mielipiteitä. Tunteiden nimeäminen ja sanoittaminen auttaa kuulijaa luomaan yhteyden puhujan kanssa. Tunteita ilmaistessa näytämme haavoittuvuutemme, joka auttaa ristiriitatilanteita käsiteltäessä.

Kolmannessa vaiheessa kerromme tarpeistamme eli siitä, mikä synnyttää tunteemme. Mikäli ilmaisemme tarkasti tarpeemme, on todennäköisempää saada ne täytetyksi. Kun ihmiset lakkaavat puhumasta toistensa vioista ja puhuvat tarpeistaan, mahdollisuudet kaikkien osapuolten tarpeiden tyydyttämiseen kasvavat. Kun kuulemme kielteisen viestin meillä on neljä tapaa ottaa viesti vastaan: 1) syytämme itseämme 2) syytämme toisia 3) aistimme omat tunteemme ja tarpeemme 4) aistimme toisen ihmisen kielteisen viestin taustalla vaikuttavat tunteet ja tarpeet. Toisten syyttäminen, arvostelu ja tulkinnat ovat epäsuoria tapoja ilmaista omia tarpeitamme ja arvojamme. Mutta tämä aiheuttaa sen, että kuulija kuulee asian kritiikkinä, jolloin alkaa puolustella tai vastahyökkää. Mitä tarkemmin osaamme yhdistää tunteet tarpeisiimme, sitä helpompaa toisten on vastata myötäeläen ja auttaa toteuttamaan toisen tarpeet.

Neljännessä vaiheessa ilmaisemme pyynnön. Kun olemme kertoneet havaintomme, tunteemme ja tarpeemme, meidän tulee muodostaa tarkka pyyntö eli tekoja, jotka täyttäisivät tarpeemme. Pyynnöt tulee esittää myönteisessä muodossa, sillä kiellot eivät kerro kuulijalle, mitä sanoja haluaa, mutta saavat aikaan vastustusta. Pyynnön esittäjän tulee miettiä tarkkaan, mitä hän haluaa, jotta hänen tarpeensa tulevat täytettyä. Lisäksi kannattaa pyytää selkeitä, toteutettavissa olevia tekoja, eikä abstrakteja ja monitulkintaisia asioita. Pyyntöjä ei tule sekoittaa vaatimuksiin. Pyynnöstä voi kieltäytyä ja kieltäytyjän tarpeisiin suhtaudutaan myötätunnolla. Mikäli pyynnön esittäjä syyllistää, arvostelee tai tuomitsee kieltäytymisestä, pyyntö on ollut vaatimus. Takaisin heijastaminen tarkoittaa, että voit kommenttisi jälkeen pyytää kuuntelijaa toistamaan se, minkä sanoit. Jos heijastettu viesti poikkeaa lähettämästämme viestistä, saamme mahdollisuuden korjata kommenttiamme.

NVC-prosessin kaksi puolta:

Rehellinen itseilmaisu
Empaattinen kuunteleminen

Rehellinen itseilmaisu tarkoittaa sitä, että ilmaisemme itseämme rehellisesti ja haavoittuvasti. Tavoitteena on luoda rehellinen ja empaattinen suhde, jossa päätöksentekoprosessi hyödyttää molempien osapuolten tarpeita. Empaattinen kuunteleminen tarkoittaa ymmärtävää ja kunnioittavaa suhtautumista toisten kokemuksiin.

Lue lisää

Blogi: Miten koin Hanna Savannan haastattelun?
Haastattelu: LKV2019: Hanna Savanna

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lempeän kasvatuksen viikko 2022

Kiintymysvanhemmuus ry — Mon, 25 Apr 2022 10:09:36 +0000

Tervetuloa Lempeän kasvatuksen viikolle! Tämän vuoden Lempeän kasvatuksen viikolla eli LKV:lla pureudumme myytteihin, joita lasten kasvatukseen liittyy. Olemme jaotelleet päivät seuraavasti:

Joka päivä julkaisemme kuvataulun myyteistä ja niiden purusta, koosteen siitä, miten myytit puramme ja mistä voi halutessaan lukea lisää tietoa. Emme jätä asiaa kuitenkaan tähän, vaan haluamme myös tarjota teille keinoja, joilla voimme toimia toisin, kuin myytit sanovat.

Viikon aikana julkaisemme myös haastatteluja, järjestämme työpajan ja luennon sekä tarjoamme harjoituksia. Julkaisemme joka päivä myös podcastin, jossa keskustelemme vieraan kanssa eri päivien teemoista.

Myytit ovat sanattomia uskomuksia siitä, millainen vanhemman kuuluu olla tai miten kasvattaa. Myytit ovat usein tiedostamattomia ja tunnetasolla ilmeneviä huolia. Ne saavat meidät paheksumaan, ahdistumaan ja syyllistymään, vaikka emme osaa selittää sitä. Myytti ohjaa käyttäytymistä, kunnes sen tiedostaa ja käsittelee.

Kasvatusmyyttejä on monenlaisia samalla tavalla kuin kasvatustapoja ja vanhempia. Myös kulttuuriset käsitykset kasvatuksesta ovat syvällä ja ne voivat vahvistaa tiettyjä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on ihan curlingia” – Myyttejä kiintymysvanhemmuudesta ja lempeästä kasvatuksesta

Kiintymysvanhemmuuden periaatteet käsitetään joskus väärin ja julkisessa keskustelussa toistuvat tietyt virheelliset oletukset. Ajatellaan, että kiintymysvanhempi kasvattaa lasta curling-tyylillä; lapsi kasvaa ilman rajoja, häntä ei koskaan kielletä eikä pettymyksiäkään ikinä aiheuteta. Mutta mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Tässä kirjoituksessa puramme joitakin kiintymysvanhemmuuteen ja lempeään kasvatukseen liittyviä myyttejä.

“Kiintymysvanhemmuus on samaa kuin curling-kasvatus. Kiintymysvanhemmuudessa silotellaan lapsen tunteet. Aikuinen ei kestä lapsen pettymyksiä.”

Vaikka lempeä kasvattaja ei ehdoin tahdoin keksi lapselleen pettymyksen aiheita, niin elämä kyllä niitä lapselle eteen tuo. Lapsi kokee kiukkua ja pettymyksen tunteita, vaikkei niitä keinotekoisesti hänelle järjestettäisikään. Riittää, että elää normaalia elämää ja on muiden ihmisten kanssa tekemisissä. Lempeä kasvattaja myös sallii lapselle kaikki tunteet. Lapsen ymmärtäminen ja tunteiden sanoittaminen ei tarkoita, että lapsi ei saisi kokea myös negatiivisia tunteita. Empatialla ja tunteiden hyväksymisellä sen sijaan tuetaan lapsen omaa kykyä kannatella myös niitä. Monen vanhemman on välillä vaikea nähdä lasta oikein surullisena tai pettyneenä, mutta kun aikuinen hallitsee itse tunnetaidot, hän pystyy erottamaan lapsen tunteet omistaan ja kestää ne paremmin. Jos tarkastellaan vanhemmuuden nelikentän erilaisia kasvatustyylejä (ks.kuva), niin curling-vanhemmuus voisi osua sallivan ja laiminlyövän kasvatuksen neliöihin ja vanhempi voi vaihdella myös eri kenttien välillä. Kiintymysvanhemmuus taas on auktoritatiivinen kasvatustyyli, eli se sisältää sekä lämpöä että rajoja.

Lue lisää

“Kiintymysvanhemmuudessa ja lempeässä kasvatuksessa ei ole rajoja.”

Lempeässä kasvatuksessa on kyllä rajat, mutta näkökulmamme rajoihin saattaa poiketa valtavirrasta. Se sijaan, että piirtäisimme lapsen ympärille rajat, joiden sisällä lapsi saa toimia, me piirrämmekin rajat itsemme ympärille. Tämän lisäksi tuemme lasta siinä, että hän oppii tunnistamaan omat rajansa ja pitämään niistä kiinni sekä myös huomaamaan ja kunnioittamaan muiden itsensä ympärille asettamia rajoja.

Lue lisää

Tietoisku: Eikö lapsi tarvitse jonkinlaiset rajat?
Blogi: Vallattomat rajat

“Kiintymysvanhemmuus lapsi ei opi yhteiskunnan sääntöjä, koska häntä ei rangaista.”

On totta, että lempeään kasvatukseen eivät kuulu rangaistukset, uhkailut, kiristäminen tai muu vallankäyttö. Lempeässä kasvatuksessa ajatellaan, että lapsi oppii paremmin, kun vanhempi kertoo ja näyttää esimerkillä, miten toimia erilaisissa tilanteissa. Kun lasta rangaistaan, hän alkaa helpommin valehtelemaan ja salaamaan virheensä. Mutta kun lapsi tietää, että vanhemmalle voi kertoa virheensä ilman rangaistuksen pelkoa, pysyy vanhempi paremmin perillä lapsen ajatuksista ja kokemuksista. Virheistä pystyy oppimaan vain, jos niitä ei joudu salailemaan tai häpeämään.

Lue lisää

Tietoisku: Mikä ero on rangaistuksella ja seuraamuksella?
Tietoisku: Mitä riskejä on rankaisemisen käytössä kasvatusmenetelmänä?

“Kiintymysvanhempi ei koskaan kiellä lasta.”

Kiintymysvanhemmuutta kuvaillaan usein vanhemmuutena, jossa lapselle ei sanota ei. Tästä taas herkästi tehdään päätelmä, että lapsi saa tehdä mitä huvittaa ja lapsesta kasvaa rajaton. Olettamukset ovat vääriä, sillä kiintymysvanhemmatkin kieltävät lapsiaan ja ohjaavat lasta oikeanlaiseen toimintaan. Tässä piilee koko asian ydin: pelkän kieltämisen sijaan on paljon tehokkaampaa kertoa lapselle, minkälaista toimintaa häneltä odotetaan. Ohjeistuksen sanominen kiellon sijaan myönteisessä muodossa kertoo lapselle paljon enemmän ja hänen aivonsa pystyvät käsittelemään pyynnön paremmin kuin kiellon. Lempeä kasvattaja myös perustelee kiellon lapselle ja joskus käykin niin, että vanhempi ei itsekään tiedä, miksi on kieltämässä jotain lapselta. Ilman perusteltua syytä esitetty kielto saattaa silloin osoittautua turhaksi.

Lue lisää

Tietoisku: Saako lasta kieltää?
Tietoisku: Mikä on kiintymyssuhdeteoria ja miten se liittyy kiintymysvanhemmuuteen?
Tietoisku: Mitä on lempeä kasvatus?

– Annika Rintamäki –

Julkaistu 5/2022.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Mitä kiintymysvanhemmuus on ammattilaisen näkökulmasta?

Kiintymysvanhemmuus ry — Thu, 16 Dec 2021 07:44:23 +0000

Työskentelen lasten ja nuorten parissa terveysalalla. Saan tavata päivittäin hyvin erilaisia lapsia, nuoria ja vanhempia. Hyvin erilaisista taustoista, hyvin erilaisilla elämänkokemuksilla, onnella ja sattumuksilla varustettuina. Yksi selkeä asia kuitenkin yhdistää kaikkia ihmisiä, nimittäin tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Kaksi kirjoitettuna ja ääneen tokaistuna pientä, todellisuudessa valtavan suurta eikä millään tavalla itsestään selvää asiaa, mutta jotka aidosti toteutuessaan tukevat luottamuksellisuuden tuntua, lisäävät molemminpuolista arvostusta ja kunnioitusta sekä herättävät ajatusta aidosta kiinnostuksesta ja välittämisestä.

Valitettavan usein etenkin nuoren, siis teini-ikäisen, ei-toivotun käytöksen taakse ei haluta tai osata nähdä ja tämä ongelma koskettaa ihan kaikkia. Helposti todetaan, että nuori kapinoi, haluaa valtaa, pompottelee aikuisia, on vain murrosikäinen, on vain itsekäs, on väärin kasvatettu. Usein myös nuoren kokemusmaailmaa vähätellään. Kuitenkin nuoreen tutustuessa, antaessa hänelle tilaa ja kunnioitusta, aikaa tulla kuulluksi, päästään usein jo aika nopeastikin ulkokuoren taakse. Nuorella voi olla kiusatuksi tulemisen kokemuksia, huolia kaverisuhteissa, käsittelemätöntä surua, repaleinen kotitilanne, pelkoja tulevaisuudesta, huolta omasta pärjäämisestä, huolta kaverin jaksamisesta, huolta omasta terveydestä tai voimakkaita ristiriitaisten ihmissuhteiden kokemuksia, esimerkiksi vanhempiinsa. Kun päästään taustasyihin kiinni, on valtavan paljon helpompaa kuulla ja ymmärtää.

Kuten äsken kirjoitin, tietoisesti yleistävään sävyyn, haluan tietoisesti yleistää myös toteamalla sen, että nuoret ovat todella fiksuja ja valtaosa heistä voi Suomessa paremmin kuin koskaan aiemmin. Miksi sitten valitettavan usein yleisessä keskustelussa korostetaan nuorten tekemiä vääryyksiä? Hyvä ruokkii hyvää, paha ruokkii pahaa. Jos jo lähtökohtaisesti nuori nähdään potentiaalisena tai liki varmana rikollisena, valehtelijana, vastaanväittäjänä ja itsekkäänä, paitsi vahvistetaan ja iskostetaan tätä stereotypiaa osin tiedostamattakin nuorelle (ja aivan turhaan!), myös jumiutetaan aikuisten välinen nuoruusteemainen keskustelu aivan väärien oletusten ympärille.

Mielestäni liian harvoin muistetaan tarkastella aikuisten omia asenteita ja toimintaa. Niiden rooli on aivan ensisijainen, koska yhtä lailla nuoren, kuten pienemmänkin lapsen kanssa toimii esimerkin voima. Nuori osaa kyseenalaistaa ja hänellä on omat mielipiteensä. Nämä ovatkin valtavan hedelmällisiä alustoja erilaisten näkökulmien vaihtamiseen.

Murrosikää pidetään yleisesti edelleen jotenkin tosi poikkeavana ja vaikeana elämänvaiheena, jossa ovet paukkuu, menee puhevälit ja nuori kokeilee jatkuvasti kaikkea holtitonta ja on epäluotettava. Näitäkin toki voi tapahtua, mutta yleensä ylilyöntien taustalla on joko katkennut yhteys turvallisimpiin aikuisiin tai jonkun vakavan asian kohteeksi (kiusaaminen, seksuaalinen ahdistelu tms.) joutuminen. Murrosiässä nuori itsenäistyy vähitellen, mutta sen ei kuulu tapahtua kohtuuttoman kapinoinnin ja ylilyöntien kautta.

Vaalitaan yhteyttä! Nuoruusikäinen ei välttämättä antaudu keskustelulle puolipakotettuna päivällispöydän ääressä, mutta esimerkiksi koiranulkoilutuslenkillä, autossa tai leffaa katsoessa, voi palautella yhteyttä ja sitä ehdotonta rakkautta, joihin oli ehkä helpompi panostaa lapsen ollessa pieni. Vaikka nuori torjuisi hellyydenosoitukset, niitä on silti äärettömän tärkeä tuoda esille. Kerro nuorelle, mitä hänessä erityisesti rakastat ja miksi olet hänestä ylpeä. Unohda kuitenkin suorituksiin tai ulkonäköön liittyvät ominaisuudet ja panosta luonteenpiirteisiin. Tämä tukee terveen itsetunnon kehitystä.

– Kirjoittaja on yhdistyksen aktiivi ja terveydenhuollon ammattihenkilö –

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry

Lapsen myönteisen kehonkuvan tukeminen

Kiintymysvanhemmuus ry — Fri, 26 Nov 2021 20:06:13 +0000

Ulkonäkö on paljon esillä yhteiskunnassamme, eikä siltä voi välttyä juuri missään. Huomattavaa on, että ulkonäköön suhtaudutaan usein vaateliaasti, jopa negatiivisesti. Sosiaalinen media on täynnä ihmisten huolella harkittuja omakuvia, televisiossa pyörii pitkä lista muodonmuutosohjelmia ja iltapäivälehdissä hehkutetaan tai kauhistellaan julkkisten muuttunutta ulkonäköä. Median lisäksi latautunut suhtautuminen kehoon näkyy myös tavallisten kansalaisten keskuudessa, esimerkiksi työpaikan kahvipöydässä käytyinä dieettikeskusteluina ja oman kehon jatkuvana mittaamisena ja arvioimisena. Haitallisesta keho- ja ruokapuheesta on tullut niin tavallista, ettei sitä aina edes huomaa.

Jatkuva ulkonäköön kohdistuva puhe ei kuitenkaan ole harmitonta. Tietynlaisen ulkonäön ihannointi ja nostaminen muita arvokkaammaksi synnyttää kuvan, jonka mukaan tietyt ulkonäkökriteerit täyttävä olisi ihmisenä onnellisempi, arvokkaampi ja parempi. On kuin yksilön täytyisi näyttää tietynlaiselta tullakseen hyväksytyksi, ja jopa hyväksyäkseen itsensä. Tällainen suhtautuminen altistaa monenlaisille kehonkuvaan liittyville ongelmille, jotka ovat tänä päivänä hyvin yleisiä.

Erityisen alttina jatkuvalle ulkonäköpuheelle ovat lapset ja nuoret. Kehonkuva syntyy ja vahvistuu lapsuuden ja nuoruuden aikana, ja nuoruudessa kielteiseksi muodostunut kehonkuva harvoin muuttuu myönteiseksi ilman aktiivista omaa yritystä. Vanhempien ja muiden lapsille ja nuorille läheisten aikuisten olisikin hyvä pohtia, kuinka he omalla toiminnallaan voivat tukea lapsen myönteisen kehonkuvan kehitystä ja suojata lapsen käsitystä itsestään arvokkaana ihmisenä.

MIKÄ KEHONKUVA ON?

Kehonkuva on ihmisen subjektiivinen käsitys omasta kehostaan. Se on sitä, millaisena ihminen kokee ja näkee kehonsa, eikä se välttämättä ole suoraan yhteydessä siihen, millainen keho oikeasti on.

Sekä positiivinen että negatiivinen kehonkuva ovat laajoja, yksilöllisiä ilmiöitä, mutta yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että ihminen, jolla on myönteinen kehonkuva, on sinut oman ulkomuotonsa kanssa. Hän arvostaa kehoaan ja sen piirteitä, haluaa pitää siitä hyvää huolta ja kuunnella sen tarpeita. Myös myönteistä kehonkuvaa ylläpitävien ihmissuhteiden solmiminen on todennäköisempää silloin, kun ihminen suhtautuu kehoonsa arvostavalla tavalla. Myönteisen kehonkuvan omaava henkilökään ei välttämättä aina ole täysin tyytyväinen ulkonäköönsä, mutta hän pystyy hyväksymään asian ilman, että se määrittäisi häntä liikaa ihmisenä. Positiivinen kehonkuva siis suojaa niin ulkonäkökriiseiltä, oman kehon liialliselta kurittamiselta kuin haitallisilta ihmissuhteiltakin.

Kielteisesti omaan ulkonäköönsä suhtautuva sen sijaan arvostelee, häpeää ja jopa inhoaa omaa ulkomuotoaan. Negatiivinen kehonkuva voi aiheuttaa esimerkiksi ahdistusta, arvottomuuden tunnetta, syrjään vetäytymistä ja ulkopuolisuutta. Pahimmillaan se voi johtaa jopa hengenvaarallisiin mielenterveysongelmiin ja syömishäiriöihin.

MYÖNTEINEN SUHTAUTUMINEN OMAAN KEHOON ON LAPSELLE LUONTAISTA

Pieni lapsi suhtautuu kehoonsa luonnostaan myönteisesti. Hän ei etsi itsestään vikoja tai arvostelun paikkoja. Vauva tutkailee sormiaan, ihmettelee varpaitaan ja iloitsee peilikuvansa näkemisestä. Taapero puolestaan esittelee napaansa, taputtelee tyytyväisenä vatsaansa ja jatkaa itsensä ihailua peilistä.

Kun lapsi kasvaa, suhtautuminen omaan kehoon voi kuitenkin muuttua. Yleensä viimeistään esikouluiässä lapset oppivat vertaamaan itseään muihin, ja kouluiässä oman ja toisten kehojen vertailu on hyvin tavallista. Aina vertailu ei ole haitallinen asia vaan se voi olla sävyltään neutraalia: “Anna on pidempi kuin minä, mutta minulla on pidemmät hiukset”. Oman kehon ja sen kelpaavuuden kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole lainkaan harvinaista lasten ja nuorten keskuudessa. Esimerkiksi murrosiän mukanaan tuomat fyysiset muutokset voivat olla nuorelle kova pala. Tuolloin on tärkeää, että hänellä on luotettava aikuinen tukenaan.

Lapsuudessa muovautunut suhtautuminen omaan kehoon seuraa ihmistä tavallisesti läpi elämän ja erilaisten vaiheiden, ellei sitä pyri tietoisesti muuttamaan. Lapsuuden merkitys kehonkuvan kehityksen kannalta on siis hyvin suuri ja tärkeä.

YMPÄRISTÖN MALLI KEHONKUVAN KEHITTYMISESSÄ

Lapsi imee ympäristöstään jatkuvasti informaatiota ja oppii tehokkaasti mallista. Hän havainnoi hämmästyttävän tarkasti sitä, kuinka muut ihmiset suhtautuvat häneen, itseensä ja toisiinsa. Tämä havainnointi tapahtuu paitsi puheen, myös sanattoman viestinnän, kuten eleiden pohjalta. Kun mietitään, kuinka lapsen myönteisen kehonkuvan kehitystä voi tukea, kannattaakin aluksi kääntää katse omaan napaan. Miten minä itse suhtaudun omaan kehooni? Millä tavalla puhun ulkonäöstäni, ja miten kohtelen itseäni? Entä millä tavalla puhun toisista ihmisistä ja heidän vartaloistaan?

Lapsi suhteuttaa omaa ulkonäköään läheisiinsä. Jos oma vanhempi tai muu lapselle läheinen aikuinen suhtautuu kielteisesti omaan tai toisten ulkonäköön, voi lapsen olla vaikea oppia ajattelemaan hän itse on rakastettava juuri sellaisena kuin on. Itsensä hyväksyminen ja omien piirteidensä arvostaminen voi olla vaikea, mikäli siihen ei saa mallia lähipiiristä.

Jos aikuinen tunnistaa oman hankalan kehosuhteensa, kannattaa itselleen olla lempeä. Ongelma on nykypäivänä hyvin yleinen, eikä se tee kenestäkään huonompaa vanhempaa. Asiaa kannattaa kuitenkin pyrkiä työstämään. Kehonkuvan muuttaminen myönteisempään on mahdollista, kun siihen pyrkii tietoisesti ja aktiivisesti. Asian kanssa ei myöskään tarvitse olla yksin, vaan apua on saatavilla. Mikäli avun hakemisen kynnys tuntuu korkealta, voi aluksi aloittaa pienin askelin. Jo pelkkä ongelman tiedostaminen on tärkeä asia, ja esimerkiksi myönteistä kehonkuvaa tukevien some-tilien seuraamisella ja aihetta käsittelevän kirjallisuuden lukemisella voi olla yllättävän suuria vaikutuksia yksilön kehonkuvaan.

KEHONKUVA KEHITTYY VUOROVAIKUTUKSESSA

Aikuisen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen ja lapsen kasvuympäristön merkitys kehonkuvan kehittymisen kannalta on merkittävä. Lapsen keholliset, psyykkiset ja emotionaaliset kokemukset muotoutuvat hiljalleen hänen kehonkuvakseen. Esimerkiksi se, miten vauvan tarpeisiin vastataan ja kuinka häntä kosketetaan ja lohdutetaan, vaikuttaa vauvan hiljalleen syntyvään kuvaan itsestään. Myönteinen, hyvältä tuntuva kosketus ja läheisyys tukevat positiivisen kehonkuvan kehitystä myös myöhemmin. Lapsen on tärkeää myös kokea Niin ikään sekä hyväksynnän tunne että onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä kehoitsetunnon rakentajia. Niin ikään sekä hyväksynnän tunne että onnistumisen kokemukset ovat tärkeitä kehoitsetunnon rakentajia. Jokaisen lapsen tulisikin saada kokea olevansa rakastettu, hyväksytty ja arvostettu.

Lapselle kannattaa iästä riippumatta kertoa, että hän ja hänen kehonsa on arvokas juuri sellaisena kuin on, omana ainutlaatuisena, oikeanlaisena kokonaisuutenaan. Samalla ulkonäköä ei kuitenkaan kannata painottaa liikaa. Lapsi, joka saa kehuja muustakin kuin siitä, miltä näyttää, oppii antamaan ulkonäölle vähemmän painoarvoa kuin toistuvasti lähinnä ulkonäköön pohjautuvia kehuja saava lapsi. Ulkonäön ohella lasta kannattaa kehua esimerkiksi hänen luonteenpiirteistään, yrittämisestä, osaamisesta ja uuden oppimisesta.

Lapsen kanssa kannattaa keskustella muutenkin avoimesti kehoon liittyvistä asioista. Keskustelujen myötä lapsi oppii kehosanastoa ja luontevan suhtautumisen kaikkiin kehonsa alueisiin. Esimerkiksi kehon kehitysvaiheet, muutokset ja yksilölliset erot ovat asioita, joita lapsen kanssa voi ikätasoisesti käsitellä. Yhdessä kannattaa myös ihmetellä sitä, miten hienoihin asioihin ihmiskeho pystyy. Jalkojen avulla voimme hiipiä hiljaa tai juosta kovaa, käsillämme pystymme piirtämään, kirjoittamaan ja leikkimään ja silmien avulla saamme ihastella monenlaisia ihmeellisiä asioita. Kun lapsella on avoin keskusteluyhteys vanhempien kanssa, hänen on todennäköisesti helpompi kääntyä vanhemman puoleen myös silloin, kun jokin asia mietityttää.

Myös lapsen itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittaminen on tärkeää. Kun lapsi huomaa, että hänen rajojaan rikotaan vain painavasta syystä, kertoo se lapselle, että hänen kehonsa on arvokas ja ansaitsee tulla kohdelluksi hyvin. Varhainen omien rajojen tunnistaminen ja puolustamaan oppiminen helpottaa niiden tunnistamista ja puolustamista myöhemminkin.

Samalla, kun aikuinen suhtautuu lapsen kehoon arvostavasti, on lapselle tärkeää opettaa vastaava suhtautuminen myös muita ihmisiä kohtaan. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan, eivätkä ulkoiset piirteet tee ihmisestä toista parempaa, arvokkaampaa tai tärkeämpää, mutteivät myöskään huonompaa tai vähemmän arvokasta. Samalla kannattaa opettaa lapsi kunnioittamaan keho- ja ruokarauhaa; toisten ihmisten kehoja tai ruokavalintoja ei arvostella tai kyseenalaisteta eikä toista ihmistä kosketeta ilman lupaa.

HYVINVOINTIA TUKEVAT ELÄMÄNTAVAT

Katarina Meskanen kirjoittaa kirjassaan Rakas keho, että myönteisen kehonkuvan ja hyvinvointia edistävien elämäntapojen välinen vaikutussuhde kulkee molempiin suuntiin. Terveelliset elämäntavat tukevat myönteistä kehonkuvaa, ja kun ihminen suhtautuu kehoonsa myönteisesti, hän todennäköisesti myös kohtelee sitä paremmin. Näin ollen terveyttä tukevien tapojen opettaminen ja mallintaminen lapselle kannattaa.

Terveellisistä elämäntavoista puhuttaessa on kuitenkin tarpeen tarkentaa, mitä niillä tarkoitetaan. “Terveellisyys” on nykyään paikoin hyvinkin latautunut termi. Sillä saatetaan markkinoida asioita, jotka voivat terveyden edistämisen sijaan jopa heikentää sitä, kuten totaalista herkuista kieltäytymistä, erilaisia lisäravinteita tai uusia dieettejä. Voisikin olla parempi puhua terveellisten elämäntapojen sijaan yksilön hyvinvointia tukevista elämäntavoista. On erittäin tärkeää muistaa, että terveellisyys ei ole ehdottomia, yleispäteviä kieltoja, rajoituksia tai itsensä piiskaamista, päinvastoin. Ruokailu on sallivaa ja joustavaa, liikuntaa pyritään harrastamaan ilon kautta ja itselle annetaan lupa levätä silloin, kun sitä kaipaa.

On tärkeää myös huomata, ettei terveellisiä elämäntapoja tule opettaa lapselle ulkonäköä korostavasti, vaan siksi, että ne tukevat lapsen hyvinvointia ja jaksamista niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla. Tätä voi havainnoida lapselle konkreettisilla esimerkeillä. Lapsi saattaa itsekin huomata, että hyvin nukutun yön jälkeen on paremmalla mielellä, että nälkäisenä ei jaksa keskittyä ja että ulkona leikityn hippaleikin jälkeen olo tuntuu hyvältä. Terveellisten elämäntapojen tarkoitus onkin siis aidosti tukea yksilön hyvinvointia, ei aiheuttaa ylimääräistä stressiä tai turhia paineita.

Kaiken kaikkiaan kehonkuva ja sen kehittyminen ovat laajoja kokonaisuuksia. Tärkeää on muistaa myös olla armollinen itselleen – tässä ajassa ulkonäköön suhtautuminen luontevasti tai lapsen luontevan suhtautumisen tukeminen eivät ole yksinkertaisia asioita. Emme voi muuttaa ympäristöä yhdessä yössä, mutta me jokainen voimme vaikuttaa siihen, millä tavalla itse puhumme ulkonäköön liittyvistä asioista. Samalla voimme pyrkiä vaikuttamaan siihen, millä tavalla ulkonäöstä puhutaan kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä. Arvostetaan siis itseämme ja toinen toisiamme, ulkonäöstä riippumatta.

– Henriikka Vainio, Kiintymysvanhemmuus ry:n toimihenkilö –

Lue lisää

Katarina Meskanen & Heidi Strengell – Rakas keho. Tuuma-kustannus, 2019.
Väestöliitto: Kehotunne ja kehoitsetunto
HyväKysymys.fi: Mikä on kehoitsetunto?

Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2021.

Read more at Kiintymysvanhemmuus ry