Yhdistyksemme Lempeän kasvatuksen viikolla teemana tänä vuonna on rakentava vuorovaikutus. Työskentelen yksityisellä sektorilla nimikkeellä perheohjaaja, mutta työkenttä on käytännössä laajempi; toimin ammatillisena tukihenkilönä lapsille ja nuorille, perheohjaajana sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakien mukaisessa perhetyössä sekä tuetun asumisen ja sosiaalisen kuntoutuksen ohjaajana aikuisille.
Ajattelen kaikilla meillä ja myös asiakkaillani iästä ja tilanteesta riippumatta olevan perustavanlaatuinen tarve, kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, ja olen todennut sen toteutuvan parhaiten rakentavan vuorovaikutuksen keinoin. Täten koen viikkomme teeman itselleni tärkeäksi myös ammatillisesti, ja siksi kirjoitan rakentavasta vuorovaikutuksesta ja dialogisuudesta perhetyön kontekstissa.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, että ensimmäinen oman alan työpaikkani viitekehys ja työmenetelmät liittyivät dialogisuuteen, reflektiivisyyteen ja osallisuuteen, jotka ovat nähdäkseni rakentavan vuorovaikutuksen kulmakiviä. Ajattelin tuolloin kymmenen vuotta sitten alalla aloittaessani, että hyvä ammattikasvattaja on rajoja asettava, auktoriteetin varassa työskentelevä, ja lisäksi – nimenomaan lisäksi, ei ensisijaisesti – lasta, nuorta ja perhettä kuunteleva ja dialogiin pyrkivä. Tästä silloisesta tärkeysjärjestyksestäni huolimatta dialogisuus tuntui heti omalta työtavalta, ja olen sitä toteuttanut vuosien varrella työssäni päivittäin. Ymmärrän nyt kymmenen työkokemusvuoden jälkeen, että kiintymysvanhemmuuden ja rakentavan vuorovaikutuksen puolestapuhujana olen kulkenut pitkän matkan niin ammattilaisena kuin henkilökohtaisessakin elämässä. Olen oivaltanut, että kuunteleminen, kohtaaminen ja dialogiin pääseminen onkin asiakastyön ensimmäinen tavoite, kaikki muu tulee sen jälkeen. Sain mainitsemastani työpaikasta tärkeät ja upeat eväät tavoitellakseni aitoa dialogia ja asiakkaan kuuntelemista, ja yhä edelleen uskon ja määrittelen työtäni niin, että “ilman kuulluksi tulemista ei ole mitään”. Asiakkaan kanssa ei päästä eteenpäin tai edes alkuun, mikäli en aidosti kiinnostuneena asetu kuulemaan ja kuuntelemaan häntä ja hänen näkemyksiään omasta tilanteestaan. Tähän esim. Toimiva perhe –kurssi ja tutustuminen Thomas Gordonin ja Elina Kauppilan teksteihin ovat olleet olennainen keino. Ne ovat täydentäneet ja vahvistaneet minulla jo ennen vanhemmaksi tulemista olleita työkaluja ja tietotaitoa (liitän Toimivan perheen vahvasti nimenomaan vanhemmuusmateriaaliksi, jollaisen löysin tultuani äidiksi).
Perhetyön tarpeessa on usein kyse esim. koulunkäynnin, perheen sisäisen vuorovaikutuksen ja arjen sujuvuuden haasteista, mielenterveys- tai päihdeongelmista tai koko perheeseen vaikuttavista muutoksista ja kriiseistä, kuten erosta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos eli THL määrittelee, että “Perhetyöllä edistetään lapsiperheiden itsenäistä toimintakykyä ja lisätään perheiden elämänhallintaa”, mikä onkin oiva tiivistys perhetyön tavoitteista. Usein etenkin lastensuojelulain mukaisessa, tehostetussa perhetyössä on kyse myös interventiosta ja kontrollistakin, mikä tuo omat haasteensa päästä avoimeen vuorovaikutussuhteeseen perheiden kanssa.
Kun perheet ja ammattilaiset tekevät yhteistyötä ja perhetyön prosessi käynnistyy, tilanteessa on usein kaksi mahdollista tulokulmaa: työntekijä joko pyrkii mahdollisimman nopeasti määrittämään, mistä tilanteessa on kyse ja mitä sille täytyy tehdä, tai vaihtoehtoisesti hän asettuu kuuntelemaan perhettä ja sen jäseniä. Tässä olen toimivaksi menetelmäksi kokenut aktiivisen kuuntelun. Aktiivisen kuuntelunhan ei ole tarkoitus tarjota ratkaisuja tai antaa ohjeita saati saada muita toimimaan ajattelemallani tavalla vaan aidosti yrittää ymmärtää toisen lähettämä sanoma ja tunne. Se toteutuu helposti toistamalla toisen sanomat asiat, jolloin hän voi viestin ymmärretyksi tulemisen myös varmistaa. Ammatillisessa työssä tämä ei aina ole välttämättä helppoa, koska joskus meillä ammattilaisilla on taipumus ajatella, että meillä on tai ainakin täytyisi olla vahva asiantuntemus ja myös ratkaisut kaikkien auttamiseen. Ajattelen, että kannan mukanani vuosien ja erilaisten opintojen tuomaa menetelmä- ja kokemuspankkia ja myös paljon ratkaisumalleja, mutta ennen niiden käyttöä asiakkaiden on tultava kuulluksi.
Yksi usein toistuva perhetyön haaste on lapseen ja perheeseen liittyvät huolet ja niihin puuttuminen. Joskus puuttuminen epäilyttää ja pelottaakin, koska työntekijänä epäilee asiakkaan loukkaantuvan ja ehkä sen myötä kieltäytyvän työskentelystä. Puuttumatta jättäminen antaa kuitenkin ongelmille mahdollisuuden kasvaa ja laajeta.
ähän on olemassa Huolen puheeksi ottaminen -menetelmä ja -koulutus, jossa olennaista on oppia ottamaan huoli puheeksi kunnioittaen ja toista loukkaamatta. Menetelmässä otetaan esiin oma huoli ja pyydetään apua sen huojentamiseen, ja keskitytään siihen, miten voisimme ilmaista sekä hyvät asiat että huolenaiheet niin, ettei puhe tule tulkituksi moitteeksi tai syytteeksi. Tähän prosessiin ja pohdintaan olen usein hyödyntänyt minä-viestintää, joka on hyvin selkeä tapa kommunikoida. Minä-viesteillä tuodaan esiin vain sanojan oma kokemus, tunnetila ja havainto eikä niihin sisälly arviointeja, tuomioita tai tulkintoja toisesta. Ammattilaisena oma tunnetilani ei välttämättä ole se tärkein viestittävä asia, mutta monesti asiakassuhteen muodostuttua luottamukselliseksi niidenkin kuvaaminen on merkityksellistä. Kuitenkin ongelmaan tarttuva minä-viesti, jossa kuvataan lapsen/vanhemman käytöstä tai toimintaa ja sen konkreettisia vaikutuksia ja seurauksia, on tässä yhteydessä yksi parhaista metodeista. Eriksson & Arnkil (2009) ovat tiivistäneet huolen puheeksiottoa mainiosti: “On eri asia puhua omasta huolesta ja pyytää vanhemmalta apua lapsen/nuoren auttamiseksi kuin kertoa havaitsemastaan ongelmasta ja siitä, miten tilanne sinun mielestäsi pitäisi korjata”. Uskon saman näkökulman pätevän niin työssä kuin henkilökohtaisessakin elämässä ja arjessa.
On ollut ammattilaisena opettavaista huomata ja hyväksyä, että oman lapsen kasvatus ja ohjaus sekä oman perheen sisäisen vuorovaikutuksen ylläpito ja kehittäminen on melko erilaista kuin asiakkaiden kanssa tehtävä työ. Oman lapsen ja puolison kanssa vuorovaikutusta ohjaavat niin tunteet, yhdessä elettyjen vuosien muodostamat tapahtumien ketjut kuin omat tunnetaidot – ja ennen kaikkea niiden vajavuus. Myös omat mahdolliset tunnelukot sekä oman lapsuudenperheen kasvatus- ja vuorovaikutuskulttuuri sekä omassa lapsuudessa ja aikuisuudessa ihmissuhteissa koetut tapahtumat antavat taustaa ja merkityksiä nykyhetkelle. Näiden oivallusten myötä on ollut hedelmällistä ymmärtää, että myös perhetyössä ne ovat asiakkaan kannalta hyvin tärkeässä roolissa. Ja miten muutoin parhaaseen mahdolliseen ymmärtämiseen päästäisiin kuin aidosti kuuntelemaan ja dialogiin asettumalla?
Sosiaalialan koulutus ei millään tavoin valmistanut minua vanhemmuuteen, vaikka sen myötä minulla olikin ennestään paljon arvokasta osaamista ja tietoa. On ollut merkityksellistä itse kokea, että joskus vanhempana me kaikki olemme kielteisten tunteiden ja täyttymättömien tarpeiden aiheuttaman pahan olon vietävissä. Ja juuri silloin meillä kaikilla on suurin tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja ennen kaikkea hyväksytyksi. Suurin toiveeni ja tavoitteeni ammattilaisena ja perheohjaajana muutostyöskentelyn tuloksellisuuden sijaan on, että asiakkaani muistaisivat minusta sen, että kuuntelin ja hyväksyin heidät heidän omissa tilanteissaan.
– Kirjoittaja on yhdistyksen hallituksen jäsen, pian 4-vuotiaan äiti, sosionomi (AMK) ja perheohjaaja –
- Eriksson & Arnkil – Huoli puheeksi – opas varhaisista dialogeista
- Holm, Poutanen & Ståhle – Mikä tekee dialogin: Dialogisen vuorovaikutuksen tunnuspiirteet ja edellytykset
- Mönkkönen – Dialogisuus kommunikaationa ja suhteena. Vastaamisen, vallan ja vastuun merkitys sosiaalialan asiakastyön vuorovaikutuksessa
- Seikkula & Arnkil – Dialoginen verkostotyö
- Terveyden ja hyvinvoinnin laitos – Dialogisuus ammattilaisen ja perheen välillä
- Terveyden ja hyvinvoinnin laitos – Huolen puheeksi ottaminen
Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2019.
