Yhteistyövanhemmuus eroperheessä

kumppanuusvanhemmuus

Jaettu vanhemmuus ja kasvatusyhteistyö eivät ole aina helppoja vanhemmille, jotka asuvat saman katon alla. Eikä se ole aina helppoa meille eronneille vanhemmille, jotka asumme eri kodeissa. Lapsemme saivat elää ydinperhe-elämää kuusi ja yksitoista vuotta ennen eroa. Muutos sekä meille aikuisille, että lapsille oli valtava, eikä siitä todellakaan selvitty kivuttomasti. Omaan kokemukseeni pohjautuen ja lempeään kasvatukseen sekä rakentavaan vuorovaikutukseen peilaten haluan tässä pohtia keinoja, joilla eron jälkeisestä yhteistyövanhemmuudesta voi tehdä toimivampaa tai parhaimmillaan jopa helppoa. Rakentavan vuorovaikutuksen opeista, joita kiintymysvanhemmuus on meille opettanut, on ollut prosessissa minulle paljon hyötyä.

Jo aivan alusta asti meille oli selvää, että kasvatuskumppanuus säilyy, vaikka parisuhde päättyy. Tämä on minusta päätös, joka aikuisten tulisi kyetä tekemään silloin, kun eroa vasta harkitaan – mieluiten jo perhettä perustettaessa. On tärkeä päättää tavoitella hyvää kasvatuskumppanuutta, olla rakentava ja pystyä yhteistyöhön, vaikka liitto päättyisi eroon.  Meidän suhteemme voimavara on ollut avoin keskusteluyhteys, ja onneksi pystyimme hyödyntämään tätä myös eron keskellä. Kaikilla tilanne ei kuitenkaan ole näin, ja silloin olisi varmasti syytä pohtia perheneuvolan tai vastaavan tahon tukea lapsen edun tukemisessa ja keskusteluyhteyden löytämisessä.

Kasvatusyhteistyö vaatii rakentavaa vuorovaikutusta. Koska ihminen voi muuttaa viime kädessä vain itseään, on tärkeää, että itse toimii rakentavan vuorovaikutuksen keinoin, vaikka toisella puolella ei siihen (vielä) kyettäisi.

Myös lapsen näkökulmasta on erittäin tärkeää, että yhteys vanhempien välillä säilyy. Omat lapset kysyvät edelleen, onko isi varmasti mun ystävä, ja vastaan mielelläni kyllä.
Me aikuiset haluamme olla ystäviä, edelleen – siitäkin huolimatta, ettei tämä mikään helpoin tie ole. Erosta on lasten kanssa puhuttu paljon ja painotettu, että me tulemme hyvin toimeen, jaamme ystävyyden ja vanhemmuuden ja olemme ikuisesti heidän vanhempiaan, vaikka emme osanneet pariskuntana elää sopuisasti. Erittäin tärkeä on myös painottaa, ettei ero millään tapaa johtunut lapsista. Nämä selvästi lohduttavat ja auttavat lapsia, vaikka tietenkään lapseni eivät olisi eroa halunneet. Turvallisessa kodissa ero ei koskaan ole lapsen valinta, vaan aikuisten itsekäskin (joskin usein välttämätön) päätös. Sydämeni särkyi lasten surun vuoksi ja syyllisyyden lasti painoi harteilla; minä aiheutin lasteni surun. Onnekseni välit lasten isään ovat kunnossa, sillä paras kuuntelija ja tunteen jakaja tässä surussa on ollut lasten toinen vanhempi, ystäväni ja kumppanini vanhemmuudessa. Myös muu vertaistuki on äärimmäisen tärkeää eron hetkellä.

Keskeistä yhteistyövanhemmuudessa on tahto nähdä toinen vanhempi hyvässä valossa.
Haluan nähdä lasteni toisen vanhemman hyvänä isänä, vaikka hän toisinaan saakin minut saa raivon partaalle. Erossa on meille aikuisille noussut monenlaisia tunteita, eikä katkeruudeltakaan olla vältytty. Olen silti pitänyt tärkeänä vaalia muistoja perheen yhteisestä, hyvästä ajasta ja lisäksi pyrkiä näkemään lasten isän ensisijaisesti positiivisesti. Hän ei ole täydellinen vanhempi, kuten en minäkään ole. Hän on kuitenkin äärimmäisen rakas ja tärkeä lapsille, ja hän tekee isänä huippujuttuja lasten kanssa. Jo avioliiton aikana rasittaneet asiat käännän voitoksi; enää niistä ei tarvitse kärsiä saman katon alla. Tiedän myös hänen ajattelevan samoin. Joskus vaatii kovasti töitä, että pystyn pitämään valoisan näkökulman, ja tietenkin toisinaan tuntemukset vyöryvät yli. Silloin hyödynnän vertaistukea ja ystäviäni, puran tuntojani heidän kanssaan. Kuitenkin minusta tuntuu hyvältä sanoa myös ystävilleni ääneen, että ex hoitaa tämän isähomman aika hienosti.

Viime kädessä siis arvostan ja haluan arvostaa hänen vanhemmuuttaan, vaikka se onkin joiltain osin hyvin erilaista kuin oma vanhemmuuteni. Arvostan myös sitä, että hän osaa ja haluaa tehdä lasten kanssa erilaisia asioita kuin minä. Hänen ansiostaan en ole vanhemmuudessa yksin, vaikka asunkin lasten kanssa kolmistaan ⅔ viikosta. Meille tärkeää on myös se, että ajattelemme kasvatuksesta samoin ja jaamme samat arvot. Sanoitan arvostustani myös ääneen, ja viimeksi tänään kiitin lasten isää toimivasta yhteydestämme ja kerroin arvostavani häntä vanhempana. 

Kasvatusyhteistyössä on tärkeää korostaa luottamusta.
Kaikkien osapuolten on osattava ja uskallettava luottaa siihen, että kaikilla lapsen läheisillä on tarve hoitaa lasta parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä ja varmaan muillakin eri kodeissa vanhemmuutta aloittelevilla alkuvaiheeseen mahtuu osin tarpeetonta todistelua siitä, että pärjää ja varmasti hoitaa lapset “täydellisesti”. Oli upea tunne sitten vaikeassa tilanteessa tajuta, että erosta huolimatta toinen kyllä ottaa koppia kriisitilanteessa, kun vain uskallan luottaa ja sanoa ääneen, että kaipaan tukea. Itselleni on muodostunut hyvin tärkeäksi saada soittaa lapsen isälle ja sanoa, että olipa vaikeaa tänään, tai että voisitko käsitellä näitä asioita lapsen kanssa. Toisaalta, toinen vanhempi koki hyvin huojentavaksi pystyä sanomaan ääneen, että kuormittuu lasten kanssa ja tarvitsee enemmän aikaa itselleen. Pohdimme yhdessä, että jos lasten kanssa esiin tulevia vaikeuksia ja ongelmatilanteita ei voi keskustella toisen vanhemman kanssa, niin kenen sitten? Tottakai oman avuttomuutensa myöntäminen vaatii luottamusta siihen, ettei sitä käytetä aseena jossain myöhemmässä vaiheessa. 

Luottamukseen kuuluu myös se, että luottaa asioiden sujuvan toisessa kodissa. Se tarkoittaa monelle, myös itselleni, kontrollista luopumista, mikä ei ole lainkaan huono asia. Naiset tekevät valtaosan metatöistä kodeissa edelleenkin, vaikka isien osuus osallistumisesta onkin noussut viime vuosina. Monelle voi siis tulla todella tarpeeseen, että joutuu luopumaan kontrollista ja pakottaa itsensä luottamaan siihen, että asiat menevät vähintäänkin riittävän hyvin. Suurin tuki, mikä toiselle vanhemmalle voi antaa, on luottamus. Harjoittelemalla oppii, myös sellainen vanhempi, joka ei ole aiemmin niin aktiivisesti vanhemmuuteen osallistunut.

Ehkäpä tärkein asia, jota yhteistyövanhemmuus eron jälkeen vaatii, on joustavuus.
 Tämä on myös lempeän kasvatuksen ytimessä. “Se joustaa, jolla on parhaimmat resurssit.” Vanhemmuus ei aina jakaudu täysin tasan, eivätkä asiat mene ideaalisti – ihan kuin ei elämä muutenkaan. Ydinperheissä vanhemmat joustavat ja siksi saa odottaa, että myös eri kodeissa asuvat vanhemmat joustavat resurssien ja tarpeiden mukaan. Tämä tarkoittaa, että toinen vanhempi ei välttämättä puuhaa lapsen kanssa niitä asioita, jotka itselle ovat tärkeitä tai ostaa välineitä, joita toinen ei pidä tärkeänä. Tottakai lapsen terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät asiat ovat ehdottomia, mutta monessa asiassa kannattaa katsoa kokonaiskuvaa, luopua kontrollista ja joustaa eli tyytyä siihen, etteivät asiat mene aivan kuten itse toivoisi. Kun lapset saavat olla molempien vanhempien kanssa ja perusasiat hoituvat, voidaan asioita joustaen tehdä monella tapaa. Voi myös olla, että vastuu jakautuu epätasaisesti ja toinen joutuu esimerkiksi huolehtimaan asioista enemmän, koska toinen ei vain muista. Näissä tilanteissa olen nähnyt viisaammaksi joustaa kuin sitkeästi roikkua siinä ajatuksessa, että on reilua tai tasapuolista, jos molemmat hoitavat puolet. Jos harrastusten varaaminen on minulle helppoa ja toisaalta toiselle vanhemmalle uimahallikäynnit kivoja, niin vallan mainiosti voimme joustaen jakaa tehtäviä. Jos toinen vanhempi ei muista hyvin kaikkia arkisia asioita, niin yhteinen kalenteri helpottaa asioita. Vaikka ei periaatteessa tunnu reilulta, että vain toinen hoitaa Wilma-viestinnän, niin kannattaa pohtia, onko siitä tarpeen tapella, vai olisiko helpointa joustaa. Yhteistyö vanhemmuudessa kuitenkin jatkuu sinne lasten täysi-ikäisyyteen saakka.

Joustavuuden avulla toista vanhempaa voi myös tukea. Jos näyttää siltä, ettei vanhempi ainakaan heti erovanhemmuuden alettua pysty muistamaan ja huolehtimaan asioista, niin se, jolla on enemmän resursseja, voi joustaa ja kannustaa toista. Meillä se on tarkoittanut esimerkiksi, että olen kertonut lasten isälle lasten turvaruoat ja helpottanut siten heidän arkeaan. Minusta ruokalistan tekeminen alkuun arjen tueksi ei ollut rasittavaa. Toisaalta, lasten isä ei ole koskaan roikkunut tiukasti sovituissa tapaamispäivissä vaan esimerkiksi tullut lapsen kanssa bonusaamuksi meille, koska lapsi ei uskalla olla yksin. Molemmat siis joustamme, joskin eri tavoin. Tietenkään neuvoja ja apua ei tule tuputtaa, mikäli niitä ei pyydetä. Joustavuutta – valitettavasti – on myös se, että toinen vanhempi joutuu joustamaan toisinaan enemmän kuin toinen.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa ideaalilta ja vaatimukset suurilta – varsinkin, jos ero on tuore. Joissakin tapauksissa sopuisa vanhemmuus eron jälkeen varmaan onkin mahdotonta. Me emme ole olleet riidaton pariskunta, ei sinne päinkään. Emme myöskään ole selvinneet ilman riitoja eron jälkeen. Omasta näkökulmastani tuntuisi kuitenkin surulliselta, että yhtäkkiä vuosikausia vierellä ollut ihminen häviäisi kokonaan elämästäni. On siksi vaikea kuvitella sitä surua, mitä elävät ihmiset, jotka eroavat tahtomattaan tai joutuvat kokonaan luopumaan vuorovaikutuksesta lapsen toisen vanhemman kanssa. Näissä tilanteissa haasteet ovat kovasti toisenlaisia, ja itse suosittelen ehdottomasti vähintään vertaistukea sekä terapiaa kriisitilanteisiin.

Vanhemmuus on vaatinut paljon keskustelua ennen varsinaista eroa ja vielä enemmän sen jälkeen. Kuitenkin keskeisenä on ollut se, että me vanhemmat olemme kyenneet asettamaan lasten parhaan etusijalle, omien tarpeidemme ja tunteidemme ohi. Siitä kiitän itseäni ja olen kiitollinen lasten toiselle vanhemmalle. Omat katkeruudet, kaunat ja tuskaisuus on osattava laittaa taka-alalla lapsen parhaan eduksi. Se ei ole helppoa, varsinkin jos itse kokee tulleensa loukatuksi. Lempeä, rakentava vanhempi kuitenkin varmasti pystyy tähän, kun muistaa, ettei yksin tarvitse selvitä. Vertaistukea, terapiaa ja kuuntelevia ystäviä toivottavasti löytyy kaikilta. Yhteistyövanhemmuus eroperheessä vaatii myös mindsetin uudelleen virittämistä, luovia ratkaisuja, luottamusta, joustamista ja toiveikkuutta. Näillä eväillä onnistuminen on mahdollista, ja vanhemmuudesta on mahdollista saada kaikki se upea irti, mitä se meille parhaimmillaan tarjoaa.



– Petra Masko, kasvatuskumppanuutta vuodesta 2020       

 

Julkaistu 11/2021.