Rauhoita ja rohkaise: Apua lapsen stressitilanteisiin

Anna Tommola & Sanna Häkkilä, Nemo, 2017. 

Rauhoita ja rohkaise on ratkaisukeskeinen opas vanhemmille. Kahdeksan suomalaisen esimerkkitarinan avulla havainnollistetaan sitä, minkälaiset asiat lapsia voivat stressata ja miten kuormitusta kevennetään. Kasvatuksen ja psykologian asiantuntijat selittävät mielen toimintaperiaatteita ja antavat vinkkejä hankalissa tilanteissa toimimiseen. Toki kaikki keinot eivät sovi jokaiselle lapselle, mutta kirja antaa paljon uusia ajatuksia vanhemmille toimivien keinojen etsintään. Kirjan pääajatuksena on, että kukaan lapsi ei ole tahallaan hankala vaan hänellä on aina syy käytökselleen. Jokainen lapsi on erilainen ja reagoi uusiin ja jännittäviin tilanteisiin omalla tavallaan. Vasta kun vanhempi löytää syyn lapsensa käytökseen hän pystyy auttamaan lasta. Sopivan tuen avulla herkkä lapsi alkaa kukoistaa ja rauhaton lapsi oppii rauhoittumaan.

Tunnista arjen stressi

Kirjan ensimmäisessä osassa: ”Tunnista arjen stressi”, perehdytään siihen, mitä on lapsen stressi ja miten lapset stressiin reagoivat. Perusperiaatteena stressi toimii lapsella samaan tapaan kuin aikuisella: stressi kohottaa vireystilaa ja valmistaa joko taistelemaan tai pakenemaan. Nykypäivän vaarat harvoin uhkaavat henkeä, mutta stessireaktiot virittyvät myös kun ihminen havaitsee jotain uutta ja tavallisesta poikkeavaa. Lapsilla stressijärjestelmä aktivoituu monta kertaa päivän aikana, kun he törmäävät tilanteisiin, joissa omat taidot eivät vielä riitä. Lapset keskeneräisine aivoineen eivät osaa säädellä ärsyketulvaa ja käyttäytymistään vielä hyvin eivätkä sanoittaa taustalla piileviä tuntemuksiaan. Jotta epämukava olotila ei veisi kykyä oppia, olotilaa tulisi oppia pikkuhiljaa sietämään ja säätelemään. Tähän tehtävään lapsi tarvitsee aikuisen tukea, rauhoittelua ja rohkaisua. Kirjassa on hyvin sanottu, että stressin säätely tarkoittaa käytännössä sitä, että oppii jarruttamaan salamannopeasti syttyviä ensireaktioitaan. Kun säätely toimii, tunteet eivät ohjaa ajatuksia ja tekoja ja vireystila pysyy sopivalla tasolla. Positiivisen ja haitallisen stressin välissä on siedettävän stressin vaihe ja aikuinen voi toimia puskurina kuormittavien ärsykkeiden ja lapsen välillä. Jos taistele ja pakene valmius kestää liian pitkään ilman aikuisen apua, aivot väsyvät ja oppiminen vaikeutuu. Jatkuva valpastuminen alkaa haitata lapsen arkea, kuluttaa elimistöä ja heikentää hyvinvointia. Ymmärtävän aikuisen läsnäolo auttaa lasta jarruttamaan stressikokemusta. Kun aikuisen myötätunto vahvistaa lapsen itsesäätelyä, lapsi alkaa sietämään pientä kuormitusta ja luottaa omaan selviytymiskykyynsä. Lopulta lapsi ei enää tarvitse aikuista vierelleen vakuuttamaan, että ei ole mitään hätää.

Lasten stressin aiheet voivat olla aikuisen mielestä pieniä, mutta lapselle ne ovat siinä tilanteessa tosia ja tiputtavat lapsen haitallisen stressin tilaan. Stressitilanteita voivat olla esimerkiksi, että lapset haluavat leikissä eri asiaa, toisessa paikassa onkin eri säännöt kuin kotona tai lapsi ei ole vielä valmis selviytymään jostakin asiasta itsenäisesti. Aikuisen tehtävä onkin olla lapselle stressin vartija ja kuulostella, mitä lapsen mielessä liikkuu. Montrealin yliopiston stressikeskuksen stressireseptiin kuuluu seuraavat kohdat: 1) uutuus 2) ennakoimattomuus 3) uhka minuudelle 4) kontrollin tunteen puuttuminen. Kirjassa painotetaan, että riippumatta siitä, miten lapsi tilanteisiin reagoi, reagointia ei voi vain sivuuttaa huonona tai epäsosiaalisena käytöksenä tai temperamentin osana, vaan on pyrittävä ymmärtämään, mitä lapsen käytöksen takana on.

Toiset lapset kuormittuvat herkemmin kuin toiset. Yhdysvaltalainen lastenlääkäri W. Thomas Boyce on kuvannut asiaa kukkavertauksella: ”Jotkut lapset ovat kuin orkideoita: he ovat herkkiä huonolle hoivalle, mutta suotuisissa oloissa puhkeavat suorastaan kukkaan. Toiset taas ovat kuin voikukkia: rehottavat ongelmitta keskinkertaisessakin maaperässä.  Orkidealapsen määritelmä on jokseenkin sama kuin piirteet, josta puhutaan usein erityisherkkyytenä. Määritelmiä löytyy useita: orkideat ja voikukat, introvertit ja ekstrovertit, erityisherkät ja teflonjyrät, ylivilkkaat ja arkajalat, aistiyli- ja aliherkät.  Biologiselta pohjaltaan herkkyys – kutsui sitä millä nimellä tahansa – on sitä, että ihmisen aistit toimivat keskimääräistä tarkemmin ja myös stressijärjestelmä aktivoituu nopeammin kuin useimmilla muilla. Koska lapsen stressijärjestelmän kypsyminen on vielä kesken, leimojen lyömisessä on noudatettava erityisen suurta varovaisuutta, sillä leimat muuttuvat usein itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Jokaisella vanhemmalla on hankalia hetkiä lapsensa kanssa, mutta jos lapsi reagoi aina voimakkaasti tilanteissa, joissa toiset lapset vain menevät ja tekevät, asiaa kannattaa pysähtyä pohtimaan. Oleellista ei ole määritellä lasta tietynlaiseksi vaan, oman lapsen piirteiden ja reaktioiden kuulostelu ja tunnistaminen on tärkeää käytännön syistä: se auttaa löytämään keinoja arjen tilanteiden helpottamiseksi.
 

Mikä lasta kuormittaa? Kahdeksan tarinaa

Kirjan toinen osa: ”Mikä lasta kuormittaa? Kahdeksan tarinaa” antaa vinkkejä eri tyyppisiin lapsen stressitilanteisiin ja vanhemmalle vinkkejä tilanteiden purkamiseen. Ensimmäiseksi paneudutaan aisteihin. Lapset tarvitsevat aikuisen apua ja järjestystä aistimusten kaaokseen. Tuntoaisti määrittelee kaikkea olemista. Herkästi reagoivat lapsi tarvitsee tavallista enemmän aikuista vierelleen säätelemään sitä, millaisella syötöllä hän kohtaa uusia ärsykkeitä ja kokemuksia. Ensimmäinen tarina kuvaa tuntoaistiltaan yliherkkää Almaa. Hänellä oli taipumus mennä pois tolaltaan herkästi ja koska rauhoittelu ei heti auttanut, käytös tulkittiin usein huomionhakemiseksi, vaikka tilanteiden syyt olivat herkässä tuntoaistissa esimerkiksi vaate painaa tai ruoka on kokkareista tai kaveri tönäisee hiekkalaatikolla. Päivittäiset monet itku ja raivokohtaukset turhauttavat vanhempia, mutta lapsi ei koskaan kiukuttele huvikseen tai ole tahallaan hankala. On aikuisen tehtävä löytää keinot, jotka auttavat lasta. Aikuisen kyky ennakoida ja välttää hankalia tilanteita vähentää turhaa kuormitusta. Aistiherkän lapsen kanssa erityisesti ruokailu voi olla melkoista showta.  Lapsen kokemukseen ruuasta vaikuttaa maun lisäksi suutuntuma eli se, miltä ruoka tuntuu suussa. Usein lapsen toiveisiin suhtaudutaan vähätellen tai aikuisen pompotteluna, mutta kirjassa kysytään ketä se haittaa, että perunat ja kastike asetellaan lautaselle lapsen haluamalla tavalla. Usein ruokailun rajoitukset ovat aikuisen päässä. Yhteisiä pelisääntöjä pitää tietenkin olla, mutta yksilöllistä joustoakin saa olla.

Itseäni koskettaa erityisesti seuraava lainaus kirjasta s. 52:

Aina hankalille tunteille ei löydy nimeä. Eihän aikuinenkaan aina osaa sanoittaa ja lokeroida omaa epämääräistä pahaa oloaan. Vaikka lapsen tunteita ei osaisikaan varmuudella tulkita, hän tarvitsee silti turvallisia rajoja ja apua rauhoittumiseen.    

Tutusta vanhemmuuden fraasista ”rajoja ja rakkautta” psykologi Minna Martin ei ole koskaan erityisemmin pitänyt. Siitä puuttuu hänen mukaan myötätuntoa ja pyrkimystä rauhoittaa. Väkivaltaisesta rajojen asettamisesta ei ole lapsen kannalta mitään hyötyä. Se ei opeta lasta suojaamaan omia rajojaan ja oikeuksiaan.

”Lapsen pitää voida olla hankala kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sitä pidetään meillä melkein laittomana”, Martin sanoo. ”Huonekasveistakin on vaivaa, miksei siis lapsistakin”

Toisessa esimerkkitarinassa paneudutaan tarinaan, jossa Lauri on joutunut päiväkodissa jatkuvan kielteisen huomion kehään fyysisen pelleilyn ja häsläämisen vuoksi, vaikka kotona häntä kuvaillaan energiseksi ja herkäksi. Kehitysneuropsykologian dosentin Nina Sajaniemen mukaan kun haastavia tilanteita aletaan ratkoa, kaikki lähtee ajatuksesta, että lapsen kielteinen käytös on aina merkki jostakin. Kaikki käytös on lapsen näkökulmasta jollain tapaa loogista ja tarkoituksenmukaista. Jos oma persoona on toistuvasti uhattuna kielteisen palautteen saamiseen, joutuu koko ajan tuntemaan itsensä vääränlaiseksi ja käsitys itsestä alkaa muuttua kielteiseen suuntaan. Kun lapsen stressijärjestelmä hälyttää, on keskityttävä osoittamaan hänelle entistä vahvemmin myötätuntoa. Yksikin ymmärtävä aikuinen on parempi kuin ei yhtään. Myötätunnon ja myönteisyyden lisääminen lasten arkeen vaatii isoa asennemuutosta niin vanhemmilta kuin päiväkodin aikuisilta. Toistuvien kieltojen, rankaisujen ja jäähyjen ongelma on, että ne eivät opeta lapselle mitään. Tärkeämpää on muuttaa aikuisen suhtautumista käytökseen: on aivan eri asia, ajatteleeko aikuinen, että lapsi on aina äänessä vai opetteleeko hän odottamaan omaa puheenvuoroaan. Myönteinen vahvistaminen toimii paremmin kuin kiellot, sillä mieli ei tunne kieltoja, siksi on järkevää ohjata lapsen huomio siihen, mitä lapselta odotetaan. Lasta myös pitäisi auttaa siinä, miten hän pääsee tilanteesta kunnialla eteenpäin.


10 keinoa positiiviseen vuorovaikutukseen s. 88-89

  1. Tarjoa sallittuja tapoja liikkua.
  2. Tarkista odotukset ja valmistaudu takapakkeihin. Vaadi lapselta vain sellaista, mitä hänen on mahdollista saavuttaa.
  3. Tarjoa väliin riittävästi lepotaukoja.
  4. Kerro mitä tapahtuu seuraavaksi.
  5. Mene luokse. Lasta voi olla tarpeen ohjata lempeällä kosketuksella. Turha huutelu sohvan nurkasta menee lapsella toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
  6. Katso silmiin.
  7. Vältä kieltoja ja torumista. Muotoile toiveesi pyyntöjen muotoon.
  8. Opettele täsmäpuhe. Lapsi tarvitsee selkeää kieltä. Ymmärrettävä pyyntö on parempi kuin korulauseet.
  9. Pidä äänensävy lempeänä. Jos huudat, lapsi muistaa jälkikäteen vain sen, että olet huutanut – ei sitä, mitä sanoit.
  10. Kerro myös elein. Pään nyökkäys ja peukun nostaminen on tehokas tapa kannustaa ja rohkaista lasta.

Lähde: erityislastentarhanopettaja ja psykoterapeutti Tuija Terävä. 

Kolmannessa tarinassa paneudutaan Ellan tarinaan, jossa ylikuormittunut lapsi oireilee sisäänpäin. Jähmettyneen lapsen hätä jää helposti huomaamatta. Tällöin lapsi voi pidätellä tunteitaan koko pitkän päiväkoti tai koulu päivän ja kotona tunteet purkautuvat.

Tue herkkää lasta tunnekuohuissa s. 108:

  • Pysähdy kuulostelemaan. Voi olla vaikeaa huomata, jos kuormittunut lapsi oireilee sisäänpäin. Aikuisilta vaaditaan herkkyyttä virittäytyä lapsen taajuudelle ja huomata, miten juuri hän ilmaisee hyvää ja huonoa oloa.
  • Näe suurten tunteiden taakse. Merkkejä ylikuormituksesta voi olla esimerkiksi itkuisuus, ärtyisyys ja pelokkuus.
  • Auta ulos tunnekuohusta. Kerro herkästi reagoivalle ja tuntevalle lapselle, että mielialoilla on tapana muuttua. Tunteita tulee ja menee. Joskus ikävä olo menee itsestään ohi, kun siihen ei jää vellomaan. Jos lapsi takertuu omaan pahaan oloonsa, huomion ohjaaminen muualle tai keskittyminen arkiaskareisiin voi auttaa.

Neljännessä tarinassa sinnitellään introverttinä aktiivisuutta vaativassa koulumaailmassa. Vinkeiksi vanhemmille annetaan auta lasta vaihtamaan strategiaa: välttämisestä kohti oppimista. Ohjeita tulee myös palautteen antamiseen. Palautteen tulisi liittyä mieluummin yrittämiseen ja tekemiseen eikä onnistumisiin tai persoonaan. Jokaisen lapsen pienet edistysaskeleet tulee huomata ja tehdä näkyväksi pitkin matkaa. Jokaisella lapsella on vahvuuksia ja aina löytyy jotakin, mistä häntä voi kiittää ja kehua. Vanhemman tulee tukea koululaisen uskoa itseensä, vaikka koululainen itse saattaa miettiä osaamistaan ja kyvykkyyttään vain suhteessa toisiin. Oma oppiminen ja edistyminen jää sen varjoon, että joku toinen on suoriutunut vielä paremmin.

Tunnista lapsen vahvuudet s. 128

  • Ole täsmällinen. Pura lapselle selvästi auki, mitä kehulla tarkoitat. ”Hyvin tehty” ei vielä ole kovin toimiva kehu. Pysähdy tutkimaan lapsen onnistumista tekemisen aikana. Jatkoiko hän sitkeästi, vaikka meinasi jo antaa periksi? Tekikö hän omaperäisen oivalluksen?
  • Laajenna sanastoa. ”Vahvuuskielen” opettelu auttaa täsmentämään, mistä kiität lasta.
  • Muista luonteenvahvuudet. Älä keskity vain mitattaviin tietoihin ja taitoihin. Esimerkiksi ystävällisyydestä, myötätunnosta ja empatiasta kannattaa kehua. Kysy myös lapselta itseltään, millaisia onnistumisia ja hyviä juttuja hän nostaisi esiin.

Viidennessä esimerkissä tutkitaan täydellisyyden tavoittelijan jännittämistä harrastuksissa ja koulussa. Luvussa ohjataan kannustamaan muustakin kuin tuloksista ja opettelemaan tietoisuus taitoja, joista voi saada mielenrauhaa. Jännitystä ei tarvitse tulkita huonoksi asiaksi vaan sen voi tulkita kehon reaktioksi, joka auttaa kroppaa valmistautumaan ja valpastumaan suoritukseen. Jännitys voi näyttäytyä pää- ja vatsakipuina tai pahoinvoinnilla sekä univaikeuksilla.  Suorittamisellekin tarvitaan rajoja. Lapsen itsensä voi olla vaikea tunnistaa suoritusvimmansa, siksi vierelle tarvitaan aikuista, joka huomaa missä mennään. Tarvittaessa aikuinen vetää konkreettisesti rajat sille, milloin suoritus on riittävän hyvä. Suorituksia voi myös paloitella sopiviksi annoksiksi, jolloin tehtävä ei tunnu liian suurelta eikä pelottavalta eikä stressi kasaannu yhteen hetkeen.

Tue lapsen motivaatiota – älä vahvista paineita s. 154-155

  • Tunne lapsesi.
  • Tiedosta omat toiveesi.
  • Älä pakota. Harrastus on lapsen harrastus.
  • Näe turhautumisen taakse. Jos lapsi puhuu harrastuksen lopettamisesta, kuuntele, mistä halu kumpuaa.
  • Korosta iloa. Nosta esiin suoritusten sijasta harrastukseen liittyvää tekemisen iloa, yhteenkuuluvuutta ja ystävyyttä.
  • Anna tehdä tavallaan. Sinnikkyyttä voi oppia monin tavoin. Kaikki eivät nauti kilpailusta.
  • Näytä, että saa mokata. Moni vanhempi vaatii itseltään liikaa ja soimaa itseään virheistä. Joskus lapsen suoritusvimman taustalla voi olla perheen vaativa ilmapiiri, jota vanhemmat eivät ehkä itse tiedosta.
  • Puhu muista kauniisti. Älä kehu lapsen suoritusta vertaamalla toisiin.

Kuudennessa tarinassa pohditaan, miten välttää karaisun ja ylisuojelun ansat. Tarinassa Onni takertuu äitinsä turvaan uusissa tilanteissa ja uusia ihmisiä kohdatessa. Hitaasti lämpiävä ja helposti virittyvä lapsi ei opi luottamaan selviytymiskykyynsä hetkessä. Aikuiselta tämä vaatii kärsivällisyyttä ja luottamusta siihen, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.  Siihen asti aikuinen toimii lapselle apukuljettajana, joka auttaa ohjailussa. Kun lasta alkaa hirvittää ja hän haluaisi juosta pakoon, vanhemman pitäisi tietää, miten olisi paras toimia: kannattaako painaa kaasua ja houkutella lasta eteenpäin vai olisiko paras jarruttaa ja jäädä tarkkailemaan tilannetta etäämmältä. Vanhemman on opittava tuntemaan lapsensa sietokyky, miten paljon ja miten voimakkaita kokemuksia lapsi on milloinkin valmis kohtaamaan. Usein tämä on jatkuvaa etenemisvauhdin etsimistä. Psykologian professori James J. Gross Stanfordin yliopistosta esittää neljä ennakointi tapaa: 1) Välttäminen. Mitä pienempi lapsi, sitä useammin jännittävän asian voi välttää kokonaan. 2) Muokkaaminen. Jos tilannetta ei voi välttää, sitä voi yrittää muokata siedettävämmäksi. Esim. Vanhempi voi jäädä harrastukseen mukaan. 3) Huomion siirtäminen muualle, jolloin pelko ei pääse nousemaan liian isoksi ja lamauttamaan toimintakykyä. 4) Uusien tulkintojen tekeminen. Vanhempi voi auttaa lasta näkemään jännittävän tilanteen uusin silmin. Ennakointiakin pitää osata käyttää taitavasti. Stressaava tilanteen ajatteleminenkin voi käynnistää stressihormonituotannon. Valmistautuminen pahimpaan voi kuormittaa enemmän kuin varsinainen tilanne. Joskus parasta ennakointia onkin se, että valmistautuu itse henkisesti lapsen tunnemyrskyihin ja mahdollisiin takapakkeihin. Silloin kykenee ehkä pysymään rauhallisempana. 

Seitsemännessä kertomuksessa Miina jää liian usein ulkopuoliseksi. Kavereiden kanssa on kolmas pyörä draamaa ja eroperheen sokkeloissa ulkopuolisuuden tunne korostuu. Kasvatuspsykologian dosentti Niina Junttila kuvailee kahdenlaista yksinäisyyttä: emotionaalinen yksinäisyys tarkoittaa läheisen ystävän puutetta ja sosiaalinen yksinäisyys tarkoittaa, että ei ole kaveriporukkaa, jonka kanssa tehdä asioita ja viettää aikaa. Lapsi voi kärsiä jommastakummasta tai pahimmillaan molemmista yksinäisyyden muodoista. Ulkopuolisuuden tunne saa stressijärjestelmän hälyttämään. Lapsella on kaksi vaihtoehtoa hyökätä eli taistella tai paeta ja vetäytyä. Ratkaisun avaimet löytyvät usein lapselta itseltään. Usein riittää, että vanhempi kuuntelee ja on empaattinen. Ratkaisujen aika on kuitenkin vasta kun on rauhoituttu tunnekuohuista. Tärkeää on myös suojata lasta aikuisten riidoilta. Kappaleen lopussa annetaan ohjeita siitä, miten lapsi ryhmiä hallitaan ja tuetaan kaveritaitojen oppimisessa.

Kahdeksannessa esimerkissä Veeti kärsii stressireaktiosta, jonka muutto puoli vuotta sitten on laukaissut. Hankalaa käytöstä on päiväkodissa ja kotona, mutta vanhemmat eivät ymmärrä, mistä on kyse. Muutto, sisaruksen syntymä, ero tai muut elämänmuutokset ovat suuria myllerryksiä myös lapselle. Lapsi alkaa  usein oireilla vasta kun aikuiset voivat paremmin ja jaksavat ottaa lapsen käytöksen vastaan. Tässä tarinassa saatiin kielteinen kehä katki, kun erityisopettaja pyysi vanhempia muuttamaan asennettaan kasvatukseen. Kieltojen, käskyjen, saarnaamisen ja tiukkojen komentojen tilalle vanhempia pyydettiin ottamaan lasta enemmän syliin ja antamaan kaikesta mahdollisesta hyvää palautetta. Esimerkiksi  vanhempia ohjattiin etukäteen ennen kyläilyjä välttämään saarnaa: ”käyttäydy sitten kunnolla, äläkä tee sitä ja tätä” ja ohjattiin vanhempia olettamaan lapsen käyttäytyvän hienosti. Pian positiivinen kehä alkoikin tuottaa tulosta ja Veeti rauhoittui.

Avaimet lapsen ymmärtämiseen s. 225

  • Pysähdy ja seuraa lasta
  • Siedä epävarmuutta. Joskus syy lapsen käytökseen avautuu vasta myöhemmin.
  • Yrittäminen riittää. Lapsi aistii, että vanhempi yrittää ymmärtää, vaikka arvaus ei osu oikeaan aina.
  • Anna tilaa tunteille. Lapsen kiukku on ok. Kun oma kiukku meinaa yltyä, muistuta itseäsi: minä olen aikuinen, enkä saa mennä käytöksessäni viisivuotiaan tasolle.
  • Älä reagoi heti. Lapsen raivotessakin voi pysähtyä. Kun ei suin päin reagoi, ehtii toimia harkiten.
  • Toimi itse rauhallisesti. Kun otat kontaktin lapseen, katso silmiin ja rauhoita äänesi tietoisesti.

Viimeisessä luvussa paneudutaan siihen, miten vanhempi voi oppia stressinsäätelyä. Neuvoksi vanhemmille annetaan, että tulisi yrittää estää lapsen tunteiden tarttumisen itseensä. Aikuisen ärtymys tai ahdistus syntyy usein avuttomuuden kokemuksesta. Vaikka ei heti tietäisi, miten toimia voi tilannetta tarkkailla kaikessa rauhassa: pysähdy, hengitä ja toimi vasta sitten. Vanhemmuus on toinen mahdollisuus oppia lisää itsestään ja opetella tunnetaitoja yhdessä lapsen kanssa. Vanhempia myös kehotetaan etsimään itselleen sopivat tavat rentoutua ja levätä. Perhe-elämän ei tarvitse olla täydellistä, mutta tulisi löytää keinoja, joiden avulla kaikki voivat nauttia arjen rumbasta ja vanhemmat saavat luotua vahvan yhteyden lapseen.

Laita stressille rajat s. 247

  • Kuuntele kehoasi: stressin merkit näkyvät fyysisinä tuntemuksina.
  • Löydä keinot tyyntyä: kymmeneen laskeminen tai tietoinen hengittäminen
  • Huolla kehoa ja mieltä: meditointi, mindfulness, liikunta, metsäretket…
  • Iloitse yhdessäolosta: heittäydy hetkeen ja nauti lapsen seurasta.
  • Luovu ylikontrolloinnista: Tärkeintä on olla läsnä, kuunnella ja malttaa mielensä. Moni ongelma ratkeaa omalla painollaan.
  • Tukeudu muihin: Jos omat tukiverkostot eivät riitä, käänny ammattilaisen puoleen.






– Pia Kosonen –





Julkaistu 05/2022.