Tänä keväänä on saanut seurata medioista mitä moninaisimpia huolestuneita kannanottoja siitä, että lapsiaan kotona hoitavat äidit ja erityisesti kiintymysvanhemmat ovat takapajuisia ”50-lukulaisia”, haitaksi kansantaloudelle ja ties mitä muuta. Äitejä patistetaan töihin, isiä kotiin. Perustelut ovat yleensä tasa-arvoon vetoavia, toisinaan myös taloudellisiin seikkoihin ja joskus jopa lapsen ja perheen etuun vetoavia.
Nyt on jo niin yleisesti liikkeellä niin monta selkeää virheellistä käsitystä, että on aika tehdä muutama selvennys siitä, miten kiintymysvanhemmuus liittyy tasa-arvoon tai perhevapaiden jakamiseen.
Ensinnäkin tuo kiintymysvanhemmuuden vertaaminen 1950-lukuun ontuu sikäli erittäin pahasti, että silloin elettiin todellisuudessa korvikeruokinnan ja vauvojen mahdollisimman vähän koskemisen kulta-aikaa, jolloin kaikki kynnelle kykenevät äidit makuuttivat pieniä omissa pinnasängyissään tai kehdoissaan, kantamista pidettiin pilalle hemmotteluna ja korvikemarkkinointi oli aggressiivista ja imetysohjaus täynnä hirveitä asiavirheitä, jotka tuhosivat suurimman osan imetyksistä. Tuolloin elettiin siis nykypäivän kiintymysvanhemmuushenkisen vauvanhoidon vastakohtaa.
Toki tuolla 50-lukulaisuudella varmaan enemmän viitataankin puolisojen väliseen perinteiseen työnjakoon eli siihen, että äidit ovat kotona ja isät töissä. Tätä perinteistä asetelmaa on juuri nyt kovin muodikasta arvostella ja murtaa. Mikäs siinä, tottahan se onkin, että koti-isyyden olisi järkevää olla sen verran yleistä, että se olisi kenelle tahansa näin valitsevalle isälle mahdollista ja luontevaa ilman syrjintää työpaikoilla, neuvolassa tai hiekkalaatikoilla. Onhan se nyt ihan naurettavaa, jos neuvolassa isän varaaman ajan muutoksesta soitetaan äidille tai törkeää, jos isältä jää ylennys saamatta, koska käyttää isäkuukauden kokonaan. Ihan yhtä naurettavaa on kuitenkin myös riistää naisilta oikeus ja arvostus olla kotiäitejä ja tasapäistää kaikki perheet samaan kaavaan, jossa molempien puolisojen on oltava vuorollaan kotona lasta hoitamassa.
Kiintymysvanhemmuus tai lempeä kasvatus ei ole feminististä perinteisillä tavoilla, kuten radikaalifeministisesti tai liberaalifeministisesti. Sen sijaan kiintymysvanhemmuus on aidosti tasa-arvoista ja postmodernisti feministinen, eli korostaa naisen oikeutta kokonaiseen, myös äitiyden sisältävään naiseuteen. Lisäksi yhtä lailla tärkeää on miehen oikeus saada olla kokonaisesti mies, eli myös isä. Ei ihmisen ole pakko olla äiti tai isä, mutta jos on, tämä on arvostettava osa ihmistä. Tällä tarkoitan sitä, että kiintymysvanhemmuudessa naista ei nosteta miehen yläpuolelle, kuten rajuimmissa radikaalifeministisissä käsityksissä aikanaan tehtiin eikä myöskään pyritä häivyttämään sukupuolten välisiä eroja kokonaan, kuten pohjoismaisessa liberaalifeminismissä yleisesti tehdään. Lajityypillisen käyttäytymisen toteuttaminen tarkoittaa sitä, että huomioidaan meidän olevan nisäkäslaji, jossa naaras kantaa jälkeläistä verraten kauan ja imettää tämän jälkeen erittäin kauan, muiden korkeasti sosiaalisten kädellislajien tapaan. Yhtä lailla kuitenkin huomioidaan se, että ihminen on selkeästi pariutuva laji, jossa myös uroksella on hoivavietti ja tehtävänsä jälkeläisten hoidossa. Yksilöiden välillä on hoivaviettisyydessä suurempia eroja kuin sukupuolten tai populaatioiden, ja jokaisen perheenjäsenen hoivavietin olisi tärkeää päästä esiin ja saada muilta sen toteuttamiseen tukea.
Yhteiskunnan rooliksi jää tukea perhettä eli tukea miehiä ja naisia vanhemmuudessaan ja lapsia kasvussaan. Koska laeilla ja säädöksillä voidaan normatiivisesti ohjata kansalaisten käyttäytymistä, tätäkin keinoa voidaan toki käyttää tasapuolisen ja tasa-arvoisen vanhemmuuden tukemisessa. Ruotsin malli, jossa hoitovapaat on lähtökohtaisesti kiintiöity tasan, mutta jossa vanhemmilla on oikeus lahjoittaa hoitovapaapäiviään toisilleen tai muille lähiaikuisille, kuulostaa juuri tällaiselta riittävästi perheiden sisäiselle päätöksenteolle tilaa jättävältä mallilta, jossa kuitenkin asenteita pyritään muuttamaan myös miesten perhevapaiden käyttöä normalisoivaan suuntaan.
Olisi suuri helpotus, jos näin talvisodan päättymisen muistopäivänä lopetettaisiin tämä turha äitisota ja keskityttäisiin tutkailemaan niitä nykyisen perhevapaajärjestelmän aitoja ongelmakohtia, jotka estävät perheiden aidon valinnanvapauden toteutumisen. Tervetuloa vaan haastattelemaan meidän perhettä tai muita todella omissa nahoissaan nämä asiat tuntevaa perhettä!
Todellisia järjestelmässä piileviä syitä, jotka haittaavat suuresti puolisojen roolien vaihtoa, on ensinnäkin kahden kuukauden varoaika hoitovapaan ilmoittamisessa työnantajalle, toisekseen työnantajan oikeus evätä paluu hoitovapaalta kesken kaiken ja kolmanneksi kotihoidon tuen naurettava pienuus. On näet melkoisen monille vailla työtä oleville kotiäideille vaikeaa työllistyä niin, että saa tietää työpaikastaan kahta kuukautta ennen sen alkua, jotta puolison työnantajalle ehditään ilmoittaa ajoissa. Työmarkkinat toimivat yleensä alalla kuin alalla paljon nopeammalla syklillä, joten kuukausi tai kaksi viikkoa olisi paljon realistisempi varoaika.
Toisekseen on etenkin uudesta raskaudesta haaveilevalle perheelle melkoinen riski jättää isä kotiin. Äiti voi joutua jostain syystä pitkälle sairauslomalle, hänet voidaan lomauttaa tai irtisanoa tai hän ei onnistukaan työllistymään koko isän hoitovapaan ajaksi. Kun työnantajalla ei ole velvollisuutta ottaa työntekijää takaisin kesken hoitovapaan, voi edessä olla köyhyysloukku, kun on selvittävä esimerkiksi kotihoidontuella ja Kelan sairauspäivärahalla tai isän alettava etsiä tilapäistöitä. Oikeus jakaa hoitovapaata nykyistä vielä paljon useampaan osaan vähentäisi tätä riskiä selvästi ja nykysysteemissä pitäisi tähdentää perheille tämän riskin olemassaolo ja ohjata siten välttämään hoitovapaan hakemista useiksi vuosiksi kerrallaan.
Kolmanneksi etenkin näissä ”miehen euro on naisen 80 senttiä”-asetelmissa, eli perheen isän tulotason ollessa selvästi äitiä korkeampi, roolien vaihtoa mahdollistaisi se, että kotihoidontuki olisi edes vastaavalla tasolla kuin työttömän peruspäiväraha. Perustulo olisi hyvä ratkaisu tähänkin ongelmaan.
Muita selityksiä siihen, miksi kaikki perheet eivät halustaan huolimatta roolien vaihtoa toteuta, on vieläpä ne alat, joissa miesten työtilanne on selvästi naisia parempi (esimerkiksi opetusalalla) sekä pariskuntien tyypillisistä ikäeroista johtuva yleinen tilanne, jossa naiset tulevat useammin äideiksi vielä opiskellessaan ja miehet vasta työelämässä ollessaan. Siinä sitä vasta pennin venyttäminen pitäisikin kehittää taiteenlajiksi, jos työssäkäyvä isä jäisi kotiin lapsia hoitamaan, äiti palaisi opiskelemaan ja pitäisi pärjätä opintotuella ja kotihoidontuella!
Jos muuten aitoja tasa-arvo-ongelmia halutaan korjata, niin oppilaitokset pitäisi laittaa noudattamaan lakia ja kaikkien äitien keskinäinen tasa-arvo taata. Opiskelevat äidit eivät pääsääntöisesti saa pitää lakisääteistä oikeuttaan hoitovapaaseen, kunnes kuopus on kolmevuotias, vaan oppilaitokset itsenäisesti ja varsin mielivaltaisesti päättävät, kuinka pitkiä hoitovapaita sallitaan, ennen kuin menettää opinto-oikeutensa. Totta kai se on ymmärrettävää, jos opintojaan joutuu vanhentuneilta osin uusimaan oltuaan pois pitkiä aikoja. Pakolliset yleisopinnot ja sisällöltään muuttumattomana säilyneet opintosuoritukset pitäisi kuitenkin säilyä hyväksiluettuina ja peruslähtökohta eli opinto-oikeus olisi saatava säilyttää!
Aito epäkohta on myös se, että tällä hetkellä ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppuu vauvojen ollessa 9-10 kuukauden ikäinen. Tuo ikä vierastamisineen, rintalakkoherkkyyksineen, hampomisineen ja objektipysyvyyden ollessa vielä hapuilevaa on aivan totaalisen väärä kohta aloittaa päivähoito, eikä systeemin pitäisi normatiivisesti sellaiseen ohjata. Onneksi suurin osa perheistä huomaa tämän itsekin ja kotihoidontuella kitkutetaan edes muutama kuukausi jatkoksi. Vähintään pidennys vuoden ikään asti olisi ensiarvoisen tärkeää. Ideaalisti puolitoistavuotiaaksi asti sitä saisi pidentää, jotta hoitoon lähtiessä lähestulkoon kaikki lapset osaisivat kävellä, syödä edes auttavasti itse, pottailla ja vuorovaikuttaa selvästi elein ja muutamin sanoin. Olen siis ansiosidonnaisen perhevapaan kokonaisajan venyttämisen vuoksi lämmin kannattaja 6+6+6-mallille, joskin käytännössä 12+6-mallina, eli niin että lapsen psykologinen kehitys turvataan vauvavuoden kestoisella ensisijaisella kiintymyssuhteella, ja sen jälkeen ennen vieraalle hoitoon menoa joko sama tai joku muu lähiaikuinen hoitaa vielä vähintään sen taaperovuoden ensimmäisen puolikkaan.
Kaiken kaikkiaan Suomessa on pitkään ollut ylpeydenaihe perhevapaajärjestelmämme. Etelä-Euroopassa asuvat suomalaisnaiset alkavat yleensä kaivata kotimaataan viimeistään siinä vaiheessa, kun kotimaassa asuvat äitikaverit jatkavat äitiyslomaa heidän lakisääteisen äitiyslomansa loppuessa 16 viikon kuluttua synnytyksestä. Ei nyt hyvänen aika aleta romuttaa ja kyseenalaistaa yhtä tärkeimmistä tavoista parantaa vauvojen hyvinvointia, imetystilastoja ja perheiden hyvinvointia yleensä!
– Katri Pääkkö-Matilainen –
Julkaistu ensimmäisen kerran aikavälillä 2011-2013.