Ihan jokaisen vanhemman eteen on tullut tilanteita, joissa joutuu miettimään miten saan tämän tilanteen ratkeamaan. Mutta ehkäpä olisi aika muuttaa ajattelua. Onko tarpeellista saada itku loppumaan mahdollisimman nopeasti vai onko tarkoituksena opettaa lapselle tunnesäätelyä?
Mun nimi on Pia Kosonen ja olen yleisen kasvatustieteen maisteri ja tunnetaito-ohjaaja. Toimin Kiintymysvanhemmuusperheet yhdistyksen paikallistoiminnan koordinaattorina. Olen mukana yhdistyksen toiminnassa ennen kaikkea siksi, että kolmen lapsen vanhempana kipuilee itsekin kasvatuksen kanssa ja opettelen rakentavaa vuorovaikutusta.
Miten kohdata lapsi tunnekuohussa? Tunnekuohu voi tarkoittaa mitä vain suuria tunteita esimerkiksi kiukkua, raivo kohtausta, jumiutumista johonkin tunteeseen, suurta surua, jäätymistä, ujoutta, pelkoa, pakenemista tai häpeää. Kasvatustieteen kirjallisuus on yksiselitteinen: lapsi kohdataan empaattisesti.
Lapselle siis osoitetaan kaikin keinoin empatiaa. Tämähän on se asia, johon keino helpoiten rysähtää. Kun lapsi kirkuu ja itkee ja tahtoo jotain tosi kovaa. Alkaa minulla vanhempana leukaperät ihan huomaamatta kiristyä, niska jännittyä ja otsaan tulee ryppy. Kuinka empaattinen ja turvaa luova tämä ilme on? No niinpä ei enää ole ja lapsi vaistoaa sen vaikka tunnetaidot ei ole vielä kehittyneet.
Parhaillaan harjoittelen pause-napin käyttöä. Ajattelen pause tai hengitän ennen kuin vastaan lapselle. Ennen kuin menen itselleni vaikeaan tilanteeseen ajattelen myötätuntoisesti. Kun lapsi itkee saatan ajatella: Voi onpa lapsella nyt hankalaa. Ehkä hän alkaa jo väsyä.
Jos saan itseni kiinni ajatuksesta, että lapsi tahallaan ärsyttää, kiusaa tai kiukkua, yritän pohtia mitä lapsi tarvitsee nyt. Yleensä tällaisen käytöksen takana on täyttymättömiä tarpeita. Lapsen käytöksellä on aina jokin syy. Vaikka syyt voivatkin aikuisesta olla mitättömiä, ne ovat lapselle tärkeitä.
Mitä sitten sanoa kun kohtaa tunnekuohussa olevan lapsen? Joillekin toimii, kun kysyy, mikä hätänä. Minun jälkipolveni ja lapset, joiden kanssa olen työskennellyt ovat harvemmin osanneet tähän vastata. Yleensä aloitan papukaijana eli toistan, mitä olen viimeiseksi kuullut. Esimerkiksi näin: Haluat keksin? Joo. Haluat keksejä heti nyt. Joo. Sinua taitaa suututtaa tämä tosi paljon? Joo Haluat keksejä näin ison pinon nyt heti. Sinulla taitaa olla tosi kova nälkä. Ruoka on kohta valmis.
On tärkeää sanoittaa tunteita, mutta myös yrittää päästä tunteiden ja halujen taakse kiinni niihin lapsen tarpeisiin.
Toisinaan luolamies puhe voi toimia. Siinä toistetaan jotakin yksinkertaista sanaa tai lausetta. Esimerkiksi rauhoitun, hengitän ja otetaan lapsi syliin ja heijataan. Tai olen tässä tulee syliin kun olet valmis. Joskus lapsen tarvitsee purkaa pahaa oloa ennen kuin kykenee tulemaan yhteyteen. Tai hän ei siedä monta ärsykettä samaan aikaan kuten kosketusta heti. Tällöin vanhemman kannattaa olla lähettyvillä, mutta puuhailla jotain mikä tukee omaa rauhallisena pysymistä.
Aktiivinen kuuntelu on hyvä keino kun lapsi on jo hieman rauhoittunut. Kuuntelemalla usein selviää, mikä sai lapsen pois tolaltaan. Toisinaan syy lapsen käytöksellä jää arvoitukseksi eikä löydy mitään keinoa helpottaa tunnekuohua. Silloin itseä helpottaa ajatus siitä, että nyt harjoitellaan sietämään ja kannattelemaan tunnetta. Silloin kuvittelen että olen jäävuoren sisällä, jonne tulikuumat tunteet eivät pääse tarttumaan ja jäävuoren viileys pitää minut rauhallisena.
Toisinaan sitä kuitenkin saa tulipallosta päähän ja tippuu lapsen tasolle huutamaan. Silloin kannattaa poistua paikalta, astua kolme askelta taakse tai sulkea silmät. Ajatella pause-nappia, hengittää. Ja toimia vasta kun on rauhoittunut. Sitten sitä mallinnetaan, kuinka sovitaan ristiriitoja. Ja pyydetään anteeksi.
Toivon sinulle hurjasti empatiaa, lempeyttä ja myötätuntoa kohdata lapsen tunnekuohuja.
Julkaistu 5/2022.
