Varsin monet kiintymysvanhemmuuden periaatteita ja käytäntöjä toteuttamaan pyrkivät vanhemmat törmäävät sukulaisten, tuttavien ja toisinaan valitettavasti jopa terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen ammattilaisten tahoilta perinteisiin, kyseenalaistaviin käsityksiin. Liiallisen sylittelyn tai lapsen viesteihin nopean reagoimisen uskotaan hemmottelevan lapsen pilalle, lasten uskotaan nukkuvan parhaiten yksin ja mieluiten omassa huoneessa tai päiväunilla ulkona vaunuissa, runsaan itkeminen uskotaan olevan hyväksi esimerkiksi, koska se vahvistaa keuhkoja tai jopa, koska se on terveen vauvan ja lapsen merkki.
Suurimman osa näistä kommenteista vanhemmat voivat vain jättää omaan arvoonsa tai kuitata kertomalla, että on tehnyt omat valintansa ajantasaisen tiedon mukaan. Toisinaan nämä urbaanit legendat kuitenkin loukkaavat, haittaavat ihmissuhteita tai auktoriteettitaholta tullessaan tuottavat turhaa epävarmuutta ja -luottamusta vanhempien ja käsitysten esittäjien välille.
Vanhat uskomukset elävät sitkeässä, ja 1900-luvun teollistuneen yhteiskunnan olosuhteista kummunneet käsitykset siirtyvät mukana vielä pitkälle 2000-luvun puolelle. Nykyisen vuosituhannen psykologiatiede ei kuitenkaan enää tue näitä perinteisiä käsityksiä, vaan päinvastoin liiallisen itkun, yksin jättämisen, vähäisen emotionaalisen läheisyyden tai vanhemman hitaan tai puuttuvan reagoinnin lapsen viesteihin tiedetään olevan haitallisia lapsen psyykkiselle ja sosiaaliselle kehitykselle. Lapsen itsesäätelyn eli omien tuntemusten ja reaktioden tunnistamis- ja käsittelykyvyn tiedetään kehittyvän lähiaikuisten antamien mallien, reaktioiden ja vuorovaikutuksen avulla eli yhteissäätelystä itsesäätelyyn. Lapsi oppii siis tunnistamaan omia fyysisiä ja tunnetilojaan ensin aikuisen antaman tunnistamisen, tuen, nimeämisen ja tarpeen tyydyttämisen kautta, edeten vähitellen kohti itse sanoitettua ja tyydytettyä tarpeiden tunnistamista.
Erityisen haasteellisia ovat vauvanhoitotavat, joiden tiedetään olevan universaaleja ihmislajin kehityksen ensimmäisten vuosituhansien elintapoja edelleen toteuttavien alkuperäiskansojen parissa ja hyvin yleisiä kehittyvissä maissa tavallisen kansan parissa, mutta joista länsimaissa tai länsimaistuneissa kansanosissa on vieraannuttu kokonaan. Näitä ovat esimerkiksi vaipattomuus eli vauvojen vessahätäviestintä, pitkä imetys leikki-ikäiseksi saakka tai vauvojen kantaminen ihokontaktissa. Näitä on alettu tieteellisesti tutkia länsimaissa vasta 2000-luvulla ja esimerkiksi Suomessa niitä on tutkittu vielä tuskin lainkaan. Kuitenkin niidenkin tukena ovat evoluutiopsykologian ja kognitiivisen neurotieteen yleiset näkemykset siitä, etteivät vauvat synny tyhjinä tauluina, vaan aivot ovat geneettisesti “koodatut” odottamaan lajimme syntyaikojen ympäristössä adaptiivisia eli selviytymistä edistäviä toimintatapoja. Avuttomille lajimme vauvoille keskeistä on siis tulla pidetyksi jatkuvasti emon, tämän nisien, käsien ja kasvojen lähettyvillä. Vielä taaperokin tarvitsee jatkuvaa turvan lähellä oloa pystyäkseen turvallisesti kehittämään taitojaan ja tutkimaan ympäristöään.
Yhdistyksemme tavoitteena on tarjota tietoa, vertaistukea ja lukuvinkkejä, joiden pohjalta jokainen perhe voi tehdä ajantasaiseen tietoon pohjautuvat, mutta myös omiin yksilöllisiin tarpeisiin ja arvoihin muokatut valinnat vanhemmuudessaan.
– Katri Pääkkö-Matilainen –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2015.