muista aina

Vanhemmuuden haastavissa tilanteissa kaipaa usein nopeita ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Miten harventaa yöimetyksiä, kuinka suhtautua aggressiivisesti käyttäytyvään taaperoon, kuinka kannustaa leikki-ikäistä ruokailussa? Usein koen houkutusta antaa ”meillä on toiminut tämä” -tyyppisiä vastauksia. Niitä olen saanut itsekin paljon – omalta äidiltäni, sisaruksiltani, puolison perheeltä, ystäviltä, naapureilta, keskustelupalstoilta ja joskus ventovierailtakin. Omakohtainen kokemushan on paras avain ratkaisuun, eikö niin?  Retorinen kysymys, johon on olemassa itsestään selvä vastaus: ei ole. Omakohtaiset vinkit ja kikkakolmoset unohtavat tärkeän, tärkeän, tärkeän (ja kerta kiellon päälle: tärkeän) kysymyksen. Mitä ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen takana piilee?

Olen viime aikoina saanut opiskella neuro-kognitiivista käyttäytymisanalyysiä. Käyttäytymisanalyysi on psykologian tieteenhaara, jossa tutkitaan ja pyritään selittämään ihmisen käyttäytymistä sekä sosiaalisen ja muun ympäristön vaikutusta käyttäytymiseen. Tieteenalan sovellutuksena voi olla esimerkiksi yksilön (ongelmallisen) käyttäytymisen kuvaaminen (
miksi ihminen käyttäytyy tietyllä tapaa ja mitä siitä seuraa). Sanat neuro ja kognitiivinen liittyvät tässä yhteydessä käyttäytymisen hermostolliseen taustaan sekä laajasti muun muassa informaation käsittelyyn, ajatteluun, oppimiseen ja tunteisiin.

Yksinkertaisimmillaan minkä tahansa elollisen olennon käyttäytymisketju voisi kulkea näin: ärsyke (S), jota seuraa reaktio (R). Klassinen esimerkki tästä on heijaste, joka syntyy kun käsi osuu kuumaan hellaan. Usein reaktiolla on kuitenkin myös seurausvaikutus (C) (esimerkiksi se, että kuumaa hellaa välttäessään huitaisee pöydällä olevan vesilasin kumoon).

On itsestään selvää, ettei ihmisen käyttäytymistä voi selittää näin yksinkertaisella mallilla. Meillä on tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja arvoja, jotka ohjaavat käyttäytymistämme (kognitio). Mutta joskus ”me” tuntuu tarkoittavan vain aikuisia. Unohdetaan, että samoin on lasten laita. Lapsi ei toimi vain, koska saa päähänsä satunnaisia ärsykkeitä tai päähänpistoja. Lapsi ei kiukuttele vain, koska on ”uhmaikäinen”. Tällaisiakin ajatuksia tulee joskus vastaan, nykyään onneksi yhä harvemmin. Lapsella on omat kokemuksensa, tunteensa, ajatuksia ja ajatteluprosesseja – jotka voivat iästä riippuen erota huomattavasti siitä, millaista aikuisen ajattelu on. Toivoisin kovasti, että me kaikki aikuiset osaisimme kunnioittaa lapsen kognitiivista toimintaa, emmekä pitää sitä vain hupsuna ja hassuna – tai rasittavana – ilmiönä, joka voidaan tarpeen tullen sivuuttaa tuosta vain.

Kognition vaikutus käyttäytymiseen on helppo ymmärtää. Neuro-puoli on vähemmän tunnettua. Tutkimusta aivojen rakenteesta ja toiminnasta sekä niiden yhteydestä käyttäytymiseen on jo melkoisesti, mutta edelleen aivojen toiminta on monella tapaa mysteeri. Olemassa oleva tietokaan ei ole vielä kaikilta osin ulottunut tavallisten vanhempien ulottuville. Pikku hiljaa tietoisuus ihmisten neurologisista eroista on kuitenkin alkanut levitä. Esimerkiksi yksilöllisten, hermoston toimintaan pohjautuvien reagointitapojen (temperamentti) olemassaolo tunnetaan, ja niiden vaikutus pyritään huomioimaan kasvatuksessa. Nykyään puhutaan paljon myös erityisherkistä ihmisistä, jotka kokevat ympäristön ärsykkeet ja usein myös tunteet erityisen voimakkaina. Näilläkin piirteillä on todennäköisesti hermostollinen pohja, joka saattaa juontaa juurensa esimerkiksi aivojen välittäjäaineiden toimintaan tai tiettyjen aivojen osien erityiseen aktiivisuuteen (tai päinvastoin liian vaimeaan toimintaan).

 

Neurotiedon ei tarvitse lapsista puhuttaessa tarkoittaa vain poikkeavuuksia tai erityispiirteitä. Se voi olla yksinkertaisesti sen ymmärtämistä, ettei lapsen keskushermosto ole vielä kypsä. Etenkin aivojen etuosat kypsyvät pitkälle yli teini-iän, varhaiseen aikuisuuteen saakka. Aivojen kypsymättömyys näkyy esimerkiksi impulsiivisena käytöksenä, unohteluna ja tarkkaavaisuuden herpaantumisena (tuttua kenelle tahansa 5- tai 15-vuotiaan vanhemmalle). Kaikkien vanhempien ei tarvitse tuntea laaja-alaisesti ja syvällisesti kognitiivista (kehitys)psykologiaa tai ihmisen aivojen toimintaa ja kehitystä. Mutta on tärkeä ymmärtää, että niillä ON suuri merkitys lapsen käyttäytymiselle. Erityisesti pienten ihmisten kohdalla: lapset ovat lapsia.   Neuro-kognitiivinen käyttäytymisanalyysi tarjoaa etenemispolkuja ja malleja, joilla haitallista käyttäytymistä voidaan analysoida. Mielestäni tavalliset vanhemmat eivät niitä kuitenkaan tarvitse. Tärkeää on muistaa vain: kaikella käyttäytymisellä on syynsä. Ristiriitatilanteissa on tehokkaampaa – ja armollisempaa – puuttua syihin kuin korjata käytöstä. Äidinikävää ei hoideta jäähypenkillä, eikä itsenäisyyden tavoittelua jäädyttämällä viikkorahat. Uhma ei lopu uhittelulla, tai alkaa pian uudelleen.

Nopeita ratkaisuja ei käyttäytymisanalyysi tarjoa. Kun tilanne on päällä, paras apuväline ovat hyvät vuorovaikutustaidot: kyky rauhoittaa ja rauhoittua, kuunnella toisen viestejä, kertoa tehokkaasti ja jämäkästi omat tarpeensa sekä neuvotella. Esimerkiksi Toimiva perhe -lähestymistapa antaa välineitä tähän (mm. aktiivinen kuuntelu ja minä-viestit). Usein on parasta pyrkiä rauhoittamaan tilanne ja pohtia vasta jälkikäteen, mistä kaikki sai alkunsa ja missä mentiin vikaan. Silloin omatkin ajatukset ovat selkeämpiä ja suhtautuminen lapseen on ymmärtäväisempää ja hyväksyvämpää. Itseäkin saa kohdella armollisesti. Ehkä juuri tällä kerralla kaikki ei mennyt aivan putkeen (äiti huusi ja isä lahjoi karkilla), mutta seuraavalla kerralla ymmärretään ja osataan paremmin. Silloin ristiriita ratkaistaan menestyksekkäästi tai siltä vältytään kokonaan.

Kerrataanpa vielä: inhimillinen käyttäytyminen on ihmisen oman historian, fyysisen tilan (esim.  (vireystila) ja kehityksen (ikä ja siihen liittyvät taidot) sekä nykyhetken ympäristön ja tilanteen (esimerkiksi perhedynamiikka) seurausta. Tähän liittyy vahva filosofinen viesti: vaikka jotkut teot ovat haitallisia, ne eivät kumpua pahuudesta. Ihminen ei ole paha. Lapset eivät todentotta aina toimi, kuten me aikuiset toivoisimme (eikä tarvitsekaan). Mutta tottelemattomuus ei kumpua sisäsyntyisestä hankaluudesta, uhmakkuudesta, pyrkimyksestä vedättää aikuisia tai luterilaisesta ihmisolennon perisyntisyydestä ja pahuudesta. Lapsia ei tarvitse opettaa, kasvattaa ja koulia hyviksi tai edes kelvollisiksi ihmisiksi. Jos olosuhteet (nykyiset ja menneet) ovat heille suotuisia, he ovat sitä luonnostaan.

– Saila Salo 
(äiti joka on huutanut ja lahjonut ja tilanteen jälkeen miettinyt asioita rauhassa – aika usein menestyksekkäästi) 



Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2015.