Pia-Christina Roth, Anne Korhonen & Jari Saarenpää (toim.), Minea kustannus, 2022.
Tunnelukutaito-kirjaan on koottu useita asiantuntijoiden artikkeleita, joiden kaikkien pääsanomana on, että peruskouluun tarvitaan suunnitelmallista tunnetaito-opetusta. Kirja painottaa, että tunnelukutaito ansaitsee päästä oppiaineeksi. Kirjan toimittajat ovat olleet tekemässä “Tunne- ja vuorovaikutustaitojen kirjaaminen perusopetuslakiin” – kansalaisaloitetta, joka valitettavasti ei päässyt eduskunnan käsittelyyn.
Kirja on suoranaista tykitystä ja ilotulitusta tunnetaitojen tärkeyden perustelulle. Niille, jotka jo ymmärtävät tunnetaitojen tärkeyden jatkuva perustelu käy jo turhauttavaksi, vaikkakin tiedelähtöiset perustelut ovat hyvin mielenkiintoisia. Kirja on suunnattu eniten kasvatusammattilaisten ja asiantuntijoiden luettavaksi sekä kaikille tunnelukutaidon merkityksestä kiinnostuneille. Vanhempana olisin kaivannut enemmän käytännön näkökulmaa siitä, miten kirjasta oppimiani teorioita voisi käytännössä hyödyntää. Seuraavaksi esittelen teille kirjan ajatuksia, joita voi vanhempi käyttää omassa kasvatustyössään.
Kiintymysvanhemmuusperheet yhdistyksen materiaaleissa puhutaan paljon yhteydestä ja sen tärkeydestä. Yhteydessä opitaan tunnetaitoja. Puuran artikkelissa perustellaan tunnelukutaidon tärkeyttä sillä, että varhaislapsuudessa vanhemman ja lapsen välinen vuorovaikutus on erittäin merkityksellistä. Siinä opitaan tunnevuorovaikutusta, jossa lapsi oppii tunteiden tunnistamista ja säätelyä. Hyvässä tunnevuorovaikutuksessa vanhemmat huomaavat ja ymmärtävät lapsen tunteita ja käyttäytymistä, jakavat tunteet myötätuntoisesti ja vastaavat lapsen ilmaisemiin tarpeisiin lämpimästi ja johdonmukaisesti. Kun vanhempi muuttaa äänensävyään lapsen tunteen mukaiseksi eli soinnuttaa tunnetta ja nimeää tunteita, lapsi oppii tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan sanallisesti. Tunnekokemuksen jakaminen auttaa lasta oppimaan, miten hän voi selvitä vaikeista tilanteista seuraavalla kerralla paremmin. Vanhempana on siis ihana muistaa, että tunnetaitoja opetellaan ihan tavallisen arjen vuorovaikutustilanteissa.
Jokainen vanhempi toivoo, että lapsi saisi evääksi elämälleen hyvän itsetunnon. Minusta on mahtavaa, että löytyy tutkimuksiin perustuvia keinoja vanhempana sekä kasvattajana vahvistaa itsetuntoa. Tälläinen keino on esimerkiksi vahvuuksien ja oman potentiaalin vaaliminen, tunnistaminen sekä niiden nostaminen esiin. Kun lapset tiedostavat vahvuutensa, se lisää sinnikkyyttä, suorituskykyä ja myönteisiä tunteita sekä laajentaa lapsen ajattelua. Koska ihminen oppii matkimalla, vanhemman on syytä katsoa itseään lempein silmin ja opetella itsetuntemusta sekä tunnetaitoja. Esimerkiksi yhteisten keskustelujen kautta on mahdollista joka päivä pysähtyä itsetuntemuksen äärelle, kasvaa, oppia ja yltää yhdessä parempaan vuorovaikutukseen.
Minulle kiinnostavin artikkeli oli Miia Huittin kirjoittama “Lapsena opitut stressinkäsittelytaidot elämän läpi kantavana supervoimana”. Tässä artikkelissa painotetaan, että hyvinvointi- ja tunnetaidot ovat harjoitelttavia taitoja. Yhteiskunnassa kannattaisikin mieluummin ennaltaehkäistä stressiin liittyviä haasteita kuin korjata asioita vasta sitten, kun tilanne on jo päällä. Stressin- ja tunteidenhallinnassa on olennaista opetella kyseenalaistamaan omat pinttyneet ja kielteisesti värittyneet uskomukset ja yrittää ymmärtää toisen näkökulmaa:
- “Voinko tuntea tässä toisinkin?
- Voinko ajatella tässä tilanteessa toisin?
- Voiko vastakkainen näkökulma olla totta?”
Tunnetaitojen opettelusta on apua myös rauhoittumiseen. Syvähengitystä kannattaa harjoitella lapsen kanssa yhdessä. Syvähengitys rauhoittaa hermostoa, lievittää stressiä, auttaa keskittymään ja säännöllisesti toteutettuna vahvistaa hyvinvointiamme. Positiivisten tunteiden lisääminen ennustaa mielen hyvinvointia. Kannattaakin kysyä lapsilta, mikä oli tänään parasta tai mikä teki sinut tänään iloiseksi. Seuraavalle päivälle voi luoda positiivisia odotuksia kysymällä: “mitä kivaa odotat huomiselta?”
Jouni Veijalainen kirjoittaa artikkelissaan: “Lapsen itsesäätely osana kokonaisvaltaista hyvinvointia ja kehitystä”, että lapsuudessa koettu liiallinen stressi haittaa oppimista. Stressi on aina valpastumista lapsen aivoissa ja tunteiden tulkkina toimiva mantelitumake voi muuttua pitkittyneen stressin vuoksi yliherkäksi. Ylivirittynyt stressijärjestelmä heikentää lapsen kykyä säädellä itseään. Tämän vuoksi onkin tärkeää perheessä kiinnittää huomiota stressin purkuun. Itsesäätely ja tunnetaidot linkittyvät myös kielelliseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Kielenkehityksen ja sanavaraston kehittymisen myötä kehittyvä sisäinen puhe edesauttaa lasta vaivattomampaan toiminnanohjaukseen ja tunnesäätelyyn. Kielenkehityksen avulla lapsi voi helpommin ilmaista tarpeitaan kasvattajalle. Itsesäätely tarkoittaa lapselle erityisesti sitä, mihin minä pystyn ja mihin en vielä pysty. Itsesäätelyn, itsetunnon ja omanarvontunteet sekä oppimisen kyvyt linkittyvät kaikki yhteen ja synnyttävät lumipalloefektin: “oppiminen synnyttää oppimista ja taidot synnyttävät taitoja”.
Veijalainen kirjoittaa, että auktoritatiivisella kasvatustyylillä on tutkimusten mukaan suurin myötävaikutus lapsen itsesäätelyn kehitykseen. Kiintymysvanhemmuus luokitellaan yleensä tähän kasvatustyyliin. Siinä on tärkeää, että lapselle osoitetaan rakkautta, hoivaa ja hänen turvallisuuden tunteestaan pidetään huolta. Kasvatustyyliin kuuluu rajojen ja kieltojen tärkeys. Samalla lapsen mielipiteitä ja mielenkiinnonkohteita arvostetaan demokraattisesti niin, että lapsi saa kokemuksen, että häntä kuullaan ja hän tulee nähdyksi. Psyykkinen turva syntyy, kun lapselle piirtyy selkeä kuva sallivuuden ja rajojen välisistä suhteista. Psyykkinen turva ennaltaehkäisee stressiä lapsen elämässä.
Myös itsemyötätunnosta ja empatiataidoista kertovat artikkelit ovat mielenkiintoisia, sillä ne kertovat siitä, että näitä taitoja voi harjoitella. Esimerkiksi itsemyötätuntoa voi harjoitella ilon kautta: tekemällä itselleen iloa tuottavia asioita ja puhumalla itselleen ystävällisesti tai kuinka puhuisi ystävälle. Empatia on aitoa, kuuntelevaa ja läsnäolevaa toisen ihmisen kohtaamista. Se on myös kykyä ja tahtoa ymmärtää toisen ihmisen kokemusta. Empatiaa ehkäisee kiire ja stressi, jolloin katseemme suuntautuu sisäänpäin, taistele ja pakene -tilat aktivoituvat ja toiminta automatisoituu. Mikäli empatiaa ja läsnäolotaitoja harjoittelee niin ne auttavat ennakoimaan stressitilan syntymistä. Oman toiminnan empaattisuutta voi pohtia seuraavien Petra Alijärven “Empatiataitoja voi kehittää” artikkelista lainattujen kysymysten avulla:
- “Yritänkö ymmärtää ja ottaa huomioon toisen ihmisen näkökulman asiaan?
- Osaanko arvostaa ja kunniottaa erilaisia näkökulmia?
- Tuomitsenko helposti muita?
- Onko minulla hyvät tunnetaidot eli onko minun helppo tunnistaa toisen ihmisen tunnetila?
- Muistanko itse kertoa, miksi itse toimin jollain tietyllä tavalla tai miksi olen jotakin mieltä jostain asiasta? Oman näkökulman perustelu auttaa toisia ymmärtämään.”
Empatian käsitteistä projisointi ja simulointi olivat erittäin mielenkiintoisia. Ne johdattavat syvempään ymmärrykseen toisesta ihmisestä sekä rikkovat omia ennakkoluuloja. Projektiivinen empatia kysyy, miltä minusta tuntuisi olla toisen asemassa. Simuloiva empatia pohtii, miltä toisesta tuntuu. Esimerkiksi lapsen kanssa voidaan keskustella, mitä hänestä tuntuisi, jos hänen hiekkakakkunsa rikotaan tai hänet jätettäisi ulos leikistä. Tilannetta siis pohditaan projektiivisen empatian kautta: miltä minusta tuntuisi, jos olisin tuo ihminen. Koska meidän valmiutemme eivät kuitenkaan ole samoja toisen kokemusten kanssa, saattaa syntyä väärin tulkintaa. Projisivassa empatiassa tuomme ajatteluun mukaan oman taustamme ja omia taitojamme. Saatamme huomaamattamme tarjota ratkaisua omasta näkökulmastamme tai omasta historiastamme, joka ei enää tässä ajassa toimi.
Stimuloivassa empatiassa on tavoitteena pohtia yhdessä lapsen kanssa, miltä toisesta lapsesta tuntuu kun hänen hiekkakakkunsa on rikottu tai hänet on jätetty leikin ulkopuolelle. Tämä on usein vaikeampaa, sillä joudumme ottamaan huomioon enemmän itsellemme vieraita asioita ja tekemään enemmän työtä, jotta voimme saavuttaa tavoitteemme. Emme tietenkään voi tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu, mutta stimuloivassa empatiassa haluamme ymmärtää, mitä toinen kokee, mitä hän ajattelee ja mitkä hänen lähtökohtansa ovat.
Kirjassa on vielä oivallisia artikkeleitta tunnelukutaidon merkityksestä kiusaamisen ehkäisyssä, neuropsykiatrinen näkökulma tunnetaittojen tukemiseen koulussa, parisuhteen tunnetaidoista ja tunnetaidoista työelämässä. Työelämän kannalta tarkastellaan konfliktinratkaisutaitoja, päätöksentekokykyä, johtajuutta ja kukoistavaa työelämää. Kaiken kaikkiaan kirja on mielestäni mielenkiintoinen ja opin paljon uusia teorioita. Kirja kannattaa valita, jos haluaa vahvistaa teoriatietämystään tunnelukutaidosta. Jokaisesta ostetusta kirjasta lahjoitetaan 5€ TAYSin lasten- ja nuorisopsykiatrian klinikoille niin kauan kuin kirjaa myydään.
– Pia Kosonen –
Julkaistu 05/2024.
