Vauvapilvestä

Stereotypia: kun ensimmäinen lapsi syntyy, järkevistä naisista tulee tunteellisia, vain vauva-asioista kiinnostuneita höpsöjä, joita ei enää kiinnosta politiikka tai mitkään muutkaan ulkomaail-mantapahtumat. 

Tämä stereotyyppinen käsitys on viime aikojen mediakeskusteluissa esitetty vaarallisessa valossa, haitallisena kehityskulkuna naisen elämässä, joka on erityisesti vaara tasa-arvopolitiikalle ja kaikelle sille, mitä feministinen liike on yrittänyt vuosikymmeniä saada aikaa.

Ensinnäkin voi kyseenalaistaa, kuinka hyvin tuo stereotypia vastaa todellisuutta. Jättävätkö todella kaikki äidit aamu-uutiset lukematta ja iltauutiset katsomatta heti kun vauva syntyy? Tai jos jättävät, tekevätkö he sen vapaaehtoisesti vai siksi, että ovat niin täystyöllistettyjä ja univelkaisia vauvansa kanssa, etteivät ehdi?

Toisekseen voi kysyä: entä sitten? Onko jatkuvan uutisvirran ja poliittisen keskustelun herkeämätön seuranta ja omistautuminen palkkatyölleen sitä järkevää toimintaa ja vauvansa hoitoon ja varhaiseen vuorovaikutukseen intensiivisesti keskittyminen tunteellista höpsöilyä? Onko yhteiskunnallisesti tärkeää toimintaa vain perinteinen politiikka ja runsas mediaseuranta? Vai voisiko ehkä olla niin, että negatiivisuudessa vellova ajankohtaismedia on monin tavoin turha ja maailmasta vinksahtaneen kuvan luova oravanpyörä, josta äitiysvapaalle päästyään vihdoin irrottautuu, pysähtyy hetkeen ja saa aikaa laittaa oman elämänsä asiat tärkeysjärjestykseen?

Yhteiskunnalle laajemmin tuskin on vaarallista, jos pienten lasten äidit eivät jaksa huolestua eläkeiän korottamistarpeesta tai Kiinan pääsihteerin vaihdoksesta. Sen sijaan se on aidosti vaarallista, jos perheiden sisäiset kiintymyssuhteet jäävät vauvan synnyttyä turvattomiksi tai äidit masentuvat ja vauvan varhainen vuorovaikutus lähiaikuisiinsa on heikkoa. Varhaislapsuuden ongelmat näkyvät ja voimistuvat ihmisen kasvaessa, ja pahoinvointi on sekä inhimillisesti kestämätöntä että yhteiskunnalle kallista.

Stereotypia 2: kun ensimmäinen lapsi syntyy, nainen kokee elämässään suuren murroksen, jonka jälkeen mikään ei enää tunnu samalta kuin ennen ja arvojärjestys menee aivan uusiksi.

Jos tämä jälkimmäinen stereotypia ei toteudu, voi kysyä: missä mentiin vikaan? Mielestäni noin kuuluisi käydä. Äidiksi tullessa on oikeus vaipua vauvapilveen, jossa kiinnostuksen kohteena on ennen kaikkea oma jälkikasvu, oma uusi rooli, uuden sosiaalisen verkoston luominen ja oman elämänsä vanhan ja uuden yhteen nivominen. Jos ihminen vain sinnikkäästi pitää kiinni kaikesta siitä, mitä teki ja koki lapsettomana, miksi on edes hankkinut lapsia? Pelottaako muutos ja uusi rooli äitinä niin paljon, että pitää siksi ripustautua vanhaan? On täysin ymmärrettävää, jos näin on. Silloin kannattaa hankkia vertaistukea toisista uusista äideistä eli hakeutua perhekahviloihin, avoimeen päiväkotiin ja vertaisryhmiin. Ehkä voisi myös varata ajan perheneuvolaan vanhemmuudessa tukemiseen erikoistuneelle psykologille.

Lopuksi ammatillinen näkemys historioitsija-äidiltä: ajan suhteellisuus kannattaa todellakin pitää tässä yhteydessä mielessä. Vauva-aika on todella lyhyt aika ihmisen elämässä. Jos nainen elää keskimäärin 80-vuotiaaksi, on työelämässä 18–65-vuotiaana, tekee siinä kolmenkympin hujakoilla 2 lasta, jotka saavat myös kolmekymppisinä 2 lasta, naisen työikäisistä elinvuosista 4/47 eli 8 % on ollut vauvavuosia joko äitinä tai isoäitinä. Siinä jää siis se yli 90 % vuosista aikaa olla ulkona vauvapilvestä. Sen vauva-ajan lyhyyden huomaa kipeästi viimeistään sitten, kun oma lapsiluku on täynnä ja pääsee ihastelemaan kyläpaikassa vastasyntynyttä vauvaa ja omia lapsenlapsia saa vain toivoa saavansa joskus parin, kolmenkymmenen vuoden päästä.

-Katri Pääkkö-Matilainen-


PS. En tajua, mistä puhutaan kun puhutaan äitikortista. Vauvapilven pikkuhiljaa haihduttua olen edelleen äiti, mutta myös poliittinen aktivisti, joka käyttää häikäilemättä LAPSIkorttia. Äidiksi tultuani olen vielä paljon entistä enemmän pyrkinyt näkemään maailman lapsen näkökulmasta. Jos EU on eurokriisissä tai lähikirjastoa ollaan kotikaupungissani lakkauttamassa, mietin heti: miten se vaikuttaa lapsiin? Miten espanjalaisten lasten oppimistulosten käy, jos maan julkinen talous on kuralla ja opettajien palkkoja leikataan? Mihin hyllykalliolaiset kolmasluokkalaiset menevät koulun jälkeen, jos eivät kirjastoon tekemään kimpassa läksyjä ja lukemaan kirjoja ja lehtiä? Enkä taida olla asialla yksin, kuten Ilmastovanhemmat ry:n perustaminen osoittaa.