Jean Liedloff, Da Capo Press Inc, 1986.
Meidän kulttuurissamme järkeä ja “älykkyyttä” arvostetaan jo siinä määrin enemmän kuin vaistoja ja tunteita, että siitä on haittaa. Synnynnäinen tunteemme siitä, mikä on meille hyväksi, on heikentynyt niin, että olemme hädin tuskin tietoisia vaistoistamme, emmekä erota alkuperäistä tunnetta kirjaopin värittämästä tunteesta. Liedloffin mukaan on kuitenkin edelleen mahdollista löytää tie takaisin, oppia arvostamaan tunteitaan ja luottamaan vaistoihinsa.
Liedloffin jatkumoteoria (continuum concept) perustuu hänen kokemuksiinsa Etelä-Amerikan Yequana-intiaanien parissa. Hänen mukaansa ihmislajille luonnollinen ja ”oikea” tapa toimia löytyy tarkkailemalla luonnonkansoja. Liedloff eli intiaaniheimon parissa yhteensä 2,5 vuotta ja havainnoi mm. heimolaisten tapoja toimia lasten kanssa; heimon lapset kulkevat elämänsä ensimmäiset kuukaudet kannettuina, kunnes lähtevät omaehtoisesti liikkeelle. Heidät otetaan mukaan joka paikkaan: he ovat jatkuvasti elämän keskipisteessä, mutta eivät keskipisteinä. Kylliksi syliä ja läheisyyttä saaneet Yequana-vauvat olivat rauhallisia ja luottavaisia; vanhempina, opittuaan liikkumaan, he ovat itsenäisiä, rohkeina ympäristöään tutkivia toimijoita. Kun lapsi on saanut täytettyä sylivaiheensa, hän suuntautuu valtavalla energialla kohti ulkomaailmaa.
Liedloff kuvaa continuum-teoriassaan ihmislajin ”jatkumoa”, luonnollista elämäntapaa, jota vastasyntynyt ihmislapsi lajin kehityslinjan mukaan odottaa. Jatkumoa, jossa elämä etenee tasaisesti vaiheesta toiseen eikä eri kehitystasojen välille synny kuilua. Länsimainen lastenhoitokulttuuri on pudonnut tästä jatkumosta. Lapsen lajinmukaiset odotukset ja todellisuus eivät kohtaa vaan vauva joutuu kokemaan asioita, joihin evoluutio ei ole valmistanut häntä. Vastasyntynyt, joka odottaa saavansa viettää ensimmäiset elinkuukautensa sylissä, iho ihoa vasten, kuullen kantajansa sydämen sykkeen ja myötäillen kantajansa liikkeitä, pannaankin yksin sänkyyn tai vaunuihin makaamaan. Pahimmassa tapauksessa hänet jätetään sinne yksin huutamaan, itkemään itsensä uneen.
Vaikka Liedloff ymmärtää, että täydelliseen ihmislajin jatkumon mukaiseen elämäntapaan on länsimaisen nykyihmisen hankala päästä, hän kuvaa nykymaailmaamme sopivia tapoja, jotka mahdollistavat lapsille parhaat edellytykset toimia. Liedloff kuvaa myös sitä, mitä voimme tehdä, jos lapsi on jo sen ikäinen, ettei ensikuukausien luontainen sylivaihe enää ole mahdollista. Vaikka olemme aikaisemmin toimineet lastemme kanssa tavalla, joka ei ole ihmislajin kehityksen kannalta ihanteellisin, ei ole syytä kokea siitä syyllisyyttä. Olemmehan toimineet kuten meidän kulttuurimme antaa ymmärtää meille olevan hyväksi. Silti meidän tulisi nyt siirtää syrjään ajattelutapa, jonka olemme omaksuneet siitä, kuinka lasten kanssa toimitaan, ja alkaa avoimesti pohtia, mikä on ihmislajille luontainen tapa toimia, mitä ihmislapsi lajityypillisesti odottaa. Meidän ei tarvitse muuttaa takaisin luoliin; ihmislajin luonnollinen tapa kasvattaa lapsia on mahdollista toteuttaa nyky-yhteiskunnassakin.
JATKUMOSTA IRROTETUT LAPSET – LAPSI EI TIEDÄ SYNTYVÄNSÄ 2000-LUVULLE
Kohdussa olleessaan ei ihmistaimelle tapahdu juuri mitään, mihin hänen esi-isiensä kokemukset eivät olisi häntä valmistaneet: hän on ravittu ja pidetty lämpimänä kuten muinaiset metsästäjä-kerääjät sikiöaikanaan. Kohdun ulkopuolinen maailma sen sijaan on muuttunut valtavasti, mutta vauva ei tiedä mitään ympäristön muutoksesta. Hänen vaistonsa toimivat samalla tavalla kuin kivikaudellakin syntyneen vauvan, ja hän myös olettaa saavansa sen mukaista huolenpitoa. Syntymän jälkeen on aika tutustua uuteen perheenjäseneen. Äidin ja vauvan side alkaa muodostua heti syntymän jälkeen. Vauvan tulisi antaa levätä rauhassa äitinsä rinnan päällä ja antaa hänelle aikaa hamuta kohti rintaa. Meidän kulttuurissamme vauvalta ja äidiltä viedään tämä luonnollinen, rauhallinen tila kiintymyssuhteen alun muodostumiselle kiirehtimällä vauvaa pestäväksi, punnittavaksi ja puettavaksi. Vastasyntynyt, jonka iho huutaa lämpöä huokuvan pehmeän ihon muinaista kosketusta, kääritäänkin kuivaan, elottomaan kankaaseen.
Vastasyntynyt elää tiedottomuuden tilassa, hän elää ikuista nyt-hetkeä, sylissä ollessaan autuuden tilassa, poissa sylistä tyhjyydessä. Pienen vauvan tietoisuus ei ole vielä niin kehittynyt, että hän osaisi määritellä mielessään, miten asiat ovat. Hänellä ei ole tietoista muistia tai toivon tunnetta. Vauvalle asiat ovat joko oikein tai väärin. Jos hänellä on epämiellyttävä olo nyt, hän ei osaa toivoa ja ajatella, että asiat ovat kohta hyvin. Hän ei voi ajatella, että ”äiti tulee pian takaisin”, jos äiti on jättänyt hänet yksin. Yksin jätetyllä vauvalla ei ole toivoa tulevasta, tietoa siitä, että kohta asiat ovat hyvin. Hänellä on vain halu: halu saada asiat oikealle, jatkumon mukaiselle, mallille. Meidän aikuisina on helppoa ajatella omasta näkökulmastamme, että eihän vauvalla ole mitään hätää, vaikka hän vähän itkeskeleekin itsekseen – eihän hänellä ole mitään ”oikeaa” hätää! Hänellä on lämpimät vaatteet yllään, ja hän on vasta syönyt, kaikki on ihan hyvin. Tilanne näyttää erilaiselta vauvan näkökulmasta. Mikään vauvan esi-isien kokemuksessa ei ole valmistanut häntä yksin jäämiseen tai siihen, että hän joutuisi itkemään vailla vastausta. Vauva syntyy vaistojensa varaan, syliin otettavaksi eikä hän tiedä syntyvänsä ”turvalliselle 2000-luvulle”. Hänelle syli merkitsee turvaa ja yksin jääminen kuolemanvaaraa. Ihmislajin evoluutiossa ei ole viime vuosisatoina tapahtunut merkittäviä muutoksia, vaan vauvat ovat edelleen geneettisesti ja biologialtaan samanlaisia kuin kivikaudella, ja heidän vaistonsa toimivat sen mukaan. Miten siis voimme vaatia, että vauvan tulisi sopeutua nykyaikaan? Miten voimme olettaa, että vauva jää tyytyväisenä yksin sänkyyn ja nukahtaa itsekseen, kun vauva on vuosituhansien aikana geneettisesti ohjelmoitu uskomaan, että yksin ollessaan hän on vaarassa?
Vauva kaipaa syliä ja elämän ääniä, sillä ne kertovat hänelle, että hän on turvassa. Ajatellaanpa vauvaa, joka makaa liikkumattomissa vaunuissa: itkiessään hän saa elämän merkkejä, sillä hänen äitinsä on oppinut, että vaunujen hytkyttäminen pitää hänet hiljaisena. Hänen äitinsä kenties ajattelee rasitteena sitä, että hänen täytyy hytkytellä vaunuja pitääkseen vauva ”tyytyväisenä”. Mutta tyytyväinen on varsin virheellinen sanavalinta kuvaamaan tuon lapsen olotilaa. Vaikka vauva ehkä saattaa maata hiljaa vaunuissa, hän janoaa kosketusta ja syliä, hänen jatkumonsa janoaa kokemuksia elämästä, mutta hän saa vain rippeitä siitä: satunnaisia hytkyttelyjä, kaukaisia ääniä… Asioita, joita on mahdoton hahmottaa vaunuissa maaten. Vauva makaa tyhjyydessä, ajattomuudessa, haluten. Hänen luontonsa perustuu olettamukselle, että hänen äitinsä toimii asianmukaisesti. Kun joku tulee ja nostaa hänet syliinsä, hän on omalla paikallaan, turvassa. Hän lepää sylissä, ja vaikka hänen kehonsa ei aisti elävää ihoa vaatteiden takia, hänen kätensä ja suunsa aistivat. Tässä hetkessä jatkumon mukainen positiivinen elämän nautinto on melkein täydellinen. Rinnan maku ja tuntu ovat läsnä, maito virtaamassa hänen suuhunsa. Hän kuulee äitinsä sydämen lyönnit. Vain kangas hänen ihonsa ja hänen äitinsä ihon välissä jättää jotain puuttumaan.
Puklaaminen, jokapäiväinen tapahtuma meidän vauvojemme elämässä, on niin harvinaista Yequanoiden keskuudesssa, että Liedloff muistaa nähneensä ainoastaan kerran heimon parissa eläessään vauvan oksentavan. Kyseinen vauva oli kovassa kuumeessa. Vauvan puklaamista ja tarvetta röyhtäytyksille pidetään meillä itsestäänselvyytenä, eivätkä länsimaiset asiantuntijat ole kyseenalaistaneet huomiota siitä, että luonto olisi kehittänyt yhden lajin kärsimään ruoansulatushäiriöistä aina, kun se syö oman lajinsa maitoa. Aikuisilla stressi on yksi yleisimmin tunnustettu syy ruoansulatusvaivoihin; vauvojen ruansulatusongelmiin ei olla liiemmin etsitty syitä. Stressi kuitenkin lienee vauvoille ihan yhtä haitallista kuin aikuisillekin. Jännittyneisyys, potkiminen ja vartalon koukistelu ovat oireita samasta syvästä epämukavuudesta, jota ihmislajille epätyypilliseen elämäntapaan sopeutuminen aiheuttaa.
Koska ihmislajin jälkeläinen on hyvin sopeutuvainen, ihminen ”sopeutuu” toki myös elämään, joka ei vastaa ihmislajin jatkumoa, mutta näillä varhaislapsuuden kokemuksilla on seurauksensa. Koska ihmismieli hakee jatkumoa läpi elämän, pyrkii ihminen alitajuisesti järjestämään elämänsä varhaislapsuuden kokemusten jatkumoksi. Jos on lapsuudessa joutunut sopeutumaan yksinäisyyteen, hakee hän myöhemminkin elämässään samantyyppistä yksinäisyyden tilaa ja pyrkii järjestämään asiansa tiedostamattaan siten, että se säilyy. Samoin lapsi, joka on saanut kokea olevansa epätoivottu ja rasittava, hakeutuu tiedostamattaan sellaisiin olosuhteisiin, joissa saa tuntea tuon saman tunteen. Ihmisen sisäänrakennettu järjestelmä hakee tasapainoa, sillä jokaiselle menestyvälle lajille on ominaista pyrkiä stabiliteettiin, vallitsevan tilan säilyttämiseen. Tahdosta riippumattomat voimat eivät järkeile vaan ne olettavat, kehityshistoriamme painavalla kokemuksella, että tasapainon hakeminen yksilön varhaisten kokemusten mukaan palvelee hänen hyvinvointiaan. Ja vaikka moni nyky-yhteiskunnan aikuinen kykenee toimimaan ja olemaan onnellinen, vaikka hänen lapsuutensa ei ole vastannut jatkumon oletuksia, ei se tule ilman hintaa. Vanhemmuus koetaan nykyään raskaaksi, ja lasten ja vanhempien välillä on jatkuvasti taistelua. Kaikki kiukuttelu ynnä muu sopeutumiskäytös on pois oppimiselta ja vähintään aiheuttaa ns. tehottomuutta perheessä, kun ”uhmaikäisen” tai murrosikäisen kanssa pitää väitellä.
JATKUMOLAPSET – SYLIVAIHEEN KAUTTA KOHTI ULKOMAAILMAA
Liedloff kuvaa ihmislapsen alkukuukausien luontaista sylivaihetta (in-arms phase) ja liikkumaan oppimisen jälkeen alkavaa ulkomaailmaan suuntautuvaa vaihetta. Lajikehityksen mukaan edellinen vaihe on täytettävä ennen kuin voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Sylivaihe täytetään, kun lapsi saa olla kannettuna, läheisyydessä ensi kuukautensa, kunnes vaiheen täytettyään omaehtoisesti lähtee tutkimaan ympäröivää maailmaa palaten aina välillä tarkistamaan, että äiti tai muu hoivaaja on saatavilla.
Syntymästään saakka jatkumolapset, kuten Yequanat, otetaan mukaan kaikkialle. Vastasyntyneenä hän nukkuu valtaosan ajasta, mutta nukkuessaankin hän tottuu ihmistensä ja heidän askareidensa ääniin, varoittamattomiin liikkeisiin, ja turvalliseen, oikeaan tunteeseen ollessaan elävän ihmisen sylissä. Sylivaiheen aikana vauva saa kokea elämää, ja aistien kehittymisen pohjaksi annetaan suunnaton määrä luontaisia virikkeitä. Ensimmäiset kokemukset ovat pääasiassa tuntemuksia puuhakkaan äidin kehosta. Jos vauva on pääasiassa sellaisen henkilön sylissä, joka istuu paikallaan, se ei palvele hänen tarvettaan oppia elämää, vaikkakin se pitää poissa negatiivisen hylätyksi jättämisen, erillisyyden, tunteen. Paikallaan istuva äiti antaa vauvalle kuvan, että elämä on yksitoikkoista ja hidasta, ja tällöin vauva yrittää levottomalla liikehdinnällä saada aikaan kaipaamiaan ärsykkeitä. Jos äiti kohtelee häntä kuin hän olisi hauras, hän antaa ymmärtää, että tämä on hauras. Mutta jos äiti käsittelee häntä varmoin ottein, vauva pitää itseään vahvana. Itsensä kokeminen hauraaksi ei ole ainoastaan epämukavaa, mutta vaikuttaa myös lapsen kehitykseen lapsena ja myöhemmin aikuisena.
Vauvan kasvaessa Yequanat leikkivät lapsen kanssa toisinaan lähestymis- ja vetäytymisleikkejä, joissa lasta nostetaan käsivarsien etäisyydelle aikuisesta ja joissa lapsi saa kokea liikkumavaraa siirtyessään kauemmaksi aikuisesta ja palatessaan takaisin vahingottumattomana. Kun vauva osoittaa olevansa valmis johonkin hurjempaan, hänet heitetään ilmaan ja otetaan kiinni. Samantyyppisiä tekijöitä erillisistä tietoisuuksista on myös erilaisissa vauvan kanssa leikittävissä kurkistus- ja piiloleikeissä. On leikkejä, jotka seuraavat samaa rataa, mutta ovat aikuislähtöisiä eivätkä lapsen tahtiin eteneviä. Yequanat kunnioittavat vauvan tuntemuksia, he tarkkailevat vauvan eleitä ja etenevät tämän antamien viestien mukaan. Olennaista on, että Yequanat eivät leiki näitä leikkejä opettaakseen vauvoille erillisyyttä ja etäisyyttä vaan he seuraavat näiden luonnollista kehityslinjaa etenemällä vauvan viestien mukaan, vauvan tahdissa.
Lähtiessään liikkeelle vauva palaa usein varmistamaan, että hänen äitinsä on paikalla. Kun hän on varma äitinsä saatavilla olosta, hän uskaltautuu kauemmas ja palaa harvemmin ”tukipisteen” luo. Hänen kehittyvä ketteryytensä pysyy tahdissa hänen luonnollisen uteliaisuutensa kanssa. Fyysisen kontaktin tarve vähenee nopeasti, ja lapsi tai aikuinen vaatii sen antamaa vahvistusta vain sellaisen taakan alla, josta hänen sen hetkiset voimansa eivät pysty selviytymään (mitä tapahtuu äärimmäisen harvoin). Jatkumolapset, kuten Yequanat, saavat vahvan pohjan persoonalleen, koska heille on luonnollista suhtautua kaikkiin ihmisiin, niin aikuisiin kuin lapsiinkin, siten kuin ihmislajille on luontaista.
IHMISLUONNON SYVIN OLEMUS
Lasten tulee saada kokea, että heidän oletetaan olevan hyväntahtoisia, luonnollisesti sosiaalisia olentoja, jotka yrittävät toimia oikein, ja he haluavat aikuisilta luotettavia reaktioita ohjaamaan heitä. Olettamus synnynnäisestä sosiaalisuudesta poikkeaa selkeästi ns. sivistysvaltioiden käsityksestä, jossa lasten päähänpistoja on hillittävä ja lasta on kasvatettava, jotta hänestä kehittyy sosiaalinen yksilö. Meidän kulttuurissamme kuva lapsesta, hänen motiiveistaan ja toimintamalleista on siis varsin negatiivissävytteinen. Ihminen on pysynyt geneettisesti ja biologisesti samankaltaisena jopa kymmeniä tuhansia vuosia, eikä ihmisluonnon syvin olemus ole muuttunut mihinkään. Evoluutio ei ole muokannut länsimaisia ihmisiä poikkeaviksi, eikä kyse ole myöskään siitä, että Yequanoiden asuinympäristön tapaisessa alkukantaisessa ympäristössä viidakon lait olisivat pitäneet huolta siitä, että tietyt piirteet olisivat enemmän edustettuina heimon keskuudessa. Nämä ihmisille tyypilliset ominaisuudet on kaikilla, niin modernissa ympäristössä kuin alkukantaisissa oloissakin asuvilla ihmisillä.
Oletus hyvyydestä ja sosiaalisuudesta – ihminen toimii niin kuin hänen oletetaan toimivan
Sen sijaan, että meillä hieman naureskellen puhutaan siitä, että ”kielläpä lasta tekemästä jotain, niin taatusti se kohta sen tekee”, olisi tärkeää laajemmin tiedostaa tämä yksi sosiaalisen ihmisyyden syvimmistä motiiveista toimia. Ihminen toimii niin kuin ihminen aistii, että hänen oletetaan toimivan (mikä on täysin eri asia, kuin tehdä niin kuin käsketään). Siinä missä meillä lapsiin kohdistuvat olettamukset ovat lähes poikkeuksetta negativiisia, Yequanat suhtautuvat lapsiin positiivisesti: heillä ei edes ajatella, että lapsi voisi olla motiiveiltaan pahantahtoinen.
Yksi merkillisimmistä jatkumon kadottamisen ilmentymistä on aikuisten kyky karkoittaa lapset läheltään. Mikään ei olisi olennaisempaa jatkumolapsen olemuksessa kuin äitinsä läheisyydessä pysyminen tuntemattomassa ympäristössä. Kaikki nisäkkäiden poikaset, kuten myös lintujen, matelijoiden sekä kalojen poikaset seuraavat emoaan ja heidän luontainen halunsa on tehdä niin. Yequana-lapsi ei edes uneksisi siitä, että vaeltelisi metsässä eri suuntaan kuin äitinsä, eikä äiti katso taakseen, josko hän seuraa. Hän ei oleta, että edes on sellaista vaihtoehtoa tai että olisi hänen tehtävänsä pitää heidät yhdessä: hän vain hidastaa vauhtiaan, jotta lapsi pysyy hänen tahdissaan. Tietäen tämän lapsi viestii, jos hän ei meinaa pysyä perässä syystä tai toisesta. Mutta pieni kaatuminen, josta hän selviää ylös omin avuin ja voi kiirehtiä äitinsä perään, harvoin aiheuttaa tarvetta viestittää äidille. Äiti tietää, että lapsi ei aikaile yhtään enempää kuin on tarpeen ennen kuin he voivat taas jatkaa matkaansa. Äidin eleissä ei ole tippaakaan moitetta tai arvostelua. Äidin olettamus lapsen sisäisestä sosiaalisuudesta toimii yhdessä lapsen luontaisen taipumuksen kanssa toimia niin kuin hän aistii äitinsä olettavan.
Silti me olemme onnistuneet saamaan meidän lapsemme juoksemaan pois luotamme. Yksinkertainen ehdotus ”Älä mene minnekään, mistä en voi nähdä sinua!” sanottuna epäilevällä (olettavalla) äänensävyllä, sekoitettuna lupauksella ”Varo, satutat vielä itsesi”, aiheuttaa lukuisan määrän vahinkoja ja onnettomuuksia. Lapsi pyrkii pääasiassa täyttämään ne odotukset, jotka hänelle asetetaan valtataistelussa vanhemman kanssa. Hän joutuu epätasapainoon ympäristönsä kanssa, ja hänen itsesuojeluvaistonsa pettää. Näin ollen hän alistuu varsin alitajuisesti toteuttamaan järjettömän käskyn satuttaa itsensä. Alitajuinen mieli ei järkeile: se on liian tarkkaavainen tullakseen vakuutetuksi, että jokin on niin kuin joku sanoo sen olevan, kun sen jonkun äänensävy ja eleet sanovat toista. Hän todennäköisemmin toimii niin kuin aistii, että hänen oletetaan toimivan, kuin niin kuin hänen pyydetään toimivan.
Lapsi, jonka oletetaan toimivan epäsosiaalisesti, myös toimii niin. Kehuminen ja moittiminen aiheuttaa vahinkoa lapsen toiminnan pohjana oleville motiiveille. Jos lapsi tekee jotain hyödyllistä, kuten pukee vaatteensa omatoimisesti, ruokkii koiran, tuo sisälle kimpun niittykukkia tai muovailee kupin savimöykystä, ei mikään voi olla lannistavampaa kuin yllättynyt ilmaus siksi, että hän on käyttäytynyt sosiaalisesti. ”Voi, miten hieno tyttö!” tai ”Katso, mitä Georgie teki ihan itse!” antaa ymmärtää, että sosiaalisuus on odottamatonta ja poikkeuksellista lapselle. Hänen järjellinen puolensa on ehkä hyvillään, mutta hänen sisimmäinen tunteensa on hämmennys siksi, että hän on epäonnistunut toimimaan niinkuin häneltä odotettiin, tavalla, joka tekee hänestä todella heimonsa ja perheensä jäsenen. Sanonnat, kuten “pojat ovat poikia”, vihjaavat, että pahuus on lapsen sisäänrakennettu ominaisuus, ja yksinkertainen kasvojen ilme, joka ilmaisee, että huono käytös ei ollut yllätys, on vaikutuksiltaan yhtä haitallinen kuin yllättyneisyys tai ylistys, kun lapsi käyttäytyy sosiaalisesti.
Luottaminen lapsen kykyihin
Yequanoiden keskuudessa äitien asenne lasten toimia kohtaan on rento. Äiti ei seiso kädet ojossa varmistamassa pienen tutkimusmatkailijan askeleita vaan omalla tyynellä tavallaan antaa hänelle vapauden kokeilla kykyjään ja tutkia ympäröivää maailmaa, ja tarjoaa kenties tuetun kyydin lonkallaan, jos he ovat menossa jonnekin yhdessä. Lapsi on luontaisesti omaa hyvinvointiaan ja terveyttään suojeleva, hänen heimonsa olettaa niin, ja hän on synnynnäisten kykyjensä ansiosta myös siihen kykeneväinen. Lapsi on aktiivinen, äiti passiivinen tekijä kaikissa heidän toimissaan: lapsi tulee äidin luo nukkumaan, kun on väsynyt ja syömään, kun on nälkäinen. Ruokailua ja läheisyyttä ei tarjota, muttei myöskään kielletä, vaan niitä on aina saatavilla silloin, kun lapsi haluaa. Lapsi ei vaadi ja harvoin myöskään saa äidin täyttä huomiota. Luonnon ”taloudellisena” toimijana hän ei halua enempää kuin hän tarvitsee. Aikuiset ja toiset lapset antavat vain sen avun ja välineet, jota lapsi ei pysty itse hankkimaan. Puhumaton lapsi on täysin kykeneväinen ilmaisemaan tarpeensa selkeästi, eikä ole mitään syytä tarjota hänelle mitään, mitä hän ei kaipaa. Kaiken kaikkiaan lapsen toiminnan tavoitteenahan on itsenäisyyden kehittyminen. Sillä, että annetaan joko enemmän tai vähemmän, mitä hän aidosti tarvitsee, on taipumus lannistaa tuota tarkoitusta.
On esitetty huolta siitä, että liika huomio saa aikaan riippuvuuden, estää lasta itsenäistymästä. Liedloffin mukaan parhaiten itseensä luottava yksilö kehittyy täytetyn sylivaiheen kautta, mutta sellaisen, jossa lapsi on aina läsnä, mutta harvemmin huomion keskipisteenä. Äidin rooli on olla saatavilla, kun lapsi tarvitsee. Kun jatkumolapsi sylivaiheen jälkeen lähtee tutkimaan ympäröivää maailmaa, hän on täysin kykeneväinen huolehtimaan turvallisuudestaan, kun hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Länsimaissa vanhemmat vievät lapselta mahdollisuuden käyttää omia kykyjään, testata osaamisensa rajoja, jolloin lapsi jättääkin vastuun selviytymisestä vanhemmilleen. Mutta ei siksi, ettei itse olisi kykeneväinen, vaan koska vanhemmat ovat itse ottaneet lapselta tämän vastuun antamalla lapselle kuvan, ettei tämä selviä yksin: ajattelemalla, että tämä on riippuvainen aikuisen huolenpidosta ja jatkuvasta vahtimisesta.
Lapsen kunnioittaminen ja luonnollisena esimerkkinä oleminen
Yequanoiden parissa lapsia kunnioitetaan kaikilta osin ”hyvinä”. Lapsen sosiaalinen käyttäytyminen kehittyy hyvyyden oletuksen ja lapsen ympärillä olevien ihmisten osoittaman esimerkin kautta. Esimerkkinä toimiminen ei tarkoita sitä, että lapselle näytettäisiin esimerkkiä varta vasten siksi, että tarkoitettaisiin nimenomaisesti vaikuttaa häneen, vaan yksinkertaisesti toimitaan niin kuin muutenkin toimittaisiin. Koska lapsilla on luontainen halu olla osallisena läheistensä elämässä, ja kun heille annetaan vapaus toimia, ei Yequanoiden tarvitse painostaa tai pakottaa lapsia toimimaan tietyllä tavalla. Kun lapsille luodaan itsenäisen toiminnan mahdollistavat edellytykset ja heille annetaan pienestä asti aito mahdollisuus tulla mukaan askareisiin, heidän luontainen uteliaisuutensa ja mallin ottaminen toisista ihmisistä pitää huolen lopusta.
Oletus oikeellisuudesta ja sosiaalisuudesta ihmisen sisäänrakennettuna piirteenä on kaiken ydin Yequanoiden kunnioittavassa asenteessa toisia kohtaan, iästä riippumatta. Olennaista on kohdella lapsia ensisijaisesti ihmisinä, ei lapsina. Meillä aikuisiin ja lapsiin suhtaudutaan eri tavalla: aikuista ei jätettäisi yksin itkemään, aikuisen ahdistusta yritettäisiin lievittää, mutta lasta käsketään lopettamaan vollotus. Yequanoiden keskuudessa niin aikuinen kuin lapsikin saa tarvittaessa ”äidillistä” tukea. On kuitenkin olennaista tehdä selväksi, että ei tarvitse olla vauvan biologinen äiti voidakseen suhtautua lapseen äidillisesti. Äidin korvikkeen ei tarvitse olla myöskään nainen tai aikuinen, ruokailuaikoja lukuunottamatta. Vauva ei tee eroa sukupuolen tai iän välillä. Jokainen mies, nainen, tyttö tai poika omaa vauvanhoitotaidot, vaikkakin viime aikoina (millä Liedloff tarkoittaa vain muutamia tuhansia vuosia) olemme antaneet järjen ja älykkyyden viedä voiton vaistoista ja tunteista, antaneet niiden tunkeutua synnynnäisiin kykyihimme niin, ettei niiden olemassaoloa enää tiedosteta. Lapsella on hyvä olla ihmisiä ympärillään, koska ihminen on luontaisesti sosiaalinen eläin. Mutta olennaista on myös, että he toimivat hänen jatkumoaan tukien, että he suhtautuvat lapseen hänen ihmisluontoaan kunnioittavasti.
Yequanan toiminnassa ei ole mitään lapsen käytöstä arvostelevaa tai tuomitsevaa. Kun pieni lapsi tulee mukaan kotiaskareisiin, tekee oman pienen taikinamöykkynsä muiden laittaessa ruokaa, ja kohta juoksee takaisin leikkeihinsä jättäen taikinamöykkynsä pöydän reunalle, kukaan ei pidä hänen elettään “hassuna” tai ”yllättävänä”. Myöskään vauvan kuolatessa, virtsatessa tai ulostaessa ei Yequana anna eleillään ymmärtää, että lapsi olisi toiminut jotenkin väärin. Länsimaissa taas vauva saa usein nenän nyrpistelyjä, kun vanhemmat havaitsevat vauvan ”lianneen vaippansa”.
Vaikka Yequanat eivät arvostele tai tuomitse lapsen tekoja, ei se tarkoita, että tarkoitus on olla osoittamatta tunteitaan, päinvastoin todellisten tunteiden ilmaisu on tärkeää aikuisten toimiessa luontaisina esimerkkeinä lapsille. Onkin hyvä pysähtyä miettimään, millaista oma tunneilmaisu on. Jotkut vanhemmat saattavat ensin esittää välinpitämätöntä, mutta sitten kun heidän kärsivällisyytensä on loppu, vanhemmat purkavat kaiken tukahdutetun vihansa lapseen itseensä, kenties sanoen, että ovat saaneet tästä tarpeekseen, ja käskevät hänet pois silmistään. Kaikki tuota edeltävä käytös oli heidän mielestään sietämätöntä, mutta he eivät tuoneet esiin todellisia tunteitaan tilanteen ollessa päällä. Näin lapset tulevat huomaamaan, että heidän oletetaan yrittävän ”päästä kuin koira veräjästä” ja toimivan ei-toivotusti mahdollisimman paljon ennen kuin päitä alkaa putoilla. Jälleen on hyvä pitää mielessä se, että lapsi toimii niinkuin hänen pohjimmiltaan oletetaan toimivan.
Halu elämän keskelle, ei keskipisteeksi
Jotkut eivät näytä lapsilleen minkäänlaisia negatiivisia tunteita ja he antaisivat lapselle mitä vain hän haluaisi, mutta eivät ymmärrä hänen todellista tarvettaan olla heidän kanssaan, kun he elävät elämäänsä aikuisina. Puhutaan siitä, että tänä päivänä lapset vaativat yhä enemmän huomiota. Mutta kun huomionhakuisuutta tarkastellaan jatkumon näkökulmasta, se näyttäytyy aivan erilaisena. Kyse ei ole lainkaan siitä, että lapsi haluaisi huomiota itsessään. Lapsi ei viestitäkään siksi, että hän haluaisi olla keskipisteenä, hän vain haluaa mukaan elämänmenoon. Ns. huomionhakuisuus on vaatimus päästä osalliseksi aikuisten elämään, olla yksi muista, ympäröivän heimonsa jäsen. Lapsella, joka on saanut tankata sylikokemuksensa täyteen, ei ole tarvetta kerjätä huomiota enempää kuin hän fyysisiltä edellytyksiltään tarvitsee, eikä hän kerjääkään, toisin kuin toisenlaisissa olosuhteissa kasvaneet lapset, jotka saattavat tarvita vakuutteluja varmistaakseen joko olemassaoloaan tai rakastettavuuttaan. Vauvalla on tarve olla elämän keskellä, elämän keskipisteessä, ei keskipisteenä. Hän nauttii ajoittaisesta suorasta huomiosta, pusuista, kutittelusta ja muusta sellaisesta, mutta hänen päätehtävänsä on tarkkailla häntä hoitavien aikuisten ja lasten toimintaa, vuorovaikutusta ja ympäristöä. Tämä tieto valmistaa vauvaa ottamaan paikkansa ihmistensä parissa. Kun vauva tarkkailee maailmaa äitinsä sylistä osallistuen näin päivän askareisiin, hän oppii luontaisesti, kuinka täällä maailmassa eletään.
Lapset käyttävät suunnattoman määrän energiaa yrittäessään saada huomiota, mutta eivät siksi, että haluavat huomiota itsessään. He viestittävät, että heidän kokemuksensa ei ole hyväksyttävä, ja yrittävät saada hoitajansa huomion vain saadakseen tämän korjaamaan hänen kokemuksensa. Elämän läpi jatkuva tarve hakea huomiota on jatkoa turhautuneen lapsen epäonnistumiselle saada sitä alkujaan, kunnes huomatuksi tulemisesta tulee itse tavoite. Liedloffin mukaan lapset, jotka ovat saaneet elää lapsuutensa ihmislajin jatkumon mukaisesti, jotka ovat saaneet varhaisvaiheissaan kylliksi läheisyyttä, elämän keskellä olemista ja jotka ovat kokeneet, että heitä ja heidän kykyjään kunnioitetaan, pystyvät nauttimaan elämästään estottomasti ja vailla ahdistuksia. Heillä on koko persoonallisuutensa potentiaali käytössään kehittymiseen, oppimiseen, työskentelyyn, iloitsemiseen siinä, missä jatkumosta pudonneet etsivät ”sitä jotain”, elävät elämäänsä jossitellen ja hokien ”sitten, kun…” Kun vauva jää vaille lajimme kehitykseen sisään kirjoitettua sylivaihetta sekä aidon hyvyyden ja kunnioituksen kokemusta, hän etsii sitä muodossa tai toisessa loppuelämänsä. Lapsi, joka ei saa kokea ihmislajille olennaisia varhaisiän kokemuksia, jotka antaisivat pohjan hänen sisäisen potentiaalinsa täyteen kukoistukseen, ei ehkä koskaan tunne itseään ehdottomasti ja kyseenalaistamattomasti oikeaksi ja hyväksi.
PALUU JUURILLE – MAHDOLLISTA?
Yhteiskunnallisen tason ongelmia
Nykyään yhteisöt ovat hajonneet: ihmiset ovat hajautuneet asumaan omissa kodeissaan ydinperheen kesken, eikä heillä ole ympärillä ihmislajille luonnollista laumaa. Äidit ovat usein yksin kotona pienten lastensa kanssa, ja sosiaalisten kontaktien puute voi olla uuvuttavaa. Jotkut ehkä käyvät lastensa kanssa kerhoissa, joissa lapset leikkivät keskenään ja aikuiset istuvat juttelemassa, vaikka luonnollisempaa olisi aikuisten kokoontua lastensa kanssa yhteen puuhaamaan mielekkäitä asioita samalla, kun lapsilla on mahdollisuus osallistua askareisiin (tai sitten touhuta keskenään, vapaan valintansa mukaan). Meidän yhteiskunnassamme ikäluokat on lokeroitu, lapset ovat päiväkodeissa, vanhukset palvelutaloissa, ja kouluissakin lapset on jaoteltu luokkiin ikäryhmän mukaan, mikä on nurinkurista jatkumoajattelun näkökulmasta, jossa eri-ikäiset toimivat yhdessä, isommat toimien luonnollisena mallina pienemmille.
Meillä sukupolvien välistä kuilua pidetään “normaalina”, vaikkakin harmittavana asiana. Mutta Liedloff kirjoittaa, että jos edellisten sukupolvien kaltaiseksi tuleminen ei ole ylpeyden aihe nuoremmalle sukupolvelle, on yhteiskunta hukannut ihmislajille luontaisen jatkumon. Jos yhteiskunnan nuoret jäsenet pitävät vanhempia naurettavina ja tylsinä kalkkiksina, heillä ei ole luonnollista polkua, jota seurata. Tällöin yhteiskunnan vanhemmat jäsenet kokevat olevansa tarpeettomia. Meillä edellisten kaltaiseksi tulemista pidettäisiin yhteiskunnan pysähtymisenä, ajatellaan, että kehitystä ei tapahdu ilman, että aiempaa elämäntapaa pidetään ”huonompana” ja tavoitellaan itse ”jotain parempaa”.
Länsimainen ihminen on kadottanut luottamisen tuntemuksiinsa. Esimerkiksi tylsistymisen tuoman epämukavan tunteen on tarkoitus motivoida ihmistä muuttamaan sitä, mitä on tekemässä. Mutta me emme ajattele, että meillä olisi ”oikeutta” olla olematta tylsistyneitä, joten vietämme vuosia tehden yksitoikkoisia tehtäviä. Yequanat noudattavat vaistojaan ja arvostavat tunteitaan, ja he osaavat mukauttaa toimintaansa, jos homma vaikuttaa tylsältä. Jos itse työn tekemiseltä ei voi välttyä, keksii Yequana keinot tylsistymisen karkoittamiseen. Hän esimerkiksi pyytää joukon ihmisiä auttamaan, jolloin tylsä tehtävä muuttuu mukavaksi yhdessä jutustellen ja vitsaillen vietetyksi ajaksi ja työ tulee tehdyksi siinä sivussa. Toisaalta ongelmia tuo länsimainen työkulttuurikin. Yequanoiden suhtautuminen tehtäviin askareisiin on erilainen kuin meillä. Heidän kielessään ei ole sanoja kuvaamaan työtä ja vapaa-aikaa, heillä on vain erilaisia täsmäilmauksia tietyille askareille. Heillä ei ole sellaista käsitystä, että ns. työaika on epämiellyttävää ja vapaa-aika hauskaa toisin kuin meillä, kuten sanontakin kuvaa – eli ”ensin työ, sitten huvi”. Koska he eivät erittele työ- ja vapaa-aikaa, eivät he ajattele, että vasta sitten pidetään hauskaa, kun työ on tehty, vaan työssä kuuluu olla hauskaa.
Muutos lähtee ihmisestä
Valtaosa vanhemmista toki todella rakastaa lapsiaan ja he eväävät lapsiltaan nämä heille tärkeät kokemukset vain, koska heillä ei ole aavistustakaan tekojensa mahdollisista vaikutuksista. Liedloff kirjoittaa, että jos vanhemmat ymmärtäisivät sänkyynsä yksin itkemään jätetyn vauvan tuskan ja ahdistuksen, hän ei epäile hetkeäkään, etteivätkö vanhemmat tekisi mitä tahansa estääkseen jättämästä lastaan hetkeksikään yksin. Lapsen kantaminen kotitöitä tehdessä on opittavissa oleva asia, ja kantoliina on erinomainen apu vapauttamaan kädet. Jos kauppareissulta tulee paljon ostoksia, ei ole toki hassumpi ajatus ottaa vaunuja mukaan: ostokset kulkevat näppärästi vaunuissa samalla, kun lapsi saa nauttia kannettavana olosta. Monen mielestä jatkumoa kunnoittava elämäntapa vaikuttaa kauhean työläälle, koska olemme niin tottuneita länsimaisen kulttuurin tapaan siirtää lapsi syrjään siksi aikaa, että saamme tehtyä omat hommamme sen sijaan, että pieni vauva kulkisi koko ajan mukana. Mutta siinä missä länsimainen äiti yrittää opettaa vauvaa ihmislajin luonnon vastaisesti viihtymään itsekseen kotitöiden tekemisen ajan voidakseen kohta taas keskittyä täysillä viihdyttämään vauvaa, ihmislajin jatkumoa kunnioittava äiti kantaa vauvaa lähellä kehoaan askareita tehdessään, eikä hänen tarvitse varta vasten ”viihdyttää” vauvaa, koska lapsi saa valtavasti ”viihdykettä” tuossa osallisena ollessaan.
Liedloff kirjoittaa, että olisi suunnaton apu, jos emme ajattelisi vauvanhoitoa lainkaan tekemisenä vaan voisimme nähdä sen luonnollisena osana muuta elämää. Ehkä huomaisimme, että elämä vauvan kanssa on itseasiassa paljon rennompaa, jos huomaisimme, ettei vauvanhoidon tarvitse olla muusta elämästä irrallisia toimenpiteitä. Vauvan kylpyhetki voi olla myös äidin kylpyhetki (tai ison kylpyammeen puuttuessa molemmat voivat nauttia yhteisestä suihkutuokiosta), eikä myöskään imettämisen tarvitse keskeyttää muita toimintoja. Aikuisen ei tarvitse juuttua paikoilleen istumaan vain siksi, että hänellä on vauva sylissään. Kun vauva kulkee jatkuvasti lähellä vanhemman kehoa, voi aikuinen puuhailla omia juttujaan samalla, kun vauva saa kaipaamaansa läheisyyttä ja saa olla osallisena perheen puuhissa, eikä aikuisen tarvitse tuntea, että vauvanhoito jotenkin estäisi häntä tekemästä omia askareitaan. Kun annamme lapselle hänen tarvitsemaansa läheisyyttä silloin, kun hän sitä tarvitsee, itseasiassa pienemmämme työtaakkaamme merkittävästi.
Liedloffin mukaan voimme muuttaa yhteiskuntaamme paremmaksi lähtemällä liikkeelle omista lapsistamme, auttamalla heitä rakentamaan vahvan pohjan persoonallisuudelleen, koska hyvin kohdellut lapset kohtelevat hyvin myös omia lapsiaan. Kun aloittaa jatkumon etsimisen lapsen kanssa, joka ei ole saanut kokea täydellistä sylivaihetta, hyötyy lapsi silti edelleen aina tarjolla olevasta sylistä ja mahdollisuudesta nukkua yhdessä koko perheen kanssa. Omaa ajatusmaailmaansa ja suhtautumista lapseen voi tarkastella kriittisemmin, jolloin voi oppia katsomaan lapsen toimintaa ihmislajille tyypillisen toiminnan kautta, luottamaan lapsen kykyihin ja näkemään lapsen synnynnäisen hyvyyden ja sosiaalisuuden sekä lapsen halun olla osa perhettä pelkän huomion kerjäämisen sijaan. Kun todella ymmärrämme, mitä seurauksia sillä on, miten kohtelemme vauvoja, lapsia, toisiamme ja itseämme, ja opimme kunnioittamaan lajimme todellista luontoa, löydämme taatusti valtavasti mahdollisuuksia iloita ja nauttia elämästämme.
Julkaistu 2017.
