Kasvattaako koko kylä?

latino, family, latina-2569583.jpg

Sanonnalla ”koko kylä kasvattaa” viitataan ymmärtääkseni siihen, että tehdään yleinen sopimus vanhempien ja muiden aikuisten kesken siitä, että kaikilla yhteisön aikuisilla on oikeus ja velvollisuus puuttua lasten ja nuorten tekemisiin ja tarvittaessa muistuttaa heitä yhteisön säännöistä ja kieltää heitä. Periaatteessa ajatus varmaan sisältää myös mahdollisuuden kehua lapsia ja nuoria ja ilmaista heille positiivisiakin tunteitaan, mutta käytännössä kasvattaminen tässä yhteydessä supistuu pääosin rajoittamiseksi. Tätä käytännettä perustellaan sillä, etteivät omat vanhemmat mitenkään voi olla vahtimassa lapsen jokaista hetkeä ja etenkin vapaasti kulkevien isompien lasten tekemisiin on turvallisuutta luovaa ja tärkeää tarpeen vaatiessa puuttua kenen tahansa aikuisen. Tämän koulukunnan edustajien mukaan esimerkiksi kiusaamistilannetta, pienempien alistamista, vaarallista leikkiä liikenteen keskellä tai vandalismia on moraalisesti oikein mennä lopettamaan aikuisvoimin. Ihannemallissa aikuiset myös kommunikoivat keskenään paljon ja saavat yhteisistä sopimuksista ja kokemusten vaihdosta hyvää tukea omaan vanhemmuuteensa.

Entä, jos koko kylä ei kasvatakaan? Entä, jos asennoidutaan niin, että vain omat vanhemmat saavat kommentoida lapsen käytöstä ja ohjata häntä? Tämän koulukunnan edustajan näkökulmasta ventovierailla ei ole oikeutta alkaa määräillä toisten lapsia eikä edes naapureilla tai muilla tutuilla ole oikeutta lasta läksyttää, kieltää tai komennella, vaan pitää vain tulla kertomaan tilanteesta lapsen omille vanhemmille. Vain sellaiset aikuiset, joille vanhemmat ovat erikseen antaneet oikeuden ja velvollisuuden toimia lapsen vahtina tai hoitajana, ovat oikeutettuja kasvatustyöhön. Tämän koulukunnan edustajat oletettavasti lähtökohtaisesti myös pidättäytyvät ojentamasta toisten lapsia ja pitävät vain huolen siitä, etteivät omat mene mukaan tekemään mitään kiellettyä.

Teoriatason ohi katsoen kysyn: kumman koulukunnan asenne toimii käytännössä? Omat kokemukseni esimerkiksi leikkipuistoista ja taloyhtiön pihamailta ovat sellaiset, että arjen tilanteissa toisten lasten tekemisiin joutuu väistämättä puuttumaan vähintäänkin omia suojellakseen. Isommat lapset, jotka vanhemmat ymmärrettävästi uskaltavat päästää yksin ulos leikkimään, saattavat hekin hetkellisesti hairahtua tekemään jotain vaarallista tai töykeää tai olla ymmärtämättömiä siitä, etteivät pienemmät osaa ja saa lupaa tehdä kaikkea samaa kuin he. Jos lapsen vanhempaa ei ole paikalla, näissä tilanteissa ei ole muuta mahdollisuutta kuin puhua ystävällisesti ja jämäkästi suoraan lapselle. Jos siis vanhemmat haluavat, että vain he tai heidän valitsemansa henkilöt saavat puuttua heidän lapsensa tekemisiiin tai sanomisiin, heidän ei tule päästää lastaan valvonnastaan koskaan, vaan oltava myös isompien lasten ja nuorten mukana jatkuvasti.

Toinen ääripää on sitten se, että vanhemmat kyllä sallivat sen, että koko kylä kasvattaa: suorastaan niin, että jättävät suuren osan kasvatustyöstä sille muulle kylälle. Näitäkin vanhempien hyvin vähäiseen kontrolliin tottuneita ja nuoresta asti täysin vapaasti kodin ulkopuolella kulkevia lapsia saavat sitten naapurit, kavereiden vanhemmat ja ventovieraatkin ohjata ja kasvattaa paljon. Se käy työstä ja muuttuu rasitteeksikin niille vanhemmille, jotka omien pienten lastensa kanssa ovat alati mukana leikkejä seuraamassa. Pitää koettaa itsekin muistaa sitten, kun lapset ovat koululaisia, että säännöllisen epäsäännöllisesti lähtee toisinaan mukaan seuraamaan lastensa vapaata ulkoilua lähiympäristössä. Vähintäänkin on hyvä tulla itse pihalle omiaan touhuamaan, jotta pystyy seurailemaan lastensa touhuja puolella korvalla ja toisella silmällä.

Jos lapsen vanhempi tai vanhemmat ovat paikalla, jää jäljelle vielä kysymys: kummalle osoittaa sanansa, suoraan lapselle vai vanhemmalle? Itse suhtaudun positiivisesti siihen, että lapselleni puhutaan suoraan, vaikka olen läsnä. Ihan jo siksikin, että muun kuin minun sanomana tuntuu usein menevän viesti nopeimmin perille ja koska haluan lapseni saavan kokemuksia monenlaisten aikuisten kanssa keskustelemisesta. Jos toinen aikuinen päättää suunnata puheensa minulle, viestitän sen välittömästi eteenpäin lapselleni ja aloitan usein ”Kuulitko, mitä x sanoi…”. Toisaalta itse tunnustelen hieman tilanteen, asian ja tietenkin lapsen iän mukaan, kummalle puhun. Pääosin suoraan lapselle, jos on tutumpi lapsi, nopeaa reaktiota vaativa tilanne ja isompi lapsi. Jos taas on vierastava taapero tai hienotunteisuutta vaativa tilanne kyseessä, puhun vanhemmalle.

Minun unelmamaailmassani koko kylä saa kasvattaa ja reaalitodellisuudessani myös tekee niin, väistämättä.



– Katri Pääkkö-Matilainen –



Julkaitu alunperin aikavälillä 2011-2013