Isänpäivän kunniaksi saimme erään KiVa-perheenisän kertomaan ajatuksiaan vanhemmuudesta ja isyydestä. Millaista se on isän mielestä, kun perheessä toteutetaan lempeää kasvatusta? Mitä mieltä isä on pitkästä imetyksestä, perhepedissä nukkumisesta tai rankaisemattomuudesta? Mikä isänä olemisessa on kaikkein oleellisinta ja mikä vaikeinta? Miten isä kokee onnistuvansa lempeänä kasvattajana?
Isyys eli vanhemmaksi tulo ja ihmisenä kasvaminen
Lapsi kasvattaa vanhempaansa vähintään yhtä paljon kuin vanhempi kasvattaa lastaan. Kun ajattelen itseäni kymmenen vuotta taaksepäin, näen itseni raakileena – vaikken täysin kypsä ole vieläkään. Elämä oli hetkessä elämistä, hetkestä nauttimista ja itsekästä. Kaikillehan se ei tätä ole, mutta itselleni se oli venynyttä teini-ikää. Lapsen syntymä ei pakottanut vaan muovasi luonnollisesti ajattelemaan toisin. Minulle kasvoi luontainen halu viedä toista ihmistä eteenpäin, auttaa. Nämä voivat olla monelle itsestäänselvyyksiä, mutta omalla kohdalla vasta isyys oli se, joka opetti minut asettamaan tarvittaessa muiden tarpeet omien tarpeiden edelle. Heti alusta asti oli selvää, että haluan kohdata lapsen rakkaudella, kunnioituksella ja lempeydellä.
Ajatuksia kiintymysvanhemmuuteen liittyvistä asioista
Perhepeti
Ajattelen, että voi hitto, kun sitä ei keksinyt näin yksinkertaista asiaa heti, vaan teki asioista vaikeita. Pitikö pomppia sängystä ylös keskellä yötä kun lapsi itki? Ei mitään järkeä. Hankalaa yhdessä nukkuminen tietysti on, jos sänky on tosi pieni. Siksi sängyn on oltava iso. Mutta se helpottaa elämää ihan älyttömästi, kun lapsi nukkuu levollisesti turvallisten aikuisten lähellä eikä itke – tai itkuun voi reagoida välittömästi. Näin kaikki ovat vähemmän väsyneitä. Se helpottaa elämää ja suosittelen kaikille. (Ja, koska joku kuitenkin miettii vaimon kanssa vietettäviä kahdenkeskisiä hetkiä, niin niitä voi viettää muuallakin kuin sängyssä.)
Pitkä imetys
En edes ymmärrä, miten tämmöinen asia voi vaivata joitain muita kuin siihen kuuluvia ihmisiä. Imetys on luonnollinen ja helppo tapa ruokkia lasta, eikä muilla pitäisi olla siihen mitään sanottavaa. Meillä kuopusta imetettiin melkein neljävuotiaaksi.
Itsenäistyminen vs. itsenäistäminen
Näen todella ristiriitaisena ja kummallisena sellaisen ajatuksen, että lapsi pitää totuttaa nukkumaan tai pärjäämään yksin. Monesti kuulee, että “sittenhän se lapsi tottuu liian hyvään”, mutta itse en kyllä ajattele, että lapselle läheisyyden tarjoaminen voisi olla jotenkin totuttamista liian hyvälle. En usko hetkeäkään, etteikö jokainen lapsi itsenäistyisi ihan omaan tahtiinsa. Lapsi itsenäistyy varmasti, jos hän saa elää niin, että hänen turvallisuudentunnettaan vahvistetaan ja toisaalta häntä tuetaan ja rohkaistaan sopivaan aikaan.
Lapsen kohtaaminen, kun hän toimii väärin (rankaisemattomuus)
Tämä on itselleni aika haastavaa, koska syvältä selkärangasta nousee se tuntemus, että väärästä toiminnasta rangaistaan. Toisaalta ajattelen, että rankaiseva kasvatus on myös laiskuutta: rankaiseminen on usein helpoin ja nopein konsti saada asiat (muka) hoidettua. Tiedän, että lapsen väärä toiminta johtuu jostain tunnetilasta tai siitä ettei hän siinä hetkessä osaa toimia oikein tai on tietämätön. Lapsi ei tee asioita pahuuttaan. Paras tapa kohdata väärä toiminta on luonnollinen seuraus tai tapahtuma. Opettaa, että kun sinä teet noin, niin se vaikuttaa ympäristöön näin. Lapselle pitää jaksaa selittää asioita ja opettaa tätä maailmaa, sallia yrittäminen, erehtyminen ja virheetkin.
Jos lapsi vaikka kiusaa sisarustaan, olisi helpoin ja selkärangasta tuleva tapa komentaa lapsi pois tilanteesta, omaan huoneeseen. Kuitenkin se, mitä lapsi siitä oppii on korkeintaan pelko. Lasta pitäisi ohjata ymmärtämään omaa toimintaansa ja tunteitaan, ja siksi lapsen kanssa pitää pystyä käymään asia läpi rakentavasti.
Tiedon tasolla tiedän, että järjettömistä seurauksista (eli rangaistuksista) ei hyödy kukaan. Mutta Matrixin sanoin, on eri asia tuntea se tie kuin kulkea sitä. Jos en osaa kohdata lasta ja päädyn järjettömään seuraukseen, vaikkapa kännykän pois ottamiseen, käytännössä menen joko impulssin perässä tai oikeastaan pakenen tilanteen herättämiä tunteita. Riitatilanteet ovat ikäviä ja ne haluaisi hoitaa pikaisesti pois alta. Vallankäytöllä tilanteen saa toki stopattua, mutta eihän se pitkällä tähtäimellä ratkaise mitään.
Perusteleminen ja keskusteleminen
Paras tapa pitää yhteyttä yllä on kiinnostua lapsen toiminnasta ja hänen asioistaan. Monesti aikuisena tuntuu, että lapsen jutut ovat itsestään selviä, mutta tosiasiassa lapsen maailma avaa aikuiselle paljon uusia tapoja kohdata maailma. Ajatustenvaihto lapsen kanssa on usein tosi hauskaa ja virkistävää. Lapsen on tosi tärkeä kuulla perusteluita, mutta myös antaa ja keksiä niitä itse. Jos lapsi ei pääse harjoittelemaan itsenäistä päätöksentekoa, ei hän voi sitä osata isonakaan. On tärkeää, että lapsi ymmärtää, että mikään asia ei ole ylhäältä alas suoraan tuleva, ehdoton asia, vaan että hän keskustelun ja asioiden perustelun kautta oppii myös suhtautumaan asioihin kriittisesti. Näin hän voi oppia myös esimerkiksi jatko-opinnoissa ja myöhemmässä elämässä tarvittavia taitoja.
Yhteyden ylläpito
Yhteys vauvaan on helppo luoda, koska vauva on riippuvainen aikuisesta ja rakkaus hyvin ehdotonta. Samalla tavalla se onnistuu pienen taaperon kanssa, kun lapsi on lutunen ja verraton enkeli, eikä sellaista “riiviömäisyyttä” vielä ole. Tai jos on, niin se on kovin vilpitöntä tahdon ilmaisua.
Mutta mitä isommaksi ja tiedostavammaksi lapsi kasvaa, sen vaikeampaa yhteyttä on ylläpitää. Kun lapsi ei toimi enää aikuisen ajatusten jatkeena, vaan menee omaa polkuaan ja hänellä on omia perustelujaan, näkemyksiään ja arvojaan, joutuu yhteydenpitoa varten näkemään vaivaa. Toinen syy on se, että lapsi ei isompana ilmaise yhteyden ja ymmärretyksi tulemisen tarvetta niin selkeästi: nelivuotias itkee ja pyytää syliin, mutta kahdeksanvuotias ei enää tee niin.
Isomman lapsen kanssa koen haastavammaksi ylläpitää yhteyttä, vaikka tiedän hyvin, että lapsi sitä edelleen kaipaa. Tässä vaiheessa aikuisen on oltava enemmän hereillä ja tuntosarvet pystyssä. On oltava tosi tarkkana, koska yhteys alkaa helposti rakoilla ja haihtua, ja teini-iässä sen rakentaminen on myöhäistä. Tämä voi olla sieltä selkärangasta kumpuavia juttuja. Kun itse on kokenut sen, ettei aikuinen osaa ylläpitää yhteyttä, ei sitä osaa itse aikuisena automaattisesti tehdä, vaan sen eteen joutuu koko ajan tietoisesti työskentelemään. Sanoisin, että yhteyden ylläpito on viiteen ikävuoteen asti helppoa ja automaattista, mutta sen jälkeen sen eteen täytyy tehdä hartiavoimin töitä, koska lapsen ja vanhemman välinen yhteys on äärimmäisen tärkeä asia lapsen kasvun ja kehityksen kannalta viimeistään teini-iässä.
Tunteiden säätely ja mallina toimiminen
Lapsi kopioi aikuista koko ajan. Tämä on itselleni vanhempana kaikkein vaikeinta: miten päästä eroon niistä asioista, jotka itse on mallintanut omasta lapsuudesta? Miten en siirtäisi samoja huonoja asioita sukupolvelta toiselle? Tämä on jatkuvan opettelun asia ja omat tunnelukot tulevat esille valitettavasti silloin, kun itsesäätely on itsellekin vaikeaa eli kun on ajautunut tunteiden valtaan eikä hallitse niitä. Silloin reagoi siten, miten on itse asiat lapsena kokenut tai miten itse on tullut kohdatuksi. Siitä pois oppiminen on hyvin vaikeaa.
Ristiriitatilanteessa, kun on ajautunut tunteiden valtaan, tuntuu äärimmäisen vaikealta päästä tilanteen herraksi. Omalla kohdallani varsinkin isomman lapsen kanssa tulee tilanteita, joissa meidän samanlaiset ominaisuudet kohtaavat. Eli tosiaan toimin, kuten minua kohtaan on toimittu, ja ärsyynnyn asioista, joista ärsyynnyn itsessäni.
Pienen lapsen kanssa tunteiden säätely on oman kokemukseni perusteella tosi paljon helpompaa, koska pieni ei pääse ihon alle samalla tavoin. Se voi toivottavasti johtua myös siitä, että olen kasvanut isänä enkä enää ajaudu tunnetilaan niin helposti.
Pohdin kovasti, mistä löytäisin ne omat voimavarat, joiden avulla pääsisin joka kerta tiedostamisen asteelta toiminnan asteelle eli en mallintaisi niitä omia huonoja reagointitapoja lapselle. Olen aloittanut tämän opiskelun vasta lapsen synnyttyä – aiemmin en kokenut sille tarvetta. Itsetuntemus ja -tietoisuus olisivat tässä avainasemassa. Kai tässä on eteenpäin menty, mutta silti usein tuntuu, että epäonnistuu. Jos olisi tunteidensa herrana koko ajan, antaisi mitä parhaimman lahjan ja eväät lapselle elämään.
Se, miten lapsi toimii, kohtelee muita ja miten puhuu muille lähtee aikuisesta. Lapsi kopioi sitä, mitä aikuinen hänelle tarjoaa ja siksi minun isänä pitäisi olla sellainen ihminen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan. Vaikea rasti.
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2019.