Eristäminen, esimerkiksi nurkkaan, jäähylle tai omaan huoneeseen komentaminen, on ollut kasvatuksessa tyypillistä vuosikymmeniä. Nykyään alkaa olla melko selvä, ettei sitä pidetä hyvänä kasvatusmenetelmänä. Miksi näin? Miksi lasta ei voi komentaa jäähylle, kun se kerran toimii?
On äärimmäisen tärkeä ymmärtää, että lapsi oppii säätelemään tunteitaan vuorovaikutuksessa ja kosketuksessa muiden kanssa – ei suinkaan eristyksissä. Tuokio sitten eräs ammattilainen perusteli aikalisää niin, että siinä on mahdollista opettaa lapselle hengitystä tai muita itsensä rauhoittamisen keinoja. Tämä tuntuu mahdottomalta väitteeltä. Tunnekuohussa, eli stressitilassa, kun etuotsalohko kytkeytyy pois päältä ja mantelitumake huutaa hätätilaa, on ihmisen täysin mahdoton oppia mitään.
Tietoinen ajattelu tapahtuu etuotsalohkossa, mutta yhteydet sinne vaimentuvat lapsella helposti. Silloin havaintojen ja tiedon tietoinen käsitteleminen käy vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Kun stressin säätelyn raja ylittyy, lapsen aivoissa syntyy voimakas epäjärjestyksen tila. Epäjärjestyksen tilassa lapsi toimii biologiansa ohjaamana, koska edellytyksiä stressin tietoiselle säätelylle ei vielä ole. Lapsi on siis tunnekuohussaan valmiina taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään.
Laumaeläimillä, kuten vaikkapa ihmisen lähisukulaisella simpanssilla, eristäminen aiheuttaa yksilössä aggressiivisuutta. Koirilla taas ajatellaan eristämisen eli huomiotta jättämisen aiheuttavan mielistelyn tarpeen. Tulos näyttäytyy ohjaajalle hyvänä, mutta koiran toiminta onkin stressitilaa siitä, että se on epävarma ja pelkää resurssien menettämistä. Mitä enemmän stressiä, sen ärtyneemmin koira toimii.
Saattaa olla, että joku on havainnut myös lapsen kanssa, kuinka eristämisrangaistus “toimii”, eli näennäisesti lapsi alkaa käyttäytymään aikuisen toivomalla tavalla. Tässä on kuitenkin se riski, että lapsi maksaa siitä omalla tunne-elämällään, yhteyden menettämisellä, pelolla ja stressillä. Yhteyden menettäminen on merkittävä stressitilan aiheuttaja. Koska ihmisen vaistot eivät stressitilassa kykene erottamaan hätätilanteita toisistaan, aivot saavat signaalin, ettei lasta suojella silloin, kun hätä on suurin. Jos lapsi joutuu usein säätelemättömään tilaan ja tulee torjutuksi esimerkiksi aggression (raivareiden tms) hetkellä, lapsen täysipainoinen kehitys vaarantuu ja riski käytöshäiriöihin kasvaa. Näissä asioissa emme valitettavasti pysty hallitsemaan ja kahlitsemaan biologiaa, eli emme voi muuttaa lastemme aivoja toimimaan toisin ja pakottaa ymmärtämään, että eristäminen kasvattaa. Sen sijaan voimme ymmärtää mitä aivoissa tapahtuu tunnekuohuissa ja tukea lapsen kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä sen tiedon pohjalta.
Jos lapselle halutaan opettaa tunnesäätelyä, on taitoja kehitettävä rauhallisessa tilassa ja hyvässä yhteydessä. Kun tunnetila meinaa nousta, voi aikuinen kokeilla muistuttaa hengityksestä tai muista rauhoittavista tekijöistä- mikäli näitä on ennalta harjoiteltu. Tärkein opettaja tässä on malli, eli aikuinen, joka riittävän usein kykenee säätelemään tunnetilojaan ja ilmaisemaan itseään rakentavasti. Koska tunnesäätely on aikuisellekin toisinaan vaikeaa, on helppo kuvitella kuinka haastavaa se on pienelle lapselle. Ja kuten mainittua, kun hätätila on jo tullut, kaikuvat sanalliset ohjeet yleensä kuuroille korville. Silloin lapsi tarvitsee vierelleen rauhallisen aikuisen kyetäkseen rauhoittumaan. Myötätuntoisella ja empaattisella otteella kuohuva aivojärjestelmä palautetaan takaisin yhteyteen, jolloin lapsi kykenee taas ottamaan ohjausta vastaan. Yhteyden palauttaminen ravitsee aivoja ja helpottaa lasta. Lapsi oppii, että tunteita tulee ja menee ja vastoinkäymisistä selvitään. Vähä vähältä, aikuisen kanssa, lapsi oppii elämässä tarvittavia taitoja, eli tunnesäätelyä, harkintaa ja ponnistelua silloinkin, kun olo on epämukava.
Jos siis pyrkii lapsen kanssa pitkän tähtäimen tuloksiin ja haluaa kasvattaa lapsesta itseään ja muita kunnioittavan, autonomisen aikuisen, on tärkeä tarjota myötätuntoa, sekä vaalia yhteyttä ja ehdotonta rakkautta silloinkin, kun se tuntuisi vaikealta. Empatia ei ole koskaan väärin- eikä varsinkaan silloin, kun lapsi on suuren tunnetilan vallassa.
– Petra Masko –