Kiintymysvanhemmuusperheet – Facebook-ryhmässä on tässä kesälomien korvalla ollut useita keskustelunavauksia siitä, kuinka paljon minkäkin ikäisestä vauvasta tai lapsesta voi vanhempi olla erossa. Kulttuurissamme ja perheiden erilaisissa kokemusmaailmoissa tuntuu olevan hyvin suuria eroja sen suhteen, minkä verran ulkoapäin painostetaan erityisesti äitejä olemaan lapsistaan erossa ja luonnollisesti myös siinä, minkä verran äidit itse kokevat tarpeelliseksi olla lapsistaan erossa ja miten he erot sitten kokevat. Valtavirrassa vaikuttaa olevan trendikästä on puhua oman ajan tärkeydestä vanhemmalle ja liiallista kiinnittyneisyydestä lapseen varoitetaan. Parisuhteen hoitamiseen annetaan myös vuolaasti ohjeita, joissa vanhempien pitäisi viettää kahdenkeskistä aikaa ilman lapsia jättämällä lapsia hoitoon ulkopuolisille. Lähipiiri, erityisesti lasten mummot, tuntuvat myös haaveilevan usein lastenlasten yökyläilyistä. Tietenkin erossa lapsesta oleminen on keskeinen teema myös silloin, kun vanhemmat pohtivat omia työkuvioitaan ja lasten päivähoitoon laittamisen ajankohtaa ja määriä.
Törmäsin Arja Lundanin teosta Konstit vähissä lukiessani Lundanin omiin ja Liisa Keltikangas-Järvisen tutkimuksiin viittaaviin näkemyksiin asiasta. Ydinviesti oli tämä: lapsen kehityksestä kertyneen tieteellisen tiedon valossa vauvojen ja taaperojen kohdalla hoitoon jättäminen ja yökyläilyt eivät ole mikään välttämättömyys. Lapsen oman kehityksen kannalta ei siis ole mitään kiirettä opetella itsenäistymään, selviämään erossa vanhemmista tai toimimaan isoissa lapsiryhmissä. Jos ja kun tarve jättää lapsi hoitoon on vanhemman tarpeista kumpuavaa, lapsen kehitysvaihe ohjaa paljolti sitä, miten ja kuinka pitkä ero on turvallista ja milloin kokemus muuttuu traumaattiseksi.
Yleisohjeeksi tutkijat antavat sen, että erossa oloa ja toisten hoidettavana oloa olisi lapsen ja vanhemman saatava harjoitella pienissä erissä, kasvattaen eroaikaa pikkuhiljaa lapsen saadessa huomata, että vanhempi tulee kerta toisensa jälkeen takaisin ja vanhemman huomattua, että lapsi sai hyvää hoitoa ja pärjäsi. Lundan kehottaa etenkin hoitoon jättämisestä epävarmoja äitejä aloittamaan tilanteilla, joissa lapsi on toisen hoidettavana, mutta äiti on kuitenkin lähettyvillä. Kertaheitolla lapsen ymmärrystasoon nähden liian pitkä ero on traumatisoiva, mutta yleispätevää ohjeistusta siitä, mikä on liian pitkä ero, Lundan ei anna – ja ymmärrettävästi ei, koska sellaisen antaminen lienee mahdotonta lasten temperamenttien, kehitystahdin, rytmien ja lähiaikuisverkostojen vaihdellessa hyvin paljon.
Toinen hyvä nyrkkisääntö on Lundanin mukaan se, että lapsen kyky kommunikoida omista tarpeistaan säätelee hoitoon jättämistilanteita enemmän kuin kalenteri-ikä. Puhuva lapsi pystyy kertomaan hoitajalle tarpeistaan ja hoitoon jättäminen tuntuu lapselle sitä turvallisemmalta, mitä paremmin hoitaja häntä ymmärtää. Turvallinen yökyläily ja pidemmät hoitoonjäämiset on siten parasta hoitaa sellaisten hoitajien kanssa, jotka ovat oleskelleet lapsen kanssa paljon tai kuulevat vanhemman heistä kertomia asioita jatkuvasti ja jotka osaavat tulkita hänen viestejään lähestulkoon hyvin kuin vanhemmat. Jos tällaisia hoitajia ei perheellä ole esimerkiksi kaukana isovanhemmista ja muista läheisistä asumisen vuoksi, hoitoon jättäminen on ymmärrettävästi vaikeampaa ja stressaavampaa toteuttaa. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että paradoksi on siinä, että saadakseen harjoittelua hoitoon jäämisestä tilanteita pitäisi olla usein, mutta niitä ei käytännössä mitenkään voi olla kovin usein, jos hoitoon jättäminen vaatii aina joko maksullisen palvelun käyttöä tai kaveriperheiden vaivaamista palvelusta pyytämällä.
Kiintymysvanhemmuuteen kallellaan olevien äitien kesken käytyjen keskustelujen pohjalta vaikuttaa siltä, että monen äidin pohjimmainen tunne on haluttomuus olla vauvastaan erossa. Kiintymyssuhdeteorian valossa tämä on evoluutiobiologisesti loogista ja onnistuneen kiintymyssuhteen muodostumisen merkki, josta äitien ei tarvitse olla huonolla omallatunnolla eikä kummastella tarvettaan olla vauvan lähellä. Tarve irrottautua ja saada omaa, vanhemmuuden vastuusta vapaata aikaa kasvaa lapsen mukana, yksilöllisesti ja omaan tahtiinsa jokaisen lapsi-äiti-parin kohdalla erikseen. Lapsen vaativuus eli hoidontarpeen intensiivisyys sekä lapsen kelpuuttaman tukiverkoston eli vaihtoehtoisten hoitajien määrä vaihtelee suuresti – ja niin myös äidin uupuneisuus ja tarve saada irrottautua ja levätä. Ideaalitilanteessa kaikilla perheillä olisi sellaiset tukiverkostot, että vanhemmat saavat tarpeeksi lepoa ja aikaa toisilleen ja lapset saisivat nauttia laajasta jatkuvasti näkemiensä lähiaikuisten verkostosta ja harjoitella muiden kuin omien vanhempien hoidossa olemista pikku hiljaa kasvavaan tahtiin. Niille perheille, joilla ei tukiverkostoja ole ja jotka siksi viettävät aikaa lastensa kanssa enemmänkin kuin haluaisivat, lienee lohdun sana paikallaan: pienikin on kaunista, Kannattaa arvostaa niitä pieniä hetkiä, kun saa lukea pihakeinussa kirjaa rauhassa lasten leikkiessä pihalla sopuisasti tai vaikkapa niitä satunnaisia parisuhteen hoitoaamuja, kun lapset nukkuvat pidempään kuin vanhempansa. Lepohetkiä voi tehdä itselleen pieniä pitkin päivää ja viikkoa, ei sen välttämättä tarvitse olla kokonainen viikonloppureissu tai monen tunnin poissaolo arki-iltana.
Olisi kovin toivottavaa tässäkin kasvatukseen ja vanhemmuuteen liittyvässä asiassa, että keskinäistä suvaitsevaisuutta löytyisi ihmisiltä. Jos joku voi jättää illalla pitkiä aikoja nukkuvan kaksikuisen vauvan isän ja tutin rauhoitettavaksi ja lähtee käymään kavereiden kanssa terassilla tuulettumassa muutamaksi tunniksi, siitä ei kenenkään häntä pidä syyllistää. Vastaavasti jos joku ei ole ollut 3-vuotiaasta lapsestaan erossa vielä yhtään yötä, ei tällaista vanhempaa tule kenenkään patistaa laittamaan lastaan yökylään ilman luontevaa syytä. Perheet tekevät valintoja omista lähtökohdistaan, joita toisten voi olla vaikea kuvitella osaksi omaa, aivan erilaista perhearkeaan.
– Katri Pääkkö-Matilainen –
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2011-2013.