Kiintymyssuhteen muotoutuminen alkaa jo odotusaikana, ja lämmin ihmissuhde lapsen ja vanhemman välillä on elinikäinen prosessi. Luonnollisesti sujuvalla synnytyksellä ja ensihetkillä syntymän jälkeen voi saada merkittävän lisäavun sopeutumisessa vanhemmuuteen ja toisaalta vauvan sopeutumiseen elämään kohdun ulkopuolella. Lääkkeetön, omaan tahtiinsa etenevä synnytys tarjoaa optimaalisen pohjan turvalliselle syntymälle, imetyksen käynnistymiselle ja kiintymyssuhteen muodostumiselle.
Luonnonmukaisen syntymän jälkeen lapsi on usein vireä, ja hänen luontaiset selviytymisvaistonsa (kuten rinnalle ryömiminen, hamuaminen ja imeminen) toimivat hyvin. Luonnonmukainen synnytys myös edistää fyysistä toipumista synnytyksestä.
Kun synnyttävä nainen voi kokea hallitsevansa kehoaan ja synnytyksen etenemistä, synnytyskokemuksesta muodostuu myönteinen koetusta kivusta huolimatta. Tämä voi helpottaa hyvän kiintymyssuhteen muodostumista ja ehkäistä synnytyksen jälkeistä masennusta.
Paikallistoimihenkilömme Jenna on saanut kokea sekä lääkkeentäyteisen että omaan tahtiinsa etenevän synnytyksen ja lupautui jakamaan kokemuksensa meille.
Esikoista odottaessani olin stressaavassa työssä, ja raskausaika oli vaivoja täynnä. Oli kolotuksia, liian aikaisia supistuksia ja raskaushehku oli kaukana. En valmistautunut juurikaan tulevaan synnytykseen vaan odotin, että synnytyskoitos vain alkaisi ja pääsisin tukalasta raskaudesta eroon. Päätin luottaa ammattilaisiin sairaalassa ja lähteä “takki auki” synnytykseen.
Olihan perhevalmennuksessa jo kerrottu, millä lääkkeillä synnytyskivut saa pois. Valmistautumattomuus oli virhe. Lopputulema oli koko lääkearsenaali, imukuppisynnytys ja lääkkeistä veltto vauva. Mieheni kuvaili 30 tuntia kestänyttä synnytystäni “kauniisti”: “kuin olisi nähnyt, miten sikaa teurastetaan”. Se tunne minullekin ensimmäisestä synnytyksestäni jäi. Tunsin menettäneeni täysin oman kehoni ja mieleni hallinnan sekä olevani sairaalahenkilökunnan armoilla.
Vaikka niin vannoin, etten enää ikinä tule olemaan synnytyspuuhissa, niin vauvakuume yllätti. Olin parin vuoden jälkeen uudelleen raskaana, ja kaikki tuntui menevän tällä kertaa ihanasti alusta saakka. Ilo helposta alkuraskaudesta pyyhkiytyi pois siihen mennessä, kun vauva alkoi potkia ja kamalat muistot synnytyksestä nousivat pintaan. Hakeuduin pelkopolille juttelemaan. Pelon ja paniikin saattelemana aloin etsiä apua tulevasta synnytyksestä selviämiseen. Sattumalta luin hypnosynnytyksestä ja sen hyödyistä. Hypnosynnytys-sanasta minulle tuli ensiksi mieleen heiluvaa taskunaurista tuijottavat ja puuskuttavat jooganaiset synnyttämässä. Hypnosynnytyskurssille osallistuminen osoittautui kuitenkin parhaaksi tavaksi, jolla synnytykseen saatoin valmistautua.
Hypnosynnytys on hienompi nimitys lempeällä synnytykselle, luonnolliselle syntymälle. Itse kurssi ei sisältänyt mitään hienoja sirkustemppuja vaan rentoutumisharjoituksia ja positiivisen ajattelukierteen ylläpitämistä. Puolisot opastettiin hieromaan synnyttäjän hermopisteitä ja pitämään yllä hyvää ilmapiiriä lempeillä sanoilla ja kosketuksella. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, mitä naisen kehossa fysiologisesti tapahtuu synnytyksessä.
Toinen synnytykseni lähti käyntiin puolen yön jälkeen napakoilla supistuksilla. Olin toista kuukautta harjoitellut rentoutumista ääninauhoilla, joita aloin taas kuunnella supistusten ilmaannuttua. Mieheni laittoi pyynnöstäni TENS-laitteen selkääni. Supistukset tihenivät, joten lähdimme ajamaan sairaalalle. Kuuntelin matkalla harjoitteita, ja ne auttoivat yllättävän paljon TENS-laitteen ohella. Supistukset olivat jo todella voimakkaita sairaalan parkkipaikalla, joten “tanssimme hitaita” supistuksia vastaanottaessani. Mietin mielessäni voimaannuttavia affirmaatiolauseita, jotka ovat positiivisia ja kannustavia sanoja itselle. Mieheni tsemppasi, jotta jaksoin kävellä sairaalaan sisälle saakka. Kello oli tässä vaiheessa 03.30. Pääsin heti synnytyssaliin, jossa minulle laitettiin toiveestani synnytysallas. Pyysin laittamaan hämärän valaistuksen ja valitsemani rentoutusmusiikit soimaan. Lämmin vesi tuntui ihanalta, rentouttavalta ja kannatteli mukavasti vatsaa. Pääsin nopeasti omaan “synnytyskuplaani”. En nähnyt enkä kuullut, äännähdin vain merkiksi miehelleni, kun piti alaselän hermopisteitä supistuksen tultua painaa. Kerrankin pääni oli selvä ilman lääkkeitä, ja tunsin supistuksen selkeänä ja ohimenevänä toisin kuin edellisellä kerralla. Menin ammeessa siihen asentoon, joka parhaalta tuntui enkä kätilön sanelemana. Supistukset tulivat edelleen voimakkaammiksi, mutten kokenut vieläkään tarvitsevani lääkkeitä. Mahtavat hormonit kehossani taisikin jyllätä, sillä löin otsani altaan reunaan enkä tätä tuntenut, vaikka myöhemmin otsaani nousi kuhmu. Kello 5.40 tuli ponnistuksen tarve ja tottelin sitä tunnetta. Enää ei sattunut eikä miehen enää tarvinnut painaa selästä. Kätilö tarkisti tilanteen ja sanoi, että saan alkaa ponnistaa. Vauvallamme oli käsi poskella, joten pään synnyttyä piti kätilöiden auttaa loput vauvasta veteen. Vieläkin muistan sen huikean tunteen, kun näin vauvan lopulta syntyvän klo 6.46 ja kuinka rauhallinen hän olikin. Itku ei heti tullut, minkä päättelin johtuvan siitä, että tulo maailmaan oli pehmeä; lämpimästä vedestä lämpimään veteen.
Jälkikäteen ajatellen asiat ikään kuin loksahtivat kurssilla paikalleen. Tuli tunne, että näinhän sen syntymän pitääkin mennä: itseään kuunnellen ja minun kohdallani lisäksi lääkkeettä. Sain vahvan uskon itseeni synnyttäjänä ja osasin suhtautua positiivisin mielin synnytykseen. Mieheni sanoi jälkikäteen, että kurssin ansioista synnytyksen vaiheet ja kulku olivat selkeänä mielessä, minkä ansiosta synnytyksessä pystyi olemaan rauhallisena auttamassa ja tukemassa
– Jenna Masko, Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n paikallistoimihenkilö –